Aihearkisto: Liikunta

5:2-dieetin tehostaminen liikunnalla

Eilen oli 22. paastopäiväni 5:2-dieetillä. Olen jo kauan tehostanut dieettiä jokapäiväisellä liikunnalla, josta kerron tarkemmin alla. Käydään kuitenkin sitä ennen läpi muutamia totuuksia liikunnan avulla tapahtuvasta laihtumisesta ja painonhallinnasta.

Moni laihduttaja on saattanut kuulla väitettävän, että 80 prosenttia laihtumisesta saavutetaan ruokavaliota muuttamalla ja keventämällä. Liikunnan vaikutus laihtumiseen on tällöin vain 20 prosenttia. Se on karkea nyrkkisääntö, sillä toisethan eivät liiku juuri ollenkaan, jolloin mahdollinen laihtuminen tapahtuu lähes 100-prosenttisesti ruokavalion avulla, reipas kuntoilija puolestaan saa korotettua liikunnan vaikutuksen 30 prosenttiin, jolloin 70 prosenttia laihtumisesta jää ruokavalion vastuulle.

Painonhallinnassa liikunnan vaikutus usein korostuu, eli haluttua painoa on paljon helpompi ylläpitää liikunnan avulla kuin ilman sitä. Laihtunut ihminen ei nimittäin kuluta yhtä paljon energiaa kuin hän kulutti painavampana. Jos hän kuitenkin syö yhtä paljon kuin ennenkin, laihtuminen voi tyssätä jossain vaiheessa kokonaan. Syömisen vähentäminen entisestään siinä vaiheessa laihdutusurakkaa voi tuntua vaikealta ja jopa kohtuuttomalta vaatimukselta. Juuri silloin liikunnan suotuisa vaikutus painonhallintaan ja laihtumiseen nousee keskeiseen asemaan. Monelle on mieluisampaa reippailla tunti ja polttaa niin tekemällä 500 kaloria kuin vähentää jo ennestään kevennetystä ruokavaliosta 500 kalorin edestä ruokaa.

Olli-nimimerkillä kommentoiva lukija kuvaa tätä hienosti ravitsemusterapeutti Reijo Laatikaisen blogitekstissä ”Kun syö 500 kilokaloria vähemmän päivässä, laihtuu puoli kiloa viikossa”-sääntöä ei kannata käyttää laihdutusnopeutta arvioidessa. Tässä paras työkalu. Olli kommentoi, että

Mielestäni tuo vanha hyväksi todettu nyrkkisääntö toimii, kunhan ei ymmärrä sitä väärin. Eli (keskimäärin) viidensadan kalorin vaje pitää tietysti toteutua päivittäin dieetin edetessä, vaikka kulutus laskisi. Syötyä päivittäistä kalorimäärää ei pidä tietenkään verrata dieetin alkutason päiväkulutukseen, vaan kyseisen päivän kulutukseen.

Esimerkki: Erkin kulutus dieetin alussa on 3000 kcal/pvä, näin ollen Erkin tulee ohjeen mukaan syödä 2500 kcal. Laihtumisen myötä Erkin kulutus putoaa 2800 kilokaloriin, joten Erkki ottaa ja syö 2300 kilokaloria per päivä. No Erkkipä alkaa reenata ja kulutus nousee 3200 kilokaloriin, joten Erkki saa syödä 2700 kilokaloria päivässä. Näin Erkki laihtuu puoli kiloa viikossa, kunnes on tavoitepainossaan ja lopettaa dieetin tyytyväisenä miehenä.

Noinhan se juuri menee. Liikuntaa harrastamalla saa siis mahdollisesti syödä hieman enemmän kuin dieetin alkuvaiheessa, mutta silti laihtua. Niinpä liikunnan vaikutusta ei kannata aliarvioida, ja vaikka liikkuminen ei kiinnostaisi, itselle mieluisinta lajia kannattaa tosissaan etsiä.

Näin tehostan 5:2-dieettiä liikunnan avulla

Siitä päästäänkin minun nykyiseen liikuntasuunnitelmaani, jonka avulla tehostan 5:2-dieettiä. Aloitin sen noudattamisen jouluaattona. Siihen kuuluu yksinkertaisuudessaan vähintään tunnin kestävä crosstrainertreeni lähes joka ikinen päivä. Aloin varta vasten etsiä liikuntamuotoa, jota voisi harrastaa joka päivä ilman, että paikat hajoavat, ja joka olisi silti tehokas kalorinkuluttaja mutta hellävarainen jalalleni, joka ei kestä sellaisia juoksumääriä kuin ennen. Ostin ensimmäisen crosstrainerini koskaan vajaa vuosi sitten.

Olen aina ennen priorisoinut mm. ulkoliikunnan, mutta koska kävelykin rasittaa jalkaani tuhannesti enemmän kuin crosstrainer, mutta ei polta läheskään yhtä paljon kaloreita, minun on turha mennä kävelemään yksistään liikunnan tähden. Useiden lähteiden mukaan reipas crosstrainerilla polkeminen polttaa 600 kaloria tunnissa. Itse olen käyttänyt vastustasoa 6 tai 7 (asteikolla 1-8) sykkeen liikkuessa 140 lyönnin molemmin puolin. Pidän huolen siitä, että jokainen treeni on kunnon hikitreeni.

Vielä aiemmin viime syksynä liikuntasuunnitelmaani kuului reilusti myös käsipainotreenejä ja punnerruksia normaaleiden juoksulenkkien lisäksi. Tein silloinkin säännöllisesti myös crosstrainertreenejä, mutta en kovin usein. Crosstrainerhan yhdistää juoksun, pyöräilyn ja hiihdon ilman minkäänlaisia iskuja, joten se on upean monipuolista, tehokasta ja kuitenkin hellävaraista aerobista liikuntaa. Juoksu on aina ollut minulle sen verran kuluttavaa ja paikkoja kipeyttävää, että en ole koskaan elämässäni käynyt juoksulenkeillä joka päivä. Olen aina tarvinnut vähintään yhden välipäivän juoksemisesta, vaikka olisinkin liikkunut tai treenannut jotenkin muuten sinä päivänä.

Crosstrainerin kohdalla minulla oli sellainen teoria, että sitä voisi mahdollisesti käyttää joka päivä tehokkaasti ilman paikkojen kolotusta ja vammautumista. Teoria on ilokseni osoittautunut oikeaksi. Aloitin lähes jokapäiväisen crosstrainertreenaamisen jouluaattona ja tein 20 päivän aikana 17 crosstrainertreeniä. Sitten paikat kuitenkin hajosivat. Nimittäin crosstrainerin paikat!

Hankin uuden crosstrainerin

Parina viimeisenä treenipäivänä vanha crosstrainer natisi älyttömästi eikä muttereiden öljyäminen auttanut asiaa. Mies tutki laitteen ja löysi lopulta syyn natinaan: crosstrainerin runko oli hajonnut hitsauskohdasta. Olin harmissani, että mahtava treeniputkeni katkesi, laitetta kun ei ollut enää turvallista käyttää. Runko olisi saattanut katketa kokonaan milloin vain treenin aikana, ja lisäksi natina oli niin voimakasta, että naapuritkin olisivat varmaan pian valittaneet ja syystä.

Crosstrainer ei ollut vielä vuottakaan vanha, ja sille oli annettu kahden vuoden takuu. Lisäksi crosstrainerille annettu maksimikuormitus on 100 kiloa, eli sen olisi tullut kestää ainakin kaksi vuotta 100 kiloa painavan henkilön treenauskerrat. Laitetta kuitenkin käytti vain minä eli 100 kiloon verrattuna varsin kevytrakenteinen nainen ja vain vajaan vuoden ajan.

Otin tietysti laitteen myyneeseen firmaan yhteyttä, ja sieltä onneksi vastattiinkin nopeasti. Koska runkoa ei lasketa varaosaksi, sitä ei voi vaihtaa uuteen osaan. Niinpä firman tuli korvata minulle koko laite. Heillä ei kuitenkaan ollut valikoimissaan enää juuri samaa crosstraineria, minkä vuoksi sieltä tarjottiin vastineeksi samankaltaista, aavistuksen kalliimpaa crosstraineria tai vastaavasti kaupan perumista, jolloin saisin rahat takaisin.

Harkitsin kumpaakin vaihtoehtoa ja päädyin lopulta kaupan perumiseen, jotta voisin hankkia laadukkaamman eli tukevamman ja painavamman crosstrainerin. Firmasta oltiin kyllä kerrottu, että laitteen hajoaminen rungosta hitsauskohdasta on sen verran harvinaista, että on mahdollista, että laitteessa oli valmistusvika alusta alkaen. Kevyemmänkin crosstrainerin pitäisi siis olla oikein ihanteellinen minulle, mutta niin ei kuitenkaan oman laitteeni kohdalla ollut.

Jouduin lopulta olemaan ilman crosstraineria vain viisi päivää, sillä tilaamani uusi laite saapui kaksi päivää sitten.

Laitteiden kokoero ei välity kuvasta lainkaan, mutta konkreettisimmat erot vanhan ja uuden crosstrainerin välillä liittyvät eniten juuri kokoon eli painoon. Vanha crosstrainer painaa noin 25 kiloa, siinä on viiden kilon vauhtipyörä ja laite kestää 100 kiloa painavan henkilön. Uusi crosstrainer puolestaan painaa noin 40 kiloa, siinä on 10 kilon vauhtipyörä ja se kestää 150 kiloa painavan henkilön. Mitä tukevampi laite, sitä vähemmän se heiluu ja vaappuu treenatessa, ja sitä painavampi treenaaja saa nousta kyytiin. Myös uudella crosstrainerilla on kahden vuoden takuu. Kunpa se palvelisi vähintään sen ajan ja mieluiten paljon pidempäänkin.

On hauska pohtia, millä tavalla firmat laskevat laitteiden kestokyvyn: vaikka joku painaisi esim. 120 kiloa, sillä ei ole hirveästi merkitystä, jos hän treenaa esim. kerran kahdessa viikossa tai harvemmin. Jos taas 50-kiloinen henkilö treenaa joka päivä, laite kuluu paljon enemmän hänen käytössään kuin satunnaisesti treenaavan 120-kiloisen. Kun laitteelle siis myönnetään kahden vuoden takuu, kuuluuko laitteen kestää jokapäiväistä treenaamista vai ei? Oikeastihan laitteen tulisi kestää useampi treenikerta päivässä, sillä sitähän voisi käyttää pariskunta tai jopa koko perhe. Uskon, että moni kuntolaitteen ostaja tulee kuitenkin treenanneeksi paljon aiottua vähemmän, jolloin laite ei yksinkertaisesti ehdi kulua ja hajota takuuajan puitteissa. On jännä nähdä, kestääkö uusi laite minulla todella vähintään kaksi vuotta. Ihanaa joka tapauksessa päästä taas treenaamaan joka päivä! Kroppa on kiinteytynyt kauttaaltaan jokapäiväisen crossailun aloitettuani.

Vanha crosstrainer viedään joko kierrätykseen tai sedälleni, jolla on hitsauslaite. Setä tuskin kuitenkaan on kiinnostunut trainerista. Jos joku haluaa vanhan trainerin, sen saa tulla hakemaan Helsingistä. Siinähän on kaikki muu priimakunnossa paitsi runko, joka vaatii ehdottomasti korjaustoimenpiteitä.

Liikkua kuitenkin kannattaa, joko crosstrainerilla tai ilman!

Ironisen rasittava häämatka

Olemme paraikaa häämatkallamme Slovenian Alpeilla.

Bledjärvi

Bledjärvi

Reissua on takana jo 10 päivää, ja silti matka jatkuu yhä. Kuvat kertokoot, millaisissa maisemissa olemme täällä pyörineet. Kaunista ja jylhäähän täällä on, ja kirsikkana kakun päällä toimivat toisinaan smaragdinvihreiltä näyttävät vuoristolammet ja -joet.

Slap Virje -vesiputous

Slap Virje -vesiputous

Tarkoitus oli tulla tänne patikoimaan mutta myös rentoutumaan. Jos häämatka koostuisi pelkästään hiessä uitetuista vaihtopaidoista, leipäpainotteisista eväistä ja puskapissoista, matkamuistoista jäisi puuttumaan oleellisia osia.

Mehän olemme pariskuntana patikoineet oikeastaan kaikilla lomillamme esimerkiksi Lapissa, Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja aiemminkin Sloveniassa. Halu liikkua luonnossa on aina yhdistänyt meitä, ja reissuiltamme odotammekin miellyttäviä patikointimaastoja.

Srednja vas v Bohinju. Tässä pikkukylässä vietimme viikon.

Srednja vas v Bohinju. Tässä pikkukylässä vietimme viikon.

Mehukas pepukas -mieheni Bohinj-järvellä.

Mehukas pepukas -mieheni Bohinj-järvellä.

Niin ihanaa, terveellistä ja sielua hoitavaa kuin luonnossa liikkuminen onkin, senkin voi silti viedä liiallisuuksiin. Meille on käynyt niin – kerrankin jouduimme haavaisina ja verisinä käytännössä varastamaan veneen, jotta emme jääneet jumiin väärälle puolelle järveä illan pimetessä vuorilla Kanarialla! – ja niin kävi nytkin täällä Sloveniassa. Vaaratilanteilta onneksi säästyttiin, vaikka pahastikin olisi voinut käydä, mutta liikuntasuorituksestamme teki älyttömän moni muu seikka.

Olimme päättäneet valloittaa Svinjak-nimisen huipun (1 653 m) Bovecin kylässä Triglavin kansallispuistossa. Bovecissa sattui juuri samana päivänä olemaan viralliset maratonjuoksukilpailut. Vaikka itse olen juossut lukuisia puolimaratoneja ja kaksi täysmaratonia, minulla ei silti ollut vähäistäkään mielenkiintoa maratonia kohtaan, ja ajattelinkin mielessäni, miten kukaan jaksaa käyttää vapaa-aikaansa sellaiseen ja miksi (ironista, tiedän). No, jotkut muut jäivät siis juoksemaan maratonia alas Boveciin meidän lähtiessä kohti Svinjakin huippua.

Nousu huipulle ei alkanut aivan hotellimme vierestä, vaan jouduimme ensin suunnistamaan ja kävelemään alkupisteelle. Siihen ei onneksi mennyt kuin tunti, mutta kuumuuden ja edellisten päivien rasituksen vuoksi (ja ehkä on myös se aika kuukaudesta, että en ole kaikista energisimmilläni) jalkani olivat puuroa jo vaelluksen alussa. Kun vaelluksen alkupisteeltä löytyvä kyltti kertoi, että huipulle nousuun menisi kolme tuntia ja paluuseen melkein toinen mokoma, jo pelkkä ajatus tuntui niin uuvuttavalta, että minun teki mieli lopettaa. Juuri minä olin kuitenkin intoillut Svinjakista ja houkutellut miehen lähtemään mukaan, joten totta kai ryhtyisimme urakkaan.

Nouseminen oli hidasta ja hikistä. Sydän hakkasi niin kovasti jo hitaalta tuntuvasta etenemisestä, että tahtia ei mitenkään pystynyt kiristämään. Puuvillainen t-paitani oli pian hiestä niin märkä, että se venähti ja tuntui monta kokoa aiempaa isommalta. Pyyhin paidan helmalla myös otsaani ja naamaani, jotka vähä väliä hiostuivat uudelleen. Mies suorastaan valui hikeä hikitippojen lentäessä, vaikka hänellä ei ollut paitaa ollenkaan.

Henkisesti haastavaa oli se, että huippua ei pystynyt näkemään. Oli siis mahdotonta arvioida, mihin polku lopulta veisi ja kuinka paljon matkaa oli milloinkin jäljellä.

Yhdessä vaiheessa meitä vastaan tuli pariskunta, jonka mies sanoi naureskellen, että ”tämä on vasta alkua” ja että ”nyt se nousu vasta alkaa”. Oma mieheni piti hänen huumorintajustaan, mutta itse veikkasin, ettei kyse suinkaan ollut huumorista. Nousu oli jo siihen mennessä ollut rankkaa, hidasta ja miltei sydämen räjäyttävää, ja sitten joku menee murjaisemaan, ettei se ole vielä mitään!

Jatkoimme matkaa. Emme puhuneet paljon. Kaikki voimat menivät nousemiseen, keskittymiseen ja sisäiseen murehtimiseen. Emme pelkästään joutuisi tulemaan samaa reittiä takaisin, mutta joutuisimme tekemään sen pilkkopimeässä. Meillä oli kyllä taskulamput mukana, mutta reitillä tarvitsi usein molempia käsiä kiipeämiseen ja itsensä tukemiseen. Yritin olla ajattelematta tulevaa ja lupasin itselleni, että jos selviämme tästä huipusta, se saa olla viimeinen huippu, jolle koskaan nousen, mikäli niin haluan.

Niin kuin arvata saattaa, nousu vain jatkui ja jatkui. Puustokaan ei oikein harventunut, vaan yhä oli melko metsäistä, mikä oli huono merkki, koska tiesimme, että lähempänä huippua on puuttomampaa.

Tässä vaiheessa meitä vastaan tuli ranskalainen nuori miehenalku iso nyytti käsissään. Hän tervehti meitä iloisesti ja kysyi, tiedämmekö mitään sienistä. Itse olin juuri ennen matkaa tehnyt perinteistä syysherkkuani kantarellikastiketta isäni poimimista sienistä, ja vastasin ranskalaiselle, että tiedämme jotain sienistä. Silloin hän avasi nyytin, josta paljastui iso kasa yhtä ja samaa sienilajia, ja kertoi sienen muistuttavan jotakin hyvää ruokasientä Ranskassa, minkä vuoksi hän poimi ne. Heti sienet nähdessäni minulle tuli mieleen vain yksi ajatus: nuo näyttävät aivan klassisilta myrkkysieniltä. Edes vilkaisematta omaa miestäni tiesin, että hän ajatteli samoin. Suomessa yksikään ruokasieni ei kokemukseni mukaan näytä niin vahvasti myrkkysieneltä kuin ranskalaisen poimimat. Sienet erotti tavallisesta kärpässienestä vain vaaleanruskea väri, mutta muuten ulkonäkö ja rakenne oli hyvin sama.

Miehen poimimat sienet muistuttivat eniten ruskokärpässientä. Wikipedian mukaan sieni on vielä myrkyllisempi kuin tavallinen punakärpässieni! Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskok%C3%A4rp%C3%A4ssieni

Ranskalaismiehen poimimat sienet muistuttivat eniten ruskokärpässientä. Wikipedian mukaan sieni on vielä myrkyllisempi kuin tavallinen punakärpässieni! Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskok%C3%A4rp%C3%A4ssieni

Kerroimme miehelle, että Suomessa tuollaiset ovat myrkkysieniä, ja käskimme hänen varmistaa asian huolellisesti ennen sienten syömistä. Ranskalainen näytti hyvin huolettomalta ja toiveikkaalta ja hänen silmänsä olivat täynnä lapsen uteliaisuutta. Hän lupasi kysyä sienistä ravintolahenkilökunnalta alas saavuttuaan ja rohkaisi meitä sanomalla, että huipulle ei ollut enää pitkä matka, mikä ilostuttikin meitä suuresti. Ranskalaisen ja meidän tiet erosivat.

Matka jatkui. Huipusta ei ollut tietoakaan, eikä sitä yhäkään näkynyt edes kaukaisuudessa. Rupesin ajattelemaan, että ranskalaismies varmasti poimi sienet samalla optimismilla kuin kertoi huipun läheisyydestä meille. Toisin sanoen, kun on riittävän optimistinen, jopa perinteisimmät myrkkysienet saa kuvitelmissaan parhaimmiksi ruokasieniksi, ja vaikka huipulle on yhä tolkuttomasti matkaa, optimistisella ajatellulla sen saa tuotua lähemmäs. Valhetta yhtä kaikki, ja seuraukset voivat olla tuhoisat.

Kun olimme kavunneet vuorta ylös reilun kahden ja puolen tunnin ajan, huippu tuli vihdoin näkyviin. Samassa kohtaa vuori muuttui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että sitä pitkin ei voinut enää kävellä, vaan matkanteko muuttui vuorikiipeilyksi. (Emme kumpikaan ole vuorikiipeilijöitä eikä meillä ole siihen tarvittavia vehkeitä.) Paljain käsin yritimme tarttua sellaisiin kivenmurikoihin, jotka eivät antaisi periksi. Minulla oli jalassa paljasjalkajuoksuun tarkoitetut, kuitenkin melko tuetut lenkkarit ja miehellä perinteisemmät retkeilykengät. Jaloilla saimme aika hyvän kontaktin eri pintoihin, vaikka useamman kerran maa olikin lähteä vierimään pois jalan alta. Koko ajan mielessäni tykytti ajatus: ”Kohta nämä samat kohdat ja tämä sama vuori pitää kiivetä alas samaa reittiä pitkin – pimeässä. Olemme niin typeriä!”

Vihdoin saavutimme huipun. Se ei tuntunut saavutukselta, vaikka ehdottomasti sitä olikin, koska kokonaismatkaa oli vielä niin paljon jäljellä. Itse olin niin väsähtänyt ja henkisesti maassa, että ensin en halunnut edes valokuvaa itsestäni huipulla. Meidän lisäksemme huipulla oli neljä saksalaista, jotka lähtivät pian kulkemaan alaspäin ja joiden perään mekin lähdimme. Evästauko jäi lyhyeksi pakon sanelemana.

Minä Svinjakin huipulla.

Minä Svinjakin huipulla.

Alaspäin meneminen on sydämelle aina helpompaa kuin ylöspäin kipuaminen, eikä se myöskään hengästytä ja puuskututa siten kuin kiipeäminen. Laskeutuminen on rasittavinta jaloille. Reisissä, pohkeissa ja varsinkin polvissa pakotti. Ehdimme onneksi tulla pahimmat kiipeilykohdat alas valoisan aikaan, mikä olikin pyrkimyksemme, sillä emme edes olisi pystyneet pitämään lamppuja käsissämme kiipeilyn ajan. Kun metsäisempi osuus alkoi, kivisimmät kiipeilyt olivat takana ja tuli aika sytyttää taskulamput.

Jalkoja kivisti aina vain enemmän, mutta omanihan olivat olleet mössöä jo vaelluksen alussa. Kipu oli odotettavaa ja normaalia, olemmehan käyneet lukuisilla huipuilla ympäri Eurooppaa ja minä myös USA:n Kalliovuorilla. Muutama kompastuminen oli lähellä pimeässä, mutta selvisimme kuitenkin alas naarmuitta. Vielä oli useamman kilometrin matka hotellille, mutta toki alas pääseminen tuntui jo voitolta.

Nousuun ja laskuun oli mennyt yhteensä kuusi tuntia, koko päivän kävelyyn puolestaan kahdeksan ja puoli tuntia. Saavuimme illalla Boveciin, jossa juhlittiin maratonin kunniaksi. Kylän keskustassa oli livebändi, ruoka- ja juomakojuja ja paljon pöytiä ja ihmisiä. En tiedä, mikä oli maratonin voittoaika, mutta sen tiedän, että rauhallisesti juosten minulta itseltäni menee maratoniin noin neljä ja puoli tuntia. Niinpä tiedän myös sen, että maraton olisi ollut KEVYEMPI liikuntasuoritus kuin meidän vuorivaelluksemme! Ja minä kun ihmettelin, kuka jaksaa käyttää vapaa-aikaansa maratonin juoksemiseen, vaikka itsekin olen juoksija, ja sitten menen ja teen sellaisen vuorivaelluksen, joka on paljon kuormittavampi kuin maraton! Kyllä ihminen on välillä merkillinen olento.

Yö meni vuorivaelluksen jälkeen huonosti jalkojen säryn takia. Juuri samoilta jalkani tuntuivat juoksemieni maratonien jälkeen: jalat tekee mieli saada ylös ja koukkuun, mm. tyyny polvien alla auttaa. Yleensähän liikunta nimenomaan parantaa unenlaatua, mutta liiallisuuksiin vietynä asia on toisinpäin. Myös mies pyysi, että pukkaisin häntä sängyssä, koska jo pelkkä kyljen kääntäminen oli vaivalloista ja sattui joka paikkaan.

Että sellainen häämatka tämä on ollut. Kovasti mieleinen, mutta kuitenkin liian rankka. Loppuajan otamme iisimmin, se on varma. Ja yhdellekään huipulle emme tällä reissulla enää mene. Svinjak kyllä tyydytti paremmin kuin hyvin kaikenlaiset huippujenvalloitushaaveet!

P.S. Ranskalaismiestä emme enää nähneet, toivottavasti hän on yhä hengissä.

Kirjastosta lainaamani matkaoppaamme. Taustalla Stara Fužinan kylä.

Kirjastosta lainaamani matkaoppaamme. Taustalla Stara Fužinan kylä.

Miltä tuntuu olla pilvessä?

En ole koskaan miettinyt vastausta otsikon kysymykseen. Ei ole ollut tarvetta eikä kiinnostusta.

Eilisen päivävaelluksen jälkeen tiedän kuitenkin vastauksen. Pilvessä oleminen on varsin ikävää. Muualla paistaa aurinko, mutta itse on pilvessä eikä näe mitään. Pilvi peittää kaikki näkymät ja hautaa kaiken alleen.

Kun on pilvessä, ei pysty kokemaan asioiden todellista luontoa. Mikään ei näyttäydy sellaisena kuin se oikeasti on.

Jouduimme ahkeroimaan toden teolla, jottemme enää olisi pilvessä, vaan pääsisimme siitä pois. Mieleen tuli kysymys: minne pilvestä voi matkata? Jos/kun ei enää halua olla pilvessä, mikä on seuraava vaihe? Täytyykö vain palata tripiltään pettyneenä kotiin vai voisiko pilvessä olosta seurata jotain hyvää? Eilinen vaellus toi vastauksen noihinkin kysymyksiin: ehdottomasti parasta ja ikimuistoisinta on päästä pilven YLÄPUOLELLE. Katsokaa vaikka:

Kyllä tuon eteen kannatti rehkiä, vaikka se koville ottikin.

Lempiharrastuksemme Madeiralla(kin) on patikointi. Mieliopuskirjamme, jota ilman emme tänne tule, on Pentti Korpelan Madeira – patikoitsijan paratiisi: reittejä helpoista vaativiin (2010). Kirjassa on yli 40 vaellusreittiä, joista olemme kulkeneet eri reissuillamme yhteensä jo lähes 30. Eilinen oli yksi niistä, ja sijoittui Boca da Corridan huipuille.

Kirjan julkaisemisen ja nykyhetken välissä on kuitenkin niin monta vuotta, että reitti oli muuttunut hätkähdyttävän paljon kuvaukseen verrattuna. Meistä tuntui oikeastaan koko ajan, että olimme täysin eri reitillä kuin Korpela kirjassaan. Se johtui pitkälti siitä, että mitään näkymiä, vuorenhuippuja, maamerkkejä tms. ei voinut useinkaan nähdä. Sitä se pilvessä oleminen teettää ja tältä se näyttää:

Tässä vaiheessa alkoi tuntua, että olimme kummitusmetsässä.

Kun välillä pääsimme hetkeksi pois pilvestä, meille valkeni, että alue oli kärsinyt pahoin metsäpalossa. Maasta puski vasta sen verran vähän uutta kasvua, että arvioimme alueen palaneen kesällä 2017. (Näimme itsekin sauhuavaa metsää rinteillä Funchalista asti kesällä 2012; metsäpalot kesän kuumimpaan ja kuivimpaan aikaan ovat täällä tavallisia.)

Pilvessä oleminen on niin pöhnäistä! Välillä näkyi kapea pala sinistä taivasta ohikiitävän sekunnin ajan, mutta sitten olimme taas pilvessä.

Toisinaan reitti muistutti maisemien muodossa, millaista todellisuutta olisimmekaan voineet elää, ellemme olisi olleet pilvessä.

Kunpa pilvessä oleminen olisi ollut vaelluksen ankeinta antia, mutta ei! Reittiä ei ollut ylläpidetty, ja metsäpalo oli viimeistellyt koko sopan. Merkit, joita oli muutenkin ollut maastossa nihkeästi, hävisivät lopulta kokonaan, eikä polku enää jatkunut mihinkään suuntaan. Palaminen oli käpristänyt puiden oksat niin, että minkäänlaista kulkureittiä ei ollut. Jostain oli kuitenkin mahduttava läpi. Näkymä oli karu ja tukkoinen.

Löydätkö ihmisen alla olevasta kuvasta?

Tuollaisen oksiston läpi meidän täytyi puskea. Takkimme tahriintuivat hiilestä. Pahinta olivat kuitenkin piikkiset oksat, joita kasvoi siellä täällä. Jos niihin sattui jäämään kiinni niin kuin poikaystävä yllä, muutenkin tuskainen ja hidas eteneminen pysähtyi siihen paikkaan. Piikit myös raapivat herkästi ihon rikki jopa housunkankaan läpi. Tässä vaiheessa olimme varmoja siitä, ettemme olleet enää oikealla reitillä, mutta lohdutimme itseämme sillä, ettei oikeaa reittiä ollut muuallakaan. Maasto ei yksinkertaisesti enää ollut lainkaan samanlainen kuin Korpelan aikaan.

Jouduimme ylittämään puroja kohdista, joista niitä ei kuulunut ylittää, ja kiipeämään useiden rautalanka-aitojen yli päästäksemme johonkin, mistä matkaa voisi jatkaa selvä reitti mielessään. Olimme niin keskellä ei mitään, että mieli oli aika matalalla. Vain vankka (Madeiran) patikointikokemuksemme esti meitä menemästä paniikkiin. Kumpikaan ei hätäillyt missään vaiheessa, ja jompikumpi jaksoi aina pitää tsemppimieltä yllä silloin kun toinen oli menettää toivonsa.

Juuri samaan aikaan, kun löysimme ruohotien, joka saattoi olla etsimämme, pääsimme pois pilvestä. Aurinko näyttäytyi vihdoin.

Ruohotiellä jatkaminen paljasti reitin juuri oikeaksi. Vihdoin olimme taas kartalla.

Matka jatkui vielä monen uuvuttavan tunnin ajan pimeässä, eli emme olleet vielä lähelläkään hotelliamme Funchalissa, mutta ainakin reitti oli selvä emmekä olleet enää pilvessä.