Avainsana-arkisto: työ

Vau!

Kylläpä oli mukava palata häämatkalta kotiin tällaiseen näkymään.

Nurmikko oli lähtenyt lupaavammin kasvuun kuin olin uskaltanut toivoa! Ja väriltään se on keväisen vaaleanvihreää, mikä tuo hauskan kontrastin muuten syksyisemmäksi käyvään maisemaan.

Olen niin otettu syksystä, että kotiinpaluun jälkeen olen jo ehtinyt tehdä tattimuhennosta ja kantarellikastiketta. Omena-aiheisten tekeleiden aineet odottavat (jää)kaapissa. Monet kukatkin olivat tontilla vielä niin hienoina, että poimin niistä kimpun.

Ihanan kesäistä väriloistoa vielä syyskuun lopussa luonnon omista antimista! Kimpun taustalla näkyy sielläkin uutta nurmikkoa.

Tie kompostoreille

Alla esittelen vihdoin yhden viime kesän aikaansaannoksistani.

Tonttihan teetti ikävänkin paljon työtä kesällä palkkatyön ohessa, ja näin jälkikäteen ajateltuna tuntuukin, että kesä meni helteestä ja töistä selviytyen. Kesään ei kuulunut varsinaisesti mitään virkistävää tai erilaista, kuten edes yhtä rentouttavaa kaupunkipäivää vaikkapa Vanhassa Porvoossa tai Helsingin keskustassa rauhallisesti kävellen ja kahviloissa poiketen. En myöskään ehtinyt tapaamaan yhtäkään ystävääni muualla kuin häissämme. En blogannut juuri ollenkaan. Toivon, ettei vastaavaa kesää ole koskaan enää luvassa.

Se hyöty kaikesta työnteosta toki nyt on, että saa nauttia työn tuloksista. Kompostoreiden kohdalla se tarkoittaa sitä, että enää ei tarvitse pelätä kompastuvansa matkan varrella, reitti kun oli huippukuoppainen ennen tien rakentamista.

Tein työn suurimmaksi osaksi yksin, mutta lopussa mies auttoi. Tie on tehty tasaamalla maata, päällystämällä se maanpeittokankaalla ja sitten soralla. Sorakerroksen tulee olla melko paksu. Työläintä koko hommasta teki tien pituus, joka on noin 30 metriä.

Moneen kertaan ehdinkin miettiä, tarvitsiko kompostoreita viedä niin kauas, täällä kun olisi riittämiin tilaa lähempänäkin, mutta paikka on muuten toimiva ja sopiva, joten päätin olla siirtämättä kompostoreita. Olinhan pystyttänyt ne sinne jo viime talvena heti muuton jälkeen.

Ennen tien rakentamista maa oli niin epätasainen, että oli helppo astua isoihin kuoppiin ja uriin, koska kaikki heinä ja talvella lumi peittivät ne. Ikävintä olisi ollut kaatua vessajätteitä kuskattaessa, mutta niin ei onneksi ehtinyt tapahtua, vaikka se lähellä joskus olikin. Käymälä-ämpäri on sen verran iso ja painava, että sitä kantaessa ei muutenkaan näe tarkasti, mihin astuu. Nyt kun kompostoreille saa kuljettua kunnollista tietä pitkin, jätteiden vieminen ja vessan tyhjentäminen on paljon mukavampaa ja turvallisempaa.

Lopputulokseen olen hurjan tyytyväinen.

Pian esittelen lopultakin uuden pihasaunamme, jonka rakentaminen vei suurimman osan kesän ”vapaa”päivistä. Ehkä kaikki työ oli kuitenkin sen arvoista, kun nyt syksymmällä ja varsinkin talvella pystyy taas lepäämään. Ja tietysti saunomaan!

Itsensä myymisen jalo taito – Näin myyt itsesi ja saat, mitä haluat

Ällöttääkö sinuakin aina, kun puhutaan itsensä myymisestä? Nykyaikana itsensä myymisen käsite on niin tuttu kaikille, että kukaan ei enää yhdistä sitä huoraamiseen, mikä lienee ollut käsitteen ainoa merkitys vielä vuosikymmeniä sitten. Nykyään meidän pitää jatkuvasti myydä itseämme niin työ- kuin treffimarkkinoillakin.

Osa itsensä myymisestä onneksi tapahtuu toisinaan kuin itsestään: joku viehättyy ulkonäöstämme tai rakastuu nauruumme, ja uskaltaa lähestyä meitä. Kohtaaminen voi olla mieluisa, eikä sen eteen tarvinnut tehdä mitään muuta kuin olla oma itsensä ja odottaa passiivisena toisen aloitetta.

Useimpiin tilanteisiin moinen passiivisuus ei kuitenkaan enää tänä päivänä sovi. Jos mielii saada jotain, sen eteen joutuu todennäköisimmin näkemään vaivaa. Harmillisesti edes se, että näkee vaivaa asioiden eteen, ei suinkaan aina tuo toivottuja tuloksia. Silti kannattaa yrittää, ja toiset lähestymistavat toimivat muutenkin paremmin kuin toiset.

Itse onnistuin hetki sitten myymään itseni eräälle ammattibloggaajalle, joka pyörittää bloginsa ohessa yritystä ja jolla on tuhansia seuraajia ja asiakkaita. Halusin myydä osaamistani hänelle, koska kiinnostuin hänen tarjoamistaan palveluista ja tuotteista. Näytän teille nyt kokonaisuudessaan, miten onnistuin myymään itseni.

Lähetin löytämälleni ammattibloggaajalle alla olevan sähköpostin.

Otsikko: Tarjoan sinulle ilmaista kielenhuoltoa blogiisi

Hei X,

Löysin blogisi ja ihastuin teksteihisi. Olen lukenut monia vastaavanlaisia tekstejä englanniksi, mutta suomeksi samasta aihepiiristä ei juurikaan löydy kunnollista sisältöä. Siksi sinun blogisi erottuukin edukseen!

Otan sinuun yhteyttä kielenhuollollisissa asioissa. Olen kielialan ammattilainen kieliparissa englanti-suomi. Huomasin, että muuten laadukkaasti ja kiinnostavasti kirjoitetuissa teksteissäsi on järjestäen virheitä lauseenvastikkeiden pilkutuksen kanssa. Myös numeroita käytettäessä pilkutus on poskellaan. Veikkaan, että luet paljon englanninkielisiä tekstejä ja saat vaikutteita niistä, sillä havaitsemani virheet ovat virheitä nimenomaan suomen kielessä, eivät englannissa. Tällä ilmiöllä on kielitieteessä oma nimikin: interference. Toisen kielen rakenteet tulevat sotkemaan toista kieltä, johon samaiset rakenteet eivät istu.

Minua lukuisat pilkkuvirheet häiritsivät niin paljon, että normaalitapauksessa olisin joutunut miettimään tuotteiden ostamista erityisen tarkkaan. Pilkkuvirheet saivat minut miettimään, kuinka hyvää myytävä materiaali voi olla, tuotteet kun kuitenkin ovat tekstin muodossa nekin. Koska tekstisi muutoin viestivät, että käytät niiden luomiseen ja hiomiseen aikaa, minusta sinun kannattaisi oppia pari helppoa sääntöä, joiden avulla teksteistäsi tulee entistä parempia ja saat ajan mittaan varmasti lisää asiakkaita.

Ehdotan, että kävisin jonkin riittävän pitkän tekstisi kokonaan läpi, ja korjaisin kaikki siitä löytyvät virheet perusteluineen. Lähettäisin raportin sitten sinulle. Teksti voisi olla jokin sinun valitsemasi tai sitten voisin itse valita jonkin, mistä löysin viittaamiani lauseenvastikevirheitä erityisen paljon. Ehdotukseni eivät koskisi yksilöllistä tyyliäsi ja sanavalintojasi, vaan kielenhuollollisia seikkoja, jotka eivät ole mielipideasioita.

Vastapalvelukseksi haluaisin jonkin kurssisi/oppaasi. Niitä näkyi olevan niin monia, että miettisin vielä, mikä olisi paras juuri minulle, mikäli olet kiinnostunut tällaisesta vaihtokaupasta.

Kunhan kerkiät, niin kerro ihmeessä, mitä tuumit ehdotuksestani. Olisi mukava päästä viimeistelemään jokin muutoin hieno tekstisi ja nähdä, että viittaamiani virheitä ei enää löydy tulevista teksteistäsi.

Ystävällisin terveisin

[Etunimi Sukunimi]

Mielekäs miellekartta -blogin kirjoittaja

Lähettämästäni sähköpostista ilmenevät seuraavat asiat:

  • miksi otin yhteyttä
  • motivaationi auttaa
  • Osoitan asiantuntemukseni. Olen tunnistanut bloggaajan ongelman ja arvannut, mistä juuri se ongelma johtuu. Kun tiedän, mistä kiikastaa, osaan myös tarjota ratkaisun.
  • Korostan, miksi havaitsemani kielenhuollolliset ongelmat ovat tärkeitä kyseisen bloggaajan kohdalla: ne saattavat karkottaa mahdollisia asiakkaita. Suomessa on totuttu siihen, että monet asiat tulevat edullisen nettiliittymän mukana ilmaiseksi, jolloin monistakaan digituotteista, valmennuksista ja vastaavista ei olla herkästi valmiita maksamaan. Niinpä jos elantonsa haluaa tienata sellaisia tuotteita ja palveluja tarjoamalla, myytävän materiaalin on paras olla mahdollisimman virheetöntä.
  • Tarjoan hyvää diiliä. Käyttämästäni otsikosta huolimatta tarjoamani kielenhuolto ei ole ilmaista, koska pyydän rahanarvoista vastapalvelusta. Koska pyytämäni tuote kuitenkin on jo olemassa digitaalisessa muodossa, bloggaajalle ei sinällään maksa mitään lähettää tuote minulle netin kautta.

Sain hyvin nopeasti bloggaajalta vastauksen. Siinä hän kertoi olevansa tietoinen mainitsemistani ongelmakohdista, ja ilmoitti tarttuvansa tarjoukseeni ilomielin. Hän myös vahvisti aavistukseni, eli kirjoitti lukevansa säännöllisesti ja paljon englanninkielisiä tekstejä, jotka sekoittavat tietyt kielenhuollolliset ohjeet hänen päässään. Hän antoi minulle vapaat kädet valita sopivan tekstin ja päättää myös aikataulusta. Lähestymistapani oli siis toiminut, ja saatoin ryhtyä hommiin!

Milloin tällainen lähestymistapa puolestaan ei toimi? Toisin sanoen miksi en tarjoa tällaista palvelua suurin piirtein joka toiselle bloggaajalle? Suomessa valtaosa blogeista on harrastelijoiden pitämiä. Monet blogit ovat pitäjien itsensäkin mukaan kuvapainotteisia ja pinnallisia. Kieleen ja teksteihin ei satsata, eikä samaisten blogien vahvuuksiin ylipäänsäkään kuulu toimittaa laadukasta kielellistä sisältöä. Minun on turha tarjota kielenhuollollisia palveluja sellaisten blogien pitäjille. Sellaisilla blogeilla ei myöskään ole mitään tarjottavaa minulle. Kun myy itseään, on sanomattakin selvää, että myy taholle/paikkaan, josta on kiinnostunut.

Toivon, että soveltamalla minun esimerkkiäni moni saa ideoita siihen, miten lähestyä eri alojen ammatti-ihmisiä ja myydä itsensä ja osaamisensa heille. Omassa esimerkissäni on sekin etu, että mitään yrityksiä tai ihmisiä ei tarvitse etsiä väkisin; löysin viittaamani ammattibloggaajan googlaamalla aiheita, joista olen erittäin kiinnostunut. Minulla ei vielä siinä vaiheessa ollut aavistustakaan, että muutaman tunnin ihastuneen lueskelun jälkeen tarjoaisin bloggaajalle palvelujani. Ihanaa, ettei itsensä myymisen tarvitse sittenkään aina olla ällöttävää!

Puolustukseni ja anteeksipyyntöni

Kolme kuukautta sitten minulle tarjottiin blogin kautta yhtä mielenkiintoiselta vaikuttavaa kirjaa. Kirjan nimi on Sopeutumattomat – tee intohimostasi tai osaamisestasi menestystarina (2017). Saamassani tiedotteessa kirjaa kuvataan alla olevin sanoin.

Kirja on kirjoitettu erityisesti niille, jotka:

– Ovat jumalattoman kyllästyneitä kaikkeen mitä tekevät tällä hetkellä

– Unelmoivat oman intohimon toteuttamisesta ja itsensä työllistämisestä

– Haluavat hypätä oravanpyörästä ja päästää irti 8 tunnin työpäivistä

– Eivät ole kiinnostuneita kulkemaan läpi perinteistä opiskeluputkea ja työuraa

– Eivät jaksa odottaa eläkepäiviin asti, että voivat tehdä asioita, joista välittävät

– Kokevat, että nykyinen työ maistuu puulta ja haluavat ryhtyä tekemään jotain muuta, mutta eivät kuitenkaan uskalla hypätä tyhjän päälle tai ottaa turhia riskejä

– Ovat enemmän innostuneita tekemisestä kuin teoriasta. Oppivat parhaiten sillä, että tarttuvat toimeen ja säätävät sitten lähestymistapaa paremmaksi matkalla

Koin kirjan aiheen sopivan mainiosti blogiini, jossa olen kirjoittanut paljon työelämästä mukaan lukien jutut Töihin Viroon? Tätä Helsingin Sanomat ei kerro työnhakijalle ja 8 syytä olla hankkimatta työpaikkaa.

Niinpä vastasin kutsuun pyytämällä arvostelukappaleen. Sain kutsun myös kirjan julkaisutilaisuuteen, johon en kuitenkaan ilmoittautunut, koska tiesin olevani silloin muualla.

Kirjaa ei kuulunut. Kyseessä oli ensimmäinen kerta koko blogin historiassa, kun minulle tarjottua tuotetta ei toimitettukaan. Kirja kiinnosti niin paljon, että vastasin tarjoukseen vielä toistamiseen. Kerroin muutamalla sanalla muutostani ja epäilin, oliko kirja jäänyt saapumatta uuden osoitteen takia. Minulle ei kuitenkaan taaskaan vastattu, ja päättelin, että syystä tai toisesta minun ei kuulunut saada kyseistä kirjaa. Lakkasin miettimästä koko asiaa.

Viime viikkoina päähäni on silti ujuttautunut häiritsevä ajatus kirjajupakan takia: mitä jos minulla on huono maine kustantamopiireissä? Minulle on nimittäin tarjottu ja lähetetty useampia kirjoja, joista en koskaan kirjoittanut mitään. Vaikka olen tarttunut minulle tarjotuista kymmenistä kirjoista vain ani harvoihin, ”palautusprosenttini” on silti huono, eli suurimmasta osasta en ole kirjoittanut.

anteeksi

Ennen kuin kerron, miksi en ole kirjoittanut kirjoista tai luinko edes niitä, haluan jakaa pari totuutta, jotka olen sivustaseuraajana havainnut kirjabisneksestä.

Kirjoja luetaan ja myydään harmittavan vähän, olivat ne sitten kädessä pideltäviä tai e-kirjoja. Kirjoja on vaikea mainostaa samoin kuin vaikkapa tarjousbanaaneja tv:ssä (useimpien kirjojen kanssa sellaiseen ei olisi varaakaan). Kirjan kansi ei kerro sisällöstä ja varsinkaan sisällön laadusta välttämättä juuri mitään. Kirjoja on lopulta melko mahdotonta myydä ilman, että niistä kirjoitetaan ja että niitä suositellaan luettavaksi muillekin. Siksi toimittajille, kirjoista bloggaaville ja muille median edustajille kannattaa jakaa kirjoja, sillä mikä tahansa positiivinen maininta niistä saati laajempi arvio tuo teokselle kuin teokselle paljon kaivattua näkyvyyttä, jota ilman parhainkaan romaani ei tavoita yleisöään.

Kirjoista kirjoittaminen on tavattoman työlästä. Käytetään taas banaaniesimerkkiä: jos minulle lähetettäisiin nippu tarjousbanaaneja arvioitavaksi, makutesti ja jopa banaanien käyttäminen aamusmoothiessa tapahtuisi käden käänteessä siihen verrattuna, kuinka monta kymmentä tuntia jo yksistään kirjan lukemiseen voi mennä, kirja-arvostelun yhä kokonaan uupuessa.

Kirjoista kirjoittamisen työläys ei ole vahingossakaan jäänyt keneltäkään huomaamatta. Siksi edes niitä myyvät tahot eivät monestikaan arvioi niitä, vaan teoksia kuvataan muutamalla sanalla:

kirjakuvaukset yhteishyva

Lähde: Yhteishyvä

Esim. Yhteishyvässä useita kirjoja kuvataan yhdellä virkkeellä. Olisin toki itse halutessani pystynyt samaan minulle lähetettyjen kirjojen kohdalla, mutta en pidä noin vähäistä sisältöä kovinkaan arvokkaana tai hyödyllisenä lukijoille. Olen tottunut satsaamaan kirjoituksiini huomattavasti enemmän.

Ketkä ylipäänsä lukevat kirja-arvosteluja? Suuren yleisön juttu ne eivät ole, ja eräästä kirjablogista muistan lukeneeni, että kyseisen blogin ”lukija”kunta muodostuu pitkälti oppilaista/opiskelijoista, jotka googlaavat tietyn kirjan joutuessaan kirjoittamaan siitä äidinkielen esseen. Tuo toki pätee lähinnä (klassikko)romaaneihin, jollaisia äidinkielen tunneilla luetaan, mutta joka tapauksessa kirjoista kertovia tekstejä ei lueta paljon edes silloin, kun aiheena on esim. aina yhtä trendikäs laihduttaminen.

Edellä mainittujen totuuksien takia minun(kaan) ei ole kannattavaa tai edes mahdollista käyttää kymmeniä tunteja jonkin kirjan lukemiseen ja siitä kirjoittamiseen. Tiedostin sen onneksi hyvin varhain sen jälkeen, kun minulle alettiin tarjota kirjoja. Tästä päästäänkin yhteen kirjoittamattomaan sääntöön: kustantamot tietävät jo arvostelukappaleita lähettäessään, että ne eivät saa 50 kirjasta vastineeksi 50 (kattavaa) arviota.

Esim. bloggaajille voidaan lähettää niin paljon kirjoja, kosmetiikkaa, kutsuja erilaisiin tapahtumiin ja/tai muita tuotteita, että niistä kaikista ei halutessaankaan ehtisi kirjoittamaan. Eikä niistä kaikista halua kirjoittaa. Kuvitellaan, että kirja tai meikkivoide ei tehnyt vaikutusta, mutta se ei myöskään ollut niin huono, että siitä tekee mieli avautua koko maailmalle. Eikö silloin ole tuotteen lähettäjän kannalta parempi, että tuotteesta ei kirjoiteta mitään sen sijaan, että siitä kirjoitettaisiin mitäänsanomaton plääh-arvio? Itse en ostaisi mitään sellaisen arvion perusteella.

Moni kokenut kirjoittaja ei muutenkaan sano kyllä tuotteille, jos ei ole kunnolla intoutunut niistä. Koska kirjan sisällöstä tai meikkivoiteen koostumuksesta ei kuitenkaan voi olla varma ilman tuotteeseen tutustumista, kirjoittaja on itsekin mainostekstien lupausten varassa miettiessään, voisiko talouspolitiikasta kertova kirja tai kuivalle iholle tarkoitettu meikkivoide olla juuri häntä varten. Jos tuote paljastuu odotusten veroiseksi, tilanne on ihanteellinen, ja kirjoittajan on helppo tuottaa ilahtunut ja samalla todenmukainen arvio.

Kun kirjoitin Nina Sarellin aidosti hyvänä pitämästäni kirjasta 50:50 – Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan (2017) arvion, johon olin itse tyytyväinen ja joka tavoitti myös lukijoita, kyseisen kirjan kustantamo ei viitsinyt linkata tekstiäni edes Facebook-sivulleen. Se on tavatonta, typerää ja kannattamatonta kaikille osapuolille (kustantamolle, kirjan kirjoittajalle, minulle ja kaikille niille lukijoille, jotka voisivat onnistua laihtumaan kirjan armollisella ja toimivalla menetelmällä). Tuo kokemus entisestään latisti haluani kirjoittaa lupaavistakaan kirjoista blogissani.

Kertomieni totuuksien ja kokemusteni takia en ole kieriskellyt tunnontuskissa siksi, että en ole kirjoittanut monestakaan saamastani kirjasta. Kuinka monta niitä sitten on? En itsekään tiennyt tarkkaa lukumäärää, vaan jouduin tekemään listan:

  • Pentti Korpela: Pakana pyhiinvaelluksella – kuusi viikkoa Jaakopintiellä (2017)
  • Reijo Laatikainen ja Timo Joensuu: Syö hyvin, voi paremmin – ravinto syövän ehkäisyssä ja hoidon tukena (2017)
  • Valkokantinen, psykologian tohtorin huonosti kirjoittama kirja, jonka kierrätin eteenpäin sinniteltyäni kehnon tekstin ja latteiden ohjeiden kanssa vain reilut 20 sivua. Tämä kirja on juuri sellainen, jonka myyntiä oma arvioni mahdollisesti vain vähentäisi. Kirjan kirjoittaja oli väitellyt tohtoriksi ja oli halunnut kirjoittaa suomenkielisen ja popularisoidun kirjan englanninkielisen väitöskirjansa pohjalta. Hän oli kuitenkin niin jumissa englannin kielen rakenteissa, että hänen tönkkösuomensa ja kirjan vähäinen anti karkottivat minut lukijana.
  • Vatsa- ja suolistoaiheinen kirja. Sain sen samalla kertaa kuin yllä linkkaamani 50:50-kirjan, eikä kokemukseni kyseisen kustantamon kanssa motivoi minua kirjoittamaan kirjasta.
  • Pekka Aittakumpu: Home sweet home (2017)

Ei niitä ole onneksi kuin viisi, joista yksi on sähköisessä muodossa (minkä lähetys ei siis maksanut kustantamolle muuta kuin puoli minuuttia aikaa). Neljä tai viisi kirjaa ei kuulosta paljolta, mutta on sitä, sillä olen sanonut kyllä vain seitsemälle kirjalle! Se on erittäin pieni otos niistä lukuisista kirjoista, joita minulle on tarjottu, mutta minulle määrä on suuri, liian suuri, koska valtaosasta en ole kirjoittanut.

Joten arvatkaa, mitä teen nyt? Kirjoitan niistä vihdoin!

Syöpäkirjasta kirjoitan vielä joskus oman juttunsa, psykologian kirjasta ja suolistokirjasta puolestaan en kirjoita. Niinpä jäljelle jäävät Pentti Korpelan ja Pekka Aittakummun helmet.

pentti korpela pakana pyhiinvaelluksella pekka aittakumpu home sweet home

Pentti Korpelan Pakana pyhiinvaelluksella – kuusi viikkoa Jaakopintiellä (2017) on ensimmäinen kirja, jonka koskaan otin blogin kautta vastaan. Innostuin kirjasta, sillä Pentti Korpela on poikaystävälleni ja minulle tuttu ”Madeiran Pena”; monta kertaa hehkuttamani luotto-opuskirjamme Madeira – patikoitsijan paratiisi: reittejä helpoista vaativiin (2010) on juuri Korpelan kirjoittama.

Kustantaja Nordbooks kuvaa pyhiinvaelluskirjaa seuraavasti:

Camino Santiago on suuri seikkailu, jollaisen kokee vain kerran elämässään. Se on legendaarinen vaellusreitti, jolle mahtuu yhtä monta tarinaa kuin vaeltajaakin. Suomalaismiehen 900 kilometrin taival vie Etelä-Ranskasta Espanjan läpi Atlantin rannikolle. […]

Teos on samalla kuin kävelevä Pohjois-Espanjan tietosanakirja. Mukana myös kulkijan ottamia valokuvia.

Pidin kirjasta. Kuvaukset reitin varrelta olivat tarkkoja, ja tarina eteni elokuvan omaisesti mielessäni. Kirja myös osoitti, että niin innokas patikoitsija kuin itse olenkin, en usko koskaan haluavani Santiago de Compostelaan vievälle pyhiinvaellusreitille. Korpela nimittäin kuvaa varsin osuvasti myös muita vaeltajia ja heidän asenteitaan. Polulla tuntuu vallitsevan kilpailu siitä, kuka kulkijoista on ”pyhin”, mikä tietysti paradoksaalisesti vesittää koko vaelluksen idean.

Korpela yrittää olla avoin ja tutustua muihin ihmisiin (heihin kun mahdollisesti törmää vaelluksen aikana monta kertaa), mutta yllättävänkin monet (miehet) ovat kumman ylimielisiä ja egoistisia. Samaiset ihmiset eivät monestikaan tunnu ymmärtävän suomalaisia tapoja, vaan tulkitsevat esim. hiljaa olemisen töykeäksi. Todellista yhteyttä ei tunnu syntyvän oikeastaan yhdenkään kulkijan kanssa. Samastuin Korpelan kokemuksiin ulkopuolisuudesta monessa kohdassa, erityisesti silloin kun hän kertoo small talkin ja muun joutavan jutustelun vaikeudesta. Itse vihaan etenkin small talkin kavalaa serkkua eli nopeita sutkautuksia ja läpänheittoa, vaikka oma maisterin tutkintoni on small talkin luvatusta kielestä eli englannista. Tykkään töksäyttää amerikkalaisille ja varsinkin irlantilaisille tiukkaa tekstiä heidän vielä ihmetellessä, miten tuo tyyppi jo nyt meni ilman lämmittelyjä suoraan asiaan.

Korpelan vaelluskokemus on muutenkin kaukana hohdokkaasta: reitti on pitkääkin pidempi ja fyysisesti raskas, varusteet kastuvat marras-joulukuun säissä useimpina päivinä eivätkä kuivu kylmissä ja kosteissa majapaikoissa seuraavan päivän urakkaan. (Jos taas valitsee vaellukselle otollisemman ajankohdan eli myöhäisen kevään tai kesän, reitillä on silloin väkeä tungokseksi asti ja majapaikatkin siten todennäköisesti täynnä.) Vaelluksen aikana mielellä on aikaa työstää monia kipeitäkin menneisyyden kokemuksia, mikä on omiaan lyttäämään kulkijan tunnelmaa entisestään. Lukijalle Korpelan henkilökohtaiset tarinat ja havainnot ovat kuitenkin kiintoisaa ja joskus huvittavaakin luettavaa.

Kirjaa voi suositella kaikille, jotka vähääkään pitävät vaelluskirjoista (vertaa esim. Cheryl Strayedin kirjaan Villi vaellus (2013), jonka elokuvaversiossa Reese Witherspoon näyttelee). Jos suunnittelee pyhiinvaellukselle lähtemistä edes puolitosissaan, etenkin silloin olisi suorastaan hölmöä olla lukematta Korpelan kirjaa.

Siirrytään sitten Pekka Aittakummun kirjaan Home sweet home (2017), jota mainostetaan Suomen ensimmäiseksi hometaloromaaniksi. Kiinnostuin kirjasta lukunäytteen perusteella ja varsinkin nykyisellä omalla tontillani olevien hometalojen takia. Toivoin, että kirja vastaisi moniin mielessäni oleviin kysymyksiin, kuten siihen, kuinka vaarallista home todellisuudessa on, ja voiko hometaloa pelastaa tai onko se ylipäänsä kannattavaa.

Kirjan kustantaja Arktinen Banaani kuvaa teosta näin:

Rajalat ovat haaveilleet omakotitalosta viisi vuotta, säästäneet sitä varten pääomaa kolme vuotta ja etsineet sopivaa netissä ja asuntonäytöillä yli vuoden. Sopiva talo löytyy notkosta, omasta rauhasta, keskeltä kolmentuhannen neliön hoidettua pihaa. Kaupanpäälle tulevat leikkimökki, hiekkalaatikko ja mansikkamaa. Myyjä ylistää taloa, kuinka helppoa siellä on ollut hengittää.

Unelma onnesta muuttuu painajaiseksi, kun uusi koti paljastuu hometaloksi. Seuraa pitkä ja hankala selvitysten sarja, jonka kulussa horjuvat paitsi talous ja terveys myös hermot ja avioliitto. Silti vastaus on aina sama: talosta otetut näytteet alittavat lievästi mikrobipitoisuuksille asetetut raja-arvot, eikä niillä ole oikeudellista näyttöä.

Kirja on Aittakummun ensimmäinen, ja hurjan koukuttava teos! Luin sitä kuin parhainta jännäriä, mitä jännitysromaaneja lukevan isäni oli hivenen vaikea ymmärtää. Miten hometalosta kertova romaani voi olla kuin jännäri, kun mitään rikosta ei tapahdu, ketään ei murhata eikä juttua johda kaiken kokenut ja nähnyt viisas etsivä? Itse asiassa hometaloromaanista löytyvät kaikki nuo elementit. Hometalon myyminen eteenpäin voidaan laskea rikokseksi. Hometalo murhaa uudet asukkaat hitaasti mutta varmasti. Etsiväksi puolestaan joutuu uhri itse eli hometalon asukki joutuessaan taistelemaan byrokratian kanssa homepitoisuuksien raja-arvoista ja oikeuksistaan talon ostajana.

Vaikka teos on fiktiivinen, se perustuu ilmeisen vankasti Aittakummun omiin kokemuksiin hometalossa asumisesta. Kirjassa oleva asiatieto on kaikki totta: Suomessa on valtavasti hometaloja, ja moni altistuu homeille tietämättään juuri nytkin. Moni ei edes tiedosta, että ”mummonmökin haju” on hyvin todennäköisesti homeen hajua. Varsinkin vanhemmat sukupolvet vähättelevät homeen aiheuttamia terveyshaittoja ja leimaavat ne toisinaan kokonaan uhrin mielen tuotoksiksi ja harhoiksi.

Kutkuttava tarina ja asiatieto harvoin yhdistyvät toisiinsa niin saumattomasti kuin Aittakummun esikoisteoksessa. Sain myös vastaukset omassa mielessäni olleisiin kysymyksiin. Viime keväänä blogissakin esittelemiäni ja sukumme omistamia hometaloja on mahdoton korjata kustannustehokkaasti. Jos/kun jokainen pinta ja varsinkin sisus pitäisi vaihtaa, silloin tulee reilusti edullisemmaksi ostaa kokonaan uusi talo. Onneksi en tarvitse tontillamme olevia ylimääräisiä taloja enkä koskaan laskenut mitään niiden varaan. On silti surullista, mitä kymmenien vuosien asumattomuus tekee taloille, jotka voisivat tänä päivänä olla täysin toisenlaisessa kunnossa, mikäli niissä olisi asuttu ja/tai niitä olisi hoidettu oikein.

Kirja kannattaa lukea jo yksistään sen viihdyttävyyden ja opetusarvon vuoksi, mutta erityisesti silloin, jos leikilläänkään harkitsee vanhan omakotitalon tai rivitaloasunnon ostamista. Kirjan lukija voi välttyä kohtalokkaalta, epäterveelliseltä ja kalliilta virheeltä. Minulle jäi kirjasta päällimmäiseksi mieleen tämä opetus: jos katsomassasi talossa on valesokkeli tai vähänkään sen tapainen, juokse äläkä katso taaksesi! Kaikki lukemani lähteet vahvistavat, että valesokkeli lähestulkoon takaa rakenteiden (nopean) homehtumisen, eikä sitä siksi olekaan enää vuosikymmeniin valittu talojen perustustavaksi.

*

Tästä tulikin yksi blogin pisimmistä kirjoituksista. Olen puolustuksessani kertonut, miksi en kirjoittanut kaikista vastaanottamistani kirjoista. Anteeksi puolestaan pyydän sitä, että en kirjoittanut Korpelan ja Aittakummun kirjoista aiemmin, sillä ne olisivat sen totisesti ansainneet.