Taloartikkelin jälkipyykkiä

Kodin Kuvalehden artikkeli talostani julkaistiin neljä päivää sitten. Lukijoiden kiinnostus on ollut valtavaa, ja blogissani on vierailtu näiden päivien aikana yli 20 000 kertaa pelkkien talotekstien tiimoilta!

Kodin Kuvalehden artikkelissa ollut linkki blogiini ohjasi lukijat siihen tekstiini, jossa talo tuotiin tontille. Kävi kuitenkin niin, että innokkaimmat ja tarkimmat lukijat löysivät myös ne tekstini, joissa kerron talon ongelmakohdista, ja yhdestä niistä (Miksi en enää kirjoita talosta?) tuli vielä luetumpi kuin alkuperäisestä talotekstistä, koska se linkattiin useiden sivustojen kommenttiosioon.

Itse artikkelista käytiin eniten keskustelua Kodin Kuvalehden Facebook-sivulla ja suoraan artikkelin alla. En käynyt kommentoimassa yhteenkään keskusteluun mitään, vaan päätin vastata palautteeseen ja kyselyihin blogin puolella. Oli kuitenkin mukava seurata keskustelua ja varsinkin ihastuneita kommentteja. Huomasin myös, mikä suurissa lukijamäärissä on parasta: kun joku kommentoi aiheesta jotain hölmöä tai provosoivaa tai on (tahallaan) ymmärtänyt väärin, minun ei itse tarvitse mennä oikomaan mitään, vaan lukuisat muut kivat ihmiset tekevät sen puolestani. :)

Kiitos yleensäkin kaikille, jotka toivottivat minulle onnea uuteen kotiin tai pitivät asumismuotoani hyvänä ja jopa tavoiteltavana! Suurin osa kommenteista oli positiivisia ja kannustavia:

Yllättävän moni myös ilmaisi olevansa itse kiinnostunut asumaan pikkutalossa tai muuten vain ihasteli taloani:

Tarkimmat lukijat tosiaan kiinnittävät huomiota siihen, että artikkelissa talounelmani esitettiin niin aurinkoisesti todellisuuden ollessa muuta:

Haastattelussa kyllä kerroin myös vaikeuksista, mutta lähinnä ajasta ENNEN talon saapumista. Minulle pahinta oli nimittäin kaikki se odottelu ennen kuin pääsin muuttamaan. Silloin olin kaikista turhautunein ja siipi maassa. Kun pääsin asumaan taloon, kylmät lattiat ja jäätyvät putket olivat minulle paljon pienempi paha, vaikka heti ongelmista raportoinkin ja kirjoitin talofirmalle, että pikaisia toimenpiteitä vaaditaan. Toimittaja lisäsi artikkeliin tämän kohdan lukijapalautteen perusteella:

Talon tuontitiimi ehti poistua, kun Janni tutki sisällä paikkoja. Kahden kuukauden kuluttua sähkö- ja putkityöt olivat valmiita. Odottelu oli ollut vaikeaa.
”Silloin tuntui, että vasta todella pääsin kärryille siitä, millaista rakennusalalla on. Olin luullut säästyväni kummemmilta viivästyksiltä, koska talo poikkeuksellisesti oli alusta asti ollut täysin valmis, mutta eihän se niin mennyt.”

Yleisesti kuitenkin halusimme pitää artikkelin positiivisena, varsinkin koska kohtaamani ongelmat eivät johdu talon koosta. Minuahan haastateltiin juuri siksi, että asun pienessä talossa, eli pienesti asuminen ja sen mielekkyys ovat artikkelin pääpointteja. Pikkutalossa asumiseen puolestaan ei tarvitse sisältyä mm. lattialämmitysongelmia, sillä lattialämmityshän voidaan asentaa mihin tahansa taloon tai olla asentamatta. Tietyt lukijatkin sen oivalsivat:

Lisäksi kaikki blogitekstini ovat koko ajan olleet julkisia, eli kuka vain halukas on voinut tulla lukemaan kaiken, mitä olen talosta kirjoittanut. Niinpä emme toimittajan kanssa kokeneet, että olisimme pimittäneet mitään tietoja. Olen hyvinkin tyytyväinen artikkelin leppoisuuteen ja iloiseen tunnelmaan, koska olen viihtynyt talossa niin hyvin viime kuukaudet, ja juuri siitä kerroin toimittajalle. Keväinen viihtymiseni ei kuitenkaan ole päässyt näkymään kummemmin blogissa, koska viimeisimmät talojuttuni ovat talvikuukausilta.

Muutamat kyselivät taloprojektin hinnasta ja tonttiasioista. Niihin vastasin täällä tällaisella kommentilla:

”Lopullinen hinta ei vielä ole tiedossa, koska pari tahoa ei ole voinut vielä laskuttaa (koska töitä ei ole tehty). Tällä hetkellä projekti on maksanut noin 100 000 euroa. Pienen talon voit saada esim. 70 000 – 80 000 eurolla, mutta hintaan ei tietenkään kuulu tonttia, vesi- ja sähkötöitä yms. Meidän kohdalla vedet ja sähkö tulevat kaukaa, eli työtä ja materiaalikustannuksia oli enemmän. Toisaalta tontti oli jo omistuksessamme, mikä tarkoittaa suurta säästöä. Olen arvioinut oman taloprojektin lopulliseksi hinnaksi noin 120 000 euroa, niin että hinnassa on mukana myös esim. uuden pihasaunan materiaalit (lasken saunankin talokuluksi, koska talossa ei ole saunaa, jolloin se on hankittava erikseen). Nähtäväksi jää, osuuko hinta-arvioni kohdalleen. Kirjoitan aiheesta varmaan enemmänkin blogiin sitten kun kaikki kulut ovat tiedossa.”

Tietty lukijakunta piti taloa auttamatta liian pienenä ja nimitteli sitä mm. koirankopiksi. Jos yli 12 000 kiloa painava talo on koirankoppi, niin toisilla vain on niin erilainen käsitys siitä, mikä on pientä ja mikä ei. Jotkut puolestaan epäilivät säilytystilan riittävyyttä:

En ole aiemmin esitellyt blogissa makuuhuoneen kaappeja, mutta tässä on nyt niistäkin kuva ajoilta, kun talo oli vielä tyhjillään.

Kahdelle ihmiselle tällaiset säilytystilat ovat täysin riittävät. Myös kylpyhuoneessa on paljon sellaista tilaa, jota emme vielä ole edes hyödyntäneet. Jos asuisin yksin, tilaa olisi ihan liikaakin. Ymmärrän, että tavara on joillekin tärkeää, mutta itse en kuulu heihin. Niin kuin jo artikkelin otsikkokin sen sanoo: ”Voin sitä paremmin, mitä vähemmän minulla on tavaraa.”

Ilahduttavan moni lukija oli samoilla linjoilla:

Tämäkin keskustelu oli virkistävä:

Noin juuri!

Kommentti, jolle lopulta nauroimme miehen kanssa eniten, tulee tässä:

”Muutenkin, jos on tyytyväinen, ei sitä lehdessä tarvitse kertoa.” Ei hyvänen aika sentään! Minustakin lehdissä ja mediassa pitäisi keskittyä vain negatiiviseen: murhiin, raiskauksiin, terrorismiin, väkivaltaan, orjuuteen, pommi-iskuihin ja petoksiin. Esimerkiksi itsemurhista tiedetään, että mitä enemmän itsemurhista uutisoidaan, sitä enemmän itsemurhia tehdään. Se jos mikä kertoo, että lehden sivut ja muukin media pitäisi pyhittää vain negatiivisille asioille. Koska silloinhan me kaikki voimme paremmin! Onneksi bloggaajana olen tottunut kaikenlaisiin kommentteihin; en tiedä, hätkähtäisinkö enää mistään.

Lisäksi olen saanut yksityisesti erilaisia kyselyjä, joista yhdessä kerrottiin mm. omasta talopaketista ja talofirman menemisestä konkurssiin (ongelmia oli siis piisannut heilläkin), yhdessä minua haluttiin haastatella Tiny House -liikettä käsittelevää gradututkimusta varten, ja nyt jopa Helsingin Sanomat haluaa haastatella minua, mutta eri aiheesta. Tosin siltä saamassani viestissä minua puhutellaan nimellä Jenni. Se saattaa olla deal breaker, mutta katsotaan!

Ensi kerralla esittelen luultavasti talon pihapiiriä, sillä maaurakoitsija viimeisteli pihan eilen! Saan varmasti pian myös kauan odotetun laskun, hän kun ei ole laskuttanut vielä mitään viimekesäisistäkään hommista. Isosta potista siis on kyse. Jään odottamaan sitä kauhulla samalla kun viimeinkin pääsen nauttimaan pihasta, joka ei ole savikasojen peitossa. 😍

Kodin Kuvalehti haastatteli minua

Minusta ja talosta on juttu Kodin Kuvalehdessä: Janni muutti maalle ja tilasi netistä 33-neliöisen omakotitalon: ”Voin sitä paremmin, mitä vähemmän minulla on tavaraa”

Pikkutaloni on juuri tällä hetkellä Kodin Kuvalehden etusivun ”kansijuttu”, eli artikkeliin vievä kuvake on isoin ja heti ensimmäisenä. En olisi taloa ostaessani uskonut, että se saa oman sekuntinsa parrasvaloissa. :)

Kiitokset toimittaja Anna Pihlajaniemelle haastattelupyynnöstä ja miellyttävästä artikkelista!

Karvanpoisto teipillä – onnistuu! DIY-karvanpoistoliuskat

Sain päähänpiston kokeilla karvanpoistoa aivan tavallisella teipillä – ja se kokeiluhan kannatti! Kaiken lisäksi netissä ei ole paljon asiaa karvanpoistosta teipillä edes englanniksi, joten tämä kirjoitus tulee varmasti tarpeeseen.

DIY- eli tee se itse -karvanpoistoliuskat syntyvät todellakin pelkästä teipistä. Kaikki teipit eivät kuitenkaan toimi yhtä hyvin, mutta minä olen koekaniinina testannut useampia, ja niinpä kerron ja näytän, mikä toimii parhaiten.

Niin kuin yllä näkyy, karvat todella lähtevät teipillä irti. Esittelen alla lisää tuloksia. Sitä ennen haluan kuitenkin kertoa, miten olen yleensä huolehtinut karvanpoistosta ja mikä sai minut tarttumaan teippiin.

Ennen teippikokeilua olin aina höylännyt eli sheivannut kaikki ihokarvat, mitkä olen halunnut poistaa. Muista karvanpoistomenetelmistä minulla ei juurikaan ollut kokemusta: vahausta tai sokerointia en ole kokeillut koskaan, ja vuosia sitten kokeilemani karvanpoistovaahdot eivät jaksaneet poistaa läheskään kaikkia karvoja, ja karvat sitä paitsi alkoivat kasvaa saman tien takaisin juuri niin kuin sheivauksenkin jälkeen. Epilaattoria kokeilin aikoinaan pari kertaa ennen kuin myin sen pois. Se ei toiminut kohdallani lainkaan toivotusti, ja sisäänkasvaneita karvoja tuli enemmän kuin olin osannut ennakkoon edes kuvitella. Mitään pysyvämpiä karvanpoistomenetelmiä kuten laseria en ole koskaan edes harkinnut.

Sheivaaminen eli karvojen ajaminen toimi minulla loistavasti vuosikaudet enkä kokenut hommaa kamalaksi riesaksi. Viimeisen vuoden sisällä jokin on kuitenkin muuttunut, sillä ihoni ei enää siedä sheivaamista. Se on sikäli hyvin jännää, sillä sheivaamista pidetään yhtenä hellävaraisimmista karvanpoistomenetelmistä siinä missä karvojen nyppiminen juurineen tavalla tai toisella on paljon kivuliaampaa.

Oma ihoni menee nykyään kananlihalle, kun alan sheivata, ja sen takia iho haavautuu ajelun seurauksena, eivätkä kaikki karvat leikkaannu tyvestä, koska iho on ajeluhetkellä epätasainen. Mitkään käsittelyt, lämpötilat tai voiteet eivät poista kananlihaa, koska nykyään ihoni yksinkertaisesti inhoaa sheivaamista. Alla on kuva ajellusta säärestä viime kesältä.

Vastikään sheivattu sääri elokuussa 2017.

Vastikään sheivattu sääri elokuussa 2017.

Koska sheivaus ei siis enää toimi ja innosta, sain neronleimauksen tarttua teippiin.

Moni mieltää ilmastointiteipin yhdeksi tehokkaimmista teipeistä, ja netistä löytyykin yksi teksti, jossa ilmastointiteippiä testattiin karvanpoistomielessä: Ilmastointiteippi täyttää 75 vuotta – Pasi testasi, saako jesarilla poistettua myös säärikarvat. Jutussa esiteltyä tulosta pidetään onnistuneena, ja koekaniini Pasi iloitsi myös siitä, että ilmastointiteipin repäisy ei tuntunut missään.

Niinpä itsekin odotin paljon nimenomaan ilmastointiteipiltä. Kävi kuitenkin niin, että se pärjäsi testissäni kaikkein huonoiten! Niin huonosti, etten viitsinyt edes ottaa kuvaa teipistä, johon ei ollut tarttunut kuin pari karvaa. Repäisy ei minustakaan tuntunut miltään, ja sille löytyy myös looginen syy: mitä vähemmän karvoja teippi irrottaa, sitä vähemmän repäisy tuntuu.

Itse sain parhaat tulokset kaksipuolisella valkoisella teipillä, jota tämän kirjoituksen kuvituksessa näkyy eniten. Kyseinen teippi on mattoteippiä.

Teipin alalaidassa näkyy parhaiten, että karvat ovat irronneet juurineen.

Kuvan alalaidassa näkyy parhaiten, että karvat ovat irronneet juurineen.

Lisäksi kokeilin kaikkia muita vähänkin leveämpiä teippejä mitä löysin omista ja sukulaisten varastoista, mukaan lukien eri firmojen mainosteippejä. Tulokset niillä eivät olleet olemattomia, mutta mattoteippi vei kirkkaasti voiton.

Teippi karvanpoistomenetelmänä on mainio monesta syystä: se on paljon edullisempi kuin monet muut menetelmät, ja omalla kohdallani se on myös hellävaraisempi kuin sheivaaminen, ja sileä lopputulos kestää viikkoja, mikä on valtava etu ajelemiseen nähden.

Teippi repäistään vastakarvaan. Pelkäsin ensimmäistä repäisyä, mutta kipua oli paljon vähemmän kuin olin kuvitellut. Iho ei myöskään jäänyt punoittamaan pitkäksi ajaksi eikä se kihelmöinyt tai reagoinut muutenkaan. Oma ihoni voi näkyvästi paremmin teippikäsittelyn jälkeen kuin sheivaamisen jälkeen, ja ihosta tuli ennenkokemattoman sileä. Tuntui, ettei iho olisi tarvinnut edes mitään (rauhoittavaa) voidetta käsittelyn jälkeen, mutta rasvasin sääret silti kosteusvoiteella.

Aivan täydellinen karvanpoistomenetelmä teippaus ei siltikään valitettavasti ole, sillä vaikka suurin osa karvoista irtoaa juurineen, ihan kaikki eivät. Alla näkyy muutoin jo viikon sileänä pysynyttä säären ihoa, mutta muutama karva puskee läpi, koska ne eivät irronneet juurineen.

Menetelmä jää silti käyttöön, sillä tulokset ovat paljon hämmästyttävämmät kuin osasin odottaa. Olisi ihanaa päästä sheivailusta eroon. Kaikista ihaninta toki olisi, jos voisi lakata poistamasta karvoja kokonaan. Miesten ei tarvitse silottaa kehoaan, ja parrankin kohdalla he saavat valita, ajavatko partansa vai eivät, muotoilevatko siitä haluamansalaisen, vai peittävätkö sillä kaksoisleuan tms. ilman, että heidän valintojaan kauhistellaan. Naisen ajamattomat sääret (ja muut karvaiset paikat) puolestaan ovat automaattisesti hirviömäisen kauheat; se on kuin yleinen totuus, jota kukaan ei kyseenalaista. Minusta olisi mahtavaa olla tuollaisen ajattelun yläpuolella, mutta en ole. Ajatus mekosta tai hameesta ja karvaisista sääristä niiden kanssa tuntuu mahdottomalta.

Uskon silti, että kun erakoidun tarpeeksi (mikä on helppoa nykyisellä asuinseudullani), ja jään vielä aiempaa enemmän yksin (minulla on jo nyt hyvin pienet piirit), jonkin ajan kuluttua sillä ei enää ole mitään väliä, miltä sääreni näyttävät. Tuota aikaa odotellessa aion kuitenkin vielä käyttää hyväksi havaitsemaani teippimenetelmää!