”Vahvasti malignisuspekti solulöydös”

Mikä on lopputulos, kun 30 vuotta elämästä on tätä:

Potilaalta operoitu neljään kertaan rintasyöpää oikealta.

Operaatiossa todettu tuumori, joka kasvoi pleksukseen ja vena axillarikseen. Tuumoria jäi niihin kiinni noin 2 x 2 cm kokoinen alue. Poistetun tuumorin koko ollut 4 x 4 x 3 cm.

Karsinooma invasoinut lihakseen, rasvaan ja kasvanut resekaatin reunaan saakka. Leikkauksessa jouduttu uhraamaan nervus thoracodorsalis, thoracicus longus ja arteria sekä vena thoracodorsalis.

Vuonna X työkyvyttömyyseläkkeelle hankalan yläraajan lymfastaasin vuoksi.

Vahvasti malignisuspekti solulöydös.

Vastikään todettu oikeassa kainalossa kookas metastaasi, joka operoitu. Karsinoomasolukko kasvaa leikkauspalan reunaan asti. Jatkossa tullaan käynnistämään uudelleen solunsalpaajahoito, mahdollisesti sädehoito ja hormonihoito.

Oikean keuhkon ylälohkon segmentissä todettu 8 mm:n tiivistymä, luonne epäselvä.

Lopputulos on tämä:

On niin surullinen olo. Hautajaisten jälkeen ei ole ollut yhtään helpompaa. Ehkä jopa päinvastoin, koska pahin hössöttäminen on nyt ohi, eikä mieltä saa enää niin helposti hämättyä muilla virikkeillä ja kaikenlaisella puuhastelulla.

Kävimme isäni kanssa hieman äidin papereita läpi sillä ajatuksella, että monet niistä voisi heittää pois. Vanhat laskut on helppo silputa ja hävittää, samoin useimmat lehdet ja äidin keräämät artikkelit. Pian käteeni osui äidin potilaskansio, jonne hän keräsi mm. hänestä kirjoitettuja potilaskertomuksia ja saamiaan laboratoriotuloksia. Todellisuudessa kansioita taitaa olla jopa kymmeniä; ei 30 vuoden sairaushistoria tietenkään mahdu yhteen kansioon. Tämä postaus alkoi lainauksilla äidin potilaspapereista, joita oli vain kahden vuoden ajalta. Kurjaa luettavaa on siis luvassa satoja sivuja lisää.

Kaiken huippu on se, että äidillä oli toinenkin, aivan erillinen syöpä levinneen rintasyövän lisäksi! Äiti oli kyllä oikea supernainen: en yhäkään tajua, miten yksikään ihminen voi elää 30 vuotta sairastaen sellaisia syöpiä, joita ei saada pois ja jotka siten uusivat muutaman vuoden välein ja vaativat joka kerta leikkauksia, voimakasta pahoinvointia ja sivuoireita aiheuttavia sytostaatteja ja jatkuvia sairaalakäyntejä. Eikä syöpää kukistettu niilläkään, mutta saatiin se hiljaiseksi edes pieneksi hetkeksi.

Miten äiti jaksoi elää? Eikö hänen koskaan tehnyt mieli luovuttaa? Jostain hän aina sai voimaa tsempata. Hän taisteli loppuun asti, kunnes edes vesi ei pysynyt enää sisällä. Äidin viimeinen toive oli, että hän olisi saanut viisi litraa jääkylmää vettä. Hän kuivui kasaan, ja kuoli lopulta kuin kala kuivalla maalla.

Jostain syystä tulen surullisimmaksi silloin, kun minulla meinaisi olla hauskaa tai jokin kiva asia odottaa. Juuri kun olen alkamassa nauraa, rentoutua tai katsoa/kuunnella jotain mukavaa, tulenkin surulliseksi ja meinaan alkaa itkeä. Niin kuin tänäänkin bussissa, vaikka olin matkalla mielenkiintoiseen, koko päivän kestävään tapahtumaan blogin tiimoilta.

Kaikista surullisimmaksi minut tekee se, että äidin elämä oli monin osin niin ala-arvoista. Olisin suonut hänelle niin paljon paremman elämän. Soisin aivan kaikille paljon paremman elämän, omalle äidille erityisesti. En ymmärrä, miksi häntä koeteltiin niin rankasti ja niin kauan. Jos oma elämäni menisi niin kuin äidin, minulla olisi enää vain muutama vuosi tervettä elinaikaa jäljellä, minkä jälkeen elämä muuttuisi helvetiksi, jossa aurinko pilkahtaisi vain lyhyesti ja varauksella. Lopuksi elämä päättyisi ennenaikaisesti. Sellaista äidin elämä oli. Silti hän jaksoi hymyillä yllättävänkin usein olosuhteet huomioon ottaen.

Itse en taida jaksaa kunnolla hymyillä vielä pitkään aikaan, mutta miksi tarvitsisikaan. Eniten toivon samaa asiaa kuin viime kesänä Irlannista palattuani: kunpa voisin vain nukkua, nukkua ja nukkua.