Tämä on aika rankkaa tekstiä minulta, joka asuu tai siis asui unelmiensa kodissa. Ja silti kaikki on täyttä totta.
Tarina alkaa joulukuun alusta. Olin palaamassa kotiin Helsingissä vietetyn viikonlopun jälkeen. Normaalisti minusta on aina ihana palata kotiin, olinpa ollut poissa vain hetken tai useamman päivän. Tuolloin joulukuun alussa ajattelin ensimmäistä kertaa, että jäisin mielelläni mieheni luo hänen asuntoonsa Helsinkiin. Miksi lähtisin yksin maalle pimeään? Mitä sellaista minulla on siellä, mitä minulla ei miehen luona ole?
Aiemmin syksyllä en vielä miettinyt moisia, sillä tein erilaisia pihahommia. Jouduin lopettamaan maalauspuuhat ym. vasta kun ilmassa alkoi olla liikaa kosteutta eikä maali siksi enää kuivunut. Kun ruska muuttui ruskeaksi harmaudeksi, ja se pian mustuudeksi, maaseutu ei tarjonnut ainakaan minulle enää mitään muuta kuin pimeitä maanteitä ja sokaisevia autonvaloja.
Olen aiemmin kertonut miehen edesmenneestä Elmo-kissasta ja allergioistani. Vaikka rakkaan lemmikin menettäminen on surullista, se avasi myös monia uusia mahdollisuuksia. Minulla ei nimittäin koskaan ennen ollut yhteisen viikonlopun jälkeen mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä omaan kotiini, missä ikinä se olikin. Vaikka kuinka olisin halunnut asua miehen kanssa, sitä mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ollut. Niinpä en turhaan edes unelmoinut sellaisesta. Elmo oli aina hoidossa sukulaisilla sillä aikaa, kun minä olin miehellä kylässä, ja kissa oli toki aina haettava takaisin kotiin silloin kun niin oli sovittu. Elmon kuoltua visiittini miehen luo eivät enää ole vaatineet minkäänlaisia järjestelyjä.
Niinpä löysin tänä syksynä itseni pohtimasta, mikä minulle on tärkeää: asunko ennemmin yksin hienossa ja uudenkarheassa talossa keskellä harvinaisen kaunista maisemaa vai ahtaalla kerrostaloalueella poikamiesboksissa, jota voi murjuksikin nimittää, yhdessä miehen kanssa? Huomasin, että valitsen koska tahansa ennemmin murjun, jos se tarkoittaa sitä, että saan asua miehen kanssa. Muutin siis Helsinkiin, ja asun ensimmäistä kertaa yhdessä mieheni kanssa! Ei siihen tarvittu kuin yhdeksän ja puolen vuoden yhteinen taival.
Tähän mennessä tekstiä joillakuilla on ehkä tullut mieleen muutamia kysymyksiä. Miksi mies ei muuta taloon? Miten talolle nyt käy? Eikö tulevaisuutemme kuitenkin ole talossa maalla eikä kerrostalossa Helsingissä? En osaa sanoa, milloin talossa oleminen alkaa taas tuntua kivalta ja milloin olen valmis jäämään sinne yksin. En taida ylipäänsä enää haluta asua yksin, nyt kun minun ei Elmon takia enää tarvitse.
Miehen oma asunto on lähellä hänen työpaikkaansa ja muutenkin hyvien kulkuyhteyksien päässä miltei kaikkialta, talolta puolestaan ei ole minkäänlaisia julkisia yhteyksiä mihinkään suuntaan miehen työpäivinä. Vapaapäivinään hän on pyrkinyt viettämään talolla paljon aikaa, mutta silti olin siellä valtaosan ajasta yksinäni. Autottomuus on ollut meille kautta vuosien tärkeä arvo emmekä missään nimessä tarvitse autoa pääkaupunkiseudulla. Toistaiseksi emme ole halunneet ostaa autoa vain talossa asumisen takia.
Olen muistellut viimetalvista järvenjäällä hiihtämistä, ihanan aurinkoisia kelejä ja joutsenten räpylöiden jälkiä lumessa. Järvi ääntelehti koko lopputalven taianomaisesti. Olin niin onnellinen silloin! Koin suurin piirtein olevani jollakin elämysmatkalla, johon vain harvalla on varaa ja/tai mahdollisuutta. Ehkä siis viimeistään helmikuussa voin harkita taloon jäämistä. Taidan silloinkin matkustaa miehen kanssa, eli sekä tulen että lähden samaan aikaan hänen kanssaan joka ikinen viikko. Olen niin kertakaikkisen traumatisoitunut maaseudun pimeydestä ja sen elämää rajoittavuudesta, että voin vain toivoa oloni hellittävän viimeistään ensi keväänä.
Olin kyllä huomannut kaamoksen normaaliakin ikävämmän vaikutuksen olooni tänä syksynä, ja mm. juuri siksi tajusin aloittaa 5:2-dieetin eli pätkäpaaston. En kuitenkaan ollut tajunnut, kuinka kypsä olinkaan jatkuvaan pimeyteen. Olen iltaihminen, mutta maalla olen pakottanut itseäni enemmän aamuihmisen suuntaan, jotta ehtisin saada päivänvalosta edes jotain irti. Maaseudulla päivää ei kuitenkaan pysty keinotekoisesti pidentämään valoilla niin kuin kaupungeissa, ja niinpä sisälle on vetäydyttävä jo neljän maissa, ellei halua nököttää pimeydessä katsomassa pimeyteen.
Helsingissä käydessäni hihkun iltalenkeillä, koska minun on ylipäänsä mahdollista lähteä lenkille vaikka iltayhdeksältä ja nauttia samalla muiden elämänmenosta ja pihoja koristavista jouluvaloista. Maalla iltalenkeillä ei ole mitään nähtävää loppusyksystä. Otsalampun voimin lenkille voi toki lähteä, mutta antoisaa se ei tule olemaan, mikäli mielii nähdä jotain muutakin kuin maantien reunan.
Olen nyt asunut Helsingissä vajaat pari viikkoa ja käynyt talossa muutaman kerran vain kasveja kastelemassa ja muutamia tavaroita hakemassa. Käynnit ovat kieltämättä olleet haikeita. Viimeksi tontilla oli jo melkoisesti lunta ja sen tuomaa valoisuutta, mutta minulla ei ollut kameraa mukana. En osaa sanoa, näkevätkö muut näitä maisemia siten kuin minä, mutta minusta näkymät talolta ovat ilmiömäisen upeat. Surettaa, etten niistäkään huolimatta viihdy juuri nyt talossa, mikä tuntuu hieman käsittämättömältä.
Toisaalta selitin jo pimeyden, yksinäisyyden ja sen, että murju voittaa ihanan kodin, jos jälkimmäisessä ei saa asua oman rakkaansa kanssa. Siinä on riittävästi syitä nykyiselle asumisjärjestelylle. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä laitan talon myyntiin, kunhan talofirma on tehnyt kaikki tarvittavat korjaukset! Mies on ajatuksesta kauhuissaan, hän kun rakastuu taloon ja sen ympäristöön päivä päivältä enemmän.
Aion kirjoitella säännöllisesti tilanteen etenemisestä tai muuttumisesta. Myös 5:2-dieetin väliaikatuloksista on luvassa kirjoituksia. Tällä erää toivotan kaikille rentouttavaa ja mielekästä joulua sellaisessa seurassa, jossa on hyvä olla, olkoon se omaa tai muiden!
Mielekäs miellekartta 
Ohhoh! Sinä oot yllätysten nainen :) Ja just niin se pitääkin, toimia omaksi parhaaksi silloin kun omia valintoja voi tehdä, eikä jäädä ihmettelemään ja kärvistelemään. Elämä on lyhyt ja ainutlaatuinen, ja heti huomenna voi olla jo myöhäistä.
Me ei olla koskaan oltu edes ainuttakaan yötä erossa koko reilun 10 vuoden taipaleen aikana. Eikä aiota ikinä ollakaan. Ymmärrän erittäin hyvin, että laitat parisuhteen ja yhdessä olon etusijalle, koska niin mäkin / mekin tehdään. Se on mitä parhain ja arvokkain oma valinta ❤️
TykkääTykkää
Kiitos Taru kerrassaan ihanasta ja viisaasta kommentistasi! 💟💚💜
Tunnen juuri samoin kuin sinä näissä(kin) asioissa. :) Nykyään törmää niin moniin erilaisiin tapoihin olla suhteessa. Toiset ovat kuin paita ja peppu, mutta silti läheisiä myös muiden sukulaisten ja/tai ystävien kanssa. Toiset paita ja peppu -pariskunnat taas ovat toisilleen kaikki kaikessa, eli heillä ei välttämättä ole juuri muita kuin toisensa (usein kenties omasta tahdosta).
Paljon tuntuu olevan myös heitä, joille omista lapsista tulee lopulta tärkeämpiä kuin omasta kumppanista, mitä pidetään kaiketi hyväksyttävänä ja jopa normaalina. Itse olen aina vierastanut ajatusta, että toista käytetään lähinnä lapsentekovälineenä. Itse haluaisin, että jos minulla olisi lapsia, he olisivat minulle yhtä tärkeitä ja rakkaita kuin puolisoni.
Tiedän jopa sellaisia pariskuntia, jotka voivat olla esim. joulunakin omissa suunnissaan, toinen vaikka Espanjassa kavereiden kanssa ja toinen Suomen Lapissa oman lapsuudenperheensä kanssa. Tällaisissa suhteissa arvostetaan ja ihaillaan itsenäisyyttä. Tarve olla toisen kanssa usein tai aina voidaan nähdä roikkumisena, riippuvaisuutena ja kyvyttömyytenä pärjätä omillaan.
Itse olen kautta aikojen janonnut paita ja peppu -tasoista yhteyttä, rakkautta ja sitoutumista, joten minusta sinun ja miehesi tapa olla yhdessä on mitä ihaninta sielunkumppanuutta. ❤😍
TykkääTykkää
Kiitos itsellesi viisaista sanoista ❤️❤️
Tuohon tapaan ne ”normisetit” taitaa juurikin mennä. Puoliso on melkein kuin muodon vuoksi olemassa, lomilla tapellaan kun joudutaan olla yhdessä, on omat menot ja omat elämät. Sitten ahmitaan parisuhdeoppaita, kun etsitään vastauksia miten suhdetta oikein pitäisi hoitaa, jotta se ei olisi niin nahkea ja vattumainen. Kun yksinkertaisesti voisi todeta, että jollei toimi, on ihmiset kenties vääriä toisilleen, ei sen kummempaa.
Toisella, semmoisella ”normaalimmalla” tavalla mekin kyllä on eletty tahoillamme ennen toisiamme. Eihän tiedetty muusta, tai oltaisi voitu edes kuvitella. Sittemmin on koko oma maailma muuttunut tyystin, jollei koko planeetta ❤️😄
TykkääTykkää
Tarinanne on hieno esimerkki siitä, miten ”normaalista” on mahdollista päästä aitoon ihanuuteen. ❤ Toki se edellyttää vanhoista kuvioista lähtemistä, avointa mieltä ja henkistä kypsyyttä, mutta onneksi noihin asioihin voi itse vaikuttaa. Myös onnea ja ehkä tähtipölyäkin vaaditaan, kaikki kun eivät tunnu oikein millään tapaavan ketään vähänkään sopivaa ihmistä, vaikka kuinka etsisivät tai lopettaisivat etsinnän. Yksin oleminen on onneksi paljon antoisampaa kuin surkeassa suhteessa oleminen. Ehkä kaikista pahinta on olla juuri tuollaisessa ”normisetissä”, jossa lomalla riidellään ja loman jälkeen laitetaan ero vireille, mutta sitten ei erotakaan, vaan sama meno jatkuu tulevilla lomilla. Kunpa mahdollisimman monelle suotaisiin tuollaista planeetan mullistavaa rakkautta! 💜
TykkääLiked by 1 henkilö
No huh mikä ylläri tosiaan… Mutta miksei tehdä niinkuin on hyvä, jis siihen aukeaa mahdollisuus. Nythän voitte käyttää taloa lomanviettopaikkana; pienten viikonloppureissujen kohteena tai vaikka vuokrata sitä airbnb-tyyliin.
Hyvää joulunaikaa teille!
TykkääTykkää
Kiitos tuesta ja ymmärryksestä! 💛💚 Isänikin ehdotti juuri tuota, että taloa voisi käyttää kesämökkinä. Vuokraamista en ollut tajunnut ajatellakaan, mutta ainakin maisemien puolesta se voisi olla mainio idea, kiitos siis siitäkin!
Ihanaa joulua teillekin, sekä suomalaista että myöhemmin kanarialaista! :)
TykkääTykkää
Monenlaisia käänteitä! Maisema, joka avautuu talolta, on kyllä kaunis. Mutta joo, vaakakupissa painaa niin moni muukin asia, ymmärrän. Itse olen täysin kaupunki-ihminen. Ehkä olen liian mukavuudenhaluinen elämään muualla kuin kaupungissa. Yksi juttu on, että tuntisin itseni maalla luultavasti hirveän yksinäiseksi. En tiedä? Asioilla on puolensa.
En ole käynyt täällä blogissa (enkä juuri muissakaan) vähään aikaan, sillä kyllästyin Bloggerin pitkään jatkuneeseen kommentointiongelmaan. Mutta haa – tämähän ei olekaan Bloggerin blogi, joten kommentointi onnistuu minultakin sujuvasti.
Leppoisaa ja omannäköistä joulua! Söin eilen, aattona, pakastepizzaa. Se ei ollut mikään jouluprotesti, vaan yksinkertaisesti teki sellaista lättyä mieli.
TykkääTykkää
Hauskaa, että oma jouluherkkusi löytyi tällä kertaa pakastealtaasta. :D
Kiva muuten kuulla, että kommentointi sujuu helposti WordPress-blogissa; juuri viimeksi eilen kävin kommentoimassa Blogger-blogia, ja jouduin liioittelematta klikkailemaan liikennevaloja ja ajoneuvoja ainakin seitsemästä (!) eri kuvasta ennen kuin kommentin lähetys vihdoin onnistui! En tiedä, mitä Blogger oikein ajaa takaa, mutta sinnikkäästi se ainakin yrittää karkottaa viimeisetkin kommentoijat. Itse olen pari kertaa kommentoinut juuri sinun blogia niin, että kommentti on kadonnut (muistaakseni mainitsinkin asiasta sinulle toisen tapahtuman yhteydessä), ja se on kyllä huippumälsää. Syksyn mittaan kävin kuitenkin pari kertaa kurkkaamassa blogiasi, josta jäi mieleen varsinkin Viro-tekstit ja se, että olet suomentanut ja kirjoittanut. :)
Kiitos pohdinnoistasi maaseutu vs. kaupunki -asiassa! Se on aina mielenkiintoinen vastakkaisasettelu, ja kumpikin tosiaan tarjoaa omat sulonsa ja useimmiten juuri vastakkaiset asiat. Siinä missä maaseudulla saa olla yksikseen kaikessa hiljaisuudessa upean avarissa, peltomaisissa ja metsäisissä maisemissa luonnon keskellä, kaupungissa on ainakin seuraa, palveluita, kulttuuritarjontaa ja arkkitehtuuria. Maaseudulla yksinäisyyden riski on oman kokemukseni mukaan paljon suurempi kuin kaupungissa. Sinulle varmasti sopii kaupunkiasuminen. Pääset mukavasti kaikkiin tapahtumiinkin, joista blogissakin kerrot. Maalla asuminen ei välttämättä oikein sovi minullekaan, vaikka en varsinainen kaupunki-ihminen olekaan. Saapa nähdä! On mukavaa olla vaihteeksi tilanteessa, jossa en yhtään tiedä, mitä (lähi)tulevaisuus tuo tullessaan!
Kiitos vielä kommentistasi ja miellyttävää joulua!
TykkääTykkää
Hienoa että osaat ja uskallat tehdä päätöksen sen mukaan, mikä milloinkin tuntuu sopivalta. Talon hankinta ja siinä asuminen oli ehkä aikaisemmin sopiva ratkaisu, mutta nyt miehen luona asuminen kuulostaa paremmalta.
Ymmärrän myös hyvin tuon pimeyden ikävän vaikutuksen. Itse olen asunut elämäni ensimmäiset 20 vuotta maalla, jolloin pimeyteen ehti tottua, kun ei edes ollut kokemusta muusta. Nyt kuitenkin kun olen asunut jo pitkään kaupungissa, niin en haluaisi enää muuttaa takaisin maalle (vaikka siellä asumisessa on toki omat hyvät puolensa). Koen pimeyden masentavana kyllä täälläkin, mutta valot ja ylipäätään kaupungin tarjoamat mahdollisuudet kaikenlaiseen tekemiseen ja helpompaan liikkumiseen auttavat edes vähän.
Oli mukava kuulla kuulumisiasi asumisjärjestelyiden suhteen ja jään mielenkiinnolla seuraamaan tilannetta. :)
TykkääTykkää
Kiitos Anne kannustuksesta ja innostuksesta jatkoa ajatellen! ❤ On kyllä jännää olla näin yhtäkkisesti ihan uudessa tilanteessa. Olen ollut täynnä ihan uudenlaista energiaa nyt täällä kaupungissa. :)
Olipas kiva oppia maalaistaustastasi! Noin se taitaa monenkin kohdalla mennä: kun maalta vihdoin pääsee aikuisuuden kynnyksellä pois, sinne ei enää palata asumaan. Omat vanhempanikin ovat siitä esimerkkejä. Äitinihän lähti pois juuri samalta tontilta, jolle minä muutin. ;) Tosin itsekään en olisi voinut asua maalla 20-kymppisenä mm. opiskelun takia, maalta kun ei yliopistoja löydy. On toki niitäkin, jotka eivät koskaan lähde maalta. Heitä on itse asiassa yllättävänkin monia talomme ympäristössä. Tiedä sitten, miten he kestävät pimeyden ja palveluiden siirtymisen yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Heillä kyllä kaikilla on auto tai useampikin, joilla voi helposti hurautella kauaskin asioimaan. Monilla maalta lähtijöillä on varmaan jo alkujaan erilainen hinku ”maailmalle”, ja siksikin kynnys palaamiseen on korkea. Miksi palata, jos/kun ei tarvitse eikä halua? Kaupungin valot ja menot tosiaan auttavat syksyiseen alakuloisuuteen ja moneen muuhunkin hetkeen.
Tavallaan pidin itseäni onnekkaana maalle muuttajana. En nimittäin usko, että olisin koskaan halunnut asettua maalle, jos olisin syntynyt ja kasvanut siellä. Äitini ja sinun lailla olisin varmasti muuttanut sieltä pois halusta ja osittain pakostakin, ja tuskin koskaan palannut. Mutta koska synnyin ja asuin suurimman osan elämästäni Helsingissä, maalla asuminen oli minulle uutta ja jännittävää. Vähän harmi, että kestin sitä vain vuoden! Jos olisin tiennyt sen, koko talo olisi ehkä kannattanut jättää hankkimatta. No, katsotaan nyt kuitenkin, miten tilanne etenee kevään tullen! Ehkä tälläkin kaikella on tarkoituksensa. :)
TykkääTykkää
Ohhoh, olipas aikamoinen yllätys! Hienoa, että teit kuitenkin muutoksia, kun siltä tuntui. Talonhan voi aina vaikka vuokrata. Mukavaa joulun aikaa ja ihanaa uutta vuotta teille! :)
TykkääTykkää
Kyllähän tämä tosiaan yllätyksestä käy. :) Talon pysyvämpi vuokraaminen tuli itsellänikin mieleen ensimmäistä kertaa pari päivää sitten, ja sitäkin vaihtoehtoa on ollut kiva pyöritellä. Olisi kyllä hienoa, jos sellainen halutessamme onnistuisi. Minulla nimittäin tuli ihan ensimmäiseksi Irlanti-ajat mieleen ja se, ettei Suomessa vuokrata taloja lainkaan siten kuin siellä, mutta heti seuraavaksi onneksi tajusin, että koko talon vuokraaminen on toki ihan eri asia kuin vain yhden huoneen, jolloin talon joutuu jakamaan ties kenen kanssa.
Miellyttävää joulunaikaa ja uuttavuotta sinullekin! ❤
TykkääTykkää