Vau!

Kylläpä oli mukava palata häämatkalta kotiin tällaiseen näkymään.

Nurmikko oli lähtenyt lupaavammin kasvuun kuin olin uskaltanut toivoa! Ja väriltään se on keväisen vaaleanvihreää, mikä tuo hauskan kontrastin muuten syksyisemmäksi käyvään maisemaan.

Olen niin otettu syksystä, että kotiinpaluun jälkeen olen jo ehtinyt tehdä tattimuhennosta ja kantarellikastiketta. Omena-aiheisten tekeleiden aineet odottavat (jää)kaapissa. Monet kukatkin olivat tontilla vielä niin hienoina, että poimin niistä kimpun.

Ihanan kesäistä väriloistoa vielä syyskuun lopussa luonnon omista antimista! Kimpun taustalla näkyy sielläkin uutta nurmikkoa.

Tie kompostoreille

Alla esittelen vihdoin yhden viime kesän aikaansaannoksistani.

Tonttihan teetti ikävänkin paljon työtä kesällä palkkatyön ohessa, ja näin jälkikäteen ajateltuna tuntuukin, että kesä meni helteestä ja töistä selviytyen. Kesään ei kuulunut varsinaisesti mitään virkistävää tai erilaista, kuten edes yhtä rentouttavaa kaupunkipäivää vaikkapa Vanhassa Porvoossa tai Helsingin keskustassa rauhallisesti kävellen ja kahviloissa poiketen. En myöskään ehtinyt tapaamaan yhtäkään ystävääni muualla kuin häissämme. En blogannut juuri ollenkaan. Toivon, ettei vastaavaa kesää ole koskaan enää luvassa.

Se hyöty kaikesta työnteosta toki nyt on, että saa nauttia työn tuloksista. Kompostoreiden kohdalla se tarkoittaa sitä, että enää ei tarvitse pelätä kompastuvansa matkan varrella, reitti kun oli huippukuoppainen ennen tien rakentamista.

Tein työn suurimmaksi osaksi yksin, mutta lopussa mies auttoi. Tie on tehty tasaamalla maata, päällystämällä se maanpeittokankaalla ja sitten soralla. Sorakerroksen tulee olla melko paksu. Työläintä koko hommasta teki tien pituus, joka on noin 30 metriä.

Moneen kertaan ehdinkin miettiä, tarvitsiko kompostoreita viedä niin kauas, täällä kun olisi riittämiin tilaa lähempänäkin, mutta paikka on muuten toimiva ja sopiva, joten päätin olla siirtämättä kompostoreita. Olinhan pystyttänyt ne sinne jo viime talvena heti muuton jälkeen.

Ennen tien rakentamista maa oli niin epätasainen, että oli helppo astua isoihin kuoppiin ja uriin, koska kaikki heinä ja talvella lumi peittivät ne. Ikävintä olisi ollut kaatua vessajätteitä kuskattaessa, mutta niin ei onneksi ehtinyt tapahtua, vaikka se lähellä joskus olikin. Käymälä-ämpäri on sen verran iso ja painava, että sitä kantaessa ei muutenkaan näe tarkasti, mihin astuu. Nyt kun kompostoreille saa kuljettua kunnollista tietä pitkin, jätteiden vieminen ja vessan tyhjentäminen on paljon mukavampaa ja turvallisempaa.

Lopputulokseen olen hurjan tyytyväinen.

Pian esittelen lopultakin uuden pihasaunamme, jonka rakentaminen vei suurimman osan kesän ”vapaa”päivistä. Ehkä kaikki työ oli kuitenkin sen arvoista, kun nyt syksymmällä ja varsinkin talvella pystyy taas lepäämään. Ja tietysti saunomaan!

Ironisen rasittava häämatka

Olemme paraikaa häämatkallamme Slovenian Alpeilla.

Bledjärvi

Bledjärvi

Reissua on takana jo 10 päivää, ja silti matka jatkuu yhä. Kuvat kertokoot, millaisissa maisemissa olemme täällä pyörineet. Kaunista ja jylhäähän täällä on, ja kirsikkana kakun päällä toimivat toisinaan smaragdinvihreiltä näyttävät vuoristolammet ja -joet.

Slap Virje -vesiputous

Slap Virje -vesiputous

Tarkoitus oli tulla tänne patikoimaan mutta myös rentoutumaan. Jos häämatka koostuisi pelkästään hiessä uitetuista vaihtopaidoista, leipäpainotteisista eväistä ja puskapissoista, matkamuistoista jäisi puuttumaan oleellisia osia.

Mehän olemme pariskuntana patikoineet oikeastaan kaikilla lomillamme esimerkiksi Lapissa, Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja aiemminkin Sloveniassa. Halu liikkua luonnossa on aina yhdistänyt meitä, ja reissuiltamme odotammekin miellyttäviä patikointimaastoja.

Srednja vas v Bohinju. Tässä pikkukylässä vietimme viikon.

Srednja vas v Bohinju. Tässä pikkukylässä vietimme viikon.

Mehukas pepukas -mieheni Bohinj-järvellä.

Mehukas pepukas -mieheni Bohinj-järvellä.

Niin ihanaa, terveellistä ja sielua hoitavaa kuin luonnossa liikkuminen onkin, senkin voi silti viedä liiallisuuksiin. Meille on käynyt niin – kerrankin jouduimme haavaisina ja verisinä käytännössä varastamaan veneen, jotta emme jääneet jumiin väärälle puolelle järveä illan pimetessä vuorilla Kanarialla! – ja niin kävi nytkin täällä Sloveniassa. Vaaratilanteilta onneksi säästyttiin, vaikka pahastikin olisi voinut käydä, mutta liikuntasuorituksestamme teki älyttömän moni muu seikka.

Olimme päättäneet valloittaa Svinjak-nimisen huipun (1 653 m) Bovecin kylässä Triglavin kansallispuistossa. Bovecissa sattui juuri samana päivänä olemaan viralliset maratonjuoksukilpailut. Vaikka itse olen juossut lukuisia puolimaratoneja ja kaksi täysmaratonia, minulla ei silti ollut vähäistäkään mielenkiintoa maratonia kohtaan, ja ajattelinkin mielessäni, miten kukaan jaksaa käyttää vapaa-aikaansa sellaiseen ja miksi (ironista, tiedän). No, jotkut muut jäivät siis juoksemaan maratonia alas Boveciin meidän lähtiessä kohti Svinjakin huippua.

Nousu huipulle ei alkanut aivan hotellimme vierestä, vaan jouduimme ensin suunnistamaan ja kävelemään alkupisteelle. Siihen ei onneksi mennyt kuin tunti, mutta kuumuuden ja edellisten päivien rasituksen vuoksi (ja ehkä on myös se aika kuukaudesta, että en ole kaikista energisimmilläni) jalkani olivat puuroa jo vaelluksen alussa. Kun vaelluksen alkupisteeltä löytyvä kyltti kertoi, että huipulle nousuun menisi kolme tuntia ja paluuseen melkein toinen mokoma, jo pelkkä ajatus tuntui niin uuvuttavalta, että minun teki mieli lopettaa. Juuri minä olin kuitenkin intoillut Svinjakista ja houkutellut miehen lähtemään mukaan, joten totta kai ryhtyisimme urakkaan.

Nouseminen oli hidasta ja hikistä. Sydän hakkasi niin kovasti jo hitaalta tuntuvasta etenemisestä, että tahtia ei mitenkään pystynyt kiristämään. Puuvillainen t-paitani oli pian hiestä niin märkä, että se venähti ja tuntui monta kokoa aiempaa isommalta. Pyyhin paidan helmalla myös otsaani ja naamaani, jotka vähä väliä hiostuivat uudelleen. Mies suorastaan valui hikeä hikitippojen lentäessä, vaikka hänellä ei ollut paitaa ollenkaan.

Henkisesti haastavaa oli se, että huippua ei pystynyt näkemään. Oli siis mahdotonta arvioida, mihin polku lopulta veisi ja kuinka paljon matkaa oli milloinkin jäljellä.

Yhdessä vaiheessa meitä vastaan tuli pariskunta, jonka mies sanoi naureskellen, että ”tämä on vasta alkua” ja että ”nyt se nousu vasta alkaa”. Oma mieheni piti hänen huumorintajustaan, mutta itse veikkasin, ettei kyse suinkaan ollut huumorista. Nousu oli jo siihen mennessä ollut rankkaa, hidasta ja miltei sydämen räjäyttävää, ja sitten joku menee murjaisemaan, ettei se ole vielä mitään!

Jatkoimme matkaa. Emme puhuneet paljon. Kaikki voimat menivät nousemiseen, keskittymiseen ja sisäiseen murehtimiseen. Emme pelkästään joutuisi tulemaan samaa reittiä takaisin, mutta joutuisimme tekemään sen pilkkopimeässä. Meillä oli kyllä taskulamput mukana, mutta reitillä tarvitsi usein molempia käsiä kiipeämiseen ja itsensä tukemiseen. Yritin olla ajattelematta tulevaa ja lupasin itselleni, että jos selviämme tästä huipusta, se saa olla viimeinen huippu, jolle koskaan nousen, mikäli niin haluan.

Niin kuin arvata saattaa, nousu vain jatkui ja jatkui. Puustokaan ei oikein harventunut, vaan yhä oli melko metsäistä, mikä oli huono merkki, koska tiesimme, että lähempänä huippua on puuttomampaa.

Tässä vaiheessa meitä vastaan tuli ranskalainen nuori miehenalku iso nyytti käsissään. Hän tervehti meitä iloisesti ja kysyi, tiedämmekö mitään sienistä. Itse olin juuri ennen matkaa tehnyt perinteistä syysherkkuani kantarellikastiketta isäni poimimista sienistä, ja vastasin ranskalaiselle, että tiedämme jotain sienistä. Silloin hän avasi nyytin, josta paljastui iso kasa yhtä ja samaa sienilajia, ja kertoi sienen muistuttavan jotakin hyvää ruokasientä Ranskassa, minkä vuoksi hän poimi ne. Heti sienet nähdessäni minulle tuli mieleen vain yksi ajatus: nuo näyttävät aivan klassisilta myrkkysieniltä. Edes vilkaisematta omaa miestäni tiesin, että hän ajatteli samoin. Suomessa yksikään ruokasieni ei kokemukseni mukaan näytä niin vahvasti myrkkysieneltä kuin ranskalaisen poimimat. Sienet erotti tavallisesta kärpässienestä vain vaaleanruskea väri, mutta muuten ulkonäkö ja rakenne oli hyvin sama.

Miehen poimimat sienet muistuttivat eniten ruskokärpässientä. Wikipedian mukaan sieni on vielä myrkyllisempi kuin tavallinen punakärpässieni! Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskok%C3%A4rp%C3%A4ssieni

Ranskalaismiehen poimimat sienet muistuttivat eniten ruskokärpässientä. Wikipedian mukaan sieni on vielä myrkyllisempi kuin tavallinen punakärpässieni! Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskok%C3%A4rp%C3%A4ssieni

Kerroimme miehelle, että Suomessa tuollaiset ovat myrkkysieniä, ja käskimme hänen varmistaa asian huolellisesti ennen sienten syömistä. Ranskalainen näytti hyvin huolettomalta ja toiveikkaalta ja hänen silmänsä olivat täynnä lapsen uteliaisuutta. Hän lupasi kysyä sienistä ravintolahenkilökunnalta alas saavuttuaan ja rohkaisi meitä sanomalla, että huipulle ei ollut enää pitkä matka, mikä ilostuttikin meitä suuresti. Ranskalaisen ja meidän tiet erosivat.

Matka jatkui. Huipusta ei ollut tietoakaan, eikä sitä yhäkään näkynyt edes kaukaisuudessa. Rupesin ajattelemaan, että ranskalaismies varmasti poimi sienet samalla optimismilla kuin kertoi huipun läheisyydestä meille. Toisin sanoen, kun on riittävän optimistinen, jopa perinteisimmät myrkkysienet saa kuvitelmissaan parhaimmiksi ruokasieniksi, ja vaikka huipulle on yhä tolkuttomasti matkaa, optimistisella ajatellulla sen saa tuotua lähemmäs. Valhetta yhtä kaikki, ja seuraukset voivat olla tuhoisat.

Kun olimme kavunneet vuorta ylös reilun kahden ja puolen tunnin ajan, huippu tuli vihdoin näkyviin. Samassa kohtaa vuori muuttui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että sitä pitkin ei voinut enää kävellä, vaan matkanteko muuttui vuorikiipeilyksi. (Emme kumpikaan ole vuorikiipeilijöitä eikä meillä ole siihen tarvittavia vehkeitä.) Paljain käsin yritimme tarttua sellaisiin kivenmurikoihin, jotka eivät antaisi periksi. Minulla oli jalassa paljasjalkajuoksuun tarkoitetut, kuitenkin melko tuetut lenkkarit ja miehellä perinteisemmät retkeilykengät. Jaloilla saimme aika hyvän kontaktin eri pintoihin, vaikka useamman kerran maa olikin lähteä vierimään pois jalan alta. Koko ajan mielessäni tykytti ajatus: ”Kohta nämä samat kohdat ja tämä sama vuori pitää kiivetä alas samaa reittiä pitkin – pimeässä. Olemme niin typeriä!”

Vihdoin saavutimme huipun. Se ei tuntunut saavutukselta, vaikka ehdottomasti sitä olikin, koska kokonaismatkaa oli vielä niin paljon jäljellä. Itse olin niin väsähtänyt ja henkisesti maassa, että ensin en halunnut edes valokuvaa itsestäni huipulla. Meidän lisäksemme huipulla oli neljä saksalaista, jotka lähtivät pian kulkemaan alaspäin ja joiden perään mekin lähdimme. Evästauko jäi lyhyeksi pakon sanelemana.

Minä Svinjakin huipulla.

Minä Svinjakin huipulla.

Alaspäin meneminen on sydämelle aina helpompaa kuin ylöspäin kipuaminen, eikä se myöskään hengästytä ja puuskututa siten kuin kiipeäminen. Laskeutuminen on rasittavinta jaloille. Reisissä, pohkeissa ja varsinkin polvissa pakotti. Ehdimme onneksi tulla pahimmat kiipeilykohdat alas valoisan aikaan, mikä olikin pyrkimyksemme, sillä emme edes olisi pystyneet pitämään lamppuja käsissämme kiipeilyn ajan. Kun metsäisempi osuus alkoi, kivisimmät kiipeilyt olivat takana ja tuli aika sytyttää taskulamput.

Jalkoja kivisti aina vain enemmän, mutta omanihan olivat olleet mössöä jo vaelluksen alussa. Kipu oli odotettavaa ja normaalia, olemmehan käyneet lukuisilla huipuilla ympäri Eurooppaa ja minä myös USA:n Kalliovuorilla. Muutama kompastuminen oli lähellä pimeässä, mutta selvisimme kuitenkin alas naarmuitta. Vielä oli useamman kilometrin matka hotellille, mutta toki alas pääseminen tuntui jo voitolta.

Nousuun ja laskuun oli mennyt yhteensä kuusi tuntia, koko päivän kävelyyn puolestaan kahdeksan ja puoli tuntia. Saavuimme illalla Boveciin, jossa juhlittiin maratonin kunniaksi. Kylän keskustassa oli livebändi, ruoka- ja juomakojuja ja paljon pöytiä ja ihmisiä. En tiedä, mikä oli maratonin voittoaika, mutta sen tiedän, että rauhallisesti juosten minulta itseltäni menee maratoniin noin neljä ja puoli tuntia. Niinpä tiedän myös sen, että maraton olisi ollut KEVYEMPI liikuntasuoritus kuin meidän vuorivaelluksemme! Ja minä kun ihmettelin, kuka jaksaa käyttää vapaa-aikaansa maratonin juoksemiseen, vaikka itsekin olen juoksija, ja sitten menen ja teen sellaisen vuorivaelluksen, joka on paljon kuormittavampi kuin maraton! Kyllä ihminen on välillä merkillinen olento.

Yö meni vuorivaelluksen jälkeen huonosti jalkojen säryn takia. Juuri samoilta jalkani tuntuivat juoksemieni maratonien jälkeen: jalat tekee mieli saada ylös ja koukkuun, mm. tyyny polvien alla auttaa. Yleensähän liikunta nimenomaan parantaa unenlaatua, mutta liiallisuuksiin vietynä asia on toisinpäin. Myös mies pyysi, että pukkaisin häntä sängyssä, koska jo pelkkä kyljen kääntäminen oli vaivalloista ja sattui joka paikkaan.

Että sellainen häämatka tämä on ollut. Kovasti mieleinen, mutta kuitenkin liian rankka. Loppuajan otamme iisimmin, se on varma. Ja yhdellekään huipulle emme tällä reissulla enää mene. Svinjak kyllä tyydytti paremmin kuin hyvin kaikenlaiset huippujenvalloitushaaveet!

P.S. Ranskalaismiestä emme enää nähneet, toivottavasti hän on yhä hengissä.

Kirjastosta lainaamani matkaoppaamme. Taustalla Stara Fužinan kylä.

Kirjastosta lainaamani matkaoppaamme. Taustalla Stara Fužinan kylä.

Näin pihaa muokattiin

Koko menneen kesän paiskimme tontilla töitä erilaisten hommien parissa. Olen niistä blogissa jo maininnutkin kertomatta kuitenkaan sen enempää tai esittelemättä tuloksia.

Pihanmuokkauksen tarpeesta kirjoitin jo viime talvena, sillä pihahan jäi järkyttävään kuntoon. Koko järvinäkymän peittävä savikasa oli pahinta, varsinkin kun sitä joutui katsomaan kuukausikaupalla tietämättä, milloin maaurakoitsija tulisi viimeistelemään työn.

Kaikista kesän aikana tehdyistä töistä pihanmuokkauksen tuli olla ainoa homma, jota emme tekisi itse, vaan josta maksaisimme ulkopuoliselle. Kävi kuitenkin niin, että piha alkoi pian vaatia puuttumista myös meiltä. Olisihan se pitänyt tietää ja tajuta, kun jo viime vuoden kesänä tontti muuttui viidakoksi.

Alla esittelen pihan ilmeen muuttumisen.

Lähtötilanne puhukoon puolestaan:

Tuollaisesta tilanteesta voi mennä vain yhteen suuntaan. Alkukesästä 2018 matka kohti parempaa pääsi vihdoin alkamaan.

Yllä pihalle on jo tuotu multaa, joka levitetään tasaisesti savimaan päälle sitten kun maa on tasoitettu.

Ah, vihdoin kasa järven tieltä ja samalla julkisivun edestä on poissa! Tuota hetkeä oli odotettu.

Nyt saven päälle on levitetty tasainen kerros multaa.

Piha täytyi ”tuoda” noin korkealle, sillä muutoin olisin rakennusmääräysten mukaisesti joutunut ympäröimään koko terassin kaitein putoamisvaaran vuoksi. En halunnut kaiteita pilaamaan avointa ja ilmavaa tunnelmaa, mikä alkaa jo talosta sisältä, kun sieltä katselee ulos.

Tonttihan tosiaan on yli hehtaarin kokoinen. Pihaan meni useamman tonnin edestä multaa, niin painossa kuin rahassa.

Tässä näkyy hyvin mullan ja savimaan raja, joka oli toki vedettävä johonkin. Annoin maaurakoitsijalle vapaat kädet, sillä minulla ei ollut erityisiä ideoita pihan suhteen. Tässäkin pelattiin paljolti määräysten puitteissa, sillä pihassa on oltava tietynlainen tasanne, eli se ei saa alkaa laskea jyrkästi heti terassin reunalta.

Valtavat maamassat tuettiin isojen murikoiden avulla.

Sitten vilkaisu takapihalle:

Siitäkin tuli noin tasainen, ja myös alueen suuruus korostuu.

Pihaa muokattiin aivan toukokuun lopussa. Miltä tuo yllä oleva näkymä näytti muutaman kuukauden kuluttua eli elokuun lopussa?

No tältä!

Multa todella lisäsi kaikkien rikkaruohojen kasvuvoimaa, vaikka kesä oli poikkeuksellisen kuiva. Ehdin oikeastaan jo katua mullan tilaamista, sillä se oli paitsi kallista myös ravitsevaa väärällä tavalla. Aivan kuin minulla ei olisi muuta tekemistä kuin repiä satojen neliöiden alueelta rikkaruohoja parin viikon välein!

Jouduinkin muistuttamaan itseäni siitä, miksi ylipäänsä tilasin multaa. Pihaa ei olisi kannattanut jättää pelkäksi savimaaksi, sillä silloin se ei olisi ihanteellinen oikein minkäänlaisiin aktiviteetteihin: ei sen enempää viherpiipertämiseen kuin hengailuunkaan. Myös savimaasta kaikki rikkaruohot puskevat läpi, mutta vain paljon hitaammin kuin mullatusta maasta. Savimaahan ei voi istuttaa mitään, ei koristekasveja ruoasta puhumattakaan. Multaa oli siis pakko tilata ellen olisi halunnut 100-prosenttista kivipihaa, jolloin olisin tilannut mullan sijasta esim. soraa tai jonkinlaisia laattoja.

Koin, että tontille rakennettu tie raivasi jo niin paljon luontoa mennessään, että en missään nimessä halunnut pihaan enempää kivimateriaalia. Halusin vehreän mutta mahdollisimman helpon pihan, ja kyselin siihen vinkkejä muutamilta ihmisiltä, joilla on kokemusta erilaisista pihoista. Kaikki vahvistivat saman: nurmikko on nätti, helpoin ylläpitää ja sopii niin kasvualustaksi kuin yleiseen pihalla oleiluun.

Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta nurmen istuttamisesta, mutta sen sain keväällä selvitettyä, että syksy on hyvää istutusaikaa. Niinpä tarkoitus oli kitkeä rikkaruohot syksyksi, jotta nurmikon istuttaminen olisi mahdollista. Tietyt – tietysti ne rumimmat ja kukattomimmat – rikkaruohot kuitenkin ehtivät niin korkeiksi jo heinäkuussa, etten halunnut katsella niitä enää, ja niinpä pihassa vierähti monta tuntia niitä repien. Jo parin viikon päästä siitä piha alkoi taas näyttää sotkuiselta uusien rikkaruohojen kohottaessa rihmojaan.

En edes unelmoi pihasta ilman rikkaruohoja. Tiedän, että niitä tulee kasvamaan reilusti jatkossakin, ja se sopii minulle, kunhan rikkaruohojen seassa kasvaa myös jotain muuta, niin että pystyn ajamaan ne kaikki kerralla käsikäyttöisellä ruohonleikkurilla. Se siis on suunnitelma, ja aion raportoida blogiin, kuinka hyvin suunnitelma toimii. Se selviää vasta ensi vuonna. Nyt syyskuuhun mennessä olemme miehen kanssa istuttaneet nurmea noin 300 neliön alueelle, ja toiset 300 neliötä odottavat yhä käsittelyä.

Lisää rikkaruohoja, osa jo kasoissa kitkettyinä.

Lisää rikkaruohoja, osa jo kasoissa kitkettyinä.

Yhden asian tahdon vielä (itselleni) selvittää. Luin bloggaajakollega Tarun kirjoittaman jutun luonnonkukkien ihanuudesta ja ihmisen istuttaman nurmikon keinotekoisuudesta. Olen aivan samaa mieltä Tarun kanssa. Sen takia voi tuntua kummalliselta, että itse revin rikkaruohoja, joiden seassa on myös päivänkakkaroita ja maitohorsmia, vimmalla pois saadakseni niiden tilalle nurmikon.

Piha on kuitenkin jo osoittanut moneen kertaan, että vaikka kuinka revin rikkakasveja pois, ne kasvavat aina uudelleen. En siis edes halutessani pääsisi niistä eroon. Lisäksi vaikka pidän rehevyydestä ja rönsyistä, kaipaan silti jonkinlaista rakennetta; jos piha on pelkkä rikkaruohopelto, kauniit luonnonkukatkaan eivät pääse oikeuksiinsa, koska niitä ei kunnolla edes näe kaikkien heinien keskeltä. Taru ei sitä paitsi edes argumentoi sen puolesta, että nurmikkoa ei tulisi olla ollenkaan, vaan että nurmikon ei tarvitse olla niin puunattu monestakaan syystä.

Meidän pihaan en osaa edes kuvitella erityisen siistiä saati lyhyttä nurmikkoa. En usko, että tuolla rikkaruohomäärällä on mahdollista saavuttaa liian ”kliinistä” pihaa. Veikkaan vahvasti, että meidän piha tulee aina olemaan tietyllä tapaa luonnontilainen, laittamaton ja ruokkoamaton pitkälti, koska se sopii meille. Olisin todella yllättynyt, jos pihastamme tulisikin puutarhalehteen kelpaava mallipiha nurmikon osalta! Lienee varmaa, että niin ei tule tapahtumaan, mutta katsotaan. Kirjoitan piha-asioista joka tapauksessa lisää tulevaisuudessa, sillä mikään piha, saati näin iso kuin meidän, ei muokkaannu valmiiksi yhdessä kesässä.