Kirjoittajan arkistot: Mielekäs miellekartta

Myyn talon

Näinä päivinä makaan usein valveilla öisin.

On vaikea nukahtaa, kun mielessä pyörii erilaisia kiinteistö-aiheisia termejä, kuten yhteisten vesialueiden osakaskunnat, vesijättömaa, venevalkama, Maanmittauslaitos, lainhuuto ja loppukatselmus.

Miksi mielessäni sitten pyörii tuollaisia termejä, joiden kaikkien merkitystä en vielä hetki sitten edes tiennyt? Siihen on vain yksi vastaus: vaikka en tätä suunnitellut, kaavailen usein mielessäni talon myynti-ilmoitusta.

Myynti-ilmoitusta! Myymisen piti olla vain yksi vaihtoehto, jonka vedin hatusta heikkona hetkenä vain rauhoitellakseni itseäni. Silti löydän itseni miettimästä milloin mitäkin myymisen kannalta olennaista. Kuuluuko tonttiin virallisesti oma ranta vai onko kyse vain oikeudesta yhteisiin vesialueisiin, entäpä miten tontin lohkominen tapahtuu ja kuinka paljon se maksaa? Vastaukset löytyvät selvitystyötä tekemällä, ja selviteltyäni asioita tarpeeksi kauan ei ole mikään ihme, että venevalkamat ja osakaskunnat mietityttävät öisinkin.

Yhtäkin kiperää tontin rajoja koskevaa kysymystä selvitin sekä tilaamalla yhden maksullisen tositteen että kysymällä asiaa suoraan eräältä asianosaiselta. Vastaus ei löytynyt kummastakaan lähteestä. Vasta tuijoteltuani zoomattuja karttoja ja asemakaavoja useampana iltana ja pohdittuani näkemääni kolme päivää oivalsin vastaukset itse. Nyt voin olla varma, että mm. rantaa, rantaviivaa ja vesialueita koskevat kohdat myynti-ilmoituksessa eivät vahingossakaan mene väärin, laatipa ilmoituksen sitten minä tai kiinteistönvälittäjä.

Ehkä kaikki tähän mennessä kertomani viittaa siihen, että olen jo aika pitkällä myyntiaikeissani. Miksi muuten käyttää tuntikaupalla aikaa tuollaisten asioiden selvittämiseen? Olen silti hurjan aikaisin liikkeellä selvityksissäni, sillä teenpä talon kanssa niin tai näin, en joka tapauksessa laita sitä myyntiin ennen kuin talofirma on tehnyt vuositarkastuksen ja korjannut kaikki puutteet. Näin ollen myyminen voisi alkaa esim. loppukeväästä, mutta minulla on asiat pitkälle selvitettyinä jo nyt tammikuussa.

Paljon olen miettinyt myös asuinkuntaani. Jostain olin ymmärtänyt, että se on muuttotappiokunnan maineessa, mutta sitten löysin Ylen artikkelin Kuntien vetovoima listattiin – katso miten omasi sijoittuu, ja sen mukaan asuinkuntani on yllättävänkin hotti. Itä-Uusimaa yleensäkin on hyvin edustettuna muuttovetovoimaisimpien kuntien joukossa. Tiedä sitten, miten tuo näkyy juuri meidän talon kohdalla. Se ainakin on varmaa, että isoja taloja on myynnissä huomattavasti pieniä enemmän. Pieni talo erottuu massasta.

Läheisilleni en ole talon myymisestä vielä paljoa puhunut. Sille mahtaa olla moniakin syitä. Ehkä en halua kuulla tiettyjä kysymyksiä enkä varsinkaan vastata niihin. Kuka käytännössä rakennuttaa itselleen unelmiensa talon, asuu siinä vuoden ja laittaa sen sitten myyntiin? Kyllähän se hassulta kuulostaa, varsinkin kun oma lähtöni ei johdu mistään luonnonkatastrofista tai jostain teknisestä, joka on korjattavissa (esim. lattialämmitys). Yleensäkään minulle ei koskaan ollut ongelma kestää talon puutteita, koska tiesin, että ne tullaan korjaamaan ja koska viihdyin talossa niin hyvin.

Lakkasin viihtymästä vasta kun tajusin, ettei minun tarvitse enää olla ja asua yksin. Ja niin kuin sanottu, murjussa asuminen yhdessä miehen kanssa voittaa yksin asumisen ihanassa talossa upeissa maisemissa. Niin yksinkertainen se vastaus lopulta on. On yhdentekevää, vaikka talo olisi isompi, pienempi, uudempi, vanhempi tai millä tahansa muulla tavalla erilainen kuin se on, en silti halua asua yksin nyt kun minulla vihdoin on mahdollisuus asua mieheni kanssa. Ja vaikuttaa todella siltä, että meidän on fiksumpaa asua pääkaupunkiseudulla kuin maalla. Läheiseni eivät ole joutuneet asumaan vuosikausia yksin ollessaan parisuhteessa, heille yhteenmuutto on tapahtunut nopeasti ja perinteisesti. Suutun jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi perustella heille, miksi en halua asua yksin maalla. Eivät he tosin sitä lainkaan ihmettelekään, vaan tuntuvat kannattavan ajatusta talon jättämisestä kesämökiksi. Kävisimme siellä silloin tällöin, keväällä ja kesällä hengailisimme sitten enemmänkin.

On vain se mutta, että en taida olla kesämökki-ihminen. En ole koskaan haaveillut mökistä enkä muustakaan ”kakkoskodista”. Minusta tuntuu haaskaukselta alentaa moderni omakotitalo, joka on rakennettu ympärivuotista asumista varten, kesämökiksi, joka tönöttää suurimman osan vuotta tyhjillään. Kesämökille ei tarvitse mm. markkinoiden kalleinta, kaikista tiukimpia ympäristövaatimuksia täyttävää harmaavesipuhdistamoa, kun taas järven rannalla sijaitsevaan omakotitaloon tarvitsee. Talo yksinkertaisesti on liian hieno kesämökiksemme. Lisäksi en pidä siitä, miten kaikkea pitää olla kaksin kappalein silloin kun asuinpaikkoja on useita. Kaksi sohvaa/sohvaryhmää, kaksi parisänkyä, muut huonekalut, kahden talouden astiat, aterimet, kaikki. Kaikkea tuplasti. Vain siksi, ettei pysty tai halua asua yhdessä paikassa. Itse olen jo vuosia nauttinut siitä, että minulla on kaikkea maallista materiaa entistä vähemmän, ei enemmän.

Niinpä myymistä kannattaa luultavasti ainakin yrittää. Pieni talo maalla järven rannalla voi olla monen unelma, joko sinkun tai pariskunnan, aivan niin kuin se oli minunkin. Uusilla asukkailla olisi hyvin todennäköisesti auto tai parikin, heillä olisi ehkä töitä lähimmissä kaupungeissa tai he olisivat vaikkapa eläkeläisiä. Monen muun elämäntilanteeseen talo voisi sopia täydellisesti.

Tilanne ei onneksi ole vähänkään karmaiseva, vaikka talo ja maaseudun vetovoima eivät juuri nyt purisikaan ostajiin. Viime päivinä kaikkea selvitellessäni olen törmännyt vaikka minkälaisiin talotapauksiin. Löysin naapurikunnasta sellaisen 200-neliöisen talon, jota myydään puolivalmiina. Rakentaminen on siis jäänyt pahasti kesken, luultavimmin rahan puutteen tai vaikka eron takia, ja nyt jollekulle muulle yritetään kaupata toisten murentuneita unelmia, jotka ostajan pitäisi pystyä kasaamaan kokoon tavalla tai toisella. Ja sitten on tällaisia kauhukertomuksia, joissa kaupunki saa lunastaa käytännössä ilmaiseksi valtavan osan asukkaan tontista ja samalla tuhota asuinympäristön niin, ettei taloa saa mahdollisesti ikinä myytyä: Omakotitalon ostaneelle ikävä yllätys – HS: Kaupunki tekee tien metrin päähän talosta, korvaus 20 euroa.

Olen siis itse varsin onnekas, jäi maalla asumiseni sitten lyhyeksi tai vähän pidemmäksi. Annan ajan näyttää, tulenko toisiin aatoksiin myyntiaikeissani.

Huomioita 5:2-dieetistä kahden kuukauden jälkeen

Olen nyt noudattanut 5:2-dieettiä tasan kaksi kuukautta. Se tarkoittaa yhdeksää viikkoa ja siten kahdeksaatoista paastopäivää.

Kerrotaan ihan ensiksi tähän mennessä saavuttamani tulokset: vyötäröltä on lähtenyt 4 cm, lantiolta 2 cm ja reisistä 1 cm. Rinnoista ei toistaiseksi ole lähtenyt mitään, mikä on pienirintaiselle mieluista. Joku voisi ajatella, ettei pienirintainen voi hoikistuessaan paljon rinnanympäryksestä menettääkään, mutta kirjanpitoni menneiltä vuosilta kertoo aivan muuta: rinnanympärykseni juuri nyt on peräti 6 cm suurempi kuin alkukesästä 2016! Olisi kyllä mukavaa menettää senttejä lähinnä vain vyötäröltä ja hitusen lantiolta, mutta pitää rinnanympärys ennallaan. Eniten hoikistumisessa harmittaakin se, kun myös rintaliivit alkavat väljetä.

Kuinka paljon matkaa on vielä jäljellä eli onko minulla jotkut tietyt tavoitemitat mielessä? Mikäli otan tavoitteekseni alkukesän 2016 mitat, silloin minulla on vielä senttikaupalla matkaa jäljellä. Lantioni oli silloin 6 cm ja vyötärö peräti 8,5 cm kapeampi! Tosin olin silloin liian laiha omaan makuuni ja myös läheisten mielestä. Niinpä minun ei tarvitse päästä niin kapeisiin mittoihin mahtuakseni miellyttävästi vaatteisiini.

Minä alkukesästä 2016.

Minä alkukesästä 2016. Kun hoikistun liikaa, menetän kaikki muotoni. Vartalo muuttuu tasapaksuksi ja poikamaiseksi.

Tuolloin keväällä ja kesällä 2016 olin Irlannissa, missä olin onneton ja yksinäinen. Rivakkaa kävelyä kertyi pelkkien työmatkojen muodossa 10 tuntia joka ikinen viikko. Niiden päälle kävin juoksulenkeillä. Noudatin melko alkeellista ja tiukkaa vegaaniruokavaliota lähinnä siksi, että Irlanti on yksi maailman kalleimpia maita, ja tofuja ja vastaavia myytiin vain erikoiskaupoissa ja kovasti kirpaiseviin hintoihin. Joskus sentään söin Tescosta saatavia pihvejä, jotka voidaan laskea roskaruoaksi, mutta söin niitä harvoin ja yleisestikin liian vähän. Työpaikka ei tarjonnut minkäänlaisia ruokalapalveluita, joten tein aina evääni itse. Useimmiten söin joko perunoita ja linssejä tai sitten kaurapuuroa, jossa oli myös chiansiemeniä. Ainoan suomalaisen kollegani omatekoisia eväitä usein kehuttiin, minun vellejäni todellakaan ei. En usko, että olisin jaksanut elää noin viikko toisensa jälkeen, ellei kaoottinen elämäntilanne olisi sitä mahdollistanut. Se, että saatoin hallita edes syömisiäni ja liikkumisiani, auttoi muutoin vaikeassa elämäntilanteessa.

Tuskin siis asetan Irlannin-mittoja tavoitemitoikseni, se kun saattaisi olla melko vähä-älyistä. Voi myös olla, etten edes pääsisi niihin mittoihin, koska ne edellyttivät niin kovia konsteja eli valtavasti liikuntaa ja järjestäen liian vähän ruokaa. En halua enkä edes pystyisi enää elämään niin. Siitä päästäänkin kunnolla varsinaiseen otsikon aiheeseen eli omiin huomioihini 5:2-dieetistä: se ei nimittäin ole liian rajoittava, vaan päinvastoin jopa niin salliva, että paino ei tipu sillä nopeasti. Itse en onneksi ollutkaan nopean painonpudotuksen perässä, pikadieeteistä kun ei koskaan seuraa mitään hyvää.

Huomioita 5:2-dieetistä

  • Hoikistuminen on niin hidasta, että useimpina viikkoina tuntuu kuin mitään muutosta ei tapahtuisi.
  • Olen alkanut tehostaa 5:2-dieettiä keksimälläni treeniohjelmalla, josta kerron tarkemmin omassa kirjoituksessaan. Treenissä ei kuitenkaan ole mitään erikoista, vaan mikä tahansa liikunta, mitä pystyy harrastamaan usein ja/tai säännöllisesti, on hyvästä. Oma jalkani ei kestä sellaisia juoksumääriä kuin ennen, joten minun täytyi keksiä jotain muuta yhtä tehokasta.
  • ”Pahimpinakin” viikkoina dieetti toimii hyvänä keinona ylläpitää painoa, eli vaikka muina päivinä tulisi syötyä normaalia enemmän esim. juhlapyhien takia, paastopäivät takaavat sen, että muiden päivien herkuttelut eivät ala näkyä vyötäröllä.
  • Normaalipäivinä ei kannata epähuomiossa tankata paastopäiviä varten syömällä ylimääräistä. Joskus tulee herkuteltua enemmän, mutta yleiseksi tavaksi sitä ei kannata ottaa.
  • 5:2-dieetti on omiaan hitaaseen mutta varmaan ja tasaiseen painonpudotukseen.
  • Omat paastopäiväni ovat kaikki olleet onnistuneita, eli yhtenäkään päivänä en ole retkahtanut tai syönyt sallittua kalorimäärää enempää.
  • Toisinaan mielitekoja on enemmän, toisinaan vähemmän. Joskus unelmoin herkuista tavallista enemmän, kun paastoan, ja kärsin päänsärystä. Useimmat paastopäivät sujuvat kuitenkin hyvin.
  • Monilla on hupaisia ennakko-odotuksia jaksoittaisesta paastosta, he muun muassa odottavat, milloin minua alkaa heikottaa ja pyörryttää (niin ei ole tapahtunut yhtenäkään paastopäivänä, vaikka olen myös kuntoillut). Eivät ihmiset ennenkään syöneet jatkuvasti ja paljon, kun eihän ruokaa monesti ollut edes saatavilla.
  • Nopeampaa painonpudotusta tavoittelevat voivat halutessaan kokeilla vuoropäiväpaastoa: siinä paastotaan osittain joka toinen päivä, eli paastopäiviä mahtuu viikkoon 1-2 enemmän kuin 5:2-dieetissä. Myös vuoropäiväpaastossa saa syödä 500 kalorin edestä paastopäivinä. Joinain viikkoina, kun 5:2-dieetillä paastoaminen on ollut minulle helppoa, olen itsekin harkinnut vuoropäiväpaastoa, mutta tullut lopulta aina siihen tulokseen, että se on liian rankkaa. Sitä suositellaankin ensisijaisesti lihaville ihmisille, joiden keskuudessa sitä on yliopistotutkimuksissa testattukin. Itse olin jo kauan etsinyt sellaista painonpudotustapaa, joka toimisi pitkään ja jota jaksaisin noudattaa, ja 5:2-dieetti tuntuu olevan minulle juuri sellainen tapa.
Minä syyskuussa 2018. Näytän mielestäni kiinteältä ja sporttiselta, vaikka olen isompi kuin alkukesästä 2016. Rasva on mennyt pitkälti oikeisiin paikkoihin. En tahdokaan olla pienempi ulkonäkösyistä, mutta koska tietyt vaatteet yhä kiristävät, voisin yrittää päästä muutamasta sentistä.

Minä syyskuussa 2018. Näytän mielestäni kiinteältä ja sporttiselta, vaikka olen isompi kuin alkukesästä 2016. Rasva on mennyt pitkälti oikeisiin paikkoihin. En tahdokaan olla pienempi ulkonäkösyistä, mutta koska tietyt vaatteet yhä kiristävät, voisin yrittää päästä vielä muutamasta sentistä.

En muista, mainitsinko tätä aikaisemmin, mutta olen jo nyt tyytyväinen peilikuvaani ja siihen, miltä näytän alasti. Juuri alastomuus on avainsana, sillä jos voisin liikkua alasti, jättäisin dieetin todennäköisesti jo nyt. Koska tietyt vaatteet kuitenkin yhä kiristävät ja tuntuvat tukalilta (lähinnä housut ja muut alaosat), jatkan vielä dieettiä. Minun täytyy olla tarkkana, ettei senttejä lähde liikaa, sillä olen ennenkin laihtunut niin, että näytän onnistuneen laihtumisen jälkeen huonommalta kuin ennen: imartelevista mekoista tulee roikkuvia, ja tarvitsisin melkoiset push up -liivit, jollaisia en koskaan käytä tai edes omista, jotta rintamukseni täyttäisi mekon yläosan yhtä kauniisti kuin ennen laihtumista. Nyt 33-vuotiaana haluaisin todellakin näyttää enemmän naiselta kuin tytöltä, saati poikamaiselta.

Ehkä teen niin, että jos vaatteet eivät muutaman lisäsentin menetettyäni yhäkään istu haluamallani tavalla, lahjoitan ne pois ja hankin uusia! En nimittäin halua menettää rintojani ja muita muotoja. Olen aina ollut pienirintainen, vaikka olen isorintaisesta suvusta. Pitkään luulinkin, ettei minulle voi kasvaa rintoja: kun lihoin, suurin osa tuntui kertyvän vatsan seudulle. Tämänhetkiset mittani kuitenkin osoittavat, että rasva on jakautunut suorastaan erinomaisen tasaisesti myös rinnanympärykseen ja lantiolle. Olen aina ollut suhteellisen kapealanteinen niin kuin muutkin sukuni naiset, joten lantion mitat eivät minua huoleta. Kunpa voisin saada lähinnä vain vyötäröltä vielä muutaman sentin pois. Se tuskin kuitenkaan onnistuu menettämättä senttejä myös muualta.

Toisaalta on aika jännittävääkin, että dieetti sai tällaisen ”käänteen”. Silloin kun olin syömishäiriöinen, mitkään mitat tai mikään paino ei olisi ollut minulle liian vähäinen, mutta nyt parantuneena joudunkin varomaan, etten laihdu sellaiseksi laudaksi, jollainen ennen olin. Hauskaa! Jään seuraamaan tilannetta ja raportoin siitä taas kevään edetessä.

Yhdessä asumisesta

Mies ja minä olemme nyt asuneet yhdessä tasan kolme viikkoa. Se on pisin yhtäjaksoinen aika koskaan, jonka olemme viettäneet yhdessä. Tätä ennen pisin yhdessä kokemamme tapahtuma oli yli kahden viikon mittainen häämatka.

Jouduin odottamaan yhdessä asumista niin kauan! Minähän olisin ollut siihen valmis ja halukas vuosikausia sitten. On onneksi unelmia ja toiveita, jotka joskus toteutuvat, vaikka kaikki merkit olisivat viitanneet päinvastaiseen.

Luulin joskus, että suhteemme pysyy raikkaana ja rakastavana juuri siksi, että emme jatkuvasti ole yhdessä. Kun yhteinen aika päättyy joka ikinen viikko useammaksi päiväksi, jälleennäkeminen on aina ihanaa ja toista tulee aidosti ikävä. Olin ajatellut, ettemme voisi koskaan olla niin läheisiä näkemispäivinä kuin aina olimme, jos joka päivä olisi näkemispäivä. Näkemisestä tulisi silloin niin arkista, ettei toisen läsnäoloa arvostaisi yhtä paljon. Näin olin siis aprikoinut, ja aika loogiseltahan tuo kuulostaa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että yhdessä asumisen myötä suhde voikin entistä paremmin! Olen hyväntuulisempi, rennompi ja onnellisempi kuin ennen asuessani yksin, mikä varmasti välittyy ja vaikuttaa myös mieheen. Olen niin iloinen, että en jaksa tosissani harmistua pikku asioista, kuten viemättömistä roskista tai banaanikärpästen yhdyskunnasta tiskialtaiden luona. Mies pitää asuntoaan paljon viihtyisämpänä ja kotoisempana nyt kun minä olen siellä. Sen täytyy johtua pelkästä olemisestani, sillä en ole muuttanut asunnon ilmettä mitenkään tai siivonnut siellä lainkaan erityisemmin. (Se olisikin hankalaa, koska oikein mitään ei saa heittää pois, eikä miestä juurikaan kiinnosta käydä tavaroita läpi. En viitsi heittää mitään pois ilman hänen suostumustaan.)

Olin vastikään yhden yön ystäväni luona Lohjalla. Sinne lähtiessäni sanoin miehelle, että minulla tulee häntä ikävä. Hän arveli, ettei yhdessä vuorokaudessa ehdi tulla ikävä (me kun olemme tottuneet paljon pidempiin taukoihin). Samana iltana hän kuitenkin kirjoitti minulle suloisen hyvänyön viestin, ja seuraavana päivänä rutisti pitkään ja kertoi ikävöineensä minua kovasti. 😍 Hän toivotti minut tervetulleeksi kotiin, siis hänen asuntoonsa. Ei taloon maaseudulla.

Tekstin kuvituksena on pari otosta talolta viikon takaa. Siellä oli silloin lumista, kaunista, kirkasta. Talo tuoksuu yhä uudelta puulta. Pupun jäljet pihalla aina ilahduttavat. Silti mietin, miksi olisin ja eläisin siellä. Tilanne olisi toinen, jos minulla olisi noilla seuduilla oikeastaan mitä tahansa talon lisäksi: jos minulla olisi siellä ystäviä, harrastuksia, töitä, jotain. Mutta ei siellä ole. On vain talo hienolla rinne- ja järvitontilla. Riittääkö se? Jos ja kun mikään muu ei sido minua paikkaan? Sitä saan pohtia nyt ja myös ensi vuonna.

Juuri nyt olen toiveikas. Olen kaikin päin onnellisempi ja tyytyväisempi kuin tasan vuosi sitten. Tuntuu, että langat ovat taas käsissäni ja että tulevaisuudella voi olla jotain tarjottavaa. Aion palata kaikkeen sellaiseen vanhaan, minkä tiedän hyväksi (kuten vanhoihin mittoihini) ja mennä kohti kaikkea sellaista uutta ja jännittävää, mikä tuntuu oikealta.

Toivotan kaikille mahtavaa ja parantavaa uutta vuotta 2019! Blogin puolella aloitan ensi vuoden kertomalla 5:2-dieetin väliaikatuloksista. Olen ollut sillä nyt tasan kahdeksan viikkoa, ja paastosin reippaasti myös joulupäivänä. 😂 Tyytyväisenä ja onnellisena sitä jaksaa välillä kärvistellä ilman suurempaa tuskaa!