Aihearkisto: Liikunta

Miltä tuntuu olla pilvessä?

En ole koskaan miettinyt vastausta otsikon kysymykseen. Ei ole ollut tarvetta eikä kiinnostusta.

Eilisen päivävaelluksen jälkeen tiedän kuitenkin vastauksen. Pilvessä oleminen on varsin ikävää. Muualla paistaa aurinko, mutta itse on pilvessä eikä näe mitään. Pilvi peittää kaikki näkymät ja hautaa kaiken alleen.

Kun on pilvessä, ei pysty kokemaan asioiden todellista luontoa. Mikään ei näyttäydy sellaisena kuin se oikeasti on.

Jouduimme ahkeroimaan toden teolla, jottemme enää olisi pilvessä, vaan pääsisimme siitä pois. Mieleen tuli kysymys: minne pilvestä voi matkata? Jos/kun ei enää halua olla pilvessä, mikä on seuraava vaihe? Täytyykö vain palata tripiltään pettyneenä kotiin vai voisiko pilvessä olosta seurata jotain hyvää? Eilinen vaellus toi vastauksen noihinkin kysymyksiin: ehdottomasti parasta ja ikimuistoisinta on päästä pilven YLÄPUOLELLE. Katsokaa vaikka:

Kyllä tuon eteen kannatti rehkiä, vaikka se koville ottikin.

Lempiharrastuksemme Madeiralla(kin) on patikointi. Mieliopuskirjamme, jota ilman emme tänne tule, on Pentti Korpelan Madeira – patikoitsijan paratiisi: reittejä helpoista vaativiin (2010). Kirjassa on yli 40 vaellusreittiä, joista olemme kulkeneet eri reissuillamme yhteensä jo lähes 30. Eilinen oli yksi niistä, ja sijoittui Boca da Corridan huipuille.

Kirjan julkaisemisen ja nykyhetken välissä on kuitenkin niin monta vuotta, että reitti oli muuttunut hätkähdyttävän paljon kuvaukseen verrattuna. Meistä tuntui oikeastaan koko ajan, että olimme täysin eri reitillä kuin Korpela kirjassaan. Se johtui pitkälti siitä, että mitään näkymiä, vuorenhuippuja, maamerkkejä tms. ei voinut useinkaan nähdä. Sitä se pilvessä oleminen teettää ja tältä se näyttää:

Tässä vaiheessa alkoi tuntua, että olimme kummitusmetsässä.

Kun välillä pääsimme hetkeksi pois pilvestä, meille valkeni, että alue oli kärsinyt pahoin metsäpalossa. Maasta puski vasta sen verran vähän uutta kasvua, että arvioimme alueen palaneen kesällä 2017. (Näimme itsekin sauhuavaa metsää rinteillä Funchalista asti kesällä 2012; metsäpalot kesän kuumimpaan ja kuivimpaan aikaan ovat täällä tavallisia.)

Pilvessä oleminen on niin pöhnäistä! Välillä näkyi kapea pala sinistä taivasta ohikiitävän sekunnin ajan, mutta sitten olimme taas pilvessä.

Toisinaan reitti muistutti maisemien muodossa, millaista todellisuutta olisimmekaan voineet elää, ellemme olisi olleet pilvessä.

Kunpa pilvessä oleminen olisi ollut vaelluksen ankeinta antia, mutta ei! Reittiä ei ollut ylläpidetty, ja metsäpalo oli viimeistellyt koko sopan. Merkit, joita oli muutenkin ollut maastossa nihkeästi, hävisivät lopulta kokonaan, eikä polku enää jatkunut mihinkään suuntaan. Palaminen oli käpristänyt puiden oksat niin, että minkäänlaista kulkureittiä ei ollut. Jostain oli kuitenkin mahduttava läpi. Näkymä oli karu ja tukkoinen.

Löydätkö ihmisen alla olevasta kuvasta?

Tuollaisen oksiston läpi meidän täytyi puskea. Takkimme tahriintuivat hiilestä. Pahinta olivat kuitenkin piikkiset oksat, joita kasvoi siellä täällä. Jos niihin sattui jäämään kiinni niin kuin poikaystävä yllä, muutenkin tuskainen ja hidas eteneminen pysähtyi siihen paikkaan. Piikit myös raapivat herkästi ihon rikki jopa housunkankaan läpi. Tässä vaiheessa olimme varmoja siitä, ettemme olleet enää oikealla reitillä, mutta lohdutimme itseämme sillä, ettei oikeaa reittiä ollut muuallakaan. Maasto ei yksinkertaisesti enää ollut lainkaan samanlainen kuin Korpelan aikaan.

Jouduimme ylittämään puroja kohdista, joista niitä ei kuulunut ylittää, ja kiipeämään useiden rautalanka-aitojen yli päästäksemme johonkin, mistä matkaa voisi jatkaa selvä reitti mielessään. Olimme niin keskellä ei mitään, että mieli oli aika matalalla. Vain vankka (Madeiran) patikointikokemuksemme esti meitä menemästä paniikkiin. Kumpikaan ei hätäillyt missään vaiheessa, ja jompikumpi jaksoi aina pitää tsemppimieltä yllä silloin kun toinen oli menettää toivonsa.

Juuri samaan aikaan, kun löysimme ruohotien, joka saattoi olla etsimämme, pääsimme pois pilvestä. Aurinko näyttäytyi vihdoin.

Ruohotiellä jatkaminen paljasti reitin juuri oikeaksi. Vihdoin olimme taas kartalla.

Matka jatkui vielä monen uuvuttavan tunnin ajan pimeässä, eli emme olleet vielä lähelläkään hotelliamme Funchalissa, mutta ainakin reitti oli selvä emmekä olleet enää pilvessä.

Ostin crosstrainerin

Toisinaan isoja päätöksiä ja hankintoja tehdään nopeasti. Kirjaimellisesti isoja. Minun ei huvikseen kannata ostaa mitään vähänkään kookkaampaa pikkukotiini, jonka olen tarkoituksellisesti sisustanut niukahkosti avaran ilmeen säilyttämiseksi, mutta nyt ei olekaan huvista kyse.

Tilasin viikko sitten crosstrainerin, joka saapui tänään. Ähelsimme poikaystävän kanssa tovin saadaksemme sen kasattua, ja nyt minulla on keskellä olohuonetta laite, jollaista en vielä hetki sitten olisi koskaan hankkinut. Priorisoin ulkoliikunnan aina sisäliikunnan edelle, ja koska juoksen pitkiä lenkkejä ja myös kävelen paljon, en ole koskaan tarvinnut tai halunnut kuntolaitteita kotiini. Olen ollut innokas juoksija jo 17 vuotta. Suureksi pettymyksekseni en kuitenkaan enää pysty juoksemaan haluamiani määriä, enkä tiedä, palaako toinen jalkani koskaan entiselleen. Jalkaani vaivaa jalkapohjan jännekalvon kiputila. Terveyskirjasto kertoo siitä seuraavaa:

Nykykäsityksen mukaan jalkapohjan jännekalvon kiputilan syynä ovat toistuvat kalvoon kohdistuneet liiallisen rasituksen aiheuttamat pienet repeämät (mikrotraumat). Niiden seurauksena kalvoon kehittyy isoja vaurioalueita (makrotraumoja) tai rappeutumista.

Jalkapohjan kipu on usein pahinta aamuisin, se voi helpottua hetkellisesti liikkeelle lähdön jälkeen, mutta pahentua taas pitkän istumisen jälkeen liikkeelle lähdettäessä ja rasituksen jatkuessa.

Yleisin oire on syvällä kantapään alla ja pitkin jalkapohjan jännekalvoa tuntuva kipu, joka on pahinta liikkeelle lähdettäessä. Kävely ja juokseminen pahentavat kipua. Kun nilkka koukistetaan ja varpaat ojennetaan, tuntuu kipua jännekalvon sisäreunalla tai kantapään etu–keskiosassa.

Vaivan paranemiseen saattaa kulua ½–1½ vuotta.

Paranemisaika on hirvittävän pitkä! Minua kipu on vaivannut jo melkein kaksi vuotta, mutta olen pärjännyt sen kanssa mm. juoksemalla välillä paljasjalkakengillä kantaiskujen välttämiseksi. Viime viikolla kipu kuitenkin äityi sellaiseksi, että jouduin konttaamaan kotona levättyäni hetken juoksulenkin jälkeen, eikä jalka tunnu enää tokenevan ilman totaalisempaa lepoa. Koska vaiva on ollut minulla niin pitkään ja vain pahentunut, arvaan, ettei se ole katoamassa lähitulevaisuudessa.

Meinaan tulla hulluksi pelkästä ajatuksesta, että en saisi liikkua ja rasittaa kehoani. Liikunta yksinkertaisesti on niin iso ja nautinnollinen osa elämääni, että en pärjäisi ilman sitä. Niinpä minun oli pakko keksiä jotain juoksemisen tilalle. Olen kiusannut jalkaani jo aivan liian pitkään.

Ratkaisu onneksi löytyi lähempää kuin olisin uskonutkaan eli tammikuiselta Tahkon-reissulta! Talvilomallamme Tahkolla en juossut ollenkaan, koska sen tilalla hiihdin ja kävelin paksussa hangessa (lumikengillä). Hiihtäessäni huomasin, että kipeä jalkapohjani ei rasittunut lainkaan. Se johtuu siitä, että hiihtäessä jalkapohjiin ei kohdistu ollenkaan iskuja, joista kävely ja juokseminen puolestaan koostuvat täysin. Jalkapohjani sai siis levätä Tahkolla, vaikka muuten urheilinkin.

Viime viikolla mieleeni sitten yhtäkkiä pälkähti, että ostan crosstrainerin. Olin siinä käsityksessä, että crosstrainerilla saisin hyvää ja monipuolista, juoksua vastaavaa treeniä, mutta hiihdon pehmeydellä eli ilman niitä iskuja, joita toinen kantapääni ei enää kestä. Kun menin lukemaan crosstrainereista, uumoiluni paljastuivat juuri oikeiksi.

Kuntoplus kuvaa crosstraineria osuvasti:

Crosstrainer eli ellipsilaite on mainio väline kestävyysharjoitteluun, sillä koko lihaksisto työskentelee. Laite on yhdistelmä juoksumattoa, kuntopyörää ja askelluslaitetta. Sillä harjoitteleminen treenaa myös käsiä ja ylävartalokin saa tehdä töitä, ja selkä vahvistuu samalla.

Energiankulutus kasvaa suureksi, ja keho muokkautuu kauttaaltaan vahvemmaksi ja kiinteämmäksi. Sekä jalkojen että käsien käyttäminen tehostaa kulutusta.

Vatsan ja selän lihakset saavat enemmän treeniä kuin lajeissa, joissa lähinnä jalat tekevät työtä. Crosstrainer on loistava laite niillekin, joiden pitää varoa vammoja. Niveliin ei kohdistu iskuja, sillä jalat ovat koko ajan polkimilla.

Lenkkeilijät voivat täydentää juoksuharjoitteluaan crosstrainerilla, sillä se kehittää juoksukuntoa mutta on juoksua hellävaraisempaa nivelille ja jänteille. Liikeradat muistuttavat eniten murtomaahiihtoa, mutta hiihdosta poiketen jalat tekevät soikionmuotoista liikettä.

Crosstrainer olisi siis juuri sitä, mitä tarvitsen! Enää ei tarvinnut kuin vertailla hintoja. Suoraan sanottuna minulla ei ollut hyvää käsitystä crosstrainereiden hintahaarukasta, mutta selvitin nopeasti, että yhdessä isossa urheiluvälinekaupassa niiden hinnat vaihtelivat 350 euron ja 3 000 euron välillä. Katsoin huvikseni myös käytettyjä crosstrainereita, joista niistäkin saatettiin pyytää 500 euroa. Laitteita vertaillessani huomasin, että kalleimpia ovat kaikista kookkaimmat laitteet. Siinä vaiheessa tajusin haluavani sekä melko edullisen että kevyen laitteen, sillä talooni ei mahdu mitään kovin massiivista, ja lisäksi halusin pystyä siirtämään laitetta helposti yksin. Kevyimmät crosstrainerit vaikuttivat painavan noin 26 – 29 kiloa ja kestävän maksimissaan 100 kiloa painavan henkilön. Siitä päättelin, että kevyimmätkin crosstrainerit ovat tukevia ja kunnollisia ja riittäisivät omiin tarpeisiini mainiosti.

Vertailin tuotteita aikani, ja päädyin lopulta sekä hinnan, koon että värin puolesta U-Style Passion M32 -merkkiseen crosstraineriin. Se maksoi vain 149 euroa! Halvin löytämäni malli maksoi 129 euroa, mutta edullinen hinta oli vain yksi kriteeri, eikä halvin malli puhutellut minua muutoin. U-Stylessa on kaikki herkut mitä muissakin edullisissa malleissa: viiden kilon vauhtipyörä ja kahdeksan eri vastusta, ja näyttö laskee sekä etäisyyden, ajan, kalorinkulutuksen että sykkeen.

Tätä kirjoittaessani olen koko ajan kuumeissani odottanut, että pääsen vihdoin kunnolla testaamaan laitetta! Kokeilin sitä iltapäivällä muutaman minuutin ajan, ja pienimmilläkin vastuksilla meno tuntui yllättävän raskaalta. Isommilla vastuksilla polkimet hädin tuskin liikkuivat! Vastuksen säätö on mekaaninen ja magneettinen, ja säätövaijeri on ainakin nyt alussa hyvin jäykkä. Se kenties löystyy käytössä, mutta jos ei, sittenpähän ei tule koskaan käyttöä isommille vastuksille. Nyt on joka tapauksessa pakko mennä treenaamaan! Toivon, että laitteesta tulee pelastus, jonka avulla voin treenata rankastikin rasittamatta kuitenkaan lisää jalkapohjaani.

Rankin joululahja

Tämänvuotinen joulunvietto on tuntunut kumman väsyttävältä, ja olenkin nyt aika poikki. Tuntemuksiini tosin ehkä vaikuttaa yksi saamani lahja. Sain taas lähes yksinomaan hyödyllisiä käyttölahjoja niin kuin viimekin vuonna, ja yksi niistä näyttää tältä:

suspension-trainer

Jotenkin tuosta tulee mieleen jonkinlainen säädettävä sidontaväline, ja köysien mukana tullut DVD:kin viittaa rohkeampiin leikkeihin kaikkine pyllistelyineen, asentoineen ja kuvakulmineen.

kovaa-treenia

Todellisuudessa köydet ovat kuntoharjoitteluhihnat, joilla saa treenattua koko kroppaa oman painon toimiessa vastuksena. Hihnat saa asennettua mihin tahansa oveen, joka aukeaa itsestä poispäin. Mitään ruuveja ja porailuja ei tarvita, vaan hihnat pysyvät lujasti paikoillaan, kun ovikiinnitin asetetaan toiselle puolelle ovea kuin hihnat, ja ovi suljetaan.

kuntoharjoitteluhihnat

Sain hihnat mieheltä, joka tietää halustani treenata erikseen käsivarsia. Juostessa ja kävellessä saan tarpeeksi jalkatreeniä, mutta käsille kaipaan muuta harjoittelua, koska niiden lihakset eivät muuten rasitu tarpeeksi. Tähän asti olen nostellut viiden kilon käsipainoja, ja lisäksi minulla on ollut itsetehty lakanapatentti ylläkin näkyvässä leuanvetotangossa, joka oli asunnossani jo tänne muuttaessani. Lakanasta roikkumalla sain itse asiassa tehtyä yllättävänkin samanlaisia harjoituksia kuin nyt näillä hihnoilla, mutta toki hihnat ovat paljon ammattimaisemmat, turvallisemmat ja pitemmät, mikä mahdollistaa laajemmat liikeradat. Lisäksi kahvoista saa miellyttävän otteen, kun taas lakanasta roikkumalla sain aina kämmenet kipeiksi.

Hihnoista roikkuminen oli niin kivaa, että treenasin niillä joulupäivänä noin puolitoista tuntia (paketin mukana tullut DVD oheistaa paljon lyhyempään harjoitteluun). En tuntenut harjoitelleeni kunnolla, joten nostelin treenin päälle vielä vähän painoja. Illemmalla lähdin normaalille parin tunnin juoksulenkilleni. Yleensä pidän käsivarsissa tuntuvasta miellyttävästä kivusta treenausta seuraavana päivänä, mutta tänään käsivarret ovat sen verran piestyt, että pukeminenkin on vaivalloista varsinkin neuleiden ja takkien kohdalla. Toisin sanoen vähäisempikin treeni olisi riittänyt, mutta ilouutinen on toki se, että hihnat toimivat mainiosti! Ja kun treeni on niin mukavaa, ettei edes tajua treenaavansa rankasti, niin kuntolaitteelta ei voi enempää vaatia.