Sen pituinen se

Tämäkin tarina tuli päätökseensä.

Ai blogi, johon en ole kirjoittanut mitään kuukausiin? No, itse asiassa ei. Tarkoitan talotarinaa.

Loppu koitti kenties aiemmin kuin olisi uskonut. Tosin ei välttämättä, viittasinhan talosta luopumiseen jo yli vuosi sitten.

Kukaan ei osannut ennustaa, olisiko talolle kysyntää. Kun valitsemani välitystoimisto sai taloilmoituksen nettiin yhtenä maaliskuisena maanantaina, joku soitti saman tien haluavansa näyttöön. Näyttö sovittiinkin heti seuraavalle päivälle eli tiistaille. Yleisiä näyttöjä ei ollut tarkoitus pitää lainkaan, vain yksityisiä näyttöjä pyynnöstä. Kun tiistain näyttö koitti, sinne tuli lopulta neljä ihmistä/seuruetta, joista kolme lähti kilpailemaan talosta!

Tilanne oli minulle uusi, en ollut osannut varautua niin nopeaan toimintaan ja reiluun kysyntään. Edellisestä kodistani ei kilpailtu samalla tavalla, vaikka onneksi välittäjä silloinkin selviytyi hommasta kolmessa viikossa. Ja silloinhan opin sen, että asuntoasioihin kannattaa palkata välittäjä eikä lähteä sooloilemaan.

Olin ehtinyt pohtia talosta luopumista jo kauan, joten en aikonut perääntyä. Niinpä valitsin kilpailijoista parhaan ja pian paperitkin oli allekirjoitettu.

Ei tarvinnut enää kuin tyhjentää ja siivota talo. Siinä oli tavallaan paljon, tavallaan vähän hommaa. Vähän siltä kantilta, että talo on pieni, mutta paljon, kun ottaa huomioon, että monet kaapit kuitenkin olivat täynnä.

Pystyin lähtemään talosta iloisin mielin toivoen, että uusi asukas viihtyisi. Hän on käsittääkseni alkujaan maalta kotoisin ja oli jo parin vuoden ajan halunnut kaupungin hälinästä vähän syrjemmäs. Hänellä on myös auto niin kuin kaikilla muillakin maaseudulla asuvilla. Meillähän ei koskaan ollut autoa, mikä tarkoitti monesti reilun 20 kilometrin välimatkoja joko kävellen tai pyörällä, oli keli mikä hyvänsä.

Vain se vähän kirpaisi, että viimeisenä päivänäni talossa huhtikuun puolivälissä kuulin kaulushaikaran soidinäänen järveltä. Edellisviikolla sitä ei vielä ollut kuulunut, eli lintu oli vasta aloittanut soidinkautensa. Kaulushaikaran äänihän on varsin erikoinen. Alla olevalla videolla näkyy, miten kaulushaikara joutuu haukkomaan ilmaa, jotta se saa kumean ja torvimaisen äänen aikaiseksi.

Ensimmäisenä keväänä talossa ihmettelin ääntä enkä vielä silloin tiennyt, mille eläimelle se kuuluu, mutta ihastuin siihen hyvin nopeasti. Minulle tuli äänestä levollinen ja kotoisa olo jopa yöaikaan, puoliunessakin jaksoin hymyillä sen kuullessani. Lintu jatkaa soidinääntelyä useamman viikon yöt mukaan lukien, mutta hiljenee sitten.

Talo tuli jäljiltäni tyhjemmäksi kuin minkälaisena sen itse sain syksyllä 2017. Silloin talon mukana tuli erilaisia talofirman lehtisiä ja mainosmateriaalia.

Tuonne järvelle kaulushaikara jäi, minä lähdin.

Täysin lopullista tämä ei sentään ole, olenhan nyt vuokranantaja.