Aihearkisto: Liikunta

Ironisen rasittava häämatka

Olemme paraikaa häämatkallamme Slovenian Alpeilla.

Bledjärvi

Bledjärvi

Reissua on takana jo 10 päivää, ja silti matka jatkuu yhä. Kuvat kertokoot, millaisissa maisemissa olemme täällä pyörineet. Kaunista ja jylhäähän täällä on, ja kirsikkana kakun päällä toimivat toisinaan smaragdinvihreiltä näyttävät vuoristolammet ja -joet.

Slap Virje -vesiputous

Slap Virje -vesiputous

Tarkoitus oli tulla tänne patikoimaan mutta myös rentoutumaan. Jos häämatka koostuisi pelkästään hiessä uitetuista vaihtopaidoista, leipäpainotteisista eväistä ja puskapissoista, matkamuistoista jäisi puuttumaan oleellisia osia.

Mehän olemme pariskuntana patikoineet oikeastaan kaikilla lomillamme esimerkiksi Lapissa, Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja aiemminkin Sloveniassa. Halu liikkua luonnossa on aina yhdistänyt meitä, ja reissuiltamme odotammekin miellyttäviä patikointimaastoja.

Srednja vas v Bohinju. Tässä pikkukylässä vietimme viikon.

Srednja vas v Bohinju. Tässä pikkukylässä vietimme viikon.

Mehukas pepukas -mieheni Bohinj-järvellä.

Mehukas pepukas -mieheni Bohinj-järvellä.

Niin ihanaa, terveellistä ja sielua hoitavaa kuin luonnossa liikkuminen onkin, senkin voi silti viedä liiallisuuksiin. Meille on käynyt niin – kerrankin jouduimme haavaisina ja verisinä käytännössä varastamaan veneen, jotta emme jääneet jumiin väärälle puolelle järveä illan pimetessä vuorilla Kanarialla! – ja niin kävi nytkin täällä Sloveniassa. Vaaratilanteilta onneksi säästyttiin, vaikka pahastikin olisi voinut käydä, mutta liikuntasuorituksestamme teki älyttömän moni muu seikka.

Olimme päättäneet valloittaa Svinjak-nimisen huipun (1 653 m) Bovecin kylässä Triglavin kansallispuistossa. Bovecissa sattui juuri samana päivänä olemaan viralliset maratonjuoksukilpailut. Vaikka itse olen juossut lukuisia puolimaratoneja ja kaksi täysmaratonia, minulla ei silti ollut vähäistäkään mielenkiintoa maratonia kohtaan, ja ajattelinkin mielessäni, miten kukaan jaksaa käyttää vapaa-aikaansa sellaiseen ja miksi (ironista, tiedän). No, jotkut muut jäivät siis juoksemaan maratonia alas Boveciin meidän lähtiessä kohti Svinjakin huippua.

Nousu huipulle ei alkanut aivan hotellimme vierestä, vaan jouduimme ensin suunnistamaan ja kävelemään alkupisteelle. Siihen ei onneksi mennyt kuin tunti, mutta kuumuuden ja edellisten päivien rasituksen vuoksi (ja ehkä on myös se aika kuukaudesta, että en ole kaikista energisimmilläni) jalkani olivat puuroa jo vaelluksen alussa. Kun vaelluksen alkupisteeltä löytyvä kyltti kertoi, että huipulle nousuun menisi kolme tuntia ja paluuseen melkein toinen mokoma, jo pelkkä ajatus tuntui niin uuvuttavalta, että minun teki mieli lopettaa. Juuri minä olin kuitenkin intoillut Svinjakista ja houkutellut miehen lähtemään mukaan, joten totta kai ryhtyisimme urakkaan.

Nouseminen oli hidasta ja hikistä. Sydän hakkasi niin kovasti jo hitaalta tuntuvasta etenemisestä, että tahtia ei mitenkään pystynyt kiristämään. Puuvillainen t-paitani oli pian hiestä niin märkä, että se venähti ja tuntui monta kokoa aiempaa isommalta. Pyyhin paidan helmalla myös otsaani ja naamaani, jotka vähä väliä hiostuivat uudelleen. Mies suorastaan valui hikeä hikitippojen lentäessä, vaikka hänellä ei ollut paitaa ollenkaan.

Henkisesti haastavaa oli se, että huippua ei pystynyt näkemään. Oli siis mahdotonta arvioida, mihin polku lopulta veisi ja kuinka paljon matkaa oli milloinkin jäljellä.

Yhdessä vaiheessa meitä vastaan tuli pariskunta, jonka mies sanoi naureskellen, että ”tämä on vasta alkua” ja että ”nyt se nousu vasta alkaa”. Oma mieheni piti hänen huumorintajustaan, mutta itse veikkasin, ettei kyse suinkaan ollut huumorista. Nousu oli jo siihen mennessä ollut rankkaa, hidasta ja miltei sydämen räjäyttävää, ja sitten joku menee murjaisemaan, ettei se ole vielä mitään!

Jatkoimme matkaa. Emme puhuneet paljon. Kaikki voimat menivät nousemiseen, keskittymiseen ja sisäiseen murehtimiseen. Emme pelkästään joutuisi tulemaan samaa reittiä takaisin, mutta joutuisimme tekemään sen pilkkopimeässä. Meillä oli kyllä taskulamput mukana, mutta reitillä tarvitsi usein molempia käsiä kiipeämiseen ja itsensä tukemiseen. Yritin olla ajattelematta tulevaa ja lupasin itselleni, että jos selviämme tästä huipusta, se saa olla viimeinen huippu, jolle koskaan nousen, mikäli niin haluan.

Niin kuin arvata saattaa, nousu vain jatkui ja jatkui. Puustokaan ei oikein harventunut, vaan yhä oli melko metsäistä, mikä oli huono merkki, koska tiesimme, että lähempänä huippua on puuttomampaa.

Tässä vaiheessa meitä vastaan tuli ranskalainen nuori miehenalku iso nyytti käsissään. Hän tervehti meitä iloisesti ja kysyi, tiedämmekö mitään sienistä. Itse olin juuri ennen matkaa tehnyt perinteistä syysherkkuani kantarellikastiketta isäni poimimista sienistä, ja vastasin ranskalaiselle, että tiedämme jotain sienistä. Silloin hän avasi nyytin, josta paljastui iso kasa yhtä ja samaa sienilajia, ja kertoi sienen muistuttavan jotakin hyvää ruokasientä Ranskassa, minkä vuoksi hän poimi ne. Heti sienet nähdessäni minulle tuli mieleen vain yksi ajatus: nuo näyttävät aivan klassisilta myrkkysieniltä. Edes vilkaisematta omaa miestäni tiesin, että hän ajatteli samoin. Suomessa yksikään ruokasieni ei kokemukseni mukaan näytä niin vahvasti myrkkysieneltä kuin ranskalaisen poimimat. Sienet erotti tavallisesta kärpässienestä vain vaaleanruskea väri, mutta muuten ulkonäkö ja rakenne oli hyvin sama.

Miehen poimimat sienet muistuttivat eniten ruskokärpässientä. Wikipedian mukaan sieni on vielä myrkyllisempi kuin tavallinen punakärpässieni! Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskok%C3%A4rp%C3%A4ssieni

Ranskalaismiehen poimimat sienet muistuttivat eniten ruskokärpässientä. Wikipedian mukaan sieni on vielä myrkyllisempi kuin tavallinen punakärpässieni! Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskok%C3%A4rp%C3%A4ssieni

Kerroimme miehelle, että Suomessa tuollaiset ovat myrkkysieniä, ja käskimme hänen varmistaa asian huolellisesti ennen sienten syömistä. Ranskalainen näytti hyvin huolettomalta ja toiveikkaalta ja hänen silmänsä olivat täynnä lapsen uteliaisuutta. Hän lupasi kysyä sienistä ravintolahenkilökunnalta alas saavuttuaan ja rohkaisi meitä sanomalla, että huipulle ei ollut enää pitkä matka, mikä ilostuttikin meitä suuresti. Ranskalaisen ja meidän tiet erosivat.

Matka jatkui. Huipusta ei ollut tietoakaan, eikä sitä yhäkään näkynyt edes kaukaisuudessa. Rupesin ajattelemaan, että ranskalaismies varmasti poimi sienet samalla optimismilla kuin kertoi huipun läheisyydestä meille. Toisin sanoen, kun on riittävän optimistinen, jopa perinteisimmät myrkkysienet saa kuvitelmissaan parhaimmiksi ruokasieniksi, ja vaikka huipulle on yhä tolkuttomasti matkaa, optimistisella ajatellulla sen saa tuotua lähemmäs. Valhetta yhtä kaikki, ja seuraukset voivat olla tuhoisat.

Kun olimme kavunneet vuorta ylös reilun kahden ja puolen tunnin ajan, huippu tuli vihdoin näkyviin. Samassa kohtaa vuori muuttui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että sitä pitkin ei voinut enää kävellä, vaan matkanteko muuttui vuorikiipeilyksi. (Emme kumpikaan ole vuorikiipeilijöitä eikä meillä ole siihen tarvittavia vehkeitä.) Paljain käsin yritimme tarttua sellaisiin kivenmurikoihin, jotka eivät antaisi periksi. Minulla oli jalassa paljasjalkajuoksuun tarkoitetut, kuitenkin melko tuetut lenkkarit ja miehellä perinteisemmät retkeilykengät. Jaloilla saimme aika hyvän kontaktin eri pintoihin, vaikka useamman kerran maa olikin lähteä vierimään pois jalan alta. Koko ajan mielessäni tykytti ajatus: ”Kohta nämä samat kohdat ja tämä sama vuori pitää kiivetä alas samaa reittiä pitkin – pimeässä. Olemme niin typeriä!”

Vihdoin saavutimme huipun. Se ei tuntunut saavutukselta, vaikka ehdottomasti sitä olikin, koska kokonaismatkaa oli vielä niin paljon jäljellä. Itse olin niin väsähtänyt ja henkisesti maassa, että ensin en halunnut edes valokuvaa itsestäni huipulla. Meidän lisäksemme huipulla oli neljä saksalaista, jotka lähtivät pian kulkemaan alaspäin ja joiden perään mekin lähdimme. Evästauko jäi lyhyeksi pakon sanelemana.

Minä Svinjakin huipulla.

Minä Svinjakin huipulla.

Alaspäin meneminen on sydämelle aina helpompaa kuin ylöspäin kipuaminen, eikä se myöskään hengästytä ja puuskututa siten kuin kiipeäminen. Laskeutuminen on rasittavinta jaloille. Reisissä, pohkeissa ja varsinkin polvissa pakotti. Ehdimme onneksi tulla pahimmat kiipeilykohdat alas valoisan aikaan, mikä olikin pyrkimyksemme, sillä emme edes olisi pystyneet pitämään lamppuja käsissämme kiipeilyn ajan. Kun metsäisempi osuus alkoi, kivisimmät kiipeilyt olivat takana ja tuli aika sytyttää taskulamput.

Jalkoja kivisti aina vain enemmän, mutta omanihan olivat olleet mössöä jo vaelluksen alussa. Kipu oli odotettavaa ja normaalia, olemmehan käyneet lukuisilla huipuilla ympäri Eurooppaa ja minä myös USA:n Kalliovuorilla. Muutama kompastuminen oli lähellä pimeässä, mutta selvisimme kuitenkin alas naarmuitta. Vielä oli useamman kilometrin matka hotellille, mutta toki alas pääseminen tuntui jo voitolta.

Nousuun ja laskuun oli mennyt yhteensä kuusi tuntia, koko päivän kävelyyn puolestaan kahdeksan ja puoli tuntia. Saavuimme illalla Boveciin, jossa juhlittiin maratonin kunniaksi. Kylän keskustassa oli livebändi, ruoka- ja juomakojuja ja paljon pöytiä ja ihmisiä. En tiedä, mikä oli maratonin voittoaika, mutta sen tiedän, että rauhallisesti juosten minulta itseltäni menee maratoniin noin neljä ja puoli tuntia. Niinpä tiedän myös sen, että maraton olisi ollut KEVYEMPI liikuntasuoritus kuin meidän vuorivaelluksemme! Ja minä kun ihmettelin, kuka jaksaa käyttää vapaa-aikaansa maratonin juoksemiseen, vaikka itsekin olen juoksija, ja sitten menen ja teen sellaisen vuorivaelluksen, joka on paljon kuormittavampi kuin maraton! Kyllä ihminen on välillä merkillinen olento.

Yö meni vuorivaelluksen jälkeen huonosti jalkojen säryn takia. Juuri samoilta jalkani tuntuivat juoksemieni maratonien jälkeen: jalat tekee mieli saada ylös ja koukkuun, mm. tyyny polvien alla auttaa. Yleensähän liikunta nimenomaan parantaa unenlaatua, mutta liiallisuuksiin vietynä asia on toisinpäin. Myös mies pyysi, että pukkaisin häntä sängyssä, koska jo pelkkä kyljen kääntäminen oli vaivalloista ja sattui joka paikkaan.

Että sellainen häämatka tämä on ollut. Kovasti mieleinen, mutta kuitenkin liian rankka. Loppuajan otamme iisimmin, se on varma. Ja yhdellekään huipulle emme tällä reissulla enää mene. Svinjak kyllä tyydytti paremmin kuin hyvin kaikenlaiset huippujenvalloitushaaveet!

P.S. Ranskalaismiestä emme enää nähneet, toivottavasti hän on yhä hengissä.

Kirjastosta lainaamani matkaoppaamme. Taustalla Stara Fužinan kylä.

Kirjastosta lainaamani matkaoppaamme. Taustalla Stara Fužinan kylä.

Miltä tuntuu olla pilvessä?

En ole koskaan miettinyt vastausta otsikon kysymykseen. Ei ole ollut tarvetta eikä kiinnostusta.

Eilisen päivävaelluksen jälkeen tiedän kuitenkin vastauksen. Pilvessä oleminen on varsin ikävää. Muualla paistaa aurinko, mutta itse on pilvessä eikä näe mitään. Pilvi peittää kaikki näkymät ja hautaa kaiken alleen.

Kun on pilvessä, ei pysty kokemaan asioiden todellista luontoa. Mikään ei näyttäydy sellaisena kuin se oikeasti on.

Jouduimme ahkeroimaan toden teolla, jottemme enää olisi pilvessä, vaan pääsisimme siitä pois. Mieleen tuli kysymys: minne pilvestä voi matkata? Jos/kun ei enää halua olla pilvessä, mikä on seuraava vaihe? Täytyykö vain palata tripiltään pettyneenä kotiin vai voisiko pilvessä olosta seurata jotain hyvää? Eilinen vaellus toi vastauksen noihinkin kysymyksiin: ehdottomasti parasta ja ikimuistoisinta on päästä pilven YLÄPUOLELLE. Katsokaa vaikka:

Kyllä tuon eteen kannatti rehkiä, vaikka se koville ottikin.

Lempiharrastuksemme Madeiralla(kin) on patikointi. Mieliopuskirjamme, jota ilman emme tänne tule, on Pentti Korpelan Madeira – patikoitsijan paratiisi: reittejä helpoista vaativiin (2010). Kirjassa on yli 40 vaellusreittiä, joista olemme kulkeneet eri reissuillamme yhteensä jo lähes 30. Eilinen oli yksi niistä, ja sijoittui Boca da Corridan huipuille.

Kirjan julkaisemisen ja nykyhetken välissä on kuitenkin niin monta vuotta, että reitti oli muuttunut hätkähdyttävän paljon kuvaukseen verrattuna. Meistä tuntui oikeastaan koko ajan, että olimme täysin eri reitillä kuin Korpela kirjassaan. Se johtui pitkälti siitä, että mitään näkymiä, vuorenhuippuja, maamerkkejä tms. ei voinut useinkaan nähdä. Sitä se pilvessä oleminen teettää ja tältä se näyttää:

Tässä vaiheessa alkoi tuntua, että olimme kummitusmetsässä.

Kun välillä pääsimme hetkeksi pois pilvestä, meille valkeni, että alue oli kärsinyt pahoin metsäpalossa. Maasta puski vasta sen verran vähän uutta kasvua, että arvioimme alueen palaneen kesällä 2017. (Näimme itsekin sauhuavaa metsää rinteillä Funchalista asti kesällä 2012; metsäpalot kesän kuumimpaan ja kuivimpaan aikaan ovat täällä tavallisia.)

Pilvessä oleminen on niin pöhnäistä! Välillä näkyi kapea pala sinistä taivasta ohikiitävän sekunnin ajan, mutta sitten olimme taas pilvessä.

Toisinaan reitti muistutti maisemien muodossa, millaista todellisuutta olisimmekaan voineet elää, ellemme olisi olleet pilvessä.

Kunpa pilvessä oleminen olisi ollut vaelluksen ankeinta antia, mutta ei! Reittiä ei ollut ylläpidetty, ja metsäpalo oli viimeistellyt koko sopan. Merkit, joita oli muutenkin ollut maastossa nihkeästi, hävisivät lopulta kokonaan, eikä polku enää jatkunut mihinkään suuntaan. Palaminen oli käpristänyt puiden oksat niin, että minkäänlaista kulkureittiä ei ollut. Jostain oli kuitenkin mahduttava läpi. Näkymä oli karu ja tukkoinen.

Löydätkö ihmisen alla olevasta kuvasta?

Tuollaisen oksiston läpi meidän täytyi puskea. Takkimme tahriintuivat hiilestä. Pahinta olivat kuitenkin piikkiset oksat, joita kasvoi siellä täällä. Jos niihin sattui jäämään kiinni niin kuin poikaystävä yllä, muutenkin tuskainen ja hidas eteneminen pysähtyi siihen paikkaan. Piikit myös raapivat herkästi ihon rikki jopa housunkankaan läpi. Tässä vaiheessa olimme varmoja siitä, ettemme olleet enää oikealla reitillä, mutta lohdutimme itseämme sillä, ettei oikeaa reittiä ollut muuallakaan. Maasto ei yksinkertaisesti enää ollut lainkaan samanlainen kuin Korpelan aikaan.

Jouduimme ylittämään puroja kohdista, joista niitä ei kuulunut ylittää, ja kiipeämään useiden rautalanka-aitojen yli päästäksemme johonkin, mistä matkaa voisi jatkaa selvä reitti mielessään. Olimme niin keskellä ei mitään, että mieli oli aika matalalla. Vain vankka (Madeiran) patikointikokemuksemme esti meitä menemästä paniikkiin. Kumpikaan ei hätäillyt missään vaiheessa, ja jompikumpi jaksoi aina pitää tsemppimieltä yllä silloin kun toinen oli menettää toivonsa.

Juuri samaan aikaan, kun löysimme ruohotien, joka saattoi olla etsimämme, pääsimme pois pilvestä. Aurinko näyttäytyi vihdoin.

Ruohotiellä jatkaminen paljasti reitin juuri oikeaksi. Vihdoin olimme taas kartalla.

Matka jatkui vielä monen uuvuttavan tunnin ajan pimeässä, eli emme olleet vielä lähelläkään hotelliamme Funchalissa, mutta ainakin reitti oli selvä emmekä olleet enää pilvessä.

Ostin crosstrainerin

Toisinaan isoja päätöksiä ja hankintoja tehdään nopeasti. Kirjaimellisesti isoja. Minun ei huvikseen kannata ostaa mitään vähänkään kookkaampaa pikkukotiini, jonka olen tarkoituksellisesti sisustanut niukahkosti avaran ilmeen säilyttämiseksi, mutta nyt ei olekaan huvista kyse.

Tilasin viikko sitten crosstrainerin, joka saapui tänään. Ähelsimme poikaystävän kanssa tovin saadaksemme sen kasattua, ja nyt minulla on keskellä olohuonetta laite, jollaista en vielä hetki sitten olisi koskaan hankkinut. Priorisoin ulkoliikunnan aina sisäliikunnan edelle, ja koska juoksen pitkiä lenkkejä ja myös kävelen paljon, en ole koskaan tarvinnut tai halunnut kuntolaitteita kotiini. Olen ollut innokas juoksija jo 17 vuotta. Suureksi pettymyksekseni en kuitenkaan enää pysty juoksemaan haluamiani määriä, enkä tiedä, palaako toinen jalkani koskaan entiselleen. Jalkaani vaivaa jalkapohjan jännekalvon kiputila. Terveyskirjasto kertoo siitä seuraavaa:

Nykykäsityksen mukaan jalkapohjan jännekalvon kiputilan syynä ovat toistuvat kalvoon kohdistuneet liiallisen rasituksen aiheuttamat pienet repeämät (mikrotraumat). Niiden seurauksena kalvoon kehittyy isoja vaurioalueita (makrotraumoja) tai rappeutumista.

Jalkapohjan kipu on usein pahinta aamuisin, se voi helpottua hetkellisesti liikkeelle lähdön jälkeen, mutta pahentua taas pitkän istumisen jälkeen liikkeelle lähdettäessä ja rasituksen jatkuessa.

Yleisin oire on syvällä kantapään alla ja pitkin jalkapohjan jännekalvoa tuntuva kipu, joka on pahinta liikkeelle lähdettäessä. Kävely ja juokseminen pahentavat kipua. Kun nilkka koukistetaan ja varpaat ojennetaan, tuntuu kipua jännekalvon sisäreunalla tai kantapään etu–keskiosassa.

Vaivan paranemiseen saattaa kulua ½–1½ vuotta.

Paranemisaika on hirvittävän pitkä! Minua kipu on vaivannut jo melkein kaksi vuotta, mutta olen pärjännyt sen kanssa mm. juoksemalla välillä paljasjalkakengillä kantaiskujen välttämiseksi. Viime viikolla kipu kuitenkin äityi sellaiseksi, että jouduin konttaamaan kotona levättyäni hetken juoksulenkin jälkeen, eikä jalka tunnu enää tokenevan ilman totaalisempaa lepoa. Koska vaiva on ollut minulla niin pitkään ja vain pahentunut, arvaan, ettei se ole katoamassa lähitulevaisuudessa.

Meinaan tulla hulluksi pelkästä ajatuksesta, että en saisi liikkua ja rasittaa kehoani. Liikunta yksinkertaisesti on niin iso ja nautinnollinen osa elämääni, että en pärjäisi ilman sitä. Niinpä minun oli pakko keksiä jotain juoksemisen tilalle. Olen kiusannut jalkaani jo aivan liian pitkään.

Ratkaisu onneksi löytyi lähempää kuin olisin uskonutkaan eli tammikuiselta Tahkon-reissulta! Talvilomallamme Tahkolla en juossut ollenkaan, koska sen tilalla hiihdin ja kävelin paksussa hangessa (lumikengillä). Hiihtäessäni huomasin, että kipeä jalkapohjani ei rasittunut lainkaan. Se johtuu siitä, että hiihtäessä jalkapohjiin ei kohdistu ollenkaan iskuja, joista kävely ja juokseminen puolestaan koostuvat täysin. Jalkapohjani sai siis levätä Tahkolla, vaikka muuten urheilinkin.

Viime viikolla mieleeni sitten yhtäkkiä pälkähti, että ostan crosstrainerin. Olin siinä käsityksessä, että crosstrainerilla saisin hyvää ja monipuolista, juoksua vastaavaa treeniä, mutta hiihdon pehmeydellä eli ilman niitä iskuja, joita toinen kantapääni ei enää kestä. Kun menin lukemaan crosstrainereista, uumoiluni paljastuivat juuri oikeiksi.

Kuntoplus kuvaa crosstraineria osuvasti:

Crosstrainer eli ellipsilaite on mainio väline kestävyysharjoitteluun, sillä koko lihaksisto työskentelee. Laite on yhdistelmä juoksumattoa, kuntopyörää ja askelluslaitetta. Sillä harjoitteleminen treenaa myös käsiä ja ylävartalokin saa tehdä töitä, ja selkä vahvistuu samalla.

Energiankulutus kasvaa suureksi, ja keho muokkautuu kauttaaltaan vahvemmaksi ja kiinteämmäksi. Sekä jalkojen että käsien käyttäminen tehostaa kulutusta.

Vatsan ja selän lihakset saavat enemmän treeniä kuin lajeissa, joissa lähinnä jalat tekevät työtä. Crosstrainer on loistava laite niillekin, joiden pitää varoa vammoja. Niveliin ei kohdistu iskuja, sillä jalat ovat koko ajan polkimilla.

Lenkkeilijät voivat täydentää juoksuharjoitteluaan crosstrainerilla, sillä se kehittää juoksukuntoa mutta on juoksua hellävaraisempaa nivelille ja jänteille. Liikeradat muistuttavat eniten murtomaahiihtoa, mutta hiihdosta poiketen jalat tekevät soikionmuotoista liikettä.

Crosstrainer olisi siis juuri sitä, mitä tarvitsen! Enää ei tarvinnut kuin vertailla hintoja. Suoraan sanottuna minulla ei ollut hyvää käsitystä crosstrainereiden hintahaarukasta, mutta selvitin nopeasti, että yhdessä isossa urheiluvälinekaupassa niiden hinnat vaihtelivat 350 euron ja 3 000 euron välillä. Katsoin huvikseni myös käytettyjä crosstrainereita, joista niistäkin saatettiin pyytää 500 euroa. Laitteita vertaillessani huomasin, että kalleimpia ovat kaikista kookkaimmat laitteet. Siinä vaiheessa tajusin haluavani sekä melko edullisen että kevyen laitteen, sillä talooni ei mahdu mitään kovin massiivista, ja lisäksi halusin pystyä siirtämään laitetta helposti yksin. Kevyimmät crosstrainerit vaikuttivat painavan noin 26 – 29 kiloa ja kestävän maksimissaan 100 kiloa painavan henkilön. Siitä päättelin, että kevyimmätkin crosstrainerit ovat tukevia ja kunnollisia ja riittäisivät omiin tarpeisiini mainiosti.

Vertailin tuotteita aikani, ja päädyin lopulta sekä hinnan, koon että värin puolesta U-Style Passion M32 -merkkiseen crosstraineriin. Se maksoi vain 149 euroa! Halvin löytämäni malli maksoi 129 euroa, mutta edullinen hinta oli vain yksi kriteeri, eikä halvin malli puhutellut minua muutoin. U-Stylessa on kaikki herkut mitä muissakin edullisissa malleissa: viiden kilon vauhtipyörä ja kahdeksan eri vastusta, ja näyttö laskee sekä etäisyyden, ajan, kalorinkulutuksen että sykkeen.

Tätä kirjoittaessani olen koko ajan kuumeissani odottanut, että pääsen vihdoin kunnolla testaamaan laitetta! Kokeilin sitä iltapäivällä muutaman minuutin ajan, ja pienimmilläkin vastuksilla meno tuntui yllättävän raskaalta. Isommilla vastuksilla polkimet hädin tuskin liikkuivat! Vastuksen säätö on mekaaninen ja magneettinen, ja säätövaijeri on ainakin nyt alussa hyvin jäykkä. Se kenties löystyy käytössä, mutta jos ei, sittenpähän ei tule koskaan käyttöä isommille vastuksille. Nyt on joka tapauksessa pakko mennä treenaamaan! Toivon, että laitteesta tulee pelastus, jonka avulla voin treenata rankastikin rasittamatta kuitenkaan lisää jalkapohjaani.