Avainsana-arkisto: ylensyöminen

Herkkuhimo kuriin 10 000 kalorin haasteella

Syöminen on ihanaa. Monelle kuitenkin maistuvat erilaiset herkut liiankin hyvin, ja herkutteluputki voi helposti jäädä päälle. Itse olen juuri sellainen herkuttelija. Herkutteluputkissa minua harmittaa eniten se, että liialliseen herkutteluun tottuu ja siitä tulee jopa riippuvaiseksi. Samalla hedelmät ja muut terveelliset ruoat pilaantuvat keittiössä, koska ne eivät pärjää jäätelölle, pullille, kekseille, lakuille ja erilaisille toffeille, joihin on itsensä totuttanut. Välillä herkkuja ei tee varsinaisesti edes mieli, mutta niitä syö silti, koska niistä on tullut osa jokaista päivää ja pahimmillaan jokaista ateriaa ja välipalaakin.

Löysin sattumalta yhden kenties melko erikoisen tavan vähentää omaa herkkuhimoaan, ja päätin jakaa löydökseni blogissa.

Sosiaalisessa mediassa on jo jonkin aikaa näkynyt 10 000 kalorin haasteita. Niissä haasteeseen ryhtyjä saa syödä mitä haluaa, ja tavoitteena on ylittää 10 000 kalorin raja yhden vuorokauden sisällä. Kaloreiden on tultava kiinteästä ruoasta, eli esim. sokerilimun juominen ei ole vaihtoehto. Tavallisinta on näyttää syömänsä ruoat videomuodossa, jotta varsinainen syöminen todella näkyy katsojille. Useimmat toteuttavat haasteen syömällä pelkkiä herkkuja ja roskaruokaa, mutta jotkut syövät 10 000 kalorin edestä esim. pelkkää vegaanista ruokaa ja/tai terveellistä ruokaa. (Haaste on vaativampi terveellistä ruokaa syöden, koska ruoka on täyttävämpää ja kaloreita on vähemmän.)

Minulle on epäselvää, mikä on haasteen perimmäinen idea, mutta haastevideoiden on tarkoitus olla viihdyttävää katsottavaa. Haasteeseen tuntuvat tarttuvan erityisesti erilaiset fitnessharrastajat, joilla on timmi kroppa ja jotka joutuvat normaalioloissa syömään hyvin kurinalaisesti ja kaloreita tiiraten. Niinpä heille haasteessa on kyse kauan odotetusta ja harvinaisesta mahdollisuudesta herkutella oikein olan takaa. Haasteen jälkeen he palaavat normaaliin (ja tiukkaan) ruokavalioonsa. Viimeinen syy, minkä keksin haasteen olemassaololle, on se, että se on todella suosittu videoaihe, mikä tarkoittaa hyviä tienestejä sille, joka taltioi ja jakaa syömisyrityksensä netissä.

Tarvitsin jotain katsottavaa käsitreenini ajaksi, ja ryhdyin katsomaan nimenomaan naisten syömisyrityksiä. (Monille miehille 10 000 kalorin haaste ei ole lainkaan yhtä haastava kuin pienempikokoisille naisille, jotka muutenkin tarvitsevat miehiä vähemmän energiaa).

Ehdin katsoa juuri nämä kolme videota, jotka olen linkannut tähän postaukseen. Täytyy sanoa, että itse todella pidin videoita viihdyttävinä, mikä oli mukava huomata, sillä en ole koskaan tajunnut esim. amerikkalaisten piirakansyöntikilpailujen tarkoitusta. Tosin niissä valttina onkin nopeus syötyjen määrien lisäksi, eikä nopeasti syömisessä ole mielestäni mitään hienoa. 10 000 kalorin haasteessa ei kilpailla nopeudessa eikä muiden kanssa, vaan siinä hölmöillään omilla ehdoilla. Siispä pidin haastevideoista, mutta mitä ne tekivät ruokahalulleni? Alkoiko videoita katsellessa tehdä mieli kaikkia herkkuja? Niinhän voisi hyvin olettaa, sillä esim. ruokatuotteita esittelevien tv-mainosten tarkoitus on nimenomaan herättää kuluttajan himo kyseisiin tuotteisiin.

En tiedä muista, mutta minulla meni melko lailla välittömästi herkkuhimo, kun näin, miten videoiden naiset ahtoivat itseensä roppakaupalla herkkuja ja roskaruokaa. Monet (teolliset) ruoat näyttivät aneemisilta ja värittömiltä eivätkä ollenkaan houkuttelevilta. Tämä kaikki on minulle ihmeellistä, koska pidän ja syön itse normaalisti paljon epäterveellisiä herkkuja. Huomasin, että videoiden naisten ei tarvinnut edes syödä, vaan jo pelkästään herkkujen esitteleminen ennen syömistä tai niiden asetelma sängyllä tai pöydällä eivät herättäneet minkäänlaista ruokahalua tai herkkuhimoa.

En koskaan itse laske kaloreita, mutta tiedän menneisyydestä, että minun olisi helppo syödä ainakin 5 000 kalorin verran  joka päivä täysin yrittämättä. Tuolloin kalorit kuitenkin kertyisivät tasaisesti päivän kuluessa puhtaasta halustani syödä mitä sattuu, enkä ajattelisi asiaa sen kummemmin. Jos puolestaan aloittaisin päiväni kasaamalla sängyn täyteen teollisia herkkuja tietäen, että tänään minun pitää syödä 10 000 kalorin edestä, jo pelkkä ajatus tuosta saa herkkuhimoni häviämään sen siliän tien. Herkut eivät houkuta, kun syömisen ajattelee työnä eikä nautintona.

Eniten videoissa ihmetyttää se, että ne eivät herätä syömishalujani edes silloin, kun niissä syödään sellaisia herkkuja, jotka ovat omiakin suosikkejani. Mitä enemmän videoiden naiset syövät jäätelöä, keksejä, kakkua ja suklaata, sitä voimakkaampi tarve minulle syntyy pysyä kaukana vastaavista herkuista. Tämä ei johdu siitä, että naisilla olisi paha olo tai he olisivat oksentamaisillaan, sillä varsinkin keskimmäisessä jakamassani videossa (otsikolla 10,000 Calorie Challenge Destroyed!) nainen nauttii ruoista täydestä sydämestään, ja hänen on helppo selvitä haasteesta.

En tiedä, onko videoiden tarkoitus saada muut ihmiset syömään terveellisemmin, mutta ainakin minun kohdallani niin kävi. Ensimmäisenä videoiden katsomisen jälkeen minun teki mieli mennä syömään oikein punainen tomaatti!

Oletko ruokariippuvainen?

Väitin jo syksymmällä epäsuosituissa mielipiteissäni, että ruokariippuvuus on todellinen ja vaikea riippuvuus. Eilen löysin tuoreimmasta Yhteishyvästä (6/2016) jutun otsikolla ”Ruokariippuvuus on uusi ilmiö”. Lähes sama teksti löytyy netistä otsikolla Syötkö vaikkei ole nälkä? Saatat kärsiä ruokariippuvuudesta.

kakkupala

Ensimmäiseksi on iloittava siitä, että asioista vihdoin puhutaan niiden oikeilla nimillä; ehkä emme pian enää törmää suklaata, leivoksia ja sipsejä ahmiviin SOKERIriippuvaisiin yhtä usein kuin ennen nyt kun meillä on kuvaavampi termi. Mistä ruokariippuvuudessa sitten on kyse?

Yhteishyvä kiteyttää ilmiön näin:

Ruokariippuvuudesta on alettu puhua vasta viime aikoina. Ruoasta riippuvainen voi syödä tavallista ruokaa suuria määriä tai olla koukussa johonkin tiettyyn ruoka-aineeseen, kuten suklaaseen.

Käsi nappaa suklaapatukan kaupan kassajonossa kuin huomaamatta. Vaikka ihminen on kuinka päättänyt, ettei tällä kertaa osta herkkuja, aivot puuttuvat peliin. Jo pelkän patukan näkeminen käynnistää niiden mielihyväkoneiston.

Moni ohittaa suklaan ilman reaktion häivääkään, mutta makeaan koukuttuneen aivot ovat oppineet saamaan suklaasta mielihyvämyrskyn. Riippuvuus ei ole syntynyt ensimmäisestä suklaapalasta vaan pikkuhiljaa. Aivoihin on piirtynyt muistijälkiä, jotka uskottelevat, ettei ihminen pärjää ilman suklaata.

suklaata-hakkaamassa

Ennen kaikkea ruokariippuvainen ei enää hallitse syömisiään, vaikka tietää, miten tulisi syödä ja mitkä ruoat ovat terveellisiä. Ihmisellä voi olla ruokariippuvuus, jos hän

  • tuntee pakkoa syödä silloinkin, kun ei ole nälkä
  • väittää syöneensä vähemmän tai eri ruokia kuin todellisuudessa söi
  • odottaa pääsevänsä syömään tai ahmimaan yksin tai muilta salassa
  • on päättänyt muuttaa ruokailutottumuksiaan, mutta epäonnistunut siinä
  • syö tukahduttaakseen tunteensa ja ongelmansa

Oma näkemykseni on, että mikä tahansa häiriökäyttäytyminen on helpompi muuttaa, jos todella ymmärtää, mistä omassa ongelmassa on kyse. Uskon, että moni ruokariippuvuudesta kärsivä on leimannut itsensä sokeririippuvaiseksi ja tehnyt sitten muutamia toimia ongelman ratkaisemiseksi: hän on jättänyt sokerin niin pitkälti kuin on pystynyt. Ruokavaliosta voi kuitenkin vain harvoin pelkästään poistaa ruokia, ja niinpä poistettujen ruokien tilalle keksitään uusia. Sokeristen herkkujen tilalle on saattanut tulla vaikkapa ”sokerittomia” raakaherkkuja, jotka ovat lähes aina energiatiheitä mm. kuivattujen hedelmien ja kookosöljyn vuoksi. Koska ihmisellä todellisuudessa oli ja on yhä ruokariippuvuus, yksistään sokerin jättäminen ei luonnollisestikaan auta. Pahimmillaan omat lempiherkut saatetaan korvata huomattavasti kaloripitoisemmilla ”terveellisillä” herkuilla, ja välillä erilaisissa lehdissäkin näkyy otsikoita, kuten ”Kyllä, myös terveellisiä herkkuja ja superfoodeja voi syödä liikaa”. No niinpä! Kun ydinongelmana on ylensyönti, ihminen keksii erittäin helposti tapoja syödä liikaa ilman sokeriakin tai mitä tahansa muuta yksittäistä ruoka-ainetta.

sipsit

Yhteishyvä onneksi tarjoaa yllättävänkin lempeitä ohjeita ruokariippuvuuden selättämiseen:

Hae tietoa ja tukea. Kun saa puhua omasta syömisestään, pääsee häpeästä ja syyllisyydestä eroon. Esimerkiksi Ruoka ja riippuvuus -projekti jakaa tietoa, tarjoaa vertaisryhmiä sekä järjestää seminaareja. Lue lisää: ruokariippuvuus.fi.

Tarkista ruokarytmisi. Syö riittävän usein ja tarpeeksi. Epäsäännöllinen syöminen laukaisee ahmintaa.

Lopeta laihduttaminen ja pane mieluummin ruokavalion perusasiat kuntoon. Painontarkkailuun liittyy usein syklisyyttä: ensin laihdutetaan tiukasti ja sitten syödään kaksin käsin.

Jätä kokonaan pois tuotteet, joita ahmit. Ruokariippuvaisen voi olla mahdotonta syödä esimerkiksi suklaata kohtuudella.

Mielestäni ohjeet osoittavat, että ruokariippuvuus on kunnolla tunnistettu vaikeaksi ongelmaksi, jolloin älyttömiä neuvoja, kuten ”vastusta herkkuhimoa 15 minuuttia, niin se katoaa itsestään” ei tarvitse antaa. Lempeät ohjeet on helppo ymmärtää, sillä lopulta vain ja ainoastaan sellaiset ohjeet toimivat. Rakkaudella on edettävä tässäkin asiassa.

Jos haluaa testata, onko itsellä ruokariippuvuus, netistä löytyy kaksikin siihen tarkoitettua testiä, joista ensimmäinen on lyhyempi ja toinen kattavampi:

20 vuotta syömishäiriöistä ajattelua

Olin 10-vuotias, kun kuulin ensi kertaa olevani lihava. Joku luokkakaveri sanoi niin koulussa. En ajatellut asiaa ensin paljoakaan, mutta pian joku muu sanoi samaa. Minua ei haluttu erääseen akrobaattiseen liikuntaryhmään, koska luokkakaverien mukaan en kuitenkaan olisi taipunut mihinkään liikkeisiin läskieni takia. Kun lopulta pari läheistäni kommentoi painoani ja vertasi minua hoikempiin ystäviini, silloin todella tajusin asioiden olevan pielessä. Koulukavereiden jutut vielä kestin, mutta läheisten silmissä halusin olla hyväksytty ja rakastettu, jollainen en selvästi ollut 10-vuotiaan tytön painossani.

En ollut koskaan ajatellut painoani ennen kuin muut alkoivat huomautella siitä. Peiliin katsoessani en ollut koskaan katsonut vartaloani millään silmällä, minussa ei kerta kaikkiaan ollut piiruakaan kehokeskeistä ajattelua. En ollut koskaan ajatellut ruumiini kokoa. En ollut koskaan osannut vertailla eri ihmisten vartaloita. Nähdessäni ihmisiä kadulla tai missä tahansa en koskaan osannut ajatella heitä hoikkina tai lihavina ihmisinä, niitä käsitteitä ei vain ollut minulle olemassa. Ja miksi olisi ollutkaan, olinhan kymmenvuotias. Kun painostani alettiin huomautella, en voinut enää syödä mitään makeaa tai epäterveellistä kotona ilman joidenkin pelkoa siitä, että lihon lisää, eikä meillä muutenkaan syöty mitään makeaa arkena. Kun saamani paheksunta oli käynyt enemmän kuin selväksi, oli aika hypätä vaa’alle. En voi tietää, millaista lukemaa kukin lukija on mielessään ajatellut tähänastisen tarinani perusteella, mutta oletettavasti suurta sellaista, koska puhutaan läskistä lapsesta. Vaa’an viisari pysähtyi 44 kilon kohdalle. Kyllä, olin läski 44-kiloinen. Todellisuudessa en ollut kiloakaan ylipainoinen lihavasta puhumattakaan, enkä ole koskaan myöhemminkään elämässäni ylittänyt normaalin painon ylärajaa.

Oli aika ryhtyä dieetille. Olin muutenkin aktiivinen lapsi, ja aloitin myös karaten harrastamisen niihin aikoihin. Motiivina laihdutukselle toimi toive siitä, että minua rakastettaisiin taas, enkä saisi jatkuvasti kuulla pyöreydestäni. Aloin miettiä syömisiäni. Aika pian olin perillä kaloreista ja kielletyistä ruoista, ja muistan jopa saarnanneeni samanikäiselle sukulaispojalle siitä, kuinka epäterveellinen hänen syömänsä suklaapatukka oli. ”Et sä tiedä, kuinka paljon tossa on kaloreita, susta tulee pian lihava.” Ja tämä tuli tytöltä, joka ei muutamaa kuukautta aikaisemmin ollut koskaan osannut edes ajatella tällaisia asioita. Ajattelin vain hänen parastaan, sillä minullehan oli opetettu, että lihominen on pahinta mitä voi tapahtua maailmassa, jossa pienikin pyöreys tarkoitti väistämättä haukkujen saamista ja siitä seuraavaa surua.

Muistan elävästi, kun paino tippui alle neljänkymmenen. Olin täyttänyt 11 vuotta, ja ollut ensimmäisellä dieetilläni, ja laihtunut sillä 38 kiloon, siis yhteensä kuusi kiloa. Se tuntui riittävän, eikä painoani enää kommentoitu. Yksikin ystävä kertoi äitinsä sanoneen minut nähtyään, että ”Ei se ollut yhtään niin lihava kuin olin kuvitellut”.

Vuodet vierivät, ja menin yläasteelle. Luokallani sattui olemaan monia isokokoisia/aikaisin kehittyneitä/oikeastikin lihavia tyttöjä, ja niinpä olin normaalipainoisena luokkani siroin. 14-vuotiaana minulla oli uusi bestis, jonka kanssa olimme lähentyneet parin edellisvuoden aikana. Meillä oli upeaa yhdessä (juuri tuo ikä on minulle yhä se ikä, jolloin läheinen ystävä oli kaikista tärkein asia elämässä), mutta oli yksi asia, mikä minua usein vaivasi. Hän oli nimittäin reilusti minua hoikempi, ja tunsin itseni valtavaksi hänen rinnallaan. Vertailua, jota todellakin olin 10-vuotiaasta oppinut harrastamaan, helpotti se, että olimme hyvin saman pituisia. En ollut edes tajunnut, kuinka pyöreä olin häneen verrattuna ennen yhtä meistä otettua valokuvaa. Kuvassa olimme kylläkin naamiaisasuissa, mutta hän oli niin totaalisen hoikka ja minä niin mahdottoman pyöreä. Silloin päätin, että painoa on pakko saada alas.

Laihtuminen oli hidasta mutta tasaista. 15-vuotiaana aloitin tähän päivään asti kestäneen juoksuharrastukseni. Minulle niin rakas ja elintärkeä harrastus sai todellakin alkunsa siitä, että minun oli pakko laihtua, vaikka todellisuudessa mitään laihdutustarvetta ei ollut. Lukion alettua kävimme bestikseni kanssa aerobicissa, jonne hän sai äidiltään kyydin. Minullekin tarjottiin kyytiä, koska asuimme lähekkäin. Mutta ei, minä tietysti juoksin treeneihin, riehuin siellä puolitoista tuntia, ja juoksin sitten takaisin kotiin.

Lopulta sain kauan tavoittelemani ”palkinnon”: 16-vuotiaana olin anorektinen ja painoin vähemmän kuin aloittaessani laihdutuksen 10-vuotiaana. Välit bestiksen kanssa olivat jo viilenneet, ja nähdessäni hänet viimeisen kerran todistin, kuinka hänestä oli tullut nainen. Hänellä oli rinnat ja peppu, ja hän näytti silmiini suorastaan isolta. Hän painoi taatusti yli 10 kiloa minua enemmän. Olimme myös sovittaneet joitain vaatteita hetkeä aikaisemmin, ja minulle täysin roikkuvat ja löysät vaatteet olivat hänen päällään kireitä.

Minä 16-vuotiaana.

Minä 16-vuotiaana.

Kuudessa vuodessa kommentit siitä, kuinka lihava olin, muuttuivat kauhisteluksi siitä, kuinka kipeää tekevän laiha olin. Välillä hyvin yllättävätkin tahot, kuten naapurit, ilmaisivat huolensa. Itse en pitänyt itseäni laihana. ”Suostuin” lihomaan muutaman kilon saadakseni muiden päivittelyt ja sairaalalla uhkailut loppumaan, ja olin monta seuraavaa vuotta yhä alipainoinen tai aivan normaalipainon alarajoilla.

Täytin hiljattain 31 vuotta. Ensimmäisestä dieetistäni on nyt kulunut 20 vuotta. Näihin 20 vuoteen on tavallaan mahtunut useitakin sellaisia vuosia, jolloin syöminen ja paino eivät ole olleet aktiivisesti mielessäni. Mutta kun tarkastelen asiaa täysin rehellisesti, syömishäiriöinen ajattelu on aina ollut olemassa juuri siitä hetkestä alkaen, kun ajatukset pyöreyden järkyttävyydestä, painosta ja hoikkuuden tärkeydestä istutettiin ja juurrutettiin minuun 20 vuotta sitten. Sanoisin, että syömishäiriömäiset ajatukset korkeintaan nukkuvat välillä, joskus kauankin, kunnes jokin laukaisee ne. Välillä niiden laukaisemiseen tarvitaan jotain ravisuttavaa, kuten USA:han kesätöihin lähteminen (jolloin lihoin 11 kiloa kolmessa kuukaudessa), tai jotain täysin mitätöntä ja merkityksetöntä.

Syömishäiriöinen ajattelu ei (enää) näyttäydy samoin kuin ennen, eikä ihme, sillä en ole aikoihin ollut syömishäiriöinen. En pidä itseäni lihavana, enkä pelkää syömistä, vaan päinvastoin syön mieluusti usein ja paljon. En tuijottele itseäni peileistä ja näyteikkunoista. Toisinaan en käy vaa’allakaan kuukausiin, mutta pitkällisellä kokemuksellani osaan arvioida pienetkin lihomiset ja laihtumiset hyvin tarkkaan silmämääräisesti.

Missä syömishäiriöinen ajattelu sitten näkyy? Se näkyy eniten siinä, että ajattelen paljon syömisiin ja painoon liittyviä asioita. Ne valtaavat reilusti alaa mielessäni, ja niin on ollut viimeiset 20 vuotta. Se näkyy päiväkirjoissani, joiden sivut ovat 80-prosenttisesti syömisiin ja painoon liittyviä tekstejä täynnä. Se näkyy siinä, että lihominen on yhä ikävimpiä asioita, mitä tiedän, ja ahdistusta lisää aina pelko siitä, etten pystykään herkutteluputken jälkeen lopettamaan syömistä, vaikka puntari näyttäisi ennätyksellisen suurta painoa. Se näkyy siinä, että otin tarkoituksellisesti vaa’an mukaan Irlantiin, jotta USA:n tapahtumat eivät varmasti toistuisi (eivätkä ne toistuneet). 20 vuoden kokemuksella voin sanoa, että minulla ei ole mitään muuta yhtä perustavanlaatuista ja pitkäkestoista ongelmaa kuin ruoka ja sen läskiä kerryttävä vaikutus. Ei mene päivääkään, ettenkö puristelisi vatsan seutua ja kokeilisi, minkä kokoisen makkaran saan kämmeniini istuma-asennossa.

Nykyään ikävintä tässä kaikessa on mielestäni se, miten pinnallista ja itsekeskeistä painon, oman kehon ja muiden ihmisten vartalojen tarkastelu on. Hyvin tavallista se on nykyisessä selfieiden täyteisessä maailmassa, mutta en silti voi olla ajattelematta, miten typerää, turhamaista ja etuoikeutettua on kokea syöminen ja paino ongelmiksi. Hyvin todellisia ne ongelmat ovat, mutta silti niin tavattoman itsekkäitä. Eikö ihmisellä tosiaankaan ole muita tähdellisempiä huolia? Mitä helvetin väliä sillä on, paljonko painaa ja kuinka läskiltä luulee näyttävänsä, kun maailmassa on isompiakin, OIKEITA huolia? Siltä minusta välillä tuntuu, mutta silti kasvoin maailmaan, johon en ollut tervetullut normaalipainoisena lapsena. Ja se oli niin kova pala, etten vieläkään ole siitä toipunut.

Minä 10-vuotiaana.

Minä 10-vuotiaana.