Avainsana-arkisto: talo

Myyn talon

Näinä päivinä makaan usein valveilla öisin.

On vaikea nukahtaa, kun mielessä pyörii erilaisia kiinteistö-aiheisia termejä, kuten yhteisten vesialueiden osakaskunnat, vesijättömaa, venevalkama, Maanmittauslaitos, lainhuuto ja loppukatselmus.

Miksi mielessäni sitten pyörii tuollaisia termejä, joiden kaikkien merkitystä en vielä hetki sitten edes tiennyt? Siihen on vain yksi vastaus: vaikka en tätä suunnitellut, kaavailen usein mielessäni talon myynti-ilmoitusta.

Myynti-ilmoitusta! Myymisen piti olla vain yksi vaihtoehto, jonka vedin hatusta heikkona hetkenä vain rauhoitellakseni itseäni. Silti löydän itseni miettimästä milloin mitäkin myymisen kannalta olennaista. Kuuluuko tonttiin virallisesti oma ranta vai onko kyse vain oikeudesta yhteisiin vesialueisiin, entäpä miten tontin lohkominen tapahtuu ja kuinka paljon se maksaa? Vastaukset löytyvät selvitystyötä tekemällä, ja selviteltyäni asioita tarpeeksi kauan ei ole mikään ihme, että venevalkamat ja osakaskunnat mietityttävät öisinkin.

Yhtäkin kiperää tontin rajoja koskevaa kysymystä selvitin sekä tilaamalla yhden maksullisen tositteen että kysymällä asiaa suoraan eräältä asianosaiselta. Vastaus ei löytynyt kummastakaan lähteestä. Vasta tuijoteltuani zoomattuja karttoja ja asemakaavoja useampana iltana ja pohdittuani näkemääni kolme päivää oivalsin vastaukset itse. Nyt voin olla varma, että mm. rantaa, rantaviivaa ja vesialueita koskevat kohdat myynti-ilmoituksessa eivät vahingossakaan mene väärin, laatipa ilmoituksen sitten minä tai kiinteistönvälittäjä.

Ehkä kaikki tähän mennessä kertomani viittaa siihen, että olen jo aika pitkällä myyntiaikeissani. Miksi muuten käyttää tuntikaupalla aikaa tuollaisten asioiden selvittämiseen? Olen silti hurjan aikaisin liikkeellä selvityksissäni, sillä teenpä talon kanssa niin tai näin, en joka tapauksessa laita sitä myyntiin ennen kuin talofirma on tehnyt vuositarkastuksen ja korjannut kaikki puutteet. Näin ollen myyminen voisi alkaa esim. loppukeväästä, mutta minulla on asiat pitkälle selvitettyinä jo nyt tammikuussa.

Paljon olen miettinyt myös asuinkuntaani. Jostain olin ymmärtänyt, että se on muuttotappiokunnan maineessa, mutta sitten löysin Ylen artikkelin Kuntien vetovoima listattiin – katso miten omasi sijoittuu, ja sen mukaan asuinkuntani on yllättävänkin hotti. Itä-Uusimaa yleensäkin on hyvin edustettuna muuttovetovoimaisimpien kuntien joukossa. Tiedä sitten, miten tuo näkyy juuri meidän talon kohdalla. Se ainakin on varmaa, että isoja taloja on myynnissä huomattavasti pieniä enemmän. Pieni talo erottuu massasta.

Läheisilleni en ole talon myymisestä vielä paljoa puhunut. Sille mahtaa olla moniakin syitä. Ehkä en halua kuulla tiettyjä kysymyksiä enkä varsinkaan vastata niihin. Kuka käytännössä rakennuttaa itselleen unelmiensa talon, asuu siinä vuoden ja laittaa sen sitten myyntiin? Kyllähän se hassulta kuulostaa, varsinkin kun oma lähtöni ei johdu mistään luonnonkatastrofista tai jostain teknisestä, joka on korjattavissa (esim. lattialämmitys). Yleensäkään minulle ei koskaan ollut ongelma kestää talon puutteita, koska tiesin, että ne tullaan korjaamaan ja koska viihdyin talossa niin hyvin.

Lakkasin viihtymästä vasta kun tajusin, ettei minun tarvitse enää olla ja asua yksin. Ja niin kuin sanottu, murjussa asuminen yhdessä miehen kanssa voittaa yksin asumisen ihanassa talossa upeissa maisemissa. Niin yksinkertainen se vastaus lopulta on. On yhdentekevää, vaikka talo olisi isompi, pienempi, uudempi, vanhempi tai millä tahansa muulla tavalla erilainen kuin se on, en silti halua asua yksin nyt kun minulla vihdoin on mahdollisuus asua mieheni kanssa. Ja vaikuttaa todella siltä, että meidän on fiksumpaa asua pääkaupunkiseudulla kuin maalla. Läheiseni eivät ole joutuneet asumaan vuosikausia yksin ollessaan parisuhteessa, heille yhteenmuutto on tapahtunut nopeasti ja perinteisesti. Suutun jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi perustella heille, miksi en halua asua yksin maalla. Eivät he tosin sitä lainkaan ihmettelekään, vaan tuntuvat kannattavan ajatusta talon jättämisestä kesämökiksi. Kävisimme siellä silloin tällöin, keväällä ja kesällä hengailisimme sitten enemmänkin.

On vain se mutta, että en taida olla kesämökki-ihminen. En ole koskaan haaveillut mökistä enkä muustakaan ”kakkoskodista”. Minusta tuntuu haaskaukselta alentaa moderni omakotitalo, joka on rakennettu ympärivuotista asumista varten, kesämökiksi, joka tönöttää suurimman osan vuotta tyhjillään. Kesämökille ei tarvitse mm. markkinoiden kalleinta, kaikista tiukimpia ympäristövaatimuksia täyttävää harmaavesipuhdistamoa, kun taas järven rannalla sijaitsevaan omakotitaloon tarvitsee. Talo yksinkertaisesti on liian hieno kesämökiksemme. Lisäksi en pidä siitä, miten kaikkea pitää olla kaksin kappalein silloin kun asuinpaikkoja on useita. Kaksi sohvaa/sohvaryhmää, kaksi parisänkyä, muut huonekalut, kahden talouden astiat, aterimet, kaikki. Kaikkea tuplasti. Vain siksi, ettei pysty tai halua asua yhdessä paikassa. Itse olen jo vuosia nauttinut siitä, että minulla on kaikkea maallista materiaa entistä vähemmän, ei enemmän.

Niinpä myymistä kannattaa luultavasti ainakin yrittää. Pieni talo maalla järven rannalla voi olla monen unelma, joko sinkun tai pariskunnan, aivan niin kuin se oli minunkin. Uusilla asukkailla olisi hyvin todennäköisesti auto tai parikin, heillä olisi ehkä töitä lähimmissä kaupungeissa tai he olisivat vaikkapa eläkeläisiä. Monen muun elämäntilanteeseen talo voisi sopia täydellisesti.

Tilanne ei onneksi ole vähänkään karmaiseva, vaikka talo ja maaseudun vetovoima eivät juuri nyt purisikaan ostajiin. Viime päivinä kaikkea selvitellessäni olen törmännyt vaikka minkälaisiin talotapauksiin. Löysin naapurikunnasta sellaisen 200-neliöisen talon, jota myydään puolivalmiina. Rakentaminen on siis jäänyt pahasti kesken, luultavimmin rahan puutteen tai vaikka eron takia, ja nyt jollekulle muulle yritetään kaupata toisten murentuneita unelmia, jotka ostajan pitäisi pystyä kasaamaan kokoon tavalla tai toisella. Ja sitten on tällaisia kauhukertomuksia, joissa kaupunki saa lunastaa käytännössä ilmaiseksi valtavan osan asukkaan tontista ja samalla tuhota asuinympäristön niin, ettei taloa saa mahdollisesti ikinä myytyä: Omakotitalon ostaneelle ikävä yllätys – HS: Kaupunki tekee tien metrin päähän talosta, korvaus 20 euroa.

Olen siis itse varsin onnekas, jäi maalla asumiseni sitten lyhyeksi tai vähän pidemmäksi. Annan ajan näyttää, tulenko toisiin aatoksiin myyntiaikeissani.

Yhdessä asumisesta

Mies ja minä olemme nyt asuneet yhdessä tasan kolme viikkoa. Se on pisin yhtäjaksoinen aika koskaan, jonka olemme viettäneet yhdessä. Tätä ennen pisin yhdessä kokemamme tapahtuma oli yli kahden viikon mittainen häämatka.

Jouduin odottamaan yhdessä asumista niin kauan! Minähän olisin ollut siihen valmis ja halukas vuosikausia sitten. On onneksi unelmia ja toiveita, jotka joskus toteutuvat, vaikka kaikki merkit olisivat viitanneet päinvastaiseen.

Luulin joskus, että suhteemme pysyy raikkaana ja rakastavana juuri siksi, että emme jatkuvasti ole yhdessä. Kun yhteinen aika päättyy joka ikinen viikko useammaksi päiväksi, jälleennäkeminen on aina ihanaa ja toista tulee aidosti ikävä. Olin ajatellut, ettemme voisi koskaan olla niin läheisiä näkemispäivinä kuin aina olimme, jos joka päivä olisi näkemispäivä. Näkemisestä tulisi silloin niin arkista, ettei toisen läsnäoloa arvostaisi yhtä paljon. Näin olin siis aprikoinut, ja aika loogiseltahan tuo kuulostaa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että yhdessä asumisen myötä suhde voikin entistä paremmin! Olen hyväntuulisempi, rennompi ja onnellisempi kuin ennen asuessani yksin, mikä varmasti välittyy ja vaikuttaa myös mieheen. Olen niin iloinen, että en jaksa tosissani harmistua pikku asioista, kuten viemättömistä roskista tai banaanikärpästen yhdyskunnasta tiskialtaiden luona. Mies pitää asuntoaan paljon viihtyisämpänä ja kotoisempana nyt kun minä olen siellä. Sen täytyy johtua pelkästä olemisestani, sillä en ole muuttanut asunnon ilmettä mitenkään tai siivonnut siellä lainkaan erityisemmin. (Se olisikin hankalaa, koska oikein mitään ei saa heittää pois, eikä miestä juurikaan kiinnosta käydä tavaroita läpi. En viitsi heittää mitään pois ilman hänen suostumustaan.)

Olin vastikään yhden yön ystäväni luona Lohjalla. Sinne lähtiessäni sanoin miehelle, että minulla tulee häntä ikävä. Hän arveli, ettei yhdessä vuorokaudessa ehdi tulla ikävä (me kun olemme tottuneet paljon pidempiin taukoihin). Samana iltana hän kuitenkin kirjoitti minulle suloisen hyvänyön viestin, ja seuraavana päivänä rutisti pitkään ja kertoi ikävöineensä minua kovasti. 😍 Hän toivotti minut tervetulleeksi kotiin, siis hänen asuntoonsa. Ei taloon maaseudulla.

Tekstin kuvituksena on pari otosta talolta viikon takaa. Siellä oli silloin lumista, kaunista, kirkasta. Talo tuoksuu yhä uudelta puulta. Pupun jäljet pihalla aina ilahduttavat. Silti mietin, miksi olisin ja eläisin siellä. Tilanne olisi toinen, jos minulla olisi noilla seuduilla oikeastaan mitä tahansa talon lisäksi: jos minulla olisi siellä ystäviä, harrastuksia, töitä, jotain. Mutta ei siellä ole. On vain talo hienolla rinne- ja järvitontilla. Riittääkö se? Jos ja kun mikään muu ei sido minua paikkaan? Sitä saan pohtia nyt ja myös ensi vuonna.

Juuri nyt olen toiveikas. Olen kaikin päin onnellisempi ja tyytyväisempi kuin tasan vuosi sitten. Tuntuu, että langat ovat taas käsissäni ja että tulevaisuudella voi olla jotain tarjottavaa. Aion palata kaikkeen sellaiseen vanhaan, minkä tiedän hyväksi (kuten vanhoihin mittoihini) ja mennä kohti kaikkea sellaista uutta ja jännittävää, mikä tuntuu oikealta.

Toivotan kaikille mahtavaa ja parantavaa uutta vuotta 2019! Blogin puolella aloitan ensi vuoden kertomalla 5:2-dieetin väliaikatuloksista. Olen ollut sillä nyt tasan kahdeksan viikkoa, ja paastosin reippaasti myös joulupäivänä. 😂 Tyytyväisenä ja onnellisena sitä jaksaa välillä kärvistellä ilman suurempaa tuskaa!

Muutin pois talosta

Tämä on aika rankkaa tekstiä minulta, joka asuu tai siis asui unelmiensa kodissa. Ja silti kaikki on täyttä totta.

Tarina alkaa joulukuun alusta. Olin palaamassa kotiin Helsingissä vietetyn viikonlopun jälkeen. Normaalisti minusta on aina ihana palata kotiin, olinpa ollut poissa vain hetken tai useamman päivän. Tuolloin joulukuun alussa ajattelin ensimmäistä kertaa, että jäisin mielelläni mieheni luo hänen asuntoonsa Helsinkiin. Miksi lähtisin yksin maalle pimeään? Mitä sellaista minulla on siellä, mitä minulla ei miehen luona ole? Aiemmin syksyllä en vielä miettinyt moisia, sillä tein erilaisia pihahommia. Jouduin lopettamaan maalauspuuhat ym. vasta kun ilmassa alkoi olla liikaa kosteutta eikä maali siksi enää kuivunut. Kun ruska muuttui ruskeaksi harmaudeksi, ja se pian mustuudeksi, maaseutu ei tarjonnut ainakaan minulle enää mitään muuta kuin pimeitä maanteitä ja sokaisevia autonvaloja.

Vielä lokakuun 11. päivä oli näin kaunista.

Vielä lokakuun 11. päivänä oli näin kaunista.

Kerroin viime kirjoituksessa miehen edesmenneestä Elmo-kissasta. Vaikka rakkaan lemmikin menettäminen on surullista, se avasi myös monia uusia mahdollisuuksia. Minulla ei nimittäin koskaan ennen ollut yhteisen viikonlopun jälkeen mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä omaan kotiini, missä ikinä se olikin. Vaikka kuinka olisin halunnut asua miehen kanssa, sitä mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ollut. Niinpä en turhaan edes unelmoinut sellaisesta. Elmo oli aina hoidossa sukulaisilla sillä aikaa, kun minä olin miehellä kylässä, ja kissa oli toki aina haettava takaisin kotiin silloin kun niin oli sovittu. Elmon kuoltua visiittini miehen luo eivät enää ole vaatineet minkäänlaisia järjestelyjä.

Niinpä löysin tänä syksynä itseni pohtimasta, mikä minulle on tärkeää: asunko ennemmin yksin hienossa ja uudenkarheassa talossa keskellä harvinaisen kaunista maisemaa vai ahtaalla kerrostaloalueella poikamiesboksissa, jota voi murjuksikin nimittää, yhdessä miehen kanssa? Huomasin, että valitsen koska tahansa ennemmin murjun, jos se tarkoittaa sitä, että saan asua miehen kanssa. Muutin siis Helsinkiin, ja asun ensimmäistä kertaa yhdessä mieheni kanssa! Ei siihen tarvittu kuin yhdeksän ja puolen vuoden yhteinen taival.

Kaiken keltaisen keskellä vielä pärjäsi kuvanottohetkellä 15.10.2018.

Kaiken keltaisen keskellä vielä pärjäsi kuvanottohetkellä 15.10.2018.

Tähän mennessä tekstiä joillakuilla on ehkä tullut mieleen muutamia kysymyksiä. Miksi mies ei muuta taloon? Miten talolle nyt käy? Eikö tulevaisuutemme kuitenkin ole talossa maalla eikä kerrostalossa Helsingissä? En osaa sanoa, milloin talossa oleminen alkaa taas tuntua kivalta ja milloin olen valmis jäämään sinne yksin. En taida ylipäänsä enää haluta asua yksin, nyt kun minun ei Elmon takia enää tarvitse. Miehen oma asunto on lähellä hänen työpaikkaansa ja muutenkin hyvien kulkuyhteyksien päässä miltei kaikkialta, talolta puolestaan ei ole minkäänlaisia julkisia yhteyksiä mihinkään suuntaan miehen työpäivinä. Vapaapäivinään hän on pyrkinyt viettämään talolla paljon aikaa, mutta silti olin siellä valtaosan ajasta yksinäni. Autottomuus on ollut meille kautta vuosien tärkeä arvo emmekä missään nimessä tarvitse autoa pääkaupunkiseudulla. Toistaiseksi emme ole halunneet ostaa autoa vain talossa asumisen takia.

Olen muistellut viimetalvista järvenjäällä hiihtämistä, ihanan aurinkoisia kelejä ja joutsenten räpylöiden jälkiä lumessa. Järvi ääntelehti koko lopputalven taianomaisesti. Olin niin onnellinen silloin! Koin suurin piirtein olevani jollakin elämysmatkalla, johon vain harvalla on varaa ja/tai mahdollisuutta. Ehkä siis viimeistään helmikuussa voin harkita taloon jäämistä. Taidan silloinkin matkustaa miehen kanssa, eli sekä tulen että lähden samaan aikaan hänen kanssaan joka ikinen viikko. Olen niin kertakaikkisen traumatisoitunut maaseudun pimeydestä ja sen elämää rajoittavuudesta, että voin vain toivoa oloni hellittävän viimeistään ensi keväänä.

Nopeasti ohikiitävä, kaunis hetki 29.10.2018.

Nopeasti ohikiitävä, kaunis hetki 29.10.2018.

Olin kyllä huomannut kaamoksen normaaliakin ikävämmän vaikutuksen olooni tänä syksynä, ja mm. juuri siksi tajusin aloittaa 5:2-dieetin eli pätkäpaaston. En kuitenkaan ollut tajunnut, kuinka kypsä olinkaan jatkuvaan pimeyteen. Olen iltaihminen, mutta maalla olen pakottanut itseäni enemmän aamuihmisen suuntaan, jotta ehtisin saada päivänvalosta edes jotain irti. Maaseudulla päivää ei kuitenkaan pysty keinotekoisesti pidentämään valoilla niin kuin kaupungeissa, ja niinpä sisälle on vetäydyttävä jo neljän maissa, ellei halua nököttää pimeydessä katsomassa pimeyteen. Helsingissä käydessäni hihkun iltalenkeillä, koska minun on ylipäänsä mahdollista lähteä lenkille vaikka iltayhdeksältä ja nauttia samalla muiden elämänmenosta ja pihoja koristavista jouluvaloista. Maalla iltalenkeillä ei ole mitään nähtävää loppusyksystä. Otsalampun voimin lenkille voi toki lähteä, mutta antoisaa se ei tule olemaan, mikäli mielii nähdä jotain muutakin kuin maantien reunan.

Erittäin harvinainen hetki 18. marraskuuta. Taisi olla koko marraskuun ainoa kirkas päivä.

Erittäin harvinainen hetki 18. marraskuuta 2018. Taisi olla koko marraskuun ainoa kirkas päivä.

Olen nyt asunut Helsingissä vajaat pari viikkoa ja käynyt talossa muutaman kerran vain kasveja kastelemassa ja muutamia tavaroita hakemassa. Käynnit ovat kieltämättä olleet haikeita. Viimeksi tontilla oli jo melkoisesti lunta ja sen tuomaa valoisuutta, mutta minulla ei ollut kameraa mukana. En osaa sanoa, näkevätkö muut näitä maisemia siten kuin minä, mutta minusta näkymät talolta ovat ilmiömäisen upeat. Surettaa, etten niistäkään huolimatta viihdy juuri nyt talossa, mikä tuntuu hieman käsittämättömältä. Toisaalta selitin jo pimeyden, yksinäisyyden ja sen, että murju voittaa ihanan kodin, jos jälkimmäisessä ei saa asua oman rakkaansa kanssa. Siinä on riittävästi syitä nykyiselle asumisjärjestelylle. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä laitan talon myyntiin, kunhan talofirma on tehnyt kaikki tarvittavat korjaukset! Mies on ajatuksesta kauhuissaan, hän kun rakastuu taloon ja sen ympäristöön päivä päivältä enemmän.

Aion kirjoitella säännöllisesti tilanteen etenemisestä tai muuttumisesta. Myös 5:2-dieetin väliaikatuloksista on luvassa kirjoituksia. Tällä erää toivotan kaikille rentouttavaa ja mielekästä joulua sellaisessa seurassa, jossa on hyvä olla, olkoon se omaa tai muiden!