Avainsana-arkisto: syöminen

Viisi tarpeetonta ja kallista trendiruokaa + kunnolliset vaihtoehdot niille

Elämme trendikkäitä aikoja, varsinkin kun puhutaan syömisestä, erilaisista ruokavalioista ja siitä, mikä on terveellistä syötävää. Trendikäs syöminen on kuitenkin ennen kaikkea kallista, ja siten tuottoisa bisnes monille yrityksille, eikä trendiruoka välttämättä tarjoa mitään terveydellisiä etuja tavalliseen ruokaan verrattuna. Tietyt trendiruoat voikin nähdä lähinnä vain statussymbolina, sillä keskivertokansalaisella ei ole varaa ostaa niitä säännöllisesti. Ja vaikka olisikin, rahan haaskaaminen trendiruokiin on tavattoman typerää. Olen itse mennyt ansaan ja ostanut menneisyydessä älyttömän (pitäisikö kiertelemättä sanoa sairaan) kalliita trendiruokia, mutta tulin lopulta järkiini. Pystyn nyt hiukan viisaampana listaamaan kaikkein pahimmat ja kalleimmat trendiruoat, joita ilman kaikki voivat mielestäni elää.

viisi tarpeetonta ja kallista trendiruokaa

1. vaniljajauhe/vaniljauute vs. vaniljasokeri

Tänä päivänä vaniljaa vaativissa resepteissä lukee useimmiten joko vaniljajauhe tai vaniljauute. Niissä on pelkästään aitoa vaniljaa joko sellaisenaan tai alkoholiin sekoitettuna. Ne ovat suhteessa niin hinnakkaita, että niitä ei taatusti edes saataisi kaupaksi, ellei sokeri olisi trendikkäästi pannassa juuri nyt. 100-prosenttinen aito vanilja kuulostaa kuitenkin todella houkuttelevalta, mutta kun…

  • Vaniljajauhe (Urtekram) 330,00 €/kg, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Vaniljauute (Steenbergs) 165,00 €/litra, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Vaniljasokeri (Dansukker) 8,18 €/kg, Prisma

eri vaniljat

Kun myös vaniljasokerissa on aitoa vaniljaa, ja se on huomattavasti riittoisampaa ja paremman makuista kuin lähes 322 euroa kalliimpi serkkunsa kilohinnaltaan, en näe vaniljajauheen ostamiselle moniakaan perusteita. Tuolla säästöllähän lähtee jo matkalle! Tai ostaa vuosien kuluessa pikku pirtin maalta.

Omassa keittiössäni vaniljauute ja -jauhe kuluivat todella nopeasti, ja mikä pahinta, en saanut tekeleisiin kaipaamaani vaniljan makua. Käytin uutetta ja jauhetta ensisijaisesti raakaleivonnassa, jossa leipomuksia luonnollisestikaan ei paisteta, eli vaniljan olisi pitänyt maistua erityisen voimakkaasti. Usein en silti maistanut sitä juuri ollenkaan. Vaniljasokeri puolestaan tuoksuu huumaavan hyvälle ja tuo leipomuksiin oikean vaniljan maun.

2. kaneli vs. ceyloninkaneli

Kun lopulta sain suuren hehkutuksen houkuttelemana käsiini ceyloninkanelia, joka on usein loppu nettikaupoista, pettymys oli makutestin jälkeen tuntuva. Ceyloninkaneli on vakiinnuttanut asemansa kumariinittomana (eli siten myrkyttömänä), ja lempeämpänä ja makeampana kuin tavallinen kaneli (kassia- tai burmankaneli), jota väitetään kitkeräksi myrkyllisyyden lisäksi. Kuulostaa ihanteelliselta: ceyloninkanelista saa kaikki kanelin hyvät puolet ilman huonoja. Mutta ei. Ceyloninkaneli on hyvin mautonta kaimaansa nähden. Jos pitää kanelista, ceylonista ei saa sitä makua, aromia ja vahvuutta, mihin on tottunut. Ceylon voi olla ok jonain muuna mausteena, mutta ei käy kanelista. Siitä ei mielellään maksaisi enempää kuin tavallisesta kanelista, koska se on niin aneemista. Hinnaltaan ceyloninkaneli on kuitenkin varsin verevää.

  • Ceyloninkaneli (Urtekram) 52,31 €/kg, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Kaneli (Meira) 17,06 €/kg, Prisma

Lue myös: Myrkytön kaneli on mauton kaneli?

kanelit

3. kookosöljy vs. muut öljyt

Kookosöljyä voi hyvin käyttää, jos erityisesti pitää sen mausta, mutta terveellisyyden tai edullisuuden takia sitä ei kannata käyttää. Se on tyydyttynyttä rasvaa, joka on onnistuneesti saanut terveystuotteen leiman.

  • Kookosöljy (CocoVi) 30,00 €/litra, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Paisto- ja friteerausöljy (Rainbow) 2,48 €/litra, Prisma
  • Ekstra-neitsytoliiviöljy (Pons) 8,50 €/litra, Prisma

Lue myös: Hittituote kookosöljy on kasvirasvoista epäterveellisin

4. erilaiset superfoodit, eksoottiset marjat/marjajauheet

Niputan tässä kategoriassa yhteen kaiken maailman lucumat, macat, spirulinat, acait ja baobabit. Jo nimet kertovat, etteivät juuri nuo ruoat välttämättä ole fiksuimpia valintoja suomalaiselle. Suomessa kasvaa paljon hyviä juureksia ja antioksidanttipitoisia marjoja, jolloin ulkomaalaisten superfoodien kova hinta, huikaiseva hiilijalanjälki ja toisinaan mitätön maku panevat miettimään, miksi emme syö lähimaastomme superruokia.

  • Lucumajauhe (CocoVi) 61,67 €/kg, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Spirulinajauhe (Hyvä olo) 145,00 €/kg, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Kotimainen mustikka 0,00 €/kg, keruupaikkana koko Suomi. Tiesitkö, että 90 prosenttia Suomen mustikoista, puolukoista ja hilloista jää poimimatta joka vuosi? (Lähde: Kaleva)

superruoat

5. erilaiset ”terveys”patukat

Trendimaailmassa patukoiden hinta on jälleen kerran valtava, mutta maku onneton. Ajatus luonnollisesta patukasta ilman lisättyä sokeria, jauhoja, säilöntäaineita ja vastaavia on sinänsä hieno. Jos kuitenkin haluaa taateleita ja pähkinöitä, joista monet terveyspatukat koostuvat, silloin paljon edullisempi ja maukkaampi vaihtoehto on pakata laukkuun juuri niitä taateleita ja pähkinöitä patukan sijasta. Jos taas haluaa makeamman patukan, joka käy paremmin oikeasta herkusta, kalliita ”terveys”patukoita ei voi silloin harkitakaan.

  • CocoVi Supersnack -patukat 66,67 €/kg, Hyvinvoinnin tavaratalo
  • Elovena välipalakeksit 9,83 €/kg, Prisma
  • Nestle Fitness Täysjyväpatukka mansikka 16,24 €/kg, Prisma

cocovi-patukat

***

Toivotan lukijoille herkullisempaa, edullisempaa ja epämuodikkaampaa elämää!

Päivitetty 21.2.2018: Superfoodeista puhuttaessa muutettu kohta ”Kotimainen mustikka (Pakkasmarja) 6,45 €/kg, Prisma” muotoon ”Kotimainen mustikka 0,00 €/kg, keruupaikkana koko Suomi” lukijapalautteen innoittamana.

20 vuotta syömishäiriöistä ajattelua

Olin 10-vuotias, kun kuulin ensi kertaa olevani lihava. Joku luokkakaveri sanoi niin koulussa. En ajatellut asiaa ensin paljoakaan, mutta pian joku muu sanoi samaa. Minua ei haluttu erääseen akrobaattiseen liikuntaryhmään, koska luokkakaverien mukaan en kuitenkaan olisi taipunut mihinkään liikkeisiin läskieni takia. Kun lopulta pari läheistäni kommentoi painoani ja vertasi minua hoikempiin ystäviini, silloin todella tajusin asioiden olevan pielessä. Koulukavereiden jutut vielä kestin, mutta läheisten silmissä halusin olla hyväksytty ja rakastettu, jollainen en selvästi ollut 10-vuotiaan tytön painossani.

En ollut koskaan ajatellut painoani ennen kuin muut alkoivat huomautella siitä. Peiliin katsoessani en ollut koskaan katsonut vartaloani millään silmällä, minussa ei kerta kaikkiaan ollut piiruakaan kehokeskeistä ajattelua. En ollut koskaan ajatellut ruumiini kokoa. En ollut koskaan osannut vertailla eri ihmisten vartaloita. Nähdessäni ihmisiä kadulla tai missä tahansa en koskaan osannut ajatella heitä hoikkina tai lihavina ihmisinä, niitä käsitteitä ei vain ollut minulle olemassa. Ja miksi olisi ollutkaan, olinhan kymmenvuotias. Kun painostani alettiin huomautella, en voinut enää syödä mitään makeaa tai epäterveellistä kotona ilman joidenkin pelkoa siitä, että lihon lisää, eikä meillä muutenkaan syöty mitään makeaa arkena. Kun saamani paheksunta oli käynyt enemmän kuin selväksi, oli aika hypätä vaa’alle. En voi tietää, millaista lukemaa kukin lukija on mielessään ajatellut tähänastisen tarinani perusteella, mutta oletettavasti suurta sellaista, koska puhutaan läskistä lapsesta. Vaa’an viisari pysähtyi 44 kilon kohdalle. Kyllä, olin läski 44-kiloinen. Todellisuudessa en ollut kiloakaan ylipainoinen lihavasta puhumattakaan, enkä ole koskaan myöhemminkään elämässäni ylittänyt normaalin painon ylärajaa.

Oli aika ryhtyä dieetille. Olin muutenkin aktiivinen lapsi, ja aloitin myös karaten harrastamisen niihin aikoihin. Motiivina laihdutukselle toimi toive siitä, että minua rakastettaisiin taas, enkä saisi jatkuvasti kuulla pyöreydestäni. Aloin miettiä syömisiäni. Aika pian olin perillä kaloreista ja kielletyistä ruoista, ja muistan jopa saarnanneeni samanikäiselle sukulaispojalle siitä, kuinka epäterveellinen hänen syömänsä suklaapatukka oli. ”Et sä tiedä, kuinka paljon tossa on kaloreita, susta tulee pian lihava.” Ja tämä tuli tytöltä, joka ei muutamaa kuukautta aikaisemmin ollut koskaan osannut edes ajatella tällaisia asioita. Ajattelin vain hänen parastaan, sillä minullehan oli opetettu, että lihominen on pahinta mitä voi tapahtua maailmassa, jossa pienikin pyöreys tarkoitti väistämättä haukkujen saamista ja siitä seuraavaa surua.

Muistan elävästi, kun paino tippui alle neljänkymmenen. Olin täyttänyt 11 vuotta, ja ollut ensimmäisellä dieetilläni, ja laihtunut sillä 38 kiloon, siis yhteensä kuusi kiloa. Se tuntui riittävän, eikä painoani enää kommentoitu. Yksikin ystävä kertoi äitinsä sanoneen minut nähtyään, että ”Ei se ollut yhtään niin lihava kuin olin kuvitellut”.

Vuodet vierivät, ja menin yläasteelle. Luokallani sattui olemaan monia isokokoisia/aikaisin kehittyneitä/oikeastikin lihavia tyttöjä, ja niinpä olin normaalipainoisena luokkani siroin. 14-vuotiaana minulla oli uusi bestis, jonka kanssa olimme lähentyneet parin edellisvuoden aikana. Meillä oli upeaa yhdessä (juuri tuo ikä on minulle yhä se ikä, jolloin läheinen ystävä oli kaikista tärkein asia elämässä), mutta oli yksi asia, mikä minua usein vaivasi. Hän oli nimittäin reilusti minua hoikempi, ja tunsin itseni valtavaksi hänen rinnallaan. Vertailua, jota todellakin olin 10-vuotiaasta oppinut harrastamaan, helpotti se, että olimme hyvin saman pituisia. En ollut edes tajunnut, kuinka pyöreä olin häneen verrattuna ennen yhtä meistä otettua valokuvaa. Kuvassa olimme kylläkin naamiaisasuissa, mutta hän oli niin totaalisen hoikka ja minä niin mahdottoman pyöreä. Silloin päätin, että painoa on pakko saada alas.

Laihtuminen oli hidasta mutta tasaista. 15-vuotiaana aloitin tähän päivään asti kestäneen juoksuharrastukseni. Minulle niin rakas ja elintärkeä harrastus sai todellakin alkunsa siitä, että minun oli pakko laihtua, vaikka todellisuudessa mitään laihdutustarvetta ei ollut. Lukion alettua kävimme bestikseni kanssa aerobicissa, jonne hän sai äidiltään kyydin. Minullekin tarjottiin kyytiä, koska asuimme lähekkäin. Mutta ei, minä tietysti juoksin treeneihin, riehuin siellä puolitoista tuntia, ja juoksin sitten takaisin kotiin.

Lopulta sain kauan tavoittelemani ”palkinnon”: 16-vuotiaana olin anorektinen ja painoin vähemmän kuin aloittaessani laihdutuksen 10-vuotiaana. Välit bestiksen kanssa olivat jo viilenneet, ja nähdessäni hänet viimeisen kerran todistin, kuinka hänestä oli tullut nainen. Hänellä oli rinnat ja peppu, ja hän näytti silmiini suorastaan isolta. Hän painoi taatusti yli 10 kiloa minua enemmän. Olimme myös sovittaneet joitain vaatteita hetkeä aikaisemmin, ja minulle täysin roikkuvat ja löysät vaatteet olivat hänen päällään kireitä.

Minä 16-vuotiaana.

Minä 16-vuotiaana.

Kuudessa vuodessa kommentit siitä, kuinka lihava olin, muuttuivat kauhisteluksi siitä, kuinka kipeää tekevän laiha olin. Välillä hyvin yllättävätkin tahot, kuten naapurit, ilmaisivat huolensa. Itse en pitänyt itseäni laihana. ”Suostuin” lihomaan muutaman kilon saadakseni muiden päivittelyt ja sairaalalla uhkailut loppumaan, ja olin monta seuraavaa vuotta yhä alipainoinen tai aivan normaalipainon alarajoilla.

Täytin hiljattain 31 vuotta. Ensimmäisestä dieetistäni on nyt kulunut 20 vuotta. Näihin 20 vuoteen on tavallaan mahtunut useitakin sellaisia vuosia, jolloin syöminen ja paino eivät ole olleet aktiivisesti mielessäni. Mutta kun tarkastelen asiaa täysin rehellisesti, syömishäiriöinen ajattelu on aina ollut olemassa juuri siitä hetkestä alkaen, kun ajatukset pyöreyden järkyttävyydestä, painosta ja hoikkuuden tärkeydestä istutettiin ja juurrutettiin minuun 20 vuotta sitten. Sanoisin, että syömishäiriömäiset ajatukset korkeintaan nukkuvat välillä, joskus kauankin, kunnes jokin laukaisee ne. Välillä niiden laukaisemiseen tarvitaan jotain ravisuttavaa, kuten USA:han kesätöihin lähteminen (jolloin lihoin 11 kiloa kolmessa kuukaudessa), tai jotain täysin mitätöntä ja merkityksetöntä.

Syömishäiriöinen ajattelu ei (enää) näyttäydy samoin kuin ennen, eikä ihme, sillä en ole aikoihin ollut syömishäiriöinen. En pidä itseäni lihavana, enkä pelkää syömistä, vaan päinvastoin syön mieluusti usein ja paljon. En tuijottele itseäni peileistä ja näyteikkunoista. Toisinaan en käy vaa’allakaan kuukausiin, mutta pitkällisellä kokemuksellani osaan arvioida pienetkin lihomiset ja laihtumiset hyvin tarkkaan silmämääräisesti.

Missä syömishäiriöinen ajattelu sitten näkyy? Se näkyy eniten siinä, että ajattelen paljon syömisiin ja painoon liittyviä asioita. Ne valtaavat reilusti alaa mielessäni, ja niin on ollut viimeiset 20 vuotta. Se näkyy päiväkirjoissani, joiden sivut ovat 80-prosenttisesti syömisiin ja painoon liittyviä tekstejä täynnä. Se näkyy siinä, että lihominen on yhä ikävimpiä asioita, mitä tiedän, ja ahdistusta lisää aina pelko siitä, etten pystykään herkutteluputken jälkeen lopettamaan syömistä, vaikka puntari näyttäisi ennätyksellisen suurta painoa. Se näkyy siinä, että otin tarkoituksellisesti vaa’an mukaan Irlantiin, jotta USA:n tapahtumat eivät varmasti toistuisi (eivätkä ne toistuneet). 20 vuoden kokemuksella voin sanoa, että minulla ei ole mitään muuta yhtä perustavanlaatuista ja pitkäkestoista ongelmaa kuin ruoka ja sen läskiä kerryttävä vaikutus. Ei mene päivääkään, ettenkö puristelisi vatsan seutua ja kokeilisi, minkä kokoisen makkaran saan kämmeniini istuma-asennossa.

Nykyään ikävintä tässä kaikessa on mielestäni se, miten pinnallista ja itsekeskeistä painon, oman kehon ja muiden ihmisten vartalojen tarkastelu on. Hyvin tavallista se on nykyisessä selfieiden täyteisessä maailmassa, mutta en silti voi olla ajattelematta, miten typerää, turhamaista ja etuoikeutettua on kokea syöminen ja paino ongelmiksi. Hyvin todellisia ne ongelmat ovat, mutta silti niin tavattoman itsekkäitä. Eikö ihmisellä tosiaankaan ole muita tähdellisempiä huolia? Mitä helvetin väliä sillä on, paljonko painaa ja kuinka läskiltä luulee näyttävänsä, kun maailmassa on isompiakin, OIKEITA huolia? Siltä minusta välillä tuntuu, mutta silti kasvoin maailmaan, johon en ollut tervetullut normaalipainoisena lapsena. Ja se oli niin kova pala, etten vieläkään ole siitä toipunut.

Minä 10-vuotiaana.

Minä 10-vuotiaana.

Vetelyyden seuraukset

Kerroin tuntevani itseni poikkeuksellisen veteläksi Suomeen palattuani.

Arvasin, että vetelyyttä vastaan ei voi eikä kannata taistella, ja saamissani kivoissa kommenteissakin kehotettiin lepäämään kunnolla. Tavallaan myös iloitsin siitä, että olen ihan poikki, koska tiesin osaavani kerrankin sallia itselleni kaiken mahdollisen unen, makoilun, torkut ja herkut. Niinpä vetelyys onkin näyttänyt ja tuntunut kohdallani oikein nautinnolliselta. Olen nukkunut 10 tunnin yöunia ja ottanut niiden päälle nokosia juuri niin kuin suunnittelin, kaikki raajat suloisesti raukeina jälkeenpäin. Ja kauppaostokset ovat kohta parin viikon ajan näyttäneet tältä:

vegaaniherkut

En ole aikoihin syönyt järin terveellisesti edes yhden päivän ajan. No, Irlannissa tuli puputettua pinaattia, perunaa ja linssejä säkkikaupalla, ja niinpä nyt on pullien ja jäätelön aika! Jopa lähimpien kauppojen vegaaninen herkkuvalikoima tuntuu suurelta Corkin valikoimaan verrattuna. Erityisesti jäätelömakujen paljous ilostuttaa; Lovicen lakritsi- ja nougatjäätelöt ovat huumaavan herkullisia! Lakritsi ja kaikki toffeinen olivat lempimakujani jo ennen vegaaniksi ryhtymistä.

Täysin rauhassa en kuitenkaan ole saanut nukkua ja herkutella. Kirjastossa minua odotti tällainen näky:

cork-kirja

Tietysti Corkin pitää kummitella minulle vielä Suomessakin! Niin ironista, että nimenomaan Corkista kertova kirja oli pantu framille (itse en olisi hakenut juuri Corkia kaikista mahdollisista matkakirjoista). Muutenkin on kohtalon ivaa, että sattumalta löysin kirjan heti palattuani Corkista, en tietenkään ennen lähtöäni. Hassu elämä.

Harmitonta kirjaa paljon häiritsevämpää on vetelyyden tämä puoli:

parveke

Eli kaikki sotkut ja liat, joita en ole jaksanut pestä talven jäljiltä, vaikka aikomukseni oli ryhtyä kuuraushommiin heti nähtyäni kaiteen ja listat. Normaalisti olisin pessyt parvekkeen kaiteineen ja lasituksineen jo keväällä, mutta jättäessäni Suomen maaliskuussa täällä oli vielä kovin talvista ja aivan liian aikaista kevätsiivoukselle. Nyt heinäkuussa ällötyin kaiteesta ja listoista päivä päivältä enemmän, lopulta niin paljon, että…

parveke 2

Sain kuin sainkin parvekkeen pestyä! Kaide hohtaa nyt valkoisena ja lasit kirkkaina. Miten onnistuin? Sulloin suuni täyteen Siwasta löytämiäni vegaanisia vaahtokarkkeja jokaisen parvekelasin pesemisen välissä. Pussi tyhjeni niin nopeasti, että siinä ei ollut edes haastetta (maistakaa itse, niin tiedätte!), ja kuvakin jäi siksi ottamatta. Yleensä siivoaminen ei ole minulle näin ylivoimaista, mutta tällä kertaa oli, ja on yhä. Onneksi veteläkin löytää keinot.

Kunpa tämän ponnistelun jälkeen saisi taas ottaa looteristi, mutta olen aivan kohta lähdössä mustikkametsälle (sekin olisi normaalisti vain mukavaa), ja varsinkin eräs toinen asia on pitänyt kiireisenä ja vaatinut paljon järjestelyä ja selvitystyötä. Kerron siitä ensi kerralla, jahka vetelyys antaa myöten!