Aihearkisto: Taloprojekti

Vaadin talokaupan purkua

Kerroin viime kirjoituksessa, että talo on heikossa hapessa.

Viittasin talon viimeisimpään vaurioalueeseen ällöttävänä ja käsittämättömänä. Kuvia en vielä silloin aiheesta näyttänyt, sillä en kestänyt katsella niitä.

Niinpä liitän tähän kirjoitukseen kuvia edellisenkin kirjoituksen edestä. Eipähän ainakaan jää epäselväksi, millainen näky meitä oli talossa vastassa.

Viimeisin karmeus löytyy katosta ja näyttää tältä:

Tuollaiset jäljet ovat vesivahingon ja kosteusvaurion tulosta. Yllä olevat kauhukuvat ovat helmikuulta 2019. Kaikki alla näkyvät ovat toissa päivänä otettuja, siis 8. maaliskuuta 2019.

Raportoin kosteusvauriosta talofirmalle kertoen löydöstämme seuraavasti:

Kun palasimme hiihtolomalta talolle, keittiön edessä lattialla meitä odotti kolme pitkää ja leveää vanaa rusehtavaa nestettä. Katsoimme ylös kattoon ja näimme, että neste oli valunut lattialle kattopaneelien läpi. Kattopaneelit olivat osittain värjäytyneet nesteestä ja kupruilleet kaikesta imemästään kosteudesta. Yhdestä liitoskohdasta paneelit ovat antaneet hieman periksi, eli kattopanelointi ei enää ole suorassa linjassa.

Minulle kosteusvaurion näkeminen oli koko talojupakan viimeinen pisara sanonnan kaikissa merkityksissä. Olen vaatinut talofirmalta kaupan purkamista.

Seuraava kirjoitukseni kohta talofirmalle kertaa, mikä kaikki talossa onkaan vialla:

Tehän olitte jo tähän mennessä lupautuneet repimään talon kaikki lattiat irti, jotta minulle myyty lattialämmitys voitaisiin asentaa. Lisäksi meillä oli puhetta siitä, että lattian ja seinien liitoskohdille täytyy mahdollisesti tehdä jotain, koska lattia on epäluonnollisen kylmä. Myös ovet olitte luvanneet vaihtaa, koska vanhojen ovien alareunat ovat irronneet ja käpristyneet, mistä otitkin valokuvat viime kesänä. Nyt korjauslistalle tulisi vielä kattokin ties kuinka laajalta alueelta puhumattakaan rakenteisiin ehtineistä vaurioista. Jos kaikkia vikoja siis lähtisi korjaamaan, joutuisitte repimään miltei kaikki talon pinnat irti pahimman työn eli kosteusvaurion korjaamisen ollessa vielä edessä, mikäli vaurioita edes pystyisi korjaamaan. En suostu asumaan uudessa talossa, joka on jo taipaleensa alkumetreillä muuttumassa hometaloksi.

Miksi sitten päädyin vaatimaan kaupan purkua enkä jotain muuta? Entä jos talofirma korjaisi viat? Ai yhtä innokkaasti kuin tähän asti eli ei koskaan? Totta puhuen en usko, että moni edes ehdottaisi vikojen korjaamista, sillä se, että näin pienessä talossa on näin paljon vikoja, todella viittaa laajamittaiseen rakentamisen epäonnistumiseen.

Kosteusvauriot ovat pirullisia, niissä on aina se mahdollisuus, että jotain jää lymyämään johonkin. Vanhan kansan ihmiset eivät säiky homeita, jotka puolestaan ovat pahin mahdollinen kirosana nykyajan talonostoiässä oleville.

Yksi asianmukainen kysymys kuuluu, minkälainen myyntivaltti talo nyt on. Viime päivinä olen lukenut paljon taloriidoista ja niiden oikeuskäsittelyistä. Niissä toistuu yksi kantava teema: kun vanhasta talosta löytyy vikoja, niiden korjaaminen korottaa talon arvoa, ja talossa pystyy taas asumaan vuosia ilman ongelmia. Ajatellaan esim. 1930-luvulla rakennettua puutaloa, joka maksaa 70 000 euroa. Kun sitä korjataan 30 000 eurolla, talosta voi myytäessä pyytää perustellusti reilusti enemmän kuin 70 000 euroa, ehkä jopa lähemmäs 100 000 euroa. Entä kun uutta taloa, jossa ei saisi olla minkäänlaisia suuria vikoja vuosikausiin tai jopa vuosikymmeniin, korjataan ja korjataan, koska se oli alkujaan niin huonosti rakennettu, nouseeko sen arvo vastaavasti? No ei! Päinvastoin uuden talon valtava korjaustarve herättää syystä epäilykset, että talossa oli ennen korjauksia jotain pahasti vialla. Talokaupoilla ”korjattu uusi” on vähemmän arvokas kuin ”uusi” siinä missä ”korjattu vanha” on arvokkaampi kuin ”vanha”.

Uusi talo ei yksinkertaisesti saa edellyttää lähestulkoon kaikkien pintojen ja kattorakenteiden repimistä ja korjaamista tullakseen taas asuinkelpoiseksi ja toimitussisällön mukaiseksi!

Yksi oikeudellinen kysymys talokaupan purkamista ajatellessa kuuluukin: Olisiko ostaja ostanut talon, jos hän olisi tiennyt vioista? On sanomattakin selvää, että en kuuna päivänä olisi ostanut. Vanhan talon ei voida olettaa olevan täydellinen, vaan kuka vain tajuaa, että kaikenlaiset korjaukset ovat pikemmin edessä. Vanhan talon ostajan kuuluu tietää, että hän ostaa talon kaikista vioista huolimatta. Uuden talon ostajan kohdalla tilanne on päinvastainen: hän maksaa talokaupassa nimenomaan siitä, että kaikki on uutta ja viimeisimpien määräysten mukaan tehtyä, ja kaikenlaiset korjaukset ja remontit ovat niin kaukana tulevaisuudessa kuin ne voivat olla (esim. katolle annetaan usein vähintään 20 vuoden elinikä, perustuksille puolestaan 50 vuotta jne.).

Yksi pahimmista talofirman mokista on se, että minulle myytiin paperilla aivan eri talo kuin minkä todellisuudessa sain, mikä vaikuttaa lukemani perusteella olevan erittäin oleellinen kriteeri kaupan purkamisessa. Tiesin ostavani valmiin, jo olemassa olevan messutalon, mutta se ei oikeuta mitään niistä puutteista ja vioista, joita talosta on löytynyt. Sana ”messu” ei sisällä sellaisia merkityksiä kuin lattialämmityksen puuttuminen kauttaaltaan ja puutteellinen eristys niin lattiassa kuin putkienkin ympärillä (putkethan jäätyivät heti ensimmäisenä talvena). Mitä messutalo sitten tarkoittaa? Messutalossa voidaan olettaa käyneen satoja ihmisiä, siellä voi olla pikku naarmuja eteisessä ja naulan- ja ruuvinreikiä kohdissa, jotka oli sisustettu esim. tauluin. Ymmärrettävästi en saanut itse valita mitään materiaaleja, kiintokalusteita ja vastaavia, koska talo oli jo rakennettu. Nuo asiat ovat kaikki hyväksyttäviä messutalolta. Minulle myydyt mutta täysin puuttuvat ominaisuudet kuitenkaan eivät ole.

Juuri nyt tilanne on se, että remonttimies on käynyt arvioimassa kattoa. Tuomio kuului, että kattopaneelit on pakko repiä irti, jotta vaurion laajuus ja ylipäänsä vaurion aiheuttaja selviää. Jos talofirma suostuisi talokaupan purkuun heti, silloin katon repimiseen ei kannattaisi käyttää lainkaan resursseja, mutta on luultavaa, että firmassa kuitenkin halutaan selvittää vaurion laajuus (ja mahdollisesti vähätellä sitä). Sitäkään ei tiedetä, onko kattoon tihkunut vettä alusta asti vai onko vuoto esim. tämänvuotisten sulamisvesien seurausta.

Toisinaan kestää vuosia, että vesivahinko näkyy asumistilan pinnoilla. Usein käykin niin, että kosteusvaurion jäljille päästään hajun, ei näköhavaintojen perusteella. Joskus pahastikin homeessa oleva ja haiseva talo pitää homeet rakenteissa (mm. eristysvillat voivat olla kosteita ja siten mainioita kasvualustoja homeille, vaikka ulkoa päin katsottaessa seinissä ei näy mitään). Edellä mainittu koskee varsinkin vanhoja taloja. Joskus kosteus kuivuu itsestään kesän tullen. Vauriot kuitenkin aina säilyvät.

En aio kauaa odotella talofirman vastausta. Puidaan tätä asiaa oikeudessa tai ei, edistystä saa pian olla luvassa.

Unelmien talosta painajaiseksi

Haluaisin kovasti kertoa kuvien kera, mitä talolle juuri nyt kuuluu. Se todella on näkemisen arvoista, uskomatonta ja käsittämätöntä. Se olisi ällöttävää missä tahansa talossa, mutta että näin uudessa talossa? Siellä se vasta ällöttääkin.

Toisaalta taas en halua kertoa, mitä talolle nyt kuuluu. Jo pelkästään asian ajatteleminen saa hengityksen muuttumaan raskaaksi. En näemmä ole ihan vielä valmis näkemään viimeisimmistä vaurioista ottamiani kuvia blogissa, se kun konkretisoi kaiken.

Tammikuussa suunnittelin talon myymistä, koska en vielä silloin tiennyt, millainen tikittävä aikapommi talo on. Nyt on kuitenkin ilmeistä, että talo ei suinkaan ole myyntikelpoinen.

Paljon enempää en vielä tässä vaiheessa pysty kertomaan. Se ei johdu siitä, että haluaisin olla salaperäinen, vaan siitä, että en itsekään tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiedän vain, mitä olen talofirmalta vaatinut ja että asia hoidetaan joko keskenämme tai oikeusteitse. Minulle ei tosiaan jää muuta vaihtoehtoa kuin viedä asia oikeuteen, mikäli talofirma ei tajua omaa parastaan ja sovi asiaa minun kanssani suoraan. Lakimiehiä vaaditaan vasta siinä vaiheessa, kun homma paisuu riidaksi siitä, kenen syytä mikäkin on ja kenen vastuulla virheet ovat. Tosin minun tapauksessani nuo asiat ovat niin päivänselviä, että en näe, miten voisin hävitä oikeudessa. Virheet ovat kiistatta talofirman tekemiä, mikä on äärimmäisen helppo todistaa. Viat ovat rakenteellisia enkä ole itse pystynyt niihin mitenkään vaikuttamaan (esim. siihen, jätetäänkö johonkin väliin eristeet asentamatta vai ei).

Tässä ote talofirmalle kirjoittamastani tekstistä:

On käynyt selväksi, että minulle myyty talo on vain näyteltäväksi kelpaava messutalo (enää se ei tosin ole sitäkään), ei missään nimessä kunnollinen omakotitalo tai edes vapaa-ajan asunto. Se ei kestänyt Suomen sääolosuhteissa edes puoltatoista vuotta asumiskelpoisena, mikä on anteeksiantamatonta. Lisäksi se, että taloon mahtuu näin valtava määrä vakavia vikoja, vaikka se on niin pieni, viittaa siihen, että talon rakentaminen on kauttaaltaan epäonnistunut.

Tuota kohtaa ennen olin kuvaillut valokuvien kera talon viimeisimmän vahingon ja listannut talon muut, yhä korjaamattomat viat ja puutteet. Niitähän riittää, kun mitään vikoja ei koskaan korjattu.

Näin tässä nyt tosiaan kävi. Alun perin loppuelämäksi mieltämäni koti on pilalla jo alkumetreillä. Se todella tuhoutui ennätysajassa. Suomen Kuvalehden kiinnostavassa artikkelissa Rakentamisen laatu romahti: Uusia asuntoja joudutaan korjailemaan jopa vuosia kerrotaan monenlaisista rakennusvirheistä ja mitä uskomattomammista laiminlyönneistä, mutta minun taloni taitaa silti viedä kirkkaasti voiton. Artikkelinkin mukaan viimeisin talosta löytämäni vaurio kuuluu kaikista vaikeimpiin rakennusvirheisiin.

Annan talofirmalle vielä muutaman päivän aikaa pohtia seuraavaa siirtoaan. Pian tiedän joka tapauksessa enemmän. Ehkä ensi kerralla talosta kirjoittaessani pystyn laittamaan blogiin ne hirveät valokuvat, joita en vielä nyt kestä nähdä julkaistuina.

Blogissa on muuten vihdoin oma kategoria taloprojektille, mikä tekee kaikkien talotekstien lukemisesta (aikajärjestyksessä) helppoa. Tuolta linkistä voi lukea, miten kaikki alkoi, miten takkuisesti kaikki eteni ja miten nopeasti kaikki kosahti.

Optimisti kun kaikesta huolimatta kuitenkin olen, kaavailen talohelvetin viimeistä osaa jo tälle keväälle. Katsotaan, kuinka käy.

Myyn talon

Näinä päivinä makaan usein valveilla öisin.

On vaikea nukahtaa, kun mielessä pyörii erilaisia kiinteistö-aiheisia termejä, kuten yhteisten vesialueiden osakaskunnat, vesijättömaa, venevalkama, Maanmittauslaitos, lainhuuto ja loppukatselmus.

Miksi mielessäni sitten pyörii tuollaisia termejä, joiden kaikkien merkitystä en vielä hetki sitten edes tiennyt? Siihen on vain yksi vastaus: vaikka en tätä suunnitellut, kaavailen usein mielessäni talon myynti-ilmoitusta.

Myynti-ilmoitusta! Myymisen piti olla vain yksi vaihtoehto, jonka vedin hatusta heikkona hetkenä vain rauhoitellakseni itseäni. Silti löydän itseni miettimästä milloin mitäkin myymisen kannalta olennaista. Kuuluuko tonttiin virallisesti oma ranta vai onko kyse vain oikeudesta yhteisiin vesialueisiin, entäpä miten tontin lohkominen tapahtuu ja kuinka paljon se maksaa? Vastaukset löytyvät selvitystyötä tekemällä, ja selviteltyäni asioita tarpeeksi kauan ei ole mikään ihme, että venevalkamat ja osakaskunnat mietityttävät öisinkin.

Yhtäkin kiperää tontin rajoja koskevaa kysymystä selvitin sekä tilaamalla yhden maksullisen tositteen että kysymällä asiaa suoraan eräältä asianosaiselta. Vastaus ei löytynyt kummastakaan lähteestä. Vasta tuijoteltuani zoomattuja karttoja ja asemakaavoja useampana iltana ja pohdittuani näkemääni kolme päivää oivalsin vastaukset itse. Nyt voin olla varma, että mm. rantaa, rantaviivaa ja vesialueita koskevat kohdat myynti-ilmoituksessa eivät vahingossakaan mene väärin, laatipa ilmoituksen sitten minä tai kiinteistönvälittäjä.

Ehkä kaikki tähän mennessä kertomani viittaa siihen, että olen jo aika pitkällä myyntiaikeissani. Miksi muuten käyttää tuntikaupalla aikaa tuollaisten asioiden selvittämiseen? Olen silti hurjan aikaisin liikkeellä selvityksissäni, sillä teenpä talon kanssa niin tai näin, en joka tapauksessa laita sitä myyntiin ennen kuin talofirma on tehnyt vuositarkastuksen ja korjannut kaikki puutteet. Näin ollen myyminen voisi alkaa esim. loppukeväästä, mutta minulla on asiat pitkälle selvitettyinä jo nyt tammikuussa.

Paljon olen miettinyt myös asuinkuntaani. Jostain olin ymmärtänyt, että se on muuttotappiokunnan maineessa, mutta sitten löysin Ylen artikkelin Kuntien vetovoima listattiin – katso miten omasi sijoittuu, ja sen mukaan asuinkuntani on yllättävänkin hotti. Itä-Uusimaa yleensäkin on hyvin edustettuna muuttovetovoimaisimpien kuntien joukossa. Tiedä sitten, miten tuo näkyy juuri meidän talon kohdalla. Se ainakin on varmaa, että isoja taloja on myynnissä huomattavasti pieniä enemmän. Pieni talo erottuu massasta.

Läheisilleni en ole talon myymisestä vielä paljoa puhunut. Sille mahtaa olla moniakin syitä. Ehkä en halua kuulla tiettyjä kysymyksiä enkä varsinkaan vastata niihin. Kuka käytännössä rakennuttaa itselleen unelmiensa talon, asuu siinä vuoden ja laittaa sen sitten myyntiin? Kyllähän se hassulta kuulostaa, varsinkin kun oma lähtöni ei johdu mistään luonnonkatastrofista tai jostain teknisestä, joka on korjattavissa (esim. lattialämmitys). Yleensäkään minulle ei koskaan ollut ongelma kestää talon puutteita, koska tiesin, että ne tullaan korjaamaan ja koska viihdyin talossa niin hyvin.

Lakkasin viihtymästä vasta kun tajusin, ettei minun tarvitse enää olla ja asua yksin. Ja niin kuin sanottu, murjussa asuminen yhdessä miehen kanssa voittaa yksin asumisen ihanassa talossa upeissa maisemissa. Niin yksinkertainen se vastaus lopulta on. On yhdentekevää, vaikka talo olisi isompi, pienempi, uudempi, vanhempi tai millä tahansa muulla tavalla erilainen kuin se on, en silti halua asua yksin nyt kun minulla vihdoin on mahdollisuus asua mieheni kanssa. Ja vaikuttaa todella siltä, että meidän on fiksumpaa asua pääkaupunkiseudulla kuin maalla. Läheiseni eivät ole joutuneet asumaan vuosikausia yksin ollessaan parisuhteessa, heille yhteenmuutto on tapahtunut nopeasti ja perinteisesti. Suutun jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi perustella heille, miksi en halua asua yksin maalla. Eivät he tosin sitä lainkaan ihmettelekään, vaan tuntuvat kannattavan ajatusta talon jättämisestä kesämökiksi. Kävisimme siellä silloin tällöin, keväällä ja kesällä hengailisimme sitten enemmänkin.

On vain se mutta, että en taida olla kesämökki-ihminen. En ole koskaan haaveillut mökistä enkä muustakaan ”kakkoskodista”. Minusta tuntuu haaskaukselta alentaa moderni omakotitalo, joka on rakennettu ympärivuotista asumista varten, kesämökiksi, joka tönöttää suurimman osan vuotta tyhjillään. Kesämökille ei tarvitse mm. markkinoiden kalleinta, kaikista tiukimpia ympäristövaatimuksia täyttävää harmaavesipuhdistamoa, kun taas järven rannalla sijaitsevaan omakotitaloon tarvitsee. Talo yksinkertaisesti on liian hieno kesämökiksemme. Lisäksi en pidä siitä, miten kaikkea pitää olla kaksin kappalein silloin kun asuinpaikkoja on useita. Kaksi sohvaa/sohvaryhmää, kaksi parisänkyä, muut huonekalut, kahden talouden astiat, aterimet, kaikki. Kaikkea tuplasti. Vain siksi, ettei pysty tai halua asua yhdessä paikassa. Itse olen jo vuosia nauttinut siitä, että minulla on kaikkea maallista materiaa entistä vähemmän, ei enemmän.

Niinpä myymistä kannattaa luultavasti ainakin yrittää. Pieni talo maalla järven rannalla voi olla monen unelma, joko sinkun tai pariskunnan, aivan niin kuin se oli minunkin. Uusilla asukkailla olisi hyvin todennäköisesti auto tai parikin, heillä olisi ehkä töitä lähimmissä kaupungeissa tai he olisivat vaikkapa eläkeläisiä. Monen muun elämäntilanteeseen talo voisi sopia täydellisesti.

Tilanne ei onneksi ole vähänkään karmaiseva, vaikka talo ja maaseudun vetovoima eivät juuri nyt purisikaan ostajiin. Viime päivinä kaikkea selvitellessäni olen törmännyt vaikka minkälaisiin talotapauksiin. Löysin naapurikunnasta sellaisen 200-neliöisen talon, jota myydään puolivalmiina. Rakentaminen on siis jäänyt pahasti kesken, luultavimmin rahan puutteen tai vaikka eron takia, ja nyt jollekulle muulle yritetään kaupata toisten murentuneita unelmia, jotka ostajan pitäisi pystyä kasaamaan kokoon tavalla tai toisella. Ja sitten on tällaisia kauhukertomuksia, joissa kaupunki saa lunastaa käytännössä ilmaiseksi valtavan osan asukkaan tontista ja samalla tuhota asuinympäristön niin, ettei taloa saa mahdollisesti ikinä myytyä: Omakotitalon ostaneelle ikävä yllätys – HS: Kaupunki tekee tien metrin päähän talosta, korvaus 20 euroa.

Olen siis itse varsin onnekas, jäi maalla asumiseni sitten lyhyeksi tai vähän pidemmäksi. Annan ajan näyttää, tulenko toisiin aatoksiin myyntiaikeissani.