Avainsana-arkisto: tontti

Myyn talon

Näinä päivinä makaan usein valveilla öisin.

On vaikea nukahtaa, kun mielessä pyörii erilaisia kiinteistö-aiheisia termejä, kuten yhteisten vesialueiden osakaskunnat, vesijättömaa, venevalkama, Maanmittauslaitos, lainhuuto ja loppukatselmus.

Miksi mielessäni sitten pyörii tuollaisia termejä, joiden kaikkien merkitystä en vielä hetki sitten edes tiennyt? Siihen on vain yksi vastaus: vaikka en tätä suunnitellut, kaavailen usein mielessäni talon myynti-ilmoitusta.

Myynti-ilmoitusta! Myymisen piti olla vain yksi vaihtoehto, jonka vedin hatusta heikkona hetkenä vain rauhoitellakseni itseäni. Silti löydän itseni miettimästä milloin mitäkin myymisen kannalta olennaista. Kuuluuko tonttiin virallisesti oma ranta vai onko kyse vain oikeudesta yhteisiin vesialueisiin, entäpä miten tontin lohkominen tapahtuu ja kuinka paljon se maksaa? Vastaukset löytyvät selvitystyötä tekemällä, ja selviteltyäni asioita tarpeeksi kauan ei ole mikään ihme, että venevalkamat ja osakaskunnat mietityttävät öisinkin.

Yhtäkin kiperää tontin rajoja koskevaa kysymystä selvitin sekä tilaamalla yhden maksullisen tositteen että kysymällä asiaa suoraan eräältä asianosaiselta. Vastaus ei löytynyt kummastakaan lähteestä. Vasta tuijoteltuani zoomattuja karttoja ja asemakaavoja useampana iltana ja pohdittuani näkemääni kolme päivää oivalsin vastaukset itse. Nyt voin olla varma, että mm. rantaa, rantaviivaa ja vesialueita koskevat kohdat myynti-ilmoituksessa eivät vahingossakaan mene väärin, laatipa ilmoituksen sitten minä tai kiinteistönvälittäjä.

Ehkä kaikki tähän mennessä kertomani viittaa siihen, että olen jo aika pitkällä myyntiaikeissani. Miksi muuten käyttää tuntikaupalla aikaa tuollaisten asioiden selvittämiseen? Olen silti hurjan aikaisin liikkeellä selvityksissäni, sillä teenpä talon kanssa niin tai näin, en joka tapauksessa laita sitä myyntiin ennen kuin talofirma on tehnyt vuositarkastuksen ja korjannut kaikki puutteet. Näin ollen myyminen voisi alkaa esim. loppukeväästä, mutta minulla on asiat pitkälle selvitettyinä jo nyt tammikuussa.

Paljon olen miettinyt myös asuinkuntaani. Jostain olin ymmärtänyt, että se on muuttotappiokunnan maineessa, mutta sitten löysin Ylen artikkelin Kuntien vetovoima listattiin – katso miten omasi sijoittuu, ja sen mukaan asuinkuntani on yllättävänkin hotti. Itä-Uusimaa yleensäkin on hyvin edustettuna muuttovetovoimaisimpien kuntien joukossa. Tiedä sitten, miten tuo näkyy juuri meidän talon kohdalla. Se ainakin on varmaa, että isoja taloja on myynnissä huomattavasti pieniä enemmän. Pieni talo erottuu massasta.

Läheisilleni en ole talon myymisestä vielä paljoa puhunut. Sille mahtaa olla moniakin syitä. Ehkä en halua kuulla tiettyjä kysymyksiä enkä varsinkaan vastata niihin. Kuka käytännössä rakennuttaa itselleen unelmiensa talon, asuu siinä vuoden ja laittaa sen sitten myyntiin? Kyllähän se hassulta kuulostaa, varsinkin kun oma lähtöni ei johdu mistään luonnonkatastrofista tai jostain teknisestä, joka on korjattavissa (esim. lattialämmitys). Yleensäkään minulle ei koskaan ollut ongelma kestää talon puutteita, koska tiesin, että ne tullaan korjaamaan ja koska viihdyin talossa niin hyvin.

Lakkasin viihtymästä vasta kun tajusin, ettei minun tarvitse enää olla ja asua yksin. Ja niin kuin sanottu, murjussa asuminen yhdessä miehen kanssa voittaa yksin asumisen ihanassa talossa upeissa maisemissa. Niin yksinkertainen se vastaus lopulta on. On yhdentekevää, vaikka talo olisi isompi, pienempi, uudempi, vanhempi tai millä tahansa muulla tavalla erilainen kuin se on, en silti halua asua yksin nyt kun minulla vihdoin on mahdollisuus asua mieheni kanssa. Ja vaikuttaa todella siltä, että meidän on fiksumpaa asua pääkaupunkiseudulla kuin maalla. Läheiseni eivät ole joutuneet asumaan vuosikausia yksin ollessaan parisuhteessa, heille yhteenmuutto on tapahtunut nopeasti ja perinteisesti. Suutun jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi perustella heille, miksi en halua asua yksin maalla. Eivät he tosin sitä lainkaan ihmettelekään, vaan tuntuvat kannattavan ajatusta talon jättämisestä kesämökiksi. Kävisimme siellä silloin tällöin, keväällä ja kesällä hengailisimme sitten enemmänkin.

On vain se mutta, että en taida olla kesämökki-ihminen. En ole koskaan haaveillut mökistä enkä muustakaan ”kakkoskodista”. Minusta tuntuu haaskaukselta alentaa moderni omakotitalo, joka on rakennettu ympärivuotista asumista varten, kesämökiksi, joka tönöttää suurimman osan vuotta tyhjillään. Kesämökille ei tarvitse mm. markkinoiden kalleinta, kaikista tiukimpia ympäristövaatimuksia täyttävää harmaavesipuhdistamoa, kun taas järven rannalla sijaitsevaan omakotitaloon tarvitsee. Talo yksinkertaisesti on liian hieno kesämökiksemme. Lisäksi en pidä siitä, miten kaikkea pitää olla kaksin kappalein silloin kun asuinpaikkoja on useita. Kaksi sohvaa/sohvaryhmää, kaksi parisänkyä, muut huonekalut, kahden talouden astiat, aterimet, kaikki. Kaikkea tuplasti. Vain siksi, ettei pysty tai halua asua yhdessä paikassa. Itse olen jo vuosia nauttinut siitä, että minulla on kaikkea maallista materiaa entistä vähemmän, ei enemmän.

Niinpä myymistä kannattaa luultavasti ainakin yrittää. Pieni talo maalla järven rannalla voi olla monen unelma, joko sinkun tai pariskunnan, aivan niin kuin se oli minunkin. Uusilla asukkailla olisi hyvin todennäköisesti auto tai parikin, heillä olisi ehkä töitä lähimmissä kaupungeissa tai he olisivat vaikkapa eläkeläisiä. Monen muun elämäntilanteeseen talo voisi sopia täydellisesti.

Tilanne ei onneksi ole vähänkään karmaiseva, vaikka talo ja maaseudun vetovoima eivät juuri nyt purisikaan ostajiin. Viime päivinä kaikkea selvitellessäni olen törmännyt vaikka minkälaisiin talotapauksiin. Löysin naapurikunnasta sellaisen 200-neliöisen talon, jota myydään puolivalmiina. Rakentaminen on siis jäänyt pahasti kesken, luultavimmin rahan puutteen tai vaikka eron takia, ja nyt jollekulle muulle yritetään kaupata toisten murentuneita unelmia, jotka ostajan pitäisi pystyä kasaamaan kokoon tavalla tai toisella. Ja sitten on tällaisia kauhukertomuksia, joissa kaupunki saa lunastaa käytännössä ilmaiseksi valtavan osan asukkaan tontista ja samalla tuhota asuinympäristön niin, ettei taloa saa mahdollisesti ikinä myytyä: Omakotitalon ostaneelle ikävä yllätys – HS: Kaupunki tekee tien metrin päähän talosta, korvaus 20 euroa.

Olen siis itse varsin onnekas, jäi maalla asumiseni sitten lyhyeksi tai vähän pidemmäksi. Annan ajan näyttää, tulenko toisiin aatoksiin myyntiaikeissani.

Muutin pois talosta

Tämä on aika rankkaa tekstiä minulta, joka asuu tai siis asui unelmiensa kodissa. Ja silti kaikki on täyttä totta.

Tarina alkaa joulukuun alusta. Olin palaamassa kotiin Helsingissä vietetyn viikonlopun jälkeen. Normaalisti minusta on aina ihana palata kotiin, olinpa ollut poissa vain hetken tai useamman päivän. Tuolloin joulukuun alussa ajattelin ensimmäistä kertaa, että jäisin mielelläni mieheni luo hänen asuntoonsa Helsinkiin. Miksi lähtisin yksin maalle pimeään? Mitä sellaista minulla on siellä, mitä minulla ei miehen luona ole? Aiemmin syksyllä en vielä miettinyt moisia, sillä tein erilaisia pihahommia. Jouduin lopettamaan maalauspuuhat ym. vasta kun ilmassa alkoi olla liikaa kosteutta eikä maali siksi enää kuivunut. Kun ruska muuttui ruskeaksi harmaudeksi, ja se pian mustuudeksi, maaseutu ei tarjonnut ainakaan minulle enää mitään muuta kuin pimeitä maanteitä ja sokaisevia autonvaloja.

Vielä lokakuun 11. päivä oli näin kaunista.

Vielä lokakuun 11. päivänä oli näin kaunista.

Kerroin viime kirjoituksessa miehen edesmenneestä Elmo-kissasta. Vaikka rakkaan lemmikin menettäminen on surullista, se avasi myös monia uusia mahdollisuuksia. Minulla ei nimittäin koskaan ennen ollut yhteisen viikonlopun jälkeen mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä omaan kotiini, missä ikinä se olikin. Vaikka kuinka olisin halunnut asua miehen kanssa, sitä mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ollut. Niinpä en turhaan edes unelmoinut sellaisesta. Elmo oli aina hoidossa sukulaisilla sillä aikaa, kun minä olin miehellä kylässä, ja kissa oli toki aina haettava takaisin kotiin silloin kun niin oli sovittu. Elmon kuoltua visiittini miehen luo eivät enää ole vaatineet minkäänlaisia järjestelyjä.

Niinpä löysin tänä syksynä itseni pohtimasta, mikä minulle on tärkeää: asunko ennemmin yksin hienossa ja uudenkarheassa talossa keskellä harvinaisen kaunista maisemaa vai ahtaalla kerrostaloalueella poikamiesboksissa, jota voi murjuksikin nimittää, yhdessä miehen kanssa? Huomasin, että valitsen koska tahansa ennemmin murjun, jos se tarkoittaa sitä, että saan asua miehen kanssa. Muutin siis Helsinkiin, ja asun ensimmäistä kertaa yhdessä mieheni kanssa! Ei siihen tarvittu kuin yhdeksän ja puolen vuoden yhteinen taival.

Kaiken keltaisen keskellä vielä pärjäsi kuvanottohetkellä 15.10.2018.

Kaiken keltaisen keskellä vielä pärjäsi kuvanottohetkellä 15.10.2018.

Tähän mennessä tekstiä joillakuilla on ehkä tullut mieleen muutamia kysymyksiä. Miksi mies ei muuta taloon? Miten talolle nyt käy? Eikö tulevaisuutemme kuitenkin ole talossa maalla eikä kerrostalossa Helsingissä? En osaa sanoa, milloin talossa oleminen alkaa taas tuntua kivalta ja milloin olen valmis jäämään sinne yksin. En taida ylipäänsä enää haluta asua yksin, nyt kun minun ei Elmon takia enää tarvitse. Miehen oma asunto on lähellä hänen työpaikkaansa ja muutenkin hyvien kulkuyhteyksien päässä miltei kaikkialta, talolta puolestaan ei ole minkäänlaisia julkisia yhteyksiä mihinkään suuntaan miehen työpäivinä. Vapaapäivinään hän on pyrkinyt viettämään talolla paljon aikaa, mutta silti olin siellä valtaosan ajasta yksinäni. Autottomuus on ollut meille kautta vuosien tärkeä arvo emmekä missään nimessä tarvitse autoa pääkaupunkiseudulla. Toistaiseksi emme ole halunneet ostaa autoa vain talossa asumisen takia.

Olen muistellut viimetalvista järvenjäällä hiihtämistä, ihanan aurinkoisia kelejä ja joutsenten räpylöiden jälkiä lumessa. Järvi ääntelehti koko lopputalven taianomaisesti. Olin niin onnellinen silloin! Koin suurin piirtein olevani jollakin elämysmatkalla, johon vain harvalla on varaa ja/tai mahdollisuutta. Ehkä siis viimeistään helmikuussa voin harkita taloon jäämistä. Taidan silloinkin matkustaa miehen kanssa, eli sekä tulen että lähden samaan aikaan hänen kanssaan joka ikinen viikko. Olen niin kertakaikkisen traumatisoitunut maaseudun pimeydestä ja sen elämää rajoittavuudesta, että voin vain toivoa oloni hellittävän viimeistään ensi keväänä.

Nopeasti ohikiitävä, kaunis hetki 29.10.2018.

Nopeasti ohikiitävä, kaunis hetki 29.10.2018.

Olin kyllä huomannut kaamoksen normaaliakin ikävämmän vaikutuksen olooni tänä syksynä, ja mm. juuri siksi tajusin aloittaa 5:2-dieetin eli pätkäpaaston. En kuitenkaan ollut tajunnut, kuinka kypsä olinkaan jatkuvaan pimeyteen. Olen iltaihminen, mutta maalla olen pakottanut itseäni enemmän aamuihmisen suuntaan, jotta ehtisin saada päivänvalosta edes jotain irti. Maaseudulla päivää ei kuitenkaan pysty keinotekoisesti pidentämään valoilla niin kuin kaupungeissa, ja niinpä sisälle on vetäydyttävä jo neljän maissa, ellei halua nököttää pimeydessä katsomassa pimeyteen. Helsingissä käydessäni hihkun iltalenkeillä, koska minun on ylipäänsä mahdollista lähteä lenkille vaikka iltayhdeksältä ja nauttia samalla muiden elämänmenosta ja pihoja koristavista jouluvaloista. Maalla iltalenkeillä ei ole mitään nähtävää loppusyksystä. Otsalampun voimin lenkille voi toki lähteä, mutta antoisaa se ei tule olemaan, mikäli mielii nähdä jotain muutakin kuin maantien reunan.

Erittäin harvinainen hetki 18. marraskuuta. Taisi olla koko marraskuun ainoa kirkas päivä.

Erittäin harvinainen hetki 18. marraskuuta 2018. Taisi olla koko marraskuun ainoa kirkas päivä.

Olen nyt asunut Helsingissä vajaat pari viikkoa ja käynyt talossa muutaman kerran vain kasveja kastelemassa ja muutamia tavaroita hakemassa. Käynnit ovat kieltämättä olleet haikeita. Viimeksi tontilla oli jo melkoisesti lunta ja sen tuomaa valoisuutta, mutta minulla ei ollut kameraa mukana. En osaa sanoa, näkevätkö muut näitä maisemia siten kuin minä, mutta minusta näkymät talolta ovat ilmiömäisen upeat. Surettaa, etten niistäkään huolimatta viihdy juuri nyt talossa, mikä tuntuu hieman käsittämättömältä. Toisaalta selitin jo pimeyden, yksinäisyyden ja sen, että murju voittaa ihanan kodin, jos jälkimmäisessä ei saa asua oman rakkaansa kanssa. Siinä on riittävästi syitä nykyiselle asumisjärjestelylle. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä laitan talon myyntiin, kunhan talofirma on tehnyt kaikki tarvittavat korjaukset! Mies on ajatuksesta kauhuissaan, hän kun rakastuu taloon ja sen ympäristöön päivä päivältä enemmän.

Aion kirjoitella säännöllisesti tilanteen etenemisestä tai muuttumisesta. Myös 5:2-dieetin väliaikatuloksista on luvassa kirjoituksia. Tällä erää toivotan kaikille rentouttavaa ja mielekästä joulua sellaisessa seurassa, jossa on hyvä olla, olkoon se omaa tai muiden!

Vau!

Kylläpä oli mukava palata häämatkalta kotiin tällaiseen näkymään.

Nurmikko oli lähtenyt lupaavammin kasvuun kuin olin uskaltanut toivoa! Ja väriltään se on keväisen vaaleanvihreää, mikä tuo hauskan kontrastin muuten syksyisemmäksi käyvään maisemaan.

Olen niin otettu syksystä, että kotiinpaluun jälkeen olen jo ehtinyt tehdä tattimuhennosta ja kantarellikastiketta. Omena-aiheisten tekeleiden aineet odottavat (jää)kaapissa. Monet kukatkin olivat tontilla vielä niin hienoina, että poimin niistä kimpun.

Ihanan kesäistä väriloistoa vielä syyskuun lopussa luonnon omista antimista! Kimpun taustalla näkyy sielläkin uutta nurmikkoa.

Tie kompostoreille

Alla esittelen vihdoin yhden viime kesän aikaansaannoksistani.

Tonttihan teetti ikävänkin paljon työtä kesällä palkkatyön ohessa, ja näin jälkikäteen ajateltuna tuntuukin, että kesä meni helteestä ja töistä selviytyen. Kesään ei kuulunut varsinaisesti mitään virkistävää tai erilaista, kuten edes yhtä rentouttavaa kaupunkipäivää vaikkapa Vanhassa Porvoossa tai Helsingin keskustassa rauhallisesti kävellen ja kahviloissa poiketen. En myöskään ehtinyt tapaamaan yhtäkään ystävääni muualla kuin häissämme. En blogannut juuri ollenkaan. Toivon, ettei vastaavaa kesää ole koskaan enää luvassa.

Se hyöty kaikesta työnteosta toki nyt on, että saa nauttia työn tuloksista. Kompostoreiden kohdalla se tarkoittaa sitä, että enää ei tarvitse pelätä kompastuvansa matkan varrella, reitti kun oli huippukuoppainen ennen tien rakentamista.

Tein työn suurimmaksi osaksi yksin, mutta lopussa mies auttoi. Tie on tehty tasaamalla maata, päällystämällä se maanpeittokankaalla ja sitten soralla. Sorakerroksen tulee olla melko paksu. Työläintä koko hommasta teki tien pituus, joka on noin 30 metriä.

Moneen kertaan ehdinkin miettiä, tarvitsiko kompostoreita viedä niin kauas, täällä kun olisi riittämiin tilaa lähempänäkin, mutta paikka on muuten toimiva ja sopiva, joten päätin olla siirtämättä kompostoreita. Olinhan pystyttänyt ne sinne jo viime talvena heti muuton jälkeen.

Ennen tien rakentamista maa oli niin epätasainen, että oli helppo astua isoihin kuoppiin ja uriin, koska kaikki heinä ja talvella lumi peittivät ne. Ikävintä olisi ollut kaatua vessajätteitä kuskattaessa, mutta niin ei onneksi ehtinyt tapahtua, vaikka se lähellä joskus olikin. Käymälä-ämpäri on sen verran iso ja painava, että sitä kantaessa ei muutenkaan näe tarkasti, mihin astuu. Nyt kun kompostoreille saa kuljettua kunnollista tietä pitkin, jätteiden vieminen ja vessan tyhjentäminen on paljon mukavampaa ja turvallisempaa.

Lopputulokseen olen hurjan tyytyväinen.

Pian esittelen lopultakin uuden pihasaunamme, jonka rakentaminen vei suurimman osan kesän ”vapaa”päivistä. Ehkä kaikki työ oli kuitenkin sen arvoista, kun nyt syksymmällä ja varsinkin talvella pystyy taas lepäämään. Ja tietysti saunomaan!