Aihearkisto: Laihdutus ja painonhallinta

Vegaanista lihansyöjäksi: lihonut 30 kiloa yhdessä vuodessa

Olen seurannut mielenkiinnolla yhtä viihdyttävää mutta samalla surullista ilmiötä, joka voi motivoida monia syömään terveellisemmin ja jopa laihtumaan, jos sille on tarvetta.

Tätä tapausta voi käyttää varoittavana esimerkkinä, joka muistuttaa, miksi ihmisen ei kannata syödä ihan mitä huvittaa ja juuri niin paljon kuin haluaa. Seuraukset ovat niin ikävät, että niiden näkeminen saa salaatin ja kuntosalin yhdistelmän kuulostamaan houkuttelevammalta kuin koskaan aiemmin.

Ennen-kuva marraskuulta 2016, jälkeen-kuva maaliskuulta 2018. Lähteet: https://www.youtube.com/watch?v=1XT1VEoZioo ja https://www.youtube.com/watch?v=X7MbJoDExv8

Tämäkin tarina alkaa YouTubesta, jonka takuuvarmasti kiinnostavin ex-vegaani on amerikkalainen Nikocado Avocado -nimellä videoita julkaiseva 25-vuotias mies. Hänen erikoisalaansa ovat syömisvideot, joissa mennään herkuttelun ja mässäilyn tai joidenkin mielestä selvän ahmimisen puolelle. Nikocado ehti olla viisi vuotta vegaani, kunnes siirtyi takaisin lihansyöjäksi vuoden 2017 alussa. Nyt hän on ollut kaikkiruokainen reilun vuoden ajan, ja on lihonut noin 30 kiloa. Hän on järkyttänyt ja naurattanut monia lihomisvideoillaan, joista paras löytyy alta.

Moni reagoi videoon tekemällä sille vastineen. Alla on niistä loistavin ja ehdottomasti huvittavin. Se osoittaa yksiselitteisesti, mistä Nikocadon hämmästelemä lihominen johtuu.

Sittemmin Nikocado on lihonut näkyvästi lisää. Videoillaan hän syö valtavia määriä roskaruokaa. Hän ei ole makeiden herkkujen ystävä, vaan listaa suosikeikseen nuudelit, pizzat, hampurilaiset, ranskalaiset, juustossa uitetut ruoat ja vastaavat. Hän harrasti syömistä kameran edessä myös vegaanina, mutta pysyi vielä silloin varsin hoikkana.

Kun hän oli vegaani, hän ei pelkästään syönyt vegaanisesti, vaan hän oli myös aktivisti, jonka YouTube-kanava koostui pitkälti opetuksellisista, dokumentaarisista videoista, joissa kerrottiin eläinten arjesta tuotanto-oloissa ja lihansyönnin vaikutuksesta koko maapalloon. Hänellä oli silloin noin 20 000 seuraajaa YouTubessa, mikä ei ole paljon amerikkalaiselle (englanninkielinen sisältö pystyy tavoittamaan tuhannesti enemmän katsojia ja kuulijoita kuin esim. suomenkielinen). Hänen kanavansa ei myöskään juurikaan kasvanut, kukaan ei pitänyt häntä minään eikä varsinkaan mieltänyt häntä kilpailijaksi sisällöntuotannossa.

Nyt hänellä on yli puoli miljoonaa seuraajaa, ja hänen kanavansa kasvaa räjähdysmäisesti koko ajan. Hän on yksi suosituimmista amerikkalaisista mukbang-tubettajista. Termi mukbang tulee Etelä-Koreasta ja tarkoittaa syömisen kuvaamista (netti)yleisölle. Englanniksi mukbang käännetään useimmiten muotoon eating show. Mukbangin alkuperäinen idea on voida syödä ”yhdessä” jonkun kanssa ruudun välityksellä, vaikka todellisuudessa onkin yksin. Ruokaseurana toimii siis videon tekijä, jonka kanssa voi joskus myös chattailla syömisen aikana.

Toiset eivät katso mukbang-videoita ruokaseuran vuoksi, vaan siksi, että ne motivoivat heitä kuntoilemaan ja syömään fiksusti. He eivät halua, että heille käy yhtä kurjasti kuin esim. Nikocado Avocadolle, jonka lihomiselle ei näy loppua. Nikocado saa usein kommentteja, joissa katsoja kertoo laihtuneensa tuntuvasti Nikocadon käänteisen esimerkin innoittamana ja treenaavansa aina katsoessaan hänen videoitaan.

Toisten mielestä Nikocado tekee hallaa veganismille, kannustaa muitakin jättämään veganismin ja levittää siitä väärää tietoa mm. pelottelemalla terveysriskeillä, vaikka itse syö erittäin epäterveellisesti ja kärsii erilaisista terveysongelmista nykyisen ruokavalionsa takia.

Toisten mielestä hän taas toimii upeana mainoksena vegaaniselle ruokavaliolle, koska hänen ennen ja jälkeen -kuvansa ovat niin paljonpuhuvia. Hoikkana vegaanina hän oli paljon paremman ja terveemmän näköinen kuin nykyään. Henkisesti hän tuntui tasapainoisemmalta ja kypsältä ikäisekseen, ja äänikin oli miehekkäämpi. Nykyään hän on usein niin pöhöttynyt, että silmätkin tuntuvat toisinaan jäävän osittain turvotuksen alle piiloon. Moni pitää häntä lapsellisena, koska hän valittaa ja vollottaa milloin mistäkin draamalliseen sävyyn. Se kaikki voi tosin olla show’ta, sillä hän todella on havainnut, millainen sisältö netissä myy. Hän on ennen kaikkea taitava esiintyjä, joka tienaa elantonsa ruokkimalla omaa syömishäiriötään.

Menestyksen varjopuolia ovat nopea lihominen ja roskaruoan tuomat terveysongelmat, niin psyykkiset kuin fyysisetkin. Ne ovat monelle juuri niitä syitä, miksi hänen videoitaan katsotaan. Se, että hän ahmii itsensä muodottomaksi, motivoi muita lisäämällä heidän itsekurin määrää.

Jos veikkaa, että mukbang-videot voisivat motivoida itseä tsemppaamaan, Nikocado todennäköisesti onnistuu muiden innostamisessa parhaiten. Hän on mässäilyssään ja videoiden toteutuksessa aivan omaa luokkaansa.

Lopuksi kerron lyhyesti parista huomiosta, joita olen tehnyt veganismista osittain Nikocadon herättämänä.

Veganismi on monelle, etenkin eettisistä ja/tai ekologisista syistä vegaaniksi ryhtyvälle ideologia ja identiteetin osa. On kiehtovaa ja pelottavaa, että ihminen voi siirtyä yhdestä ääripäästä toiseen yhdessä yössä. Varsinkaan nuorena tuollainen käytös ei kuitenkaan ole epätavallisia.

Vegaaninen syöminen on erittäin marginaalista nykyäänkin, vaikka kaupoista saatavan vegemuonan perusteella voisi päätellä aivan muuta. Monet syövät vegaanista ruokaa enemmän kuin ennen, mutta vain harvat ovat täysvegaaneja. Valtaosa vegaaneiksi ryhtyvistä lopettaa ennemmin tai myöhemmin ja palaa kaikkiruokaisuuteen. Suomessa arvellaan olevan yksi prosentti kasvissyöjiä, ja myös maailmanlaajuisesti vegaanien kohdalla puhutaan usein prosentista tai maksimissaan kahdesta.

Vegaanisella sisällöllä ei pärjää bisnesmaailmassa lainkaan siten kuin perinteisemmällä sisällöllä, olkoon sitten kyse ruoasta, kasviperäisistä tuotteista puhumattakaan valistusvideoista, joita on raastavaa katsoa. Nikocadosta(kin) tuli suosittu vasta kun hän alkoi syödä lähes kaikkien rakastamaa ei-vegaanista roskaruokaa.

Harmi, ettei rahallinen menestys kuitenkaan aina tarkoita samaa kuin henkilökohtainen menestys. Ollako ennemmin rikas, ylipainoinen ja sairas matkalla lihavuuteen vai köyhä, hoikka ja terve matkalla tuntemattomaan?

Millaisia tunteita laihat urheilijat herättävät?

Muistan aina, kun silmieni eteen osui vuosia sitten tämä kuvavertailu:

Kuvavertailu levisi kulovalkean lailla, ja siihen lisättiin erilaisia kommentteja.

Kaikissa teksteissä on suurin piirtein sama sanoma: kukaan ei voi haluta näyttää kuvavertailun valkoihoiselta mieheltä, eikä tuollainen riutuneisuus voi olla terveellistä tai tehdä hyvää suorituskyvylle. Tummaihoisen miehen vartalo puolestaan on komea, treenattu, haluttava, lihaksikas, vahva, kiinteä ja sopusuhtainen kaikkine muskeleineen.

Vertailun ruipelosta miehestä kirjoitettiin kuvien yhteydessä, että hän on kivuliaan laiha ”holokaustin uhri”, kalpea, vanhan näköinen, heikko ja lihakseton. Hänen vartaloaan käytettiin lisäksi varoittavana esimerkkinä siitä, mitä kestävyysjuokseminen (tai aerobinen liikunta ylipäänsä) tekee kropalle ja hormonitasapainolle.

Kaiken lisäksi kuvan haukuttu anorektiselta näyttävä mies sattuu olemaan suomalainen kestävyysjuoksija Janne Holmén. Jotkut voivat pitää laihuuden kauhistelua sopivana, mutta todellisuudessa Holménin haukkuminen ruipeloksi on aivan sama asia kuin lihavan ihmisen haukkuminen läskiksi. Siis huonoa käytöstä. Silti sen ymmärtää, sillä pahaltahan tuo kuvavertailu näyttää. Muistan itsekin aina pitäneeni Holménia aivan liian laihana. Monet laihat ja/tai syömishäiriöiset urheilijat, kuten mäkihyppääjä Sven Hannawald, ovat myöhemmin itsekin myöntäneet, että kilpavuosien meno oli sairasta niin syömisten kuin treenaamisenkin suhteen. Samaten suomalainen syömishäiriöstä toipunut nuori naishiihtäjä Eveliina Piippo kertoo, että

”Tuli sellainen kuva, että mitä laihempi on, sitä paremmin jaksaa hiihtää ja että ylämäkeen meneminen olisi vielä vähän kevyempää, jos pudottaisi painoa. Vedin itseni aika koville fyysisesti ja psyykkisesti.”

Kantapään kautta Piippo sanoo huomanneensa, että suoritus on parempi, kun on vähän enemmän rasvaa ja energiaa kropassa. (Lähde: HS)

Veikkaan, että valtaosa ihmisistä suhtautuu yllä olevaan kuvavertailuun samoin kuin juttujen kirjoittajatkin, vaikka yrittäisivätkin muotoilla sanansa nätimmin. Tuon tason laihuus on yksinkertaisesti liikaa, ja sillä selvä. Minuakin laihat miehet kauhistuttavat, mutta itse kyllä halusin nuorempana olla hyvin laiha. Halusin olla kropaltani naisversio Janne Holménista, ja tietyn ajan osittain olinkin. Nyt Lontoon yleisurheilun MM-kisoja katseltuani olen ilokseni havainnut, että luurankomaisimmat urheilijat herättävät minussa kroppansa puolesta vain huolta, eivät pienintäkään ihailua. En enää pidä luisevuutta vähänkään kauniina niin kuin joskus. Törröttäviä luita ei toki muutenkaan olisi koskaan kuulunut pitää kauniina, mutta minä olinkin sairas mieleltäni. Nuorempana olisin pitänyt muun muassa alla näkyvän naisen vartaloa upeana ja tavoittelemisen arvoisena, mikä tuntuu nyt suorastaan hullulta.

Laihat urheilijat ovat saaneet minut tajuamaan, että omat kehonkuvaongelmani, joiden vankina olin aina luullut pysyväni, voivat sittenkin hälvetä! Kun kerran en enää pidä laihuutta kauniina enkä terveellisenä, en luonnollisesti itsekään halua olla laiha, enkä siksi tavoittele sitä. Tähän oivallukseeni on mennyt kauan aikaa, mutta silti se on merkittävä minun taustallani, ja oivallukseni voimistui valtavasti nyt Lontoon MM-kisojen aikaan. Olo tuntuu kovin kevyeltä ja helpottuneelta, ja kiitos siitä kuuluu kyseenalaisille urheilijalaiheliineille!

”Laihduin 10 kiloa. Nyt olen seksikäs ja itsevarma.”

Eivätkö alla olevat onnistumistarinat kuulostakin tutuilta?

Laihduin 7,7 kiloa 10 viikossa. En olisi koskaan uskonut onnistuvani. Aiemmin en halunnut edes puolisoni näkevän minua ilman vaatteita. Nyt itseluottamukseni on kohentunut niin, että jopa nautin peilikuvani katselemisesta.

*

Laihduin 8,4 kiloa 10 viikossa. Tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin. Sain itseluottamukseni kuntoon ja hurjasti lisää energiaa! Voin näyttäytyä tyköistuvissa vaatteissa ja iloita kehostani – pitkästä aikaa.

*

Treenasin käsivarsiani kahdeksan viikkoa. Enää en kadehdi muiden upeita käsivarsia kuntosalilla. Ihailen nyt omiani.

*

Lähde: Kunto Plussan erikoisnumero: Onnistujan opas – Treenaa ja hoikistu (2017)

Yleensä kaikenlaiset onnistumiset elämässä ovat hienoja tapahtumia. Niin voisi hyvin olla myös laihduttamisen, painonhallinnan ja treenaamisen kohdalla. Miksi yllä olevat onnistumistarinat kuitenkin särähtävät korvaan? Löysin niistä paljon mätää, ja heitän ilmoille kysymyksiä, joita minulle tuli tarinoista mieleen.

Jos omalle kumppanille alasti näyttäytyminen on vajaasta kahdeksasta kilosta kiinni, niin eikö ongelma silloin ole korvien välissä eikä kehossa?

Miksi oletusarvona on, että muiden kehoja kadehditaan, ja kadehtiminen voi loppua vasta, kun ihminen treenaa kehoaan ja saavuttaa tuloksia?

Eikö muutamaa kiloa painavampana voi esiintyä tyköistuvissa vaatteissa? Jos näin ajattelee, taaskin ongelma on henkinen eikä fyysinen.

Miksi oman peilikuvan katselu esitetään lähes aina joko kiusallisena tai nautittavana? Voisiko oman peilikuvan katselu olla neutraalia? Vai tarvitseeko omaa peilikuvaa kummemmin töllötellä ylipäänsäkään?

Voiko omasta kehostaan iloita vain, jos on laihtunut ja treenannut?

Itse näen kyseiset onnistumistarinat ongelmallisina. Itsensä läskiksi, rumaksi ja epävarmaksi tunteva henkilö ei ala tuntea itseään seksikkääksi ja itsevarmaksi treenaamalla ja muutaman kilon laihtumisella. Pitäisi päästä ongelman ytimeen, eikä se ongelma ole niissä 7,7 painokilossa.

Sinänsä on ihailtavaa, että ihmisiä yritetään motivoida liikkumaan ja syömään terveellisesti. Onnistutaanko siinä tavoitteessa kuitenkaan, jos ihmisille väitetään päin naamaa, että itseluottamus saavutetaan hoikistumalla ja että painavampana on normaalia haluta peittää vartalonsa jopa omalta kumppaniltaan? Entä miltä kuulostaa vihjaus siitä, että omaan kehoon ei voi olla tyytyväinen, jos ei ole laihduttanut ja myös laihtunut?

Kunto Plussan onnistumistarinoissa ei oteta monia nykyajan ongelmia huomioon. On paljon ihmisiä, joille mikään ei riitä, kun puhutaan painosta ja laihuudesta. Moni ei normaalipainoisenakaan ole tyytyväinen kehoonsa, ja lisäksi arvioi itsensä ylipainoiseksi. Onko lehdellä vastausta siihen, mitä tapahtuu, jos onnistuu laihtumaan ja kiinteytymään, mutta oma oleminen ei muutukaan auvoiseksi? Vai onko sellainen edes mahdollista lehden mukaan? Seuraako laihtumista ja kiinteytymistä aina satavarma autuus, niin kuin onnistumistarinoissa annetaan ymmärtää?

Seurasin joskus säännöllisesti Suomi24:n syömishäiriöpalstaa saadakseni vertaistukea omiin syömisongelmiini. Muistan aina sellaisen tarinan, jossa ahmimishäiriötä sairastava nainen kertoi lihoneensa noin 50 kilon painosta yli 100 kiloon. Hän koki tilanteensa hyvin tuskaiseksi ja halusi laihtua, mutta muisti hyvin sen, että oli aina pitänyt itseään lihavana myös 50-kiloisena eikä ollut koskaan ollut tyytyväinen ulkonäköönsä ja painoonsa hoikkanakaan. Tarina on jäänyt niin hyvin mieleeni, koska tunnistin siitä itseni (vaikka en koskaan olekaan ollut lihava) ja tiedän, että moni muukin tunnistaa. Mikseiköhän tällaisia tarinoita koskaan kerrota naistenlehtien treeni- ja laihtumistarinoiden yhteydessä?

Toki on monia ihmisiä, joille painonpudotus tekee terveydellisestikin hyvää. He myös todennäköisesti tulevat onnellisemmiksi laihduttuaan, koska ylipaino on saattanut hankaloittaa heidän elämäänsä monin tavoin. Tilanne on kuitenkin täysin toinen, kun ”ylimääräiset” kilot ovat lähinnä kosmeettisia.

Jos ihmiset treenaisivat edes puoliksi niin paljon päänuppiaan kuin pakaroitaan, niin niitä tuloksia vasta kelpaisikin esitellä, ja voitaisiin puhua todellisista onnistumistarinoista.