Avainsana-arkisto: syöminen

Aloitin 5:2-dieetin yli kuukausi sitten

Vielä jokin aika sitten luulin, etten enää koskaan kirjoittaisi mistään laihdutukseen liittyvästä puhumattakaan siitä, että ryhtyisin itse dieetille. Olin yksinkertaisesti saanut aiheesta tarpeekseni. Menneisyydessä kirjoitin sen verran paljon laihdutuksesta ja painonhallinnasta, että blogissa on aihepiirille kokonaan oma kategoriansa. Jo pitkään olin ajatellut, ettei se kategoria saa enää jatkoa.

Mutta sitten kuin ihmeen kaupalla innostuin 5:2-dieetistä. Muistaako kukaan vielä sitä? Se leimattiin nopeasti trendidieetiksi, kun se ”saapui” Suomeen syksyllä 2013, ja monet naistenlehdet kuin myös jotkin virallisemmat tahot kirjoittivat siitä.

Lue esim.

Minä totta puhuen kokeilin dieettiä jo silloin kuuden viikon ajan. Blogia minulla ei vielä silloin ollut, joten en raportoinut mitään kokeilustani. Merkille pantavaa oli kuitenkin se, että kiinnostuin kokeilemaan dieettiä, vaikka mikään valmis dieetti ei koskaan aiemmin ollut kiinnostanut minua piirun vertaa. Jo siis syksyllä 2013 tiesin, että 5:2-dieetti eroaa merkittävästi monista muista dieeteistä. Juuri sen merkittävän eron takia halusin kokeilla dieettiä ja myös onnistuin kokeilussani. Marraskuussa 2018 ryhdyin taas 5:2-dieetille, ja nyt minulla on kuudes viikko menossa.

Mikä kumman 5:2-dieetti?

5:2-dieetillä syödään viitenä päivänä viikossa normaalisti ja osittain paastotaan kahtena päivänä: naiset saavat paastopäivinä syödä 500 kalorin edestä, miehet puolestaan 600 kalorin edestä. Näin ollen 5:2-dieetti on yksi variaatio pätkäpaastosta eli jaksoittaisesta paastosta (intermittent fasting), jota voi harjoittaa lukuisin tavoin. Tänä päivänä suositumpi on 16:8-malli, jossa paastotaan joka päivä 16 tuntia ja syödään kaikki päivän ateriat kahdeksan tunnin sisällä. Minuun se malli ei ole koskaan vedonnut enkä halua muutenkaan kikkailla ruoan kanssa joka ikinen päivä. Itse en olisi millään dieetillä, elleivät syömistottumukseni toisinaan lähtisi pysyvästi käsistä, mikä puolestaan johtaa moneen ei-toivottuun seuraukseen, kuten väsähtäneeseen oloon ja liian kireiksi käyviin vaatteisiin. 5:2-dieetti onneksi katkaisi tälläkin kertaa ikävän herkuttelukierteen, jonka vankina olin ollut jo kuukausia.

5:2-dieetti ei määrää sitä, mitä saa syödä, eli dieettiä voi soveltaa omaan ruokavalioon täydellisesti. Käytännössä paastopäivän kalorit voi halutessaan nauttia pienen suklaalevyn muodossa, joskaan sellaiseen ei missään nimessä kannusteta. Suosituksena on syödä paljon kasviksia, kuitua ja yleensäkin täyttäviä mutta vähäkalorisia ruokia. Kalorit voi syödä joko esim. kahdessa osassa tai vain yhdessä riippuen siitä, haluaako syödä kaksi pienempää ateriaa vai yhden suuremman. Kalorit voi syödä mihin tahansa vuorokauden aikaan. Jos aamiainen on itselle päivän tärkeimpiä aterioita, paastopäivinäkin voi olla viisasta syödä pieni aamiainen, toiset taas pärjäävät paremmin säästäessään kalorit iltaan.

Viikon kaksi paastopäivää voi pitää silloin kun ne itselle parhaiten sopivat, mutta ei peräkkäisinä päivinä. Olo pysyy parempana ja dieetti tuntuu helpommalta, kun yhden paastopäivän jälkeen saa taas syödä normaalisti parina päivänä ennen seuraavaa paastopäivää.

Paastodieettejä on jo vuosien ajan yritetty myydä laihtumislupausten lisäksi erilaisilla terveysväitteillä. Oleellista niille väitteille on se, että paastoaminen esitetään terveellisempänä ja tehokkaampana tapana pudottaa painoa kuin ”tavallinen” laihduttaminen, jossa kalorien saantia rajoitetaan joka päivä esim. 2 000 kalorista 1 500 kaloriin. Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan ne väitteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa: 5:2-dieetti muiden paastodieettien ohella ei ole ylivoimainen tavalliseen laihdutuskuuriin verrattuna, vaan ne kaikki toimivat yhtä hyvin, jos niitä vain pystyy noudattamaan. 5:2-dieetin juju on kuitenkin siinä, että joidenkin on paljon helpompaa sitoutua kahteen dieettipäivään viikossa kuin jokapäiväiseen laihduttamiseen. Jos ja kun paastopäivänä tulee kamala nälkä, on helpottavaa tietää, että jo seuraavana päivänä saa syödä, mitä haluaa.

Johtaako 5:2-dieetti ahmimiseen muina päivinä?

Jotkut epäilevät, että osittainen paastoaminen kahtena päivänä viikossa johtaa hallitsemattomaan ahmimiseen muina päivinä. Joillain voi toki niin käydäkin, eikä yksikään dieetti sovi kaikille. 5:2-dieettiä ei suositella mm. syömishäiriöisille juuri siksi, että dieetti voi sotkea lisää jo valmiiksi häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Toisaalta jotkut syömishäiriöiset ovat raportoineet 5:2-dieetin tasapainottavan heidän syömisiään ja vähentävän ahmimiskohtauksia.

Itse olen entinen syömishäiriöinen, ja 5:2-dieetti tuli minulle kuin lahjana taivaasta. Ennen dieetille ryhtymistä minua ei ollut kiinnostanut terveellinen syöminen miesmuistiin. Kaamosrasitus iskee minuun pahemmin vuosi vuodelta, ja olin vajonnut sohvan pohjalle ilman kiinnostusta juuri mihinkään. Minulla ei ollut tippaakaan motivaatiota katsoa syömisiäni tai hitustakaan tahdonvoimaa tai kurinalaisuutta sanoa millekään mieliteolle ei. Sitä paitsi söin herkkuja silloinkin, kun minulla ei edes ollut mielitekoja. En keksinyt muuta tapaa selviytyä vuoden pahimmasta ajasta kuin syömällä mitä vain milloin vain, vaikka siitä seurasikin aina paha olo. Menin joka ilta nukkumaan vatsa turvonneena ja pullottavana. Olin jo hyväksynyt sen, etten pysty löytämään ratkaisua mistään, kunnes yhtenä iltana marraskuun alkupuolella 5:2-dieetti vain pälkähti mieleeni vanhasta muistista. En yhtään tiedä, miksen ollut ”keksinyt” sitä jo aiemmin. Pidin ensimmäisen paastopäivän heti seuraavana päivänä, ja sillä tiellä olen yhä.

Millaisia tuloksia 5:2-dieetillä voi saavuttaa?

Laihtuminen lienee selvin seuraus, mutta moni kertoo myös mielen kirkastuvan paastopäivinä. Jotkut pystyvät keskittymään asioihin paremmin ja saamaan enemmän aikaan, koska verensokeri ei koko ajan pompahtele napostelun takia. Itse olen esimerkki juuri heistä: paastopäivinä olen tuotteliaampi ja skarpimpi kuin muulloin, ja suorastaan aina odotan paastopäiviä, ne kun ovat antaneet minulle niin paljon.

Itse en punninnut itseäni ennen dieetille ryhtymistä, koska en enää käytä vaakaa. Otin kuitenkin mittani ylös. Monet asiantuntijat sanovat mittojen kertovan enemmän kuin vaaka, joka ei pysty erottamaan, kuinka paljon kehossa on esim. sulamatonta ruokaa. Omalta vyötäröltäni on tähän mennessä lähtenyt kolme senttiä, ja käsivarret ovat selvästi linjakkaamman näköiset kuin ennen. Rasvaa on siis palanut.

Aion olla dieetillä niin kauan, kunnes mahdun taas mukavasti kaikkiin vaatteisiini. En tavoittele mitään tiettyä painoa, vaan hyvää oloa. En ole innokas shoppailija, ja olisikin ikävää joutua ostamaan uusia vaatteita vain siksi, etten mahdu edellisiin.

Dieetti vai elämäntapa?

Olen niin ihastunut 5:2-dieettiin, etten unelmoi ollenkaan sen päättymisestä. Dieetin tuoma viikoittainen kalorivaje on kuitenkin sen verran suuri, ettei dieetillä voi olla ikuisesti. Siksi 5:2-dieetti muuttuukin 6:1-malliseksi ylläpidoksi, kunhan liikakilot on pudotettu. Kun tarvetta laihtua ei enää ole, silloin vain yksi viikoittainen paastopäivä riittää ylläpitämään saavutetut tulokset. Kuutena päivänä syödään normaalisti. Mallia voi myös soveltaa itselleen sopivammaksi: jos yhä haluaa osittain paastota parina päivänä, voi syödä esim. reilut 1000 kaloria kahtena päivänä viikossa, jolloin vaikutus on melko sama kuin 6:1-mallissa.

Mitä paastopäivinä kannattaa syödä?

Vain taivas on rajana, kun miettii syötäviä, ja valmiitakin reseptejä on netti pullollaan.

Itse paastoan aina koko päivän ja syön vasta illalla. Lempiruokani paastopäivinä on kukkakaali. Rainbow’n 450 gramman pakastepussillinen kukkakaalia sisältää vain 90 kaloria. Siis lähes puoli kiloa kasviksia ja alle sata kaloria! Se on hyvä pohja aterialle kuin aterialle, ja yleensä kaadan kukkakaalien päälle jonkin valmiin kuppimuonan, jossa on esim. riisiä tai pastaa. Käyttämissäni valmisruoissa on yleensä noin 240-330 kaloria. Kukkakaalin, muiden kasvisten ja kuppimuonan lisäksi voi usein vielä syödä 500 kalorin rajoissa vaikka omenan, mikäli haluaa. Myös monet puurot ja marjat sopivat erinomaisesti paastopäiviin. Oma esimerkkini osoittaa, että laiskakin ruoanlaittaja keksii keinot, 5:2-dieetillä ei siis tarvitse jaksaa taikka osata kokata.

Loppusanat

Tämän kirjoituksen tarkoitus oli jakaa tietoa keinosta, joka pelasti oman syksyni niin fyysisesti kuin henkisesti. Kaikki eivät kuitenkaan ole minun tilanteessani eivätkä muutenkaan hyödy minkäänlaisista dieeteistä. Niinpä en kehotakaan ketään ryhtymään dieetille, ellei siihen ole tarvetta ja kiinnostusta. 5:2-dieetti ei sovi alaikäisille, raskaana oleville, puutoksista kärsiville vanhuksille eikä jo ennestään laihoille ihmisille.

Ylipainoisille, lihaville ja niille normaalipainoisille, joiden syömiset ovat sekaisin ja paino koko ajan nousussa, 5:2-dieetti muiden paastodieettien ohella voi kuitenkin tutkimustiedonkin mukaan olla varteenotettava tapa pudottaa painoa ja palauttaa tasapaino syömisiin.

Itse aion ensi keväänä julkaista blogissa lopulliset tulokset ennen ja jälkeen -kuvineen. Tuntuu ihanalta olla kerrankin hyvissä ajoin liikkeellä: kun media taas heti uudenvuoden jälkeen täyttyy laihdutusartikkeleista ja kuntosalit hikoilijoista, minä olen siinä vaiheessa paastonnut jo lähes kaksi kuukautta. Uutta vuotta ei tarvitse aloittaa omasta olosta ja ulkonäöstä murehtien. Veikkaan, että olen haluamissani mitoissa viimeistään maalis-huhtikuussa!

Viisi tarpeetonta ja kallista trendiruokaa + kunnolliset vaihtoehdot niille

Elämme trendikkäitä aikoja, varsinkin kun puhutaan syömisestä, erilaisista ruokavalioista ja siitä, mikä on terveellistä syötävää. Trendikäs syöminen on kuitenkin ennen kaikkea kallista, ja siten tuottoisa bisnes monille yrityksille, eikä trendiruoka välttämättä tarjoa mitään terveydellisiä etuja tavalliseen ruokaan verrattuna. Tietyt trendiruoat voikin nähdä lähinnä vain statussymbolina, sillä keskivertokansalaisella ei ole varaa ostaa niitä säännöllisesti. Ja vaikka olisikin, rahan haaskaaminen trendiruokiin on tavattoman typerää. Olen itse mennyt ansaan ja ostanut menneisyydessä älyttömän (pitäisikö kiertelemättä sanoa sairaan) kalliita trendiruokia, mutta tulin lopulta järkiini. Pystyn nyt hiukan viisaampana listaamaan kaikkein pahimmat ja kalleimmat trendiruoat, joita ilman kaikki voivat mielestäni elää.

viisi tarpeetonta ja kallista trendiruokaa

1. vaniljajauhe/vaniljauute vs. vaniljasokeri

Tänä päivänä vaniljaa vaativissa resepteissä lukee useimmiten joko vaniljajauhe tai vaniljauute. Niissä on pelkästään aitoa vaniljaa joko sellaisenaan tai alkoholiin sekoitettuna. Ne ovat suhteessa niin hinnakkaita, että niitä ei taatusti edes saataisi kaupaksi, ellei sokeri olisi trendikkäästi pannassa juuri nyt. 100-prosenttinen aito vanilja kuulostaa kuitenkin todella houkuttelevalta, mutta kun…

  • Vaniljajauhe (Urtekram) 330,00 €/kg, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Vaniljauute (Steenbergs) 165,00 €/litra, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Vaniljasokeri (Dansukker) 8,18 €/kg, Prisma

eri vaniljat

Kun myös vaniljasokerissa on aitoa vaniljaa, ja se on huomattavasti riittoisampaa ja paremman makuista kuin lähes 322 euroa kalliimpi serkkunsa kilohinnaltaan, en näe vaniljajauheen ostamiselle moniakaan perusteita. Tuolla säästöllähän lähtee jo matkalle! Tai ostaa vuosien kuluessa pikku pirtin maalta.

Omassa keittiössäni vaniljauute ja -jauhe kuluivat todella nopeasti, ja mikä pahinta, en saanut tekeleisiin kaipaamaani vaniljan makua. Käytin uutetta ja jauhetta ensisijaisesti raakaleivonnassa, jossa leipomuksia luonnollisestikaan ei paisteta, eli vaniljan olisi pitänyt maistua erityisen voimakkaasti. Usein en silti maistanut sitä juuri ollenkaan. Vaniljasokeri puolestaan tuoksuu huumaavan hyvälle ja tuo leipomuksiin oikean vaniljan maun.

2. kaneli vs. ceyloninkaneli

Kun lopulta sain suuren hehkutuksen houkuttelemana käsiini ceyloninkanelia, joka on usein loppu nettikaupoista, pettymys oli makutestin jälkeen tuntuva. Ceyloninkaneli on vakiinnuttanut asemansa kumariinittomana (eli siten myrkyttömänä), ja lempeämpänä ja makeampana kuin tavallinen kaneli (kassia- tai burmankaneli), jota väitetään kitkeräksi myrkyllisyyden lisäksi. Kuulostaa ihanteelliselta: ceyloninkanelista saa kaikki kanelin hyvät puolet ilman huonoja. Mutta ei. Ceyloninkaneli on hyvin mautonta kaimaansa nähden. Jos pitää kanelista, ceylonista ei saa sitä makua, aromia ja vahvuutta, mihin on tottunut. Ceylon voi olla ok jonain muuna mausteena, mutta ei käy kanelista. Siitä ei mielellään maksaisi enempää kuin tavallisesta kanelista, koska se on niin aneemista. Hinnaltaan ceyloninkaneli on kuitenkin varsin verevää.

  • Ceyloninkaneli (Urtekram) 52,31 €/kg, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Kaneli (Meira) 17,06 €/kg, Prisma

Lue myös: Myrkytön kaneli on mauton kaneli?

kanelit

3. kookosöljy vs. muut öljyt

Kookosöljyä voi hyvin käyttää, jos erityisesti pitää sen mausta, mutta terveellisyyden tai edullisuuden takia sitä ei kannata käyttää. Se on tyydyttynyttä rasvaa, joka on onnistuneesti saanut terveystuotteen leiman.

  • Kookosöljy (CocoVi) 30,00 €/litra, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Paisto- ja friteerausöljy (Rainbow) 2,48 €/litra, Prisma
  • Ekstra-neitsytoliiviöljy (Pons) 8,50 €/litra, Prisma

Lue myös: Hittituote kookosöljy on kasvirasvoista epäterveellisin

4. erilaiset superfoodit, eksoottiset marjat/marjajauheet

Niputan tässä kategoriassa yhteen kaiken maailman lucumat, macat, spirulinat, acait ja baobabit. Jo nimet kertovat, etteivät juuri nuo ruoat välttämättä ole fiksuimpia valintoja suomalaiselle. Suomessa kasvaa paljon hyviä juureksia ja antioksidanttipitoisia marjoja, jolloin ulkomaalaisten superfoodien kova hinta, huikaiseva hiilijalanjälki ja toisinaan mitätön maku panevat miettimään, miksi emme syö lähimaastomme superruokia.

  • Lucumajauhe (CocoVi) 61,67 €/kg, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Spirulinajauhe (Hyvä olo) 145,00 €/kg, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Kotimainen mustikka 0,00 €/kg, keruupaikkana koko Suomi. Tiesitkö, että 90 prosenttia Suomen mustikoista, puolukoista ja hilloista jää poimimatta joka vuosi? (Lähde: Kaleva)

superruoat

5. erilaiset ”terveys”patukat

Trendimaailmassa patukoiden hinta on jälleen kerran valtava, mutta maku onneton. Ajatus luonnollisesta patukasta ilman lisättyä sokeria, jauhoja, säilöntäaineita ja vastaavia on sinänsä hieno. Jos kuitenkin haluaa taateleita ja pähkinöitä, joista monet terveyspatukat koostuvat, silloin paljon edullisempi ja maukkaampi vaihtoehto on pakata laukkuun juuri niitä taateleita ja pähkinöitä patukan sijasta. Jos taas haluaa makeamman patukan, joka käy paremmin oikeasta herkusta, kalliita ”terveys”patukoita ei voi silloin harkitakaan.

  • CocoVi Supersnack -patukat 66,67 €/kg, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Elovena välipalakeksit 9,83 €/kg, Prisma
  • Nestle Fitness Täysjyväpatukka mansikka 16,24 €/kg, Prisma

cocovi-patukat

***

Toivotan lukijoille herkullisempaa, edullisempaa ja epämuodikkaampaa elämää!

Päivitetty 21.2.2018: Superfoodeista puhuttaessa muutettu kohta ”Kotimainen mustikka (Pakkasmarja) 6,45 €/kg, Prisma” muotoon ”Kotimainen mustikka 0,00 €/kg, keruupaikkana koko Suomi” lukijapalautteen innoittamana.

20 vuotta syömishäiriöistä ajattelua

Olin 10-vuotias, kun kuulin ensi kertaa olevani lihava. Joku luokkakaveri sanoi niin koulussa. En ajatellut asiaa ensin paljoakaan, mutta pian joku muu sanoi samaa. Minua ei haluttu erääseen akrobaattiseen liikuntaryhmään, koska luokkakaverien mukaan en kuitenkaan olisi taipunut mihinkään liikkeisiin läskieni takia. Kun lopulta pari läheistäni kommentoi painoani ja vertasi minua hoikempiin ystäviini, silloin todella tajusin asioiden olevan pielessä. Koulukavereiden jutut vielä kestin, mutta läheisten silmissä halusin olla hyväksytty ja rakastettu, jollainen en selvästi ollut 10-vuotiaan tytön painossani.

En ollut koskaan ajatellut painoani ennen kuin muut alkoivat huomautella siitä. Peiliin katsoessani en ollut koskaan katsonut vartaloani millään silmällä, minussa ei kerta kaikkiaan ollut piiruakaan kehokeskeistä ajattelua. En ollut koskaan ajatellut ruumiini kokoa. En ollut koskaan osannut vertailla eri ihmisten vartaloita. Nähdessäni ihmisiä kadulla tai missä tahansa en koskaan osannut ajatella heitä hoikkina tai lihavina ihmisinä, niitä käsitteitä ei vain ollut minulle olemassa. Ja miksi olisi ollutkaan, olinhan kymmenvuotias. Kun painostani alettiin huomautella, en voinut enää syödä mitään makeaa tai epäterveellistä kotona ilman joidenkin pelkoa siitä, että lihon lisää, eikä meillä muutenkaan syöty mitään makeaa arkena. Kun saamani paheksunta oli käynyt enemmän kuin selväksi, oli aika hypätä vaa’alle. En voi tietää, millaista lukemaa kukin lukija on mielessään ajatellut tähänastisen tarinani perusteella, mutta oletettavasti suurta sellaista, koska puhutaan läskistä lapsesta. Vaa’an viisari pysähtyi 44 kilon kohdalle. Kyllä, olin läski 44-kiloinen. Todellisuudessa en ollut kiloakaan ylipainoinen lihavasta puhumattakaan, enkä ole koskaan myöhemminkään elämässäni ylittänyt normaalin painon ylärajaa.

Oli aika ryhtyä dieetille. Olin muutenkin aktiivinen lapsi, ja aloitin myös karaten harrastamisen niihin aikoihin. Motiivina laihdutukselle toimi toive siitä, että minua rakastettaisiin taas, enkä saisi jatkuvasti kuulla pyöreydestäni. Aloin miettiä syömisiäni. Aika pian olin perillä kaloreista ja kielletyistä ruoista, ja muistan jopa saarnanneeni samanikäiselle sukulaispojalle siitä, kuinka epäterveellinen hänen syömänsä suklaapatukka oli. ”Et sä tiedä, kuinka paljon tossa on kaloreita, susta tulee pian lihava.” Ja tämä tuli tytöltä, joka ei muutamaa kuukautta aikaisemmin ollut koskaan osannut edes ajatella tällaisia asioita. Ajattelin vain hänen parastaan, sillä minullehan oli opetettu, että lihominen on pahinta mitä voi tapahtua maailmassa, jossa pienikin pyöreys tarkoitti väistämättä haukkujen saamista ja siitä seuraavaa surua.

Muistan elävästi, kun paino tippui alle neljänkymmenen. Olin täyttänyt 11 vuotta, ja ollut ensimmäisellä dieetilläni, ja laihtunut sillä 38 kiloon, siis yhteensä kuusi kiloa. Se tuntui riittävän, eikä painoani enää kommentoitu. Yksikin ystävä kertoi äitinsä sanoneen minut nähtyään, että ”Ei se ollut yhtään niin lihava kuin olin kuvitellut”.

Vuodet vierivät, ja menin yläasteelle. Luokallani sattui olemaan monia isokokoisia/aikaisin kehittyneitä/oikeastikin lihavia tyttöjä, ja niinpä olin normaalipainoisena luokkani siroin. 14-vuotiaana minulla oli uusi bestis, jonka kanssa olimme lähentyneet parin edellisvuoden aikana. Meillä oli upeaa yhdessä (juuri tuo ikä on minulle yhä se ikä, jolloin läheinen ystävä oli kaikista tärkein asia elämässä), mutta oli yksi asia, mikä minua usein vaivasi. Hän oli nimittäin reilusti minua hoikempi, ja tunsin itseni valtavaksi hänen rinnallaan. Vertailua, jota todellakin olin 10-vuotiaasta oppinut harrastamaan, helpotti se, että olimme hyvin saman pituisia. En ollut edes tajunnut, kuinka pyöreä olin häneen verrattuna ennen yhtä meistä otettua valokuvaa. Kuvassa olimme kylläkin naamiaisasuissa, mutta hän oli niin totaalisen hoikka ja minä niin mahdottoman pyöreä. Silloin päätin, että painoa on pakko saada alas.

Laihtuminen oli hidasta mutta tasaista. 15-vuotiaana aloitin tähän päivään asti kestäneen juoksuharrastukseni. Minulle niin rakas ja elintärkeä harrastus sai todellakin alkunsa siitä, että minun oli pakko laihtua, vaikka todellisuudessa mitään laihdutustarvetta ei ollut. Lukion alettua kävimme bestikseni kanssa aerobicissa, jonne hän sai äidiltään kyydin. Minullekin tarjottiin kyytiä, koska asuimme lähekkäin. Mutta ei, minä tietysti juoksin treeneihin, riehuin siellä puolitoista tuntia, ja juoksin sitten takaisin kotiin.

Lopulta sain kauan tavoittelemani ”palkinnon”: 16-vuotiaana olin anorektinen ja painoin vähemmän kuin aloittaessani laihdutuksen 10-vuotiaana. Välit bestiksen kanssa olivat jo viilenneet, ja nähdessäni hänet viimeisen kerran todistin, kuinka hänestä oli tullut nainen. Hänellä oli rinnat ja peppu, ja hän näytti silmiini suorastaan isolta. Hän painoi taatusti yli 10 kiloa minua enemmän. Olimme myös sovittaneet joitain vaatteita hetkeä aikaisemmin, ja minulle täysin roikkuvat ja löysät vaatteet olivat hänen päällään kireitä.

Minä 16-vuotiaana.

Minä 16-vuotiaana.

Kuudessa vuodessa kommentit siitä, kuinka lihava olin, muuttuivat kauhisteluksi siitä, kuinka kipeää tekevän laiha olin. Välillä hyvin yllättävätkin tahot, kuten naapurit, ilmaisivat huolensa. Itse en pitänyt itseäni laihana. ”Suostuin” lihomaan muutaman kilon saadakseni muiden päivittelyt ja sairaalalla uhkailut loppumaan, ja olin monta seuraavaa vuotta yhä alipainoinen tai aivan normaalipainon alarajoilla.

Täytin hiljattain 31 vuotta. Ensimmäisestä dieetistäni on nyt kulunut 20 vuotta. Näihin 20 vuoteen on tavallaan mahtunut useitakin sellaisia vuosia, jolloin syöminen ja paino eivät ole olleet aktiivisesti mielessäni. Mutta kun tarkastelen asiaa täysin rehellisesti, syömishäiriöinen ajattelu on aina ollut olemassa juuri siitä hetkestä alkaen, kun ajatukset pyöreyden järkyttävyydestä, painosta ja hoikkuuden tärkeydestä istutettiin ja juurrutettiin minuun 20 vuotta sitten. Sanoisin, että syömishäiriömäiset ajatukset korkeintaan nukkuvat välillä, joskus kauankin, kunnes jokin laukaisee ne. Välillä niiden laukaisemiseen tarvitaan jotain ravisuttavaa, kuten USA:han kesätöihin lähteminen (jolloin lihoin 11 kiloa kolmessa kuukaudessa), tai jotain täysin mitätöntä ja merkityksetöntä.

Syömishäiriöinen ajattelu ei (enää) näyttäydy samoin kuin ennen, eikä ihme, sillä en ole aikoihin ollut syömishäiriöinen. En pidä itseäni lihavana, enkä pelkää syömistä, vaan päinvastoin syön mieluusti usein ja paljon. En tuijottele itseäni peileistä ja näyteikkunoista. Toisinaan en käy vaa’allakaan kuukausiin, mutta pitkällisellä kokemuksellani osaan arvioida pienetkin lihomiset ja laihtumiset hyvin tarkkaan silmämääräisesti.

Missä syömishäiriöinen ajattelu sitten näkyy? Se näkyy eniten siinä, että ajattelen paljon syömisiin ja painoon liittyviä asioita. Ne valtaavat reilusti alaa mielessäni, ja niin on ollut viimeiset 20 vuotta. Se näkyy päiväkirjoissani, joiden sivut ovat 80-prosenttisesti syömisiin ja painoon liittyviä tekstejä täynnä. Se näkyy siinä, että lihominen on yhä ikävimpiä asioita, mitä tiedän, ja ahdistusta lisää aina pelko siitä, etten pystykään herkutteluputken jälkeen lopettamaan syömistä, vaikka puntari näyttäisi ennätyksellisen suurta painoa. Se näkyy siinä, että otin tarkoituksellisesti vaa’an mukaan Irlantiin, jotta USA:n tapahtumat eivät varmasti toistuisi (eivätkä ne toistuneet). 20 vuoden kokemuksella voin sanoa, että minulla ei ole mitään muuta yhtä perustavanlaatuista ja pitkäkestoista ongelmaa kuin ruoka ja sen läskiä kerryttävä vaikutus. Ei mene päivääkään, ettenkö puristelisi vatsan seutua ja kokeilisi, minkä kokoisen makkaran saan kämmeniini istuma-asennossa.

Nykyään ikävintä tässä kaikessa on mielestäni se, miten pinnallista ja itsekeskeistä painon, oman kehon ja muiden ihmisten vartalojen tarkastelu on. Hyvin tavallista se on nykyisessä selfieiden täyteisessä maailmassa, mutta en silti voi olla ajattelematta, miten typerää, turhamaista ja etuoikeutettua on kokea syöminen ja paino ongelmiksi. Hyvin todellisia ne ongelmat ovat, mutta silti niin tavattoman itsekkäitä. Eikö ihmisellä tosiaankaan ole muita tähdellisempiä huolia? Mitä helvetin väliä sillä on, paljonko painaa ja kuinka läskiltä luulee näyttävänsä, kun maailmassa on isompiakin, OIKEITA huolia? Siltä minusta välillä tuntuu, mutta silti kasvoin maailmaan, johon en ollut tervetullut normaalipainoisena lapsena. Ja se oli niin kova pala, etten vieläkään ole siitä toipunut.

Minä 10-vuotiaana.

Minä 10-vuotiaana.