Tekemistä vai olemista: kumpi tuo onnen?

Vajaat kolme vuotta sitten olin henkisesti maassa: mikään ei huvittanut, minulla ei ollut tarpeeksi töitä eikä muutakaan tekemistä, ja päivät kuluivat videoita katsellen sekä sohvalla löhöillen.

Jouduin ponnistelemaan, jotta sain edes pienimmät kotiaskareet tehtyä.

Minulla ei ollut lainkaan motivaatiota minkäänlaiseen muutokseen, mutta päätin silti, että nykymeno ei voinut jatkua. Pakottaisin itseni muutokseen yksi teko kerrallaan.

Sillä voihan sitä tehdä asioita ilman huvitustakin. Aivan liian monet jäävät odottamaan inspiraatiota, joka ei koskaan saavu; itse en suostunut jättämään monia elämän tärkeitä asioita pelkän toivomisen varaan.

Kaikki tuo pakottamiseni ja sitä kautta tekemiseni alkoi tuoda tulosta: ei mennyt kuin muutama kuukausi, niin meillä oli hyllyjä myöten siisti koti, sain kunnollisen, oman alan työpaikan ja lisäksi vielä hoikistuin kaiken tekemiseni ja aktiivisuuteni seurauksena!

Kirjoitin noista ajoista oman tekstinsäkin: Onnistunut elämäntapamuutos: laihduin 26 cm (+ 3 vinkkiä)

Mitä kaikki tuo lopulta merkitsi eli minkälaisia johtopäätöksiä siitä vedin?

Vastaus löytyy tekemisestä.

Tekeminen on taikasana, joka avaa kaikki portit. Kunhan minulla vain on tekemistä (ja ei suinkaan mitä tahansa tekemistä, vaan itselleni merkityksellistä tekemistä), elämässäni on koko ajan kaikki hyvin. Olen oivaltanut elämän salaisuuden: tekeminen = ratkaisu kaikkeen.

Tuntui suorastaan jännältä, ettei useampi ollut tajunnut samaa, vaan he yhä odottelivat ”inspistä” ties vaikka jo kolmettakymmenettä vuotta.

Tuolla filosofialla olin porskuttanut tyytyväisenä tämän vuoden kevääseen saakka. Sitten jokin kuitenkin muuttui.

Kun päivät alkoivat pidentyä ja parveke kutsua auringon alle, huomasin olevani levoton sekä kykenemätön pysähtymään ja nauttimaan keväästä. Minun oli selvästi helpompi olla pilvisinä päivinä.

Koska kaikki suurimmat tekemiseni tapahtuivat sisätiloissa ja tietokoneella (palkkatyö, blogikirjoittaminen, sisältömarkkinointi ja verkkokaupan pyörittäminen), ne sujuivat minulta paljon paremmin huonosäisinä päivinä. Kun puolestaan paistoi ja oli lämmintä, mutta en ollut vapaa nauttimaan siitä (enkä olisi osannut nauttia edes ilman tekemistä, koska tarvitsin tekemistä, jotta osasin olla), minua ahdisti.

Kokeilin ensimmäiseksi apukeinoksi sitä, minkä parhaiten osasin: lisää tekemistä! Olin jo aiemmin ulottanut reilun tekemisen myös liikunnan puolelle, joten useimpina päivinä tein kaksi treeniä ”vain” yhden sijaan. Kolmatta en kuitenkaan pystynyt enää lisäämään, urheiluvammat kun eivät sentään olleet toiveissani.

Muutenkin mitä enemmän tein, sitä tyhjemmältä olo alkoi tuntua. Vaikka olin tyytymätön sellaiseen päivään, jona en ehtinyt tehdä kaikkia suunniteltuja tekemisiäni, en ollut tyytyväinen myöskään silloin kun päivä oli ollut aamusta iltaan täynnä tekemistä, treenejä ja saavutuksia.

Tekemisestä oli tullut itseisarvo, joka ei kuitenkaan enää toiminut. Niin pitkään se oli ollut helpotukseni, laillinen ja yhteiskunnallisesti arvostettu huumeeni, ja nyt se ei enää sitä ollut.

Myös mies sen sanoi: olin koko ajan rauhaton ja jotain vailla; kunpa osaisin joskus vain olla ja rentoutua.

Näistä lähtökohdista päätin tuolloin keväällä, että lakkaan ainakin hetkellisesti tekemästä asioita, joita minun ei todellisuudessa ole pakko tehdä, ja alan etsiä oikeaa vastausta jostain muualta kuin tekemisestä; sillä jos tekeminen ei kerran olekaan ratkaisu kaikkeen toisin kuin olin pitkään luullut, niin mikä sitten on? Siitä ottaisin selvää.

Paljon tekemistä vai sittenkin olemista?

Samastutko mihinkään seuraavista: tuntuuko usein siltä, että odotat jotain tulevaa, elämästä puuttuu jotain oleellista, et saa tarpeeksi haluamiasi asioita ja mikään ei koskaan riitä?

Pidät ratkaisuna aktiivisuutta, ja tahdot saavuttaa ja tehdä niin paljon kuin mahdollista, mutta huomaat aina lopulta, etteivät nuo vapautakaan sinua tyytymättömyyden kahleista?

Tekeminen ja kokeminen voivat tuoda väliaikaista huojennusta, mutta puutteen tunne ei silti poistu tekemällä?

Kun saavutat jotain, jonka eteen olet jo pitkään tehnyt töitä, se ei tunnukaan oikein miltään tai jos tuntuu, kokemasi mielihyvä on äärimmäisen lyhytaikaista ja olet pian taas lähtöruudussa?

Jos mikään tuosta kuulostaa tutulta, silloin on todennäköistä, että tekemisestä on kadonnut ilo, se tuntuu pakkopullalta ja pelkän toivotun lopputuloksen tavoittelulta. Tyydytys ei tule itse tekemisestä eli prosessista, vaan lähes kaikki huomio on lopputuloksessa (joka voi jäädä saapumatta, mistä seuraa vain lisää pettymystä).

Millä ilveellä tuollaisesta kierteestä voi pelastua? Vastaus löytyy olemisesta eli läsnäolosta. Olemisen ja tekemisen on oltava sopusoinnussa, jos haluaa tehdä ja luoda ilolla.

Jos ihminen ei osaa olla eli hän ei juuri koskaan ole läsnä, vaan ”elää” pelkissä ajatuksissaan, silloin ei pysty olemaan tyytyväinen tekemisiinsä, vaikka saavuttaisikin, mitä halusi.

Kun tajuaa tämän ja pääsee kosketuksiin olemiseen eli osaa olla tietoisesti läsnä, silloin myös tekemiseen tulee uudenlainen taso. Läsnäolo huokuu tekemiseen ja myös kaikkeen muuhun.

Miksi oleminen eli läsnäolo on tekemistä tärkeämpää ja mitä se käytännössä tarkoittaa?

Kun mietitään läsnäoloa sanana, siitä voi nopeasti tulla mieleen new age -humpuuki tai Siskonpedin hulvaton sketsi, jossa ollaan kaikkea muuta kuin läsnä, mutta tosiasia on kuitenkin se, että suurin osa meistä ei ole läsnä suurinta osaa ajasta, minkä huomaa, kun katsoo elämäänsä rehellisesti:

• lähdet työpäivän jälkeen johonkin tapahtumaan, mutta se tavallaan menee sinulta täysin ohi, koska kelaat edelleen mielessäsi työpaikalla aiemmin tapahtunutta välikohtausta

• luet lehdestä kolumnin viidennen koronarokotteen tärkeydestä terveille lapsille, mistä olet vahvasti eri mieltä, ja harmittelet kolumnistin typeryyttä ja vastuuttomuutta yhä, kun pari tuntia myöhemmin lähdet lenkille

• jonkun kanssa jutellessasi ajattelet asioita, kuten ”puhuupa toi tyyppi erikoisesti, onpa hänellä hölmöt shortsit, ja mitäköhän hän ajattelee minusta?” = aidon tapahtuman päälle liimataan mentaalinen kommentaari kuin DVD-elokuvien lisämateriaaleissa, etkä ole aidosti edes kiinnostunut toisesta ihmisestä, vaan omista ajatuksistasi hänestä ja siitä, mitä hän ajattelee sinusta. Tällöin et todellisuudessa kohtaa toista lainkaan eikä keskustelu voi olla antoisa.

Mitä eroa sitten on läsnäololla ja tietoisella läsnäololla? Moni on kokenut pienoisia ja nopeasti ohi meneviä läsnäolon hetkiä sattumoisin esim. nähdessään ja kuullessaan nauravan vauvan tai saunan jälkeen laiturilla istuttaessa ja tyyntä järven pintaa ihaillessa oman kesäloman alussa.

Tietoiseen läsnäoloon kuuluu puhtaan olemisen hetkiä joka päivä, mikä useimmiten edellyttää säännöllisiä, henkisiä harjoituksia, kuten meditaatiota.

Onnistuessaan nuo harjoitukset eivät ole suorituksia eli tekemistä eikä niillä siten tavoitella vain tiettyä lopputulosta (esim. ”Meditoin iltaisin, jotta nukahtaisin nopeammin”), vaan harjoitusten aikana palataan toistuvasti läsnäoloon ja nykyhetkeen. Ideaalitapauksessa ihminen pystyisi olemaan läsnä myös stressaavassa tilanteessa (sen sijaan, että vajoaa ajatuksiinsa), eli ei pelkästään yksin silmät kiinni ja hiljaisessa tilassa istuessaan.

Jatkuva ajattelu eli lakkaamatta omia lörpöttelyjään sepittävä mieli EI ole läsnäoloa, vaan sen vastakohta, ja juuri siksi monille on niin vaikeaa päästä käsiksi omaan, syvempään olemukseen eli turisevan mielen tuolle puolen. Ihminen pystyy säätelemään vain osaa ajattelustaan, mutta usein ajattelu vain tapahtuu hänelle. Monelle ajattelu on kuin ärsyttävä biisi, joka pauhaa koko ajan taustalla ja jonka melun saa hiljenemään vain nukkumalla tai tiettyjä aineita käyttämällä.

Itse sain peitettyä lörpöttelevän mielen ulinaa nimenomaan tekemisellä, kunnes se ei enää riittänyt.

Tekemistä pelkän lopputuloksen tähden: miksi se on niin ongelmallista?

Nykymaailmassa on niin tavallista tehdä asioita pelkän lopputuloksen saavuttamiseksi, että moni ei näe siinä mitään ongelmaa; useista asioista on jopa mahdoton nauttia, ja niitä siedetään vain koska on pakko (esim. oma palkkatyö, erilaisten velvollisuuksien hoitaminen tai lasten vieminen autolla harrastuksiin ruuhka-aikana).

Moni toiminta tähtää vain tiettyyn lopputulokseen: miten esim. verkkokauppiaaksi ryhtyvä voisi nauttia tuotteiden lisäämisestä kauppaansa ja niiden tuotekuvausten kirjoittamisesta (eli itse prosessista), jos hän tietäisi etukäteen, että kukaan ei lopulta osta mitään eikä edes löydä koko kauppaa?

Ja vaikka olisikin osannut nauttia prosessista, pääpaino on silti lopputuloksessa, eli myyntiä on pakko saada, sillä ilman sitä koko konsepti on epäonnistunut ja kaikki työ on ollut turhaa.

Kun ihmisen huomio ei ole tekemisessä itsessään, vaan (lähes) pelkästään tavoitellussa lopputuloksessa, toiminta on silloin tulevaisuuskeskeistä.

Määränpäähän saapuminen on kuitenkin hetkessä ohi, jolloin tarvitsee heti uuden tavoitteen/määränpään. Monella herääkin tuollaisessa kehässä heti ajatus ”mitä seuraavaksi?”, koska kaiken tavoittelemisen arvoisen nähdään tapahtuvan kuvitteellisessa tulevaisuudessa, jolloin nykyhetki ei ole mistään kotoisin.

Todellisuudessa myös tulevaisuuden hetkiin saavutaan silloisessa nykyhetkessä; jos/kun ihminen ei osaa olla eikä elää nykyhetkessä, millaisessa maailmassa hän silloin elää: lähes ainaisen tyytymättömyyden kyllästämässä, omassa kuplassaan?

Miten erilaista onkaan patikoida vuoren huipulle, jos ihmistä ei kiinnosta matka vaan pelkkä määränpää: huipulla ollaan vain hetki, mutta patikointi voi kestää yhteensä vaikka 10 tuntia. Silloin valtaosa matkasta tuntuu vaivannäöltä eikä palkintokaan välttämättä ole kaiken työn arvoinen, sillä taivas saattaa olla pilvessä ja kaikki näkymät huipulla peittyneet.

Jollekulle toiselle huipun saavuttaminen ja sen tarjoamat näkymät ovat upea lisä vaellukselle, joka olisi myös ilman niitä ollut mielekäs.

Miten tekemisestä tulee taas miellyttävää ja merkityksellistä? Vai kuuluuko tekemisestä luopua?

Niin kuin yllä kävi selväksi, oleminen ei tarkoita passiivisuutta ja asioiden seuraamista sivusta, vaan se muuttaa tapaa, jolla ihminen tekee ja toimii. Lyhyesti voidaan puhua laadukkaasta tekemisestä.

Kun tekemisen taustalla alkaa tuntua pakkoa, ja tuntuu, ettei elämässä pärjää ilman tekemistä, silloin on varmaa, että yhteys omaan sisimpään eli läsnäoloon on unohtunut.

Läsnäolo tarkoittaa, että tekemisen takana oleva motivoiva voima ei enää kumpua tyytymättömyydestä tai tarvitsevuudesta.

Moni kaipaa jotain tekemistä, haluaa luoda jotain ja osallistua yhteiseen luomiseen. Tätä ei tarvitse kieltää. Pelkkä tekeminen sellaisenaan ei kuitenkaan pysty tuomaan täyttymystä, koska se on vain yhtälön toinen puolikas.

Toinen puolikas puolestaan on olemista, läsnäoloa, nykyhetkeä ja tietoisuutta siitä.

Jos ei tule tietoiseksi toisesta puolikkaasta, silloin vain hukkuu tekemiseen; tekeminen riuduttaa, kalvaa ja jäytää, koska perimmäinen syy sen takana on väärä.

Tekemisestä tulee stressaavaa, kun sen taustalla on koettua pakkoa, tyytymättömyyttä ja tarvitsevuutta. Stressi ei tee toiminnasta mukavaa eikä ole taitava tapa elää.

Kun tekemisen motivaationa ovat murheet, tyytymättömyys, tarvitsevuus, ”mikään ei riitä” -fiilis ja tunne siitä, ettei koskaan saa tarpeeksi eikä itse ole tarpeeksi, silloin mikään, mitä saa tai saavuttaa, ei tuo kaivattua vastausta, vaan jokin jää aina puuttumaan.

Mitä tehdä kun on tylsää? Jos on tylsää, tee vähemmän. Älä enää täytä päiviä tekemisellä, jonka luulet tekevän sinut tyytyväiseksi saavutettuasi tekemäsi asiat. Jätä ne tekemiset tekemättä. Tekemättä jättämisellä on paljon suurempi vaikutus ihmisen kokemaan tyytyväisyyteen kuin tekemisellä.

Kun on enemmän kiinni läsnäolossa kuin tekemisessä, se oleminen välittyy tekemiseen ja mahdollistaa luovat ideat. Tekemisestä voi nauttia sen sijaan, että huomio kiinnittyy aivan liikaa lopputulokseen.

Toiminta voi olla seurausta siitä, että on läsnä ja tuntee yhteyden tietoisuuteen, nykyhetkeen. Silloin tekeminen on iloista ja virkistävää.

Silloin alkaa toden teolla nauttia matkasta, kun taas päämäärällä ei ole edes niin väliä. Esim. yllä kuvattu verkkokauppias voisi mieltää kauppansa enemmänkin listaukseksi, johon hän haluaa koota itselle tärkeät keräilykohteet ja luoda kokoelman.

Hän nauttisi siitä, että pääsee kasaamaan kaikki hänelle tärkeät asiat samaan paikkaan ja että ne löytyvät kätevästi, niiden vertailu käy helposti ym. Tällöin on vain ylimääräinen bonus, jos joku sattuu ostamaan jotain, mutta juurisyy koko sivuston luomiselle ei koskaan ollut tuotteiden myyminen.

Lopuksi

Miten itselleni kävi, eli löysinkö etsimäni vastauksen, onnistuinko vähentämään tekemistä ja olemaan enemmän läsnä?

Vastaus totta kai löytyi: muinaisten viisauksien mukaan syvältä sisimmästä kumpuava olemisen ilo on niin suurta ja ajatonta, että se voittaa mennen tullen pelkästä tekemisestä seuraavan, lyhytaikaisen tyydytyksen tunteen.

Ja kun tuo sama oleminen on mukana tekemisessä, jota ei tehdä pelkän lopputuloksen saavuttamiseksi, silloin myös tekemisellä on paikkansa ja se voi olla luovaa, innostavaa ja aidosti merkityksellistä.

Tekemisestä tulee silloin myös hedelmällistä, koska se ei enää ole itsekästä ja omaa etua tavoittelevaa. Jopa näennäisesti epäitsekäs, avulias ja myötätuntoinen tekeminen voi olla omaa etua tavoittelevaa, jos tarkoituksena on esim. olla parempi ihminen omissa ja/tai muiden silmissä.

Jos oma tekeminen kumpuaa tällaisesta ajatuksesta, sillä voi olla epäsuotuisia seurauksia tai jopa päinvastainen vaikutus kuin mikä tekemisen alkuperäinen tarkoitus oli.

Tässä pari hahmottavaa kysymystä, joihin vastaamalla voi päästä lähemmäs läsnäolon tilaa:

• Oletko nykyisyytesi, menneisyytesi ja tulevaisuutesi kaikilla leimoilla ja sepityksillä, jotka olet kokemuksille, kuvitelmille ja ihmisille antanut?

• Vai oletko muutakin kuin vartalosi, mieleen juolahtavat ajatuksesi ja niistä syntyvät tunteesi?

Parasta tietoisessa läsnäolossa on se, että se ei vaadi minkäänlaista uskoa mahdollisesti olemattomiin asioihin, siinä ei lisätä omaan olemukseen mitään (käsitteitä, diagnooseja, tulkintoja tms.) eikä muututa miksikään.

Siinä yksinkertaisesti tajutaan, kuka oikeasti jo on, ja palataan tuohon tilaan aina kun mahdollista. Samalla pääsee yli jatkuvan puutteen ja tarvitsevuuden tuntemuksesta.

Kun ihminen on läsnä, silloin hänen on myös helppo manifestoida mitä tahansa, mikä haluaa syntyä tähän maailmaan hänen kauttaan.

Manifestoinnista tulee taitavaa, koska ihminen ei enää tarvitse lopputulosta; se ei enää ole onnen ja täyttymyksen edellytys.

Et enää tarvitse lopputuloksia voidaksesi olla, kuka olet, koska sinulla on jo nyt pääsy ajattomaan tietoisuuden tilaan, joka itsessään on merkityksellistä ja tuo täyttymystä. Muuta todellista täyttymystä ei olekaan.

Tuohon tilaan pääsee aina kun mielen lörpötys lakkaa ja ajatteluun saa taukoja, jotka harjoittelun myötä vain pitenevät ja joiden aikana eletään silkassa läsnäolossa.

Läsnäolossa ei tapahdu mitään, siellä ei tehdä mitään, silloin vain ollaan.

Entä kun palaan lopuksi vajaat kolme vuotta sitten saavuttamaani elämäntapamuutokseen, jonka käynnistin pakottamalla? Tekeminenhän toi silloin valtavasti mahtavia asioita elämääni.

En vastusta tekemistä, ja olen lapsesta asti ollut kova tekemään (mitä en enää pidä niin hyvänä asiana), mutta nyt oma tekemiseni ohjautuu heti oikeaan suuntaan, kun vain kysyn itseltäni, onko tämä jotain, mitä haluan tehdä, vaikka siitä ei seuraisi mitään, vai odotanko salaisesti jotain lopputulosta paljon enemmän kuin olen ensin valmis myöntämään?

Jos huomaan odottavani jotain lopputulosta enemmän kuin nauttivani itse prosessista, jätän asian tekemättä (ei päde palkkatyöhön ja tiettyihin velvollisuuksiin, mutta kylläkin kaikkeen muuhun tekemiseeni, jota saatoin ennen tehdä puoliväkisin).

Ja koska handlaan niin hyvin tekemisen, mutta en olemista (niin kuin suurin osa ihmisistä varsinkin länsimaissa), minun jos kenen tulee keskittyä olemiseen.

Sitä paitsi tiedän jo nyt, että tekeminen ei suinkaan lopu olemisen myötä, vaan päinvastoin, tekemiseen tulee sellaista eläväisyyttä, jota vain läsnäolo pystyy tuomaan.

Lähteet:

20 Minute Meditation: Special Teaching on Being and Doing

Aligning Being & Doing For Joyful Creation

The Balance of Being and Doing

The Balance Between Being and Doing