Tilanne on nyt tämä

Kuluneen kesän aikana olen blogannut äärimmäisen vähän, vähiten koskaan koko blogin historiassa.

Kuva: Ian Espinosa

Kuva: Ian Espinosa

Merkittävin syy siihen löytyy töistä – kohta jo neljän kuukauden ajan minulla on tavallaan ollut kaksi työtä, toinen palkallinen ja toinen palkaton mutta sitäkin kuormittavampi täällä tontilla. Kun muuttaa reilusti yli hehtaarin kokoiselle tontille, joka on kuin pyörremyrskyn jäljiltä ja jota ei ole hoidettu 15 vuoteen, täällä ei selviä ”pihatöistä” lehtiä haravoimalla ja ruohoa leikkaamalla, vaan hommat alkavat kirjaimellisesti ruohonjuuritasolta. Toisinaan jo pelkästään kulkuväylän luominen johonkin paikkaan, esim. kompostoreille, on monen päivän rankka ja hikinen projekti. Yhä olen lohdutellut itseäni sillä, että joka kesä ei tule olemaan samanlainen, koska monia tehtyjä töitä ei tarvitse tehdä uudelleen, mutta olen silti ehtinyt kyllästyä loputtomaan työmäärään monet kerrat tänä kesänä.

Sanon suoraan, että jos omakotitaloelämä isolla tontilla maaseudulla olisi tällaista joka kesä, tämä ei välttämättä olisi minua varten. En kaipaa ikuista työleiriä ympärilleni, vaan haluan ehtiä myös rauhoittumaan ja vain olemaan ja ihmettelemään. En ole ihminen, joka ei osaa olla aloillaan ja jonka on siten aina tehtävä jotain. Jotkut sanovat, että omakotitaloasujan on aina oltava samalla myös remontoija, nikkaroija ja viherpeukalo. Väitteen ei kuitenkaan tarvitse pitää paikkaansa. Meidänkään pikku talo ei vaadi meiltä paljon mitään, ja nykyaikana monet tontitkin ovat niin pieniä, ettei niillä edes ole tarpeeksi hääräämistilaa todelliselle viherpeukalolle. Meidän tontilla asiat ovat toisin. Useita alueita ei saa edes viikatteella siistimmiksi, koska maa heinien alla on niin epätasainen, myllätty ja toisinaan urainen traktorin renkaista. Juuri siksi rakensinkin kompostoreille oikein kunnon tien maanpeittokankaineen ja sepeleineen. Työ sentään nopeutui, kun tuore aviomies oli yhtenä päivänä auttamassa juuri siinä hommassa. Silti sekin oli vain yksi lukuisista projekteista, joita täällä on piisannut.

Syksyn kynnyksellä paljon on onneksi jo tehtynä, ja reissaamista vaativaa palkkatyötäkin on enää jäljellä vain vajaat kolme viikkoa. Koska kirjoitushaluja löytyy, olen jo odottanut varovaisella innolla mahdollisuutta ehtiä bloggaamaan useammin.

Romahdus helmikuussa 2018

Syitä vähään bloggaamiseen on silti ollut muitakin kuin edellä mainitsemani työt.

Helmikuussa kerroin, että löysin blogistani jauhelihamainoksen hyvin näkyvältä paikalta, ja kyllästyin muutenkin WordPressin aggressiivisemmaksi käyneeseen mainontaan. Niinpä ostin oman domainin (tarkoittaa kansankielellä yhtä kuin omaa, siistimpää blogiosoitetta), sillä siten pääsin eroon mainoksista.

Muutokseen sisältyi jännityselementti, sillä WordPressin väitteet oman domainin vaikutuksesta blogin kävijämääriin erosivat villisti monien yksityishenkilöiden väitteistä ja uskomuksista. WordPressin mukaan oma domain toisi ENEMMÄN kävijöitä kuin ennen, koska Google suosii hakutuloksissaan maksullisia domaineja ilmaisten tunnusten sijaan. Toiset kuitenkin arvelivat, että osoitteenmuutoksen myötä blogi ikään kuin katoaa pitkäksi ajaksi netistä ja että Googlella kestää jopa puoli vuotta päivittää blogin tiedot niin, että blogi ja sen postaukset löytyvät yhtä helposti kuin ennenkin.

Vaikka muutos kaiken tiedon valossa huolestutti minua, tiesin silti, että oman domainin ostaminen oli oikea ratkaisu. Lupasin kirjoittaa jossain vaiheessa siitä, mitä uusi domain teki blogilleni, ja useampi bloggaaja ilmoittikin olevansa aiheesta kiinnostunut.

Mitä siis kävi? No tämä:

Osoitteenmuutos astui voimaan yhdessä yössä, ja blogin kävijämäärä puolittui heti seuraavasta päivästä alkaen. Blogillani ei ollut aikoihin ollut yhtä vähän lukijoita. Tilanne jäi pysyväksi, eli ei suinkaan ollut kyse päivästä tai parista. Päätin ottaa WordPressin asiakaspalveluun yhteyttä ja kirjoitin sinne alla näkyvän viestin.

Hi! I recently upgraded to a Personal Plan and also got a new domain (mielekasmiellekartta.com instead of mielekasmiellekartta.wordpress.com). After the change, I now get much less traffic (roughly 50 percent less) through Google. My question is how long does it take to get back to the numbers I was used to getting?

I remember WordPress advertizing Personal Plan by saying something like ’Take your blog to a whole new level and get your site more visibility’. I hope there is a truth to those promises.

Sieltä vastattiin:

It takes about 4-6 weeks for Google to index your new domain.
Also, your previous subdomain links were clicked many times on Google, so they ranked a bit higher before.
However, eventually when Google indexes the domain and site, then your blog posts should rank a bit higher, because of the custom domain.

Sieltä siis lupailtiin, että tilanne normalisoituisi mahdollisesti jo kuukauden kuluttua, ja lopulta blogini alkaisi saada vielä aiempaakin enemmän näkyvyyttä. Oli myös lohdullista, että WordPress tunnisti, miten paljon juttuni olivat aiemmin saaneet klikkauksia Googlen kautta.

Kuudessa viikossa kävijämäärät alkoivat nousta, mutta silti oltiin yhä kaukana siitä tasosta, jolla blogi oli ollut ennen muutosta. On helppo testata, mitä tämä kaikki kertomani tarkoittaa käytännössä. Ei tarvitse kuin valita mikä tahansa suositumpi postaukseni ja tarkastaa, miten se sijoittuu Google-hauissa samoilla hakusanoilla kuin ennen. Esim. taatelitekstini oli niin luettu, että ennen osoitteenmuutosta Google rankkasi sen ensimmäisten hakutulosten joukkoon vaikka minkälaisilla taateleihin liittyvillä hakusanoilla ja jopa niinkin lavealla ja yksinkertaisella hakusanalla kuin pelkkä taateli. Kun nyt kirjoitan Googleen taateli, omaa postaustani ei näy mailla eikä halmeilla.

Otetaan vielä yksi esimerkki tilastojen kera. Viisi tarpeetonta ja kallista trendiruokaa + kunnolliset vaihtoehdot niille on yksi blogini suosituimmista jutuista. Alla olevasta kaaviosta näkyy, miten sitä luettiin reilusti kasvavissa määrin, kunnes tilastot romahtivat helmikuun lopussa osoitteenmuutoksen välittömässä yhteydessä. Kaaviosta näkyy myös se, kuinka kauan kävijämäärien paluu entiselle tasolle on kestänyt. Juuri sen puoli vuotta, niin kuin pelottavimmat arviot ennustivat!

Moni kaiketi ymmärtää sanomattakin, miten hirveää on menettää se asema, jonka on monen vuoden työllä saavuttanut. On melko mahdotonta motivoida itseään kirjoittamaan, kun blogi on lähestulkoon kadonnut netistä, ja pitäisi aloittaa uudelleen lähtöruudusta.

Huhtikuussa olin tympääntynein blogiin pitkään aikaan, ja päätinkin, että tämä oli nyt tässä. Karvatekstistä tulisi viimeiseni. Viittasinkin lopettamiseen niin hienovaraisesti, ettei kukaan sitä voisi tajuta kuin vasta jälkikäteen, minun jo kadottua tyhjyyteen. Sain tyydytystä siitä, että vain lähtisin kertomatta siitä kenellekään. Miksi kertoa lähdöstä, kun ei se ketään kuitenkaan oikeasti kiinnosta? Annoin blogille hirveästi itsestäni, ajastani ja jaksamisestani kolmen ja puolen vuoden ajan, ja minkä ihmeen tähden?

Totesin, että blogi oli koko ajan pohjimmiltaan ollut minulle väärä kanava tehdä yhtään mitään: itseäni ällöttää monien blogien pinnallisuus, kaupallisuus, itsensä myyminen 20 euron tuotetta vastaan, ja ihmeellinen kiiltokuvaelämän esittäminen, jonka suurin ongelma on sen helvetinmoinen tylsyys. En koskaan tule käsittämään, miten niin monet ihmiset jaksavat katsella kauniita kuvia ja lukea niiden välistä tyhjää pälä pälää ja jäkä jäkää. Ymmärtäisin viihteellisyyden, kepeyden ja hauskuuden, mutta kuolettavan tylsyyden imua en todellakaan tajua. Eikö Anna-Leena Härkönenkin kirjoittanut jo Häräntappoaseessa, että suurin piirtein kaiken muun voi antaa anteeksi mutta tylsyyttä ei?

Tuollaisia ajatuksia minulla siis oli huhtikuussa. Sitten Kodin Kuvalehti otti minuun yhteyttä haluten tehdä talosta ja minusta jutun. Haastattelu kiinnosti, ja halusin nähdä, mitä siitä seuraisi.

Siitä seurasi paljon kävijöitä, näkyvyyttä ja keskustelua. Huomasin monen olevan kiinnostunut asioista, joita olen tehnyt ja joista olen blogannut. Minua haluttiin haastatella myös mm. Helsingin Sanomiin ja Osuuspankin asiakaslehteen. Vastasin pyyntöihin kieltävästi. Haastattelut olisivat vieneet energiaani, mutta luultavimmin antaneet minulle hyvin vähän.

Vaikka Kodin Kuvalehden tuoma näkyvyys oli hienoa ja kaivattua, se korosti samalla yhtä blogien ikävää piirrettä. Suuret kävijämäärät eivät tuo ”menestystä” tai ”palkkaa”, jos/kun en myy mitään tuotetta tai palvelua. Sillä ei oikeasti ole mitään väliä, lukeeko jonkin juttuni 10 ihmistä vai 100 000 ihmistä, jos he kaikki lukemisen jälkeen vain poistuvat blogistani, ja siinä se. Jos puolestaan olisin kirjoittanut esim. kaljuuntumisesta ja myisin sivullani kaljuuntumista estävää ja sitä parantavaa eliksiiriä, jota hehkuttaisin suureen ääneen ja jota väittäisin käyttäneeni oman leijonanharjani kasvattamiseen, saisin tuntuvasti myyntituloja, vaikka vain pienikin osa niistä 100 000 kävijästä ostaisi tuotteen. Silloin kävijämäärillä todella on väliä, minun tapauksessani kuitenkaan ei.

Lähtökohtani blogin perustamiselle ei koskaan ollut rikastuminen, mutta niin kuin olen ennenkin kertonut, olen aina toivonut pääseväni blogilla johonkin, saavuttavani sillä jotain. Epätietoisuus siitä, mitä se ”jotain” voisi olla, on mielestäni sallittua ja mukavaakin, sillä emmehän me ihmiset useinkaan tiedä, mitä hienoa elämässä voi joskus tapahtua. Miksi rajoittaa mahdollisuuksiaan omalla rajatulla ajattelullaan, mieli kun ei pysty kuvittelemaan kaikkea sitä upeaa, mitä elämä saattaa tuoda tullessaan.

Mitä seuraavaksi?

Niin, se on mielenkiintoinen kysymys, johon ei kuitenkaan ole millintarkkaa vastausta.

Nyt kun blogin kävijämäärät monin osin vaikuttavat palanneen entiselle tasolle ja sen ylikin ottaen huomioon, etten ole kirjoittanut mitään pitkiin aikoihin, saatan innostua kirjoittamaan useammin. Olisihan se sääli ostaa oma domain ja lopettaa bloggaaminen kokonaan pian sen jälkeen. Lisäksi tuntuu, että tietty joukko minulle tuntemattomia ihmisiä jostain syystä tykkää lukea juttujani, mikä on melkoisen liikuttavaa.

Ainakin parit talokirjoitukset aion tänne kyhertää, ja ehkä muutaman sanan voisi häistäkin ynähtää, rouvasihmisiä kun tässä nyt ollaan.

Talossa 41,5 astetta lämpöä

Minulla on täällä talossa kuumat paikat.

Kun tulin eilen kotiin työrupeaman jälkeen, minua tervehti heti ovella saunan kaltainen pätsi. Kaikki säleet olivat olleet kiinni, mutta tässä vaiheessa kesää toki tiesin, ettei talo niiden avulla pysy viileänä. Ennen ulko-oven avaamista teimme isäni kanssa kumpikin arvauksen siitä, kuinka lämmintä talossa olisi. Edellinen ennätys oli 34 astetta, mikä tuntuu nyt jopa melko matalalta lämpötilalta. Itse arvasin 37 ja isä 39 astetta. Todellinen lukema oli 41,5 astetta.

En ole koskaan ollut niin lämpimässä talossa tai yleensäkään kodissa! Minua suorastaan säälitti jääkaapin, pakastimen ja varsinkin pakastavan vessan puolesta, sillä vessa oli päältä hyvin kuuma. Vessan sisällä on noin 15 astetta pakkasta, mikä tarkoitti peräti 56,5 asteen eroa sisäilmaan nähden.

Läpivedolla sain talon viilentymään tehokkaasti illalla, ja nukkumaan mennessäni lämpötila oli vajaat 22 astetta. Se ilo ei kuitenkaan kesällä kauan kestä, sillä talo ja etenkin makuuhuone alkavat kuumentua nopeasti jo hyvin varhain aamulla auringon noustua idästä, johon makuuhuoneen ikkunat osoittavat.

Tämähän on ensimmäinen kesämme talossa. Täällä on sataprosenttisen erilaista kuin edellisessä kodissani, joka oli ympäri vuoden pimeä ja viileä. Uusi elämä maaseudulla on parantanut päättelykykyäni ja yhtälöiden ratkaisutaitoa: hellekesä + etelärinne avoimella paikalla + pieni talo valtavilla ikkunoilla + mustilla sälekaihtimilla = 41,5 astetta sisätiloissa!

Olen silti osannut nauttia kesästä ja lämmöstä, vaikka en olekaan koskaan ollut yhtä valmis syksyn saapumiseen kuin tänä vuonna. Viime kesähän oli poikkeuksellisen viileä, ja ”kesän” loputtua tuntui kuin ei mitään kesää olisi ollutkaan. Tämä kesä on kompensaatiota siitä. Ja minähän halusin hämärän kerrostaloelämän jälkeen valoa ja lämpöä, ja niitä olen totisesti nyt myös saanut.

On yksi merkillinen seikka, jonka huomasin vasta kesän kynnyksellä: talossa ei ole yhtäkään avattavaa ikkunaa! Eikö kuulostakin hassulta, varsinkin kun talo on täynnä ikkunapintoja kokoonsa nähden? Avautuvia ikkunoita pitää niin itsestäänselvinä, etten taloa ostaessani osannut hetkeäkään epäillä, etteivätkö ikkunat aukenisi. Ymmärrettäväähän se tosin on, sillä tässä talossa kummatkin ulko-ovet ovat täyslasisia ja pienempiä kuin muut ikkunat, eli tavallaan ovet ovat siis yhtä kuin avautuvat ikkunat. Ovet ovat ikkunoiksi kuitenkin niin suuret, että ne paiskautuvat tuulessa, eikä niitä voi siksi samalla lailla availla ja sulkea kuin pienempiä akkunoita. Muutin ovet ikkunoiksi ötökkäverhojen ja pyykkipoikien avulla. Ovistoppareina toimivat milloin mitkäkin kengät.

Nykypäivän ötökkäoviverhoissa on keskellä magneettinauhat, joiden tarkoitus on sulkea verhot saman tien sen jälkeen, kun verhoista on kuljettu läpi. Käytännössä ne eivät kuitenkaan niin toimi, sillä pienikin tuulenvire räväyttää verhot auki. Täällä on niin paljon kärpäsiä, lentäviä kuoriaisia ja muita pörisijöitä, että vähän väliä auki räpsähtävät verhot eivät tee tehtäväänsä. Niinpä kiinnitin ne pyykkipojilla keskeltä yhteen. Liikkuessani ulko- ja sisätilojen välillä poistan useimmiten vain alimmat pyykkipojat ja ryömin aukosta kuin majan rakentanut ja siellä leikkivä lapsi. Mies ei patenteistani niin välitä, koska kulkeminen ei tietenkään ole läheskään yhtä helppoa ja vapaata kuin se olisi ilman pyykkipoikia, mutta kun kysyin mieheltä, haluaako hän ennemmin runsaan hyttys-, kärpäs- ja kuoriaisparven tänne joka yöksi meitä häiritsemään, hän ei pystynyt vastaamaan myöntävästi.

Muuten kesä on kulunut lähinnä palkkatyön ja rakennushommien parissa.

Kotikunnassani ei ole juuri lainkaan töitä tarjolla kenellekään millään taustalla tai koulutuspohjalla, ja niinpä minäkin käyn töissä muualla, yli 50 kilometrin päässä. Meillä ei ole autoa, ja julkinen liikenne on parhaimmillaankin heikossa jamassa, nyt kesällä lähes olematonta. Muutaman kerran pyöräilin 50 kilometrin matkan läheisten luokse Helsinkiin päästäkseni seuraavina päivinä mukavasti töihin, mutta suurimman osan kesästä olemme tehneet niin, että isäni tulee tänne tontille auttamaan minua kaikissa mahdollisissa töissä (esim. saunan rakentamisessa), ja niiden töiden päätteeksi lähden isän mukana Helsinkiin. Niin isäni ei tarvitse toimia vain henkilökohtaisena kuljettajanani, mikä tuntuisi pidemmän päälle kestämättömältä, vaan saamme napattua kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Rakennushommissa ja vastaavissa on kuitenkin se huono puoli, että yhdessä palkkatyön kanssa vapaa-aikaa ei ole ollut lainkaan sitä määrää, mitä tarvitsisin. Inhoan muutenkin sitä ajatusta, että omakotitalossa asuminen tarkoittaa aina väistämättä pelkkää työtä työn perään: kesällä kaikki kasvaa ja tursuaa, talvella puolestaan saa olla koko ajan lumitöissä. Olen koko ajan lohduttanut itseäni sillä, että lähes kaikki täällä tontilla tähän mennessä tehty työ on vain kerran tehtävää, eli esim. hirsisaunaa ei rakenneta joka kesä uudestaan, vaan kun se on vihdoin valmis, se palvelee oikein huollettuna koko elämän. Samoin on piharakennusten uusien kattojen kanssa; kun ne nyt on uusittu, niille ei tarvitse vuosikymmeniin tehdä mitään. Niinpä ensi kesä ei tule olemaan yhtä työntäyteinen kuin tämä ensimmäinen. Syksy ja talvi puolestaan ovat alkujaankin vääriä ajankohtia erilaisille rakennus-, korjaus- ja maalaustöille, eli suurimman osan vuotta täällä saa rauhoittua.

Onneksi myös rakennustyöt ovat edistyneet siihen malliin, että pääsemme vihdoin nauttimaan työn tuloksista. Ensimmäisiin löylyihin olisi tarkoitus mennä vielä joko tänä iltana tai huomenna! Esittelen uutta pihasaunaa ja tasaisempaa tonttia tulevissa kirjoituksissa.

Taloartikkelin jälkipyykkiä

Kodin Kuvalehden artikkeli talostani julkaistiin neljä päivää sitten. Lukijoiden kiinnostus on ollut valtavaa, ja blogissani on vierailtu näiden päivien aikana yli 20 000 kertaa pelkkien talotekstien tiimoilta!

Kodin Kuvalehden artikkelissa ollut linkki blogiini ohjasi lukijat siihen tekstiini, jossa talo tuotiin tontille. Kävi kuitenkin niin, että innokkaimmat ja tarkimmat lukijat löysivät myös ne tekstini, joissa kerron talon ongelmakohdista, ja yhdestä niistä (Miksi en enää kirjoita talosta?) tuli vielä luetumpi kuin alkuperäisestä talotekstistä, koska se linkattiin useiden sivustojen kommenttiosioon.

Itse artikkelista käytiin eniten keskustelua Kodin Kuvalehden Facebook-sivulla ja suoraan artikkelin alla. En käynyt kommentoimassa yhteenkään keskusteluun mitään, vaan päätin vastata palautteeseen ja kyselyihin blogin puolella. Oli kuitenkin mukava seurata keskustelua ja varsinkin ihastuneita kommentteja. Huomasin myös, mikä suurissa lukijamäärissä on parasta: kun joku kommentoi aiheesta jotain hölmöä tai provosoivaa tai on (tahallaan) ymmärtänyt väärin, minun ei itse tarvitse mennä oikomaan mitään, vaan lukuisat muut kivat ihmiset tekevät sen puolestani. :)

Kiitos yleensäkin kaikille, jotka toivottivat minulle onnea uuteen kotiin tai pitivät asumismuotoani hyvänä ja jopa tavoiteltavana! Suurin osa kommenteista oli positiivisia ja kannustavia:

Yllättävän moni myös ilmaisi olevansa itse kiinnostunut asumaan pikkutalossa tai muuten vain ihasteli taloani:

Tarkimmat lukijat tosiaan kiinnittävät huomiota siihen, että artikkelissa talounelmani esitettiin niin aurinkoisesti todellisuuden ollessa muuta:

Haastattelussa kyllä kerroin myös vaikeuksista, mutta lähinnä ajasta ENNEN talon saapumista. Minulle pahinta oli nimittäin kaikki se odottelu ennen kuin pääsin muuttamaan. Silloin olin kaikista turhautunein ja siipi maassa. Kun pääsin asumaan taloon, kylmät lattiat ja jäätyvät putket olivat minulle paljon pienempi paha, vaikka heti ongelmista raportoinkin ja kirjoitin talofirmalle, että pikaisia toimenpiteitä vaaditaan. Toimittaja lisäsi artikkeliin tämän kohdan lukijapalautteen perusteella:

Talon tuontitiimi ehti poistua, kun Janni tutki sisällä paikkoja. Kahden kuukauden kuluttua sähkö- ja putkityöt olivat valmiita. Odottelu oli ollut vaikeaa.
”Silloin tuntui, että vasta todella pääsin kärryille siitä, millaista rakennusalalla on. Olin luullut säästyväni kummemmilta viivästyksiltä, koska talo poikkeuksellisesti oli alusta asti ollut täysin valmis, mutta eihän se niin mennyt.”

Yleisesti kuitenkin halusimme pitää artikkelin positiivisena, varsinkin koska kohtaamani ongelmat eivät johdu talon koosta. Minuahan haastateltiin juuri siksi, että asun pienessä talossa, eli pienesti asuminen ja sen mielekkyys ovat artikkelin pääpointteja. Pikkutalossa asumiseen puolestaan ei tarvitse sisältyä mm. lattialämmitysongelmia, sillä lattialämmityshän voidaan asentaa mihin tahansa taloon tai olla asentamatta. Tietyt lukijatkin sen oivalsivat:

Lisäksi kaikki blogitekstini ovat koko ajan olleet julkisia, eli kuka vain halukas on voinut tulla lukemaan kaiken, mitä olen talosta kirjoittanut. Niinpä emme toimittajan kanssa kokeneet, että olisimme pimittäneet mitään tietoja. Olen hyvinkin tyytyväinen artikkelin leppoisuuteen ja iloiseen tunnelmaan, koska olen viihtynyt talossa niin hyvin viime kuukaudet, ja juuri siitä kerroin toimittajalle. Keväinen viihtymiseni ei kuitenkaan ole päässyt näkymään kummemmin blogissa, koska viimeisimmät talojuttuni ovat talvikuukausilta.

Muutamat kyselivät taloprojektin hinnasta ja tonttiasioista. Niihin vastasin täällä tällaisella kommentilla:

”Lopullinen hinta ei vielä ole tiedossa, koska pari tahoa ei ole voinut vielä laskuttaa (koska töitä ei ole tehty). Tällä hetkellä projekti on maksanut noin 100 000 euroa. Pienen talon voit saada esim. 70 000 – 80 000 eurolla, mutta hintaan ei tietenkään kuulu tonttia, vesi- ja sähkötöitä yms. Meidän kohdalla vedet ja sähkö tulevat kaukaa, eli työtä ja materiaalikustannuksia oli enemmän. Toisaalta tontti oli jo omistuksessamme, mikä tarkoittaa suurta säästöä. Olen arvioinut oman taloprojektin lopulliseksi hinnaksi noin 120 000 euroa, niin että hinnassa on mukana myös esim. uuden pihasaunan materiaalit (lasken saunankin talokuluksi, koska talossa ei ole saunaa, jolloin se on hankittava erikseen). Nähtäväksi jää, osuuko hinta-arvioni kohdalleen. Kirjoitan aiheesta varmaan enemmänkin blogiin sitten kun kaikki kulut ovat tiedossa.”

Tietty lukijakunta piti taloa auttamatta liian pienenä ja nimitteli sitä mm. koirankopiksi. Jos yli 12 000 kiloa painava talo on koirankoppi, niin toisilla vain on niin erilainen käsitys siitä, mikä on pientä ja mikä ei. Jotkut puolestaan epäilivät säilytystilan riittävyyttä:

En ole aiemmin esitellyt blogissa makuuhuoneen kaappeja, mutta tässä on nyt niistäkin kuva ajoilta, kun talo oli vielä tyhjillään.

Kahdelle ihmiselle tällaiset säilytystilat ovat täysin riittävät. Myös kylpyhuoneessa on paljon sellaista tilaa, jota emme vielä ole edes hyödyntäneet. Jos asuisin yksin, tilaa olisi ihan liikaakin. Ymmärrän, että tavara on joillekin tärkeää, mutta itse en kuulu heihin. Niin kuin jo artikkelin otsikkokin sen sanoo: ”Voin sitä paremmin, mitä vähemmän minulla on tavaraa.”

Ilahduttavan moni lukija oli samoilla linjoilla:

Tämäkin keskustelu oli virkistävä:

Noin juuri!

Kommentti, jolle lopulta nauroimme miehen kanssa eniten, tulee tässä:

”Muutenkin, jos on tyytyväinen, ei sitä lehdessä tarvitse kertoa.” Ei hyvänen aika sentään! Minustakin lehdissä ja mediassa pitäisi keskittyä vain negatiiviseen: murhiin, raiskauksiin, terrorismiin, väkivaltaan, orjuuteen, pommi-iskuihin ja petoksiin. Esimerkiksi itsemurhista tiedetään, että mitä enemmän itsemurhista uutisoidaan, sitä enemmän itsemurhia tehdään. Se jos mikä kertoo, että lehden sivut ja muukin media pitäisi pyhittää vain negatiivisille asioille. Koska silloinhan me kaikki voimme paremmin! Onneksi bloggaajana olen tottunut kaikenlaisiin kommentteihin; en tiedä, hätkähtäisinkö enää mistään.

Lisäksi olen saanut yksityisesti erilaisia kyselyjä, joista yhdessä kerrottiin mm. omasta talopaketista ja talofirman menemisestä konkurssiin (ongelmia oli siis piisannut heilläkin), yhdessä minua haluttiin haastatella Tiny House -liikettä käsittelevää gradututkimusta varten, ja nyt jopa Helsingin Sanomat haluaa haastatella minua, mutta eri aiheesta. Tosin siltä saamassani viestissä minua puhutellaan nimellä Jenni. Se saattaa olla deal breaker, mutta katsotaan!

Ensi kerralla esittelen luultavasti talon pihapiiriä, sillä maaurakoitsija viimeisteli pihan eilen! Saan varmasti pian myös kauan odotetun laskun, hän kun ei ole laskuttanut vielä mitään viimekesäisistäkään hommista. Isosta potista siis on kyse. Jään odottamaan sitä kauhulla samalla kun viimeinkin pääsen nauttimaan pihasta, joka ei ole savikasojen peitossa. 😍