Aihearkisto: Laihdutus ja painonhallinta

Kun terveellinen ruoka ei kiinnosta – Oodi epäterveelliselle ruoalle!

Mitä tässä turhaa kiertelemään ja kaartelemaan? Minua ei ole melkein kahteen vuoteen kiinnostanut erityisen terveellinen syöminen. Se on kummaa monestakin syystä juuri minun kohdallani.

Tasan kaksi vuotta sitten lähdin Irlantiin töihin kolmeksi kuukaudeksi. Siellä söin ihmeenkin terveellisesti: valmistin lähes kaikki ateriani itse perusraaka-aineista kuten linsseistä, perunoista ja kasviksista, enkä syönyt paljonkaan herkkuja, valmisruokia tai muutakaan kovin prosessoitua. Söin myös liian niukasti ja liikuin älyttömästi. Pelkkää työmatkakävelyä kertyi 10 tuntia joka ikinen viikko! Olin laihimmillani pitkään aikaan, ja sen huomasivat ainakin myös mies ja vielä silloin elossa ollut äitini. Olin ottanut vaa’an varta vasten mukaan Irlantiin, jottei pelottava USA:n episodi toistuisi (lihoin silloin 11 kiloa kolmessa kuukaudessa), ja valvoin joka viikko painoani. Se pysyikin alhaisissa lukemissa koko Irlannissa olemiseni ajan.

Olin onnellinen Suomeen palaamisesta, eikä edes pieni osa minusta olisi halunnut jäädä Irlantiin. Suomeen tuleminen ei silti sekään ollut täydellistä, ja tiesin sen etukäteen. Tiesin palaavani samaan elämään, josta lähdin, mutta vain entistä kurjempaan. Äidin elämän loppulaskenta oli alkanut. Tiesin, että syksyni kuluisi äitiä pyörätuolissa sairaalan käytävillä kärräten ja sitä jännittäen, onnistuisivatko pleuranesteen imemiset hänen keuhkoistaan vai tukehtuisiko hän elävältä.

Ennen surullista syksyä oli kuitenkin luvassa kesälomamatka Sloveniaan. Siellä oli aivan ihanaa, ja muistelemme kaikin päin onnistunutta matkaa aina lämmöllä. Yksi asia siellä kuitenkin ihmetytti minua: minulla oli hurja makeanhimo, joka ei tuntunut helpolla sammuvan. Muistan etenkin, miten valtavasti söin suklaata, vaikka oli heinäkuu. Yleensähän sanotaan, että kesällä tekee kevyempiä ja raikkaampia herkkuja mieli ennemmin kuin raskasta ja tuhtia suklaata. Monina päivinä söin pari levyä eli lähemmäs puoli kiloa suklaata, eikä se tehnyt edes tiukkaa eikä minulle tullut paha olo. Olisin syönyt enemmänkin, ellei suklaa olisi tietyssä vaiheessa iltaa usein loppunut. Lihoin tietysti moisen syömisen seurauksena, mutta se ei haitannut, koska olin päässyt kuihtumaan liiaksi Irlannissa. Palasin siis entisiin mittoihini, ja syksyn tultua ruokahaluni ja painoni olivat tasaantuneet.

Nyt jälkikäteen on helppo tajuta, mistä heinäkuinen ylensyöminen johtui: liian vähäistä syömistä seuraa aina reilumman syömisen kausi, ja mitä kauemmin on syönyt liian vähän, sitä suuremmaksi syömishimo kasvaa, kun kropalle vihdoin antaa ruokaa. Siksi onkin viisainta syödä aina tarpeeksi.

Syksy ja talvi tulivat. Tammikuussa 2017 äiti kuoli raa’an kamppailun riuduttamana. Oli helpottavaa huomata, että niin surullinen kuin olinkin, en missään vaiheessa ratkennut lohtusyömiseen. En myöskään vähentänyt normaaleja syömisiäni. Toisin sanoen äidin sairaus ja lopulta kuolema eivät vaikuttaneet syömisiini, vaikka menneisyydessä olen käyttänyt nimenomaan ruokaa milloin lohdukkeena, milloin turruttamaan ahdistusta.

Kun äidin kuolemasta oli jo jonkin verran aikaa, muistelin monia ihania kasvisruokia, joita hänellä oli ollut tapana kokata. Monista niistä on kuvia blogissakin, mikä todella tuo muistot mieleen. Muistelin myös niitä yksinkertaisia mutta kuitenkin hyvänmakuisia ja ravitsevia ruokia, joita itse tein Irlannissa. En ollut syönyt mitään sellaista kuukausiin. En ollut aikoihin keittänyt edes perunoita, mitä tein ennen yhtenään. Yritin herätellä itseäni kokkaamaan edes silloin tällöin ja syömään terveellisemmin, mutta ei siitä mitään tullut. Se ei lopulta tuntunut riittävän tärkeältä, jotta olisin jaksanut muuttaa käyttäytymistäni.

Aika pitkäänkin äidin kuoleman jälkeen luulin, että minua ei enää kiinnosta terveellinen ruoka, koska sellainen ei pelastanut äitiäkään. Hänhän todella satsasi ruokavalioonsa, jotta syöpä ei olisi päässyt mylläämään, mutta syöpä kuitenkin levisi lopulta nopeasti. Äidin kuolemasta on kuitenkin jo reilu vuosi aikaa, ja tulevana kesänä tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun palasin Irlannista. Tähän päivään mennessä minua ei ole koskaan paluuni jälkeen kiinnostanut erityisen terveellinen syöminen. Vielä jokin aika sitten odottelin, josko terveellisen syömisen ilosanoma saavuttaisi taas minunkin korvani, minä kun olen menneisyydessä ollut lukuisina eri kertoina hyvin kiinnostunut ravinnosta. Mutta ei. Olen päättänyt hyväksyä, että terveellinen ruoka ja terveellinen syöminen eivät erityisesti enää kiinnosta minua.

Ennen kuin kukaan ehtii ymmärtää väärin, oikaistaan heti muutamia mahdollisia väärinkäsityksiä.

Terveellisen syömisen sanoma on viety liian pitkälle

Yksi pääargumenteistani on, että terveellisen syömisen puolesta puhuminen on viety niin pitkälle, että siitä voi tulla epäterveellistä. Terveys kun on niin paljon muutakin kuin sitä, mitä ihminen syö. Terveys koostuu ainakin fyysisestä terveydestä ja vähintään yhtä paljon ellei jopa enemmän mielenterveydestä, joka niin monella nykyään järkkyykin. Kysymys kuuluu, tekeekö terveellinen ruoka aina automaattisesti hyvää myös mielenterveydelle?

Nykyaikana ei voi enää välttyä kuulemasta erilaisia ”totuuksia” terveellisestä ruoasta. Enää ruoka ei ole pelkästään ruokaa, vaan se on kaikki kaikessa. Se näkyy mm. seuraavissa ajatuksissa:

  • Itseään kunnioittava ihminen syö terveellisesti.
  • Kun ihminen on tarpeeksi tietoinen, hän ei edes halua syödä mitään epäterveellistä.

Epäterveellisesti syövä ihminen ei siis enää ole vain epäterveellisesti syövä ihminen, vaan edellä mainittujen väitteiden mukaan hän samalla myös halveksii itseään ja on tiedostamaton! Olen itsekin saattanut kirjoittaa blogissa tuollaista silloin kun olen referoinut muiden teoksia.

Milloin terveellisestä syömisestä tulee epäterveellistä?

Kun itse alan syödä terveellisesti ja satsata terveellisempiin aterioihin, ei mene kauaa, kun alan ajatella ruokaa lähes koko ajan. Näen ruoasta unia joka yö, ja muistan ne erittäin tarkasti aamulla. Niissä on usein jokin houkutus. Saatan jopa sortua syömään donitsin ja miettiä, että pilasin lopullisesti hyvin menneen terveellisen syömisen kauteni. Kun herättyäni tajuan, etten oikeasti syönytkään donitsia, olen helpottunut ja tyytyväinen. Pian elän yksipuolista elämää, jonka ainoat onnistumisen tunteet tulevat niistä lukuisista kieltäytymisistä, joita jokaiseen päivään kuuluu kymmeniä, kun sanon erilaisille epäterveellisille ruoille ei. Tällainen voi toimia kohdallani viikon tai kaksikin. Sen jälkeen en enää jaksa. Nina Sarellin sanoin: ”[R]uuasta ei ole elämän tarkoitukseksi, vaikka se olisi kuinka terveellistä. Ruoka on vain ruokaa.” Allekirjoitan tuon täysin.

Toisin sanoen olen onnellisempi, ja voin paljon paremmin henkisesti, kun jokapäiväisiin syömisiini kuuluu myös epäterveellistä ruokaa.

Terveellinen ruoka ei ole minulle ykkösprioriteetti elämässä, mutta ruokavaliooni kuuluu silti monia terveellisiä elementtejä. Kasvissyönti jo itsessään poistaa ruokavaliostani mm. lihat ja maidon litkimisen. Lisäksi olen tottunut tuunaamaan ateriani kasviksilla ja syömään yltiöterveellisiä palkokasveja. Olenkin tyytyväinen kasvisten kulutukseeni, ja minun tekee luonnostaan nykyään paljon enemmän mieli kasviksia kuin esim. hedelmiä (jotka toki nekin ovat terveellisiä, mutta moni silti syö nimenomaan kasviksia aivan liian vähän). Jos joudun jossain syömään suolaista ruokaa ilman kasviksia, ruoka tuntuu kuivalta ja siltä, että siitä todella puuttuu jotain hyvin olennaista.

Vaikka itse voin sekä fyysisesti että henkisesti paremmin (ja myös paino pysyy tasaisempana) salliessani itselleni toisinaan reilustikin epäterveellistä ruokaa, en tietenkään kannusta ketään toista syömään epäterveellisemmin, jos terveellisempi syöminen kiinnostaa ja tuntuu mielekkäältä. Itse kaipaan nykyään tiettyä pysyvyyttä ja sellaisia toimintamalleja, joista jaksan pitää kiinni vuosikymmeniä. Siksi olen saanut tarpeekseni terveellisemmän syömisen kausista, joista tuntuu lopulta seuraavan enemmän huonoa kuin hyvää mielen täyttyessä ruokaan liittyvistä ajatuksista.

Keiden kannattaa yrittää syödä erityisen terveellisesti?

Lähipiirissäni on tällä hetkellä monta ihmistä, jotka ovat laittaneet ruokavalionsa kokonaan uusiksi heidän saamiensa sairausdiagnoosien takia. Se onkin luonnollista ja jopa toivottavaa: jos sydänkohtauksen saatuaan ja siitä nippa nappa selvittyään ei tee mieli edes yrittää vähentää kolesterolin syömistä, ihmisellä ei välttämättä ole enää kummoisesti elinaikaa jäljellä. Kannustankin läheisiäni syömään terveellisesti, lainaan heille erilaisia terveyskirjoja ja vinkkaan heitä netin hyvistä terveyslähteistä.

Itse kuitenkin aloitin terveystietoisen syömisen, kun ryhdyin dieetille 10-vuotiaana. Kiinnostuin ravinnosta huomattavasti ennen aikojani ja paljon ennen kuin terveellisestä syömisestä tuli trendikästä. Ei ehkä ole ihme, että kiinnostukseni terveellistä ravintoa kohtaan lopahti kohkattuani siitä ensin 20 vuotta.

Kohtuus kaikessa

Liputan varovasti epäterveellisen ruoan puolesta, sillä uskon, että herkkujen kohtuukäyttö tekisi monelle (syömisongelmaiselle) hyvää pitkällä tähtäimellä. Uskon, että liian moni kokee syömisistään huonoa omaatuntoa, vaikka siihen ei olisi aihetta. Luotan siihen, että kukaan ei tulkitse tekstiäni kehotukseksi alkaa ahmia, mässätä ja yleensäkin käyttää ruokaa väärin.

Halusin kirjoittaa tämän tekstin siksikin, että näen tuntuvan ristiriidan meille tuputetun terveysbuumin ja vallitsevan todellisuuden välillä. Mediassa on onnistuttu luomaan sellainen kuva, että terveellinen syöminen on itseisarvo kenelle tahansa itsestään välittävälle ihmiselle. Silloin jostakusta voi tuntua melkein nololta myöntää, että hän syö säännöllisesti myös epäterveellistä ruokaa terveellisen ohella. Samaan aikaan tosielämässä ihmiset kuitenkin jatkavat lihomistaan, ja kauppojen hyllyt notkuvat aina vain isompien ja isompien sipsi- ja karkkipussien painosta. Kuka niitä pusseja ostaa ja syö niiden sisällön? Lähes me kaikki, ainakin silloin tällöin.

Onko terveysbuumi siis tehnyt ihmisistä terveitä, hoikkia, elinvoimaisia ja niin voimaannuttavan tietoisia, että heidän ei koskaan tee mieli epäterveellisiä herkkuja? Ei tosissaan siltä vaikuta. Entä tekeekö terveysbuumi muutenkaan hyvää ihmisten fyysiselle terveydelle, mielenterveydelle ja kukkarolle? (Ihminenhän ei mitenkään voi olla aidosti terve, ellei hän syö kalliita superruokia.) Täytyy sanoa, että odotan kovasti normaalimman syömisen paluuta ja sitä, että terveellinen syöminen trendinä lipuu vihdoin ohitse.

Vegaanista lihansyöjäksi: lihonut 30 kiloa yhdessä vuodessa

Olen seurannut mielenkiinnolla yhtä viihdyttävää mutta samalla surullista ilmiötä, joka voi motivoida monia syömään terveellisemmin ja jopa laihtumaan, jos sille on tarvetta.

Tätä tapausta voi käyttää varoittavana esimerkkinä, joka muistuttaa, miksi ihmisen ei kannata syödä ihan mitä huvittaa ja juuri niin paljon kuin haluaa. Seuraukset ovat niin ikävät, että niiden näkeminen saa salaatin ja kuntosalin yhdistelmän kuulostamaan houkuttelevammalta kuin koskaan aiemmin.

Ennen-kuva marraskuulta 2016, jälkeen-kuva maaliskuulta 2018. Lähteet: https://www.youtube.com/watch?v=1XT1VEoZioo ja https://www.youtube.com/watch?v=X7MbJoDExv8

Tämäkin tarina alkaa YouTubesta, jonka takuuvarmasti kiinnostavin ex-vegaani on amerikkalainen Nikocado Avocado -nimellä videoita julkaiseva 25-vuotias mies. Hänen erikoisalaansa ovat syömisvideot, joissa mennään herkuttelun ja mässäilyn tai joidenkin mielestä selvän ahmimisen puolelle. Nikocado ehti olla viisi vuotta vegaani, kunnes siirtyi takaisin lihansyöjäksi vuoden 2017 alussa. Nyt hän on ollut kaikkiruokainen reilun vuoden ajan, ja on lihonut noin 30 kiloa. Hän on järkyttänyt ja naurattanut monia lihomisvideoillaan, joista paras löytyy alta.

Moni reagoi videoon tekemällä sille vastineen. Alla on niistä loistavin ja ehdottomasti huvittavin. Se osoittaa yksiselitteisesti, mistä Nikocadon hämmästelemä lihominen johtuu.

Sittemmin Nikocado on lihonut näkyvästi lisää. Videoillaan hän syö valtavia määriä roskaruokaa. Hän ei ole makeiden herkkujen ystävä, vaan listaa suosikeikseen nuudelit, pizzat, hampurilaiset, ranskalaiset, juustossa uitetut ruoat ja vastaavat. Hän harrasti syömistä kameran edessä myös vegaanina, mutta pysyi vielä silloin varsin hoikkana.

Kun hän oli vegaani, hän ei pelkästään syönyt vegaanisesti, vaan hän oli myös aktivisti, jonka YouTube-kanava koostui pitkälti opetuksellisista, dokumentaarisista videoista, joissa kerrottiin eläinten arjesta tuotanto-oloissa ja lihansyönnin vaikutuksesta koko maapalloon. Hänellä oli silloin noin 20 000 seuraajaa YouTubessa, mikä ei ole paljon amerikkalaiselle (englanninkielinen sisältö pystyy tavoittamaan tuhannesti enemmän katsojia ja kuulijoita kuin esim. suomenkielinen). Hänen kanavansa ei myöskään juurikaan kasvanut, kukaan ei pitänyt häntä minään eikä varsinkaan mieltänyt häntä kilpailijaksi sisällöntuotannossa.

Nyt hänellä on yli puoli miljoonaa seuraajaa, ja hänen kanavansa kasvaa räjähdysmäisesti koko ajan. Hän on yksi suosituimmista amerikkalaisista mukbang-tubettajista. Termi mukbang tulee Etelä-Koreasta ja tarkoittaa syömisen kuvaamista (netti)yleisölle. Englanniksi mukbang käännetään useimmiten muotoon eating show. Mukbangin alkuperäinen idea on voida syödä ”yhdessä” jonkun kanssa ruudun välityksellä, vaikka todellisuudessa onkin yksin. Ruokaseurana toimii siis videon tekijä, jonka kanssa voi joskus myös chattailla syömisen aikana.

Toiset eivät katso mukbang-videoita ruokaseuran vuoksi, vaan siksi, että ne motivoivat heitä kuntoilemaan ja syömään fiksusti. He eivät halua, että heille käy yhtä kurjasti kuin esim. Nikocado Avocadolle, jonka lihomiselle ei näy loppua. Nikocado saa usein kommentteja, joissa katsoja kertoo laihtuneensa tuntuvasti Nikocadon käänteisen esimerkin innoittamana ja treenaavansa aina katsoessaan hänen videoitaan.

Toisten mielestä Nikocado tekee hallaa veganismille, kannustaa muitakin jättämään veganismin ja levittää siitä väärää tietoa mm. pelottelemalla terveysriskeillä, vaikka itse syö erittäin epäterveellisesti ja kärsii erilaisista terveysongelmista nykyisen ruokavalionsa takia.

Toisten mielestä hän taas toimii upeana mainoksena vegaaniselle ruokavaliolle, koska hänen ennen ja jälkeen -kuvansa ovat niin paljonpuhuvia. Hoikkana vegaanina hän oli paljon paremman ja terveemmän näköinen kuin nykyään. Henkisesti hän tuntui tasapainoisemmalta ja kypsältä ikäisekseen, ja äänikin oli miehekkäämpi. Nykyään hän on usein niin pöhöttynyt, että silmätkin tuntuvat toisinaan jäävän osittain turvotuksen alle piiloon. Moni pitää häntä lapsellisena, koska hän valittaa ja vollottaa milloin mistäkin draamalliseen sävyyn. Se kaikki voi tosin olla show’ta, sillä hän todella on havainnut, millainen sisältö netissä myy. Hän on ennen kaikkea taitava esiintyjä, joka tienaa elantonsa ruokkimalla omaa syömishäiriötään.

Menestyksen varjopuolia ovat nopea lihominen ja roskaruoan tuomat terveysongelmat, niin psyykkiset kuin fyysisetkin. Ne ovat monelle juuri niitä syitä, miksi hänen videoitaan katsotaan. Se, että hän ahmii itsensä muodottomaksi, motivoi muita lisäämällä heidän itsekurin määrää.

Jos veikkaa, että mukbang-videot voisivat motivoida itseä tsemppaamaan, Nikocado todennäköisesti onnistuu muiden innostamisessa parhaiten. Hän on mässäilyssään ja videoiden toteutuksessa aivan omaa luokkaansa.

Lopuksi kerron lyhyesti parista huomiosta, joita olen tehnyt veganismista osittain Nikocadon herättämänä.

Veganismi on monelle, etenkin eettisistä ja/tai ekologisista syistä vegaaniksi ryhtyvälle ideologia ja identiteetin osa. On kiehtovaa ja pelottavaa, että ihminen voi siirtyä yhdestä ääripäästä toiseen yhdessä yössä. Varsinkaan nuorena tuollainen käytös ei kuitenkaan ole epätavallisia.

Vegaaninen syöminen on erittäin marginaalista nykyäänkin, vaikka kaupoista saatavan vegemuonan perusteella voisi päätellä aivan muuta. Monet syövät vegaanista ruokaa enemmän kuin ennen, mutta vain harvat ovat täysvegaaneja. Valtaosa vegaaneiksi ryhtyvistä lopettaa ennemmin tai myöhemmin ja palaa kaikkiruokaisuuteen. Suomessa arvellaan olevan yksi prosentti kasvissyöjiä, ja myös maailmanlaajuisesti vegaanien kohdalla puhutaan usein prosentista tai maksimissaan kahdesta.

Vegaanisella sisällöllä ei pärjää bisnesmaailmassa lainkaan siten kuin perinteisemmällä sisällöllä, olkoon sitten kyse ruoasta, kasviperäisistä tuotteista puhumattakaan valistusvideoista, joita on raastavaa katsoa. Nikocadosta(kin) tuli suosittu vasta kun hän alkoi syödä lähes kaikkien rakastamaa ei-vegaanista roskaruokaa.

Harmi, ettei rahallinen menestys kuitenkaan aina tarkoita samaa kuin henkilökohtainen menestys. Ollako ennemmin rikas, ylipainoinen ja sairas matkalla lihavuuteen vai köyhä, hoikka ja terve matkalla tuntemattomaan?

Millaisia tunteita laihat urheilijat herättävät?

Muistan aina, kun silmieni eteen osui vuosia sitten tämä kuvavertailu:

Kuvavertailu levisi kulovalkean lailla, ja siihen lisättiin erilaisia kommentteja.

Kaikissa teksteissä on suurin piirtein sama sanoma: kukaan ei voi haluta näyttää kuvavertailun valkoihoiselta mieheltä, eikä tuollainen riutuneisuus voi olla terveellistä tai tehdä hyvää suorituskyvylle. Tummaihoisen miehen vartalo puolestaan on komea, treenattu, haluttava, lihaksikas, vahva, kiinteä ja sopusuhtainen kaikkine muskeleineen.

Vertailun ruipelosta miehestä kirjoitettiin kuvien yhteydessä, että hän on kivuliaan laiha ”holokaustin uhri”, kalpea, vanhan näköinen, heikko ja lihakseton. Hänen vartaloaan käytettiin lisäksi varoittavana esimerkkinä siitä, mitä kestävyysjuokseminen (tai aerobinen liikunta ylipäänsä) tekee kropalle ja hormonitasapainolle.

Kaiken lisäksi kuvan haukuttu anorektiselta näyttävä mies sattuu olemaan suomalainen kestävyysjuoksija Janne Holmén. Jotkut voivat pitää laihuuden kauhistelua sopivana, mutta todellisuudessa Holménin haukkuminen ruipeloksi on aivan sama asia kuin lihavan ihmisen haukkuminen läskiksi. Siis huonoa käytöstä. Silti sen ymmärtää, sillä pahaltahan tuo kuvavertailu näyttää. Muistan itsekin aina pitäneeni Holménia aivan liian laihana. Monet laihat ja/tai syömishäiriöiset urheilijat, kuten mäkihyppääjä Sven Hannawald, ovat myöhemmin itsekin myöntäneet, että kilpavuosien meno oli sairasta niin syömisten kuin treenaamisenkin suhteen. Samaten suomalainen syömishäiriöstä toipunut nuori naishiihtäjä Eveliina Piippo kertoo, että

”Tuli sellainen kuva, että mitä laihempi on, sitä paremmin jaksaa hiihtää ja että ylämäkeen meneminen olisi vielä vähän kevyempää, jos pudottaisi painoa. Vedin itseni aika koville fyysisesti ja psyykkisesti.”

Kantapään kautta Piippo sanoo huomanneensa, että suoritus on parempi, kun on vähän enemmän rasvaa ja energiaa kropassa. (Lähde: HS)

Veikkaan, että valtaosa ihmisistä suhtautuu yllä olevaan kuvavertailuun samoin kuin juttujen kirjoittajatkin, vaikka yrittäisivätkin muotoilla sanansa nätimmin. Tuon tason laihuus on yksinkertaisesti liikaa, ja sillä selvä. Minuakin laihat miehet kauhistuttavat, mutta itse kyllä halusin nuorempana olla hyvin laiha. Halusin olla kropaltani naisversio Janne Holménista, ja tietyn ajan osittain olinkin. Nyt Lontoon yleisurheilun MM-kisoja katseltuani olen ilokseni havainnut, että luurankomaisimmat urheilijat herättävät minussa kroppansa puolesta vain huolta, eivät pienintäkään ihailua. En enää pidä luisevuutta vähänkään kauniina niin kuin joskus. Törröttäviä luita ei toki muutenkaan olisi koskaan kuulunut pitää kauniina, mutta minä olinkin sairas mieleltäni. Nuorempana olisin pitänyt muun muassa alla näkyvän naisen vartaloa upeana ja tavoittelemisen arvoisena, mikä tuntuu nyt suorastaan hullulta.

Laihat urheilijat ovat saaneet minut tajuamaan, että omat kehonkuvaongelmani, joiden vankina olin aina luullut pysyväni, voivat sittenkin hälvetä! Kun kerran en enää pidä laihuutta kauniina enkä terveellisenä, en luonnollisesti itsekään halua olla laiha, enkä siksi tavoittele sitä. Tähän oivallukseeni on mennyt kauan aikaa, mutta silti se on merkittävä minun taustallani, ja oivallukseni voimistui valtavasti nyt Lontoon MM-kisojen aikaan. Olo tuntuu kovin kevyeltä ja helpottuneelta, ja kiitos siitä kuuluu kyseenalaisille urheilijalaiheliineille!