Avainsana-arkisto: rakkaus

Milloin miehen luokse yöksi ensi kertaa?

Jotkut menevät miehen luokse yöksi jo ensitreffeillä – mikäli yhden yön juttuja voidaan pitää treffeinä. Toisilla yöksi uskaltautuminen kestää vähän pidempään. Tai hyvinkin pitkään. Jopa niin pitkään, ettei sen usko ikinä tapahtuvan.

Huomenna on jännittävä päivä. Olen menossa miehen luokse yöksi ensimmäistä kertaa koko suhteemme aikana. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen! Miten se on edes mahdollista? Emme ole koskaan asuneet samassa osoitteessa, vaan meillä molemmilla oli vielä hetki sitten omat kodit. Otimme tavaksi hengailla yhdessä vain minun luonani pitkälti käytännön sanelemista syistä. Koska minulla ei juuri tällä hetkellä ole omaa kotia, alamme vihdoin käyttää miehen asuntoa yhteiseen olemiseen.

Kävin vuosia sitten silloin tällöin vain pyörähtämässä miehen luona päiväsaikaan. Sain siellä pahoja allergiaoireita, mutta en välittänyt erilaisista ihottumista. Lähdin aina pois vasta siinä vaiheessa, kun kurkkua kutitti ja hengittäminen kävi vaikeammaksi. Se tapahtui yleensä tunnin tai parin kuluttua saapumisesta, eli visiitit jäivät lyhyiksi. Lisäksi miehen kissa oli mustasukkainen, kun mies osoitti minulle huomiota, ja on muutenkin käytöshäiriöinen (kissa on purrut ja kynsinyt montaa ihmistä esim. siksi, että he ovat tiskanneet astioita). Niinpä huominen vierailuni alkaakin sillä, että söpönniminen ja -näköinen Elmo viedään päiväksi sukuloimaan muualle. Voimakkaaseen kissa-allergiaani Elmon hetkellinen muualle vieminen ei juurikaan auta, mutta ainakaan minun ei tarvitse pelätä, että kissa nirhaa minut nukkuessani (todellisuudessa saisin varmasti maistiaisen Elmon kidasta jo paljon varhemmin päivällä).

Elmon erikoinen käytös on sinänsä surku, sillä itsehän olen eläinrakas kasvissyöjä. Minulla on ihania kissakokemuksia vuosien varrelta. Vuonna 2009 olin Yhdysvalloissa ystäväni luona, ja hänen Taco-niminen tyttökissansa ja minä rakastuimme niin, että Taco tuli aina syliini, nuoli naamaani ja itki perääni. Alla on kuva meistä.

Voih, Taco oli niin suloinen! Se näyttää palleroisen pyöreältä sylissäni, mutta oli oikeasti keskikokoista kissaa pienempi.

Moni ehkä jo arvasikin, että Elmo puolestaan inhoaa kaikkien sylejä, ei juurikaan pidä silityksestä eikä kehrää, mutta käyttää kynsiään kaiken tuonkin edestä. Se siitä tällä kertaa.

Odotan joka tapauksessa innolla huomista, joka voisi pitää sisällään ainakin saunomista ja Skamin viimeisen tuotantokauden jaksoja (pakkohan sarjaan oli tutustua, kun kaikista varttuneimmatkin ystäväni sitä niin kehuivat, ja on se kyllä melkoisen koukuttava!). Saunominen olisi luksusta, sillä omassa asunnossani ei ollut saunaa.

Kaikki miehen sotkut ja tavarapaljous kyllä vähän arveluttavat, mutta kai sitä yhden yön pärjää vaikka minkälaisessa sikolätissä (ajatella, että joudun kirjoittamaan noin oman elämänkumppanini kämpästä!). Siivotessani aiemmin kaikkia paperikätköjäni löysin suhteemme alkuaikoina tekemäni piirroksen miehen asunnosta. Olin otsikoinut piirroksen ”Sotasuunnitelmaksi”, ja piirtänyt siihen kaikki asunnon ongelma-alueet. Niitä oli siellä täällä ympäri asuntoa, ja ne tarkoittivat juurikin kamalaa sotkua ja tavararöykkiöitä. Asunnon nykytilanne ei ole miehen mukaan yhtään parempi kuin piirroksessani. No, huomennahan totuus selviää; kahdeksan vuotta on niin pitkä aika, että en missään nimessä peru miehen luo menemistä!

Erossa taas

Mies palasi perjantaina Suomeen, juuri sopivasti surkeana sadepäivänä. Hän sai jäädä vielä nukkumaan, kun itse lähdin aamulla töihin. Kun suljin huoneeni oven, katsoin ovenraosta hänen osittain sukan peittämiä kasvojaan ja aivan viimeiseksi peiton alta pilkistäviä varpaita. Illemmalla palasin kauppakassin kanssa tyhjään huoneeseen. Vielä silloin en kestänyt edes ajatella Corkissa viettämiämme ihania päiviä itkemättä. Muistella lämmön- ja nauruntäyteisiä hetkiämme ja katsoa rakastuneita ilmeitämme täällä otetuissa valokuvissa. Niinpä vollotin oikein kunnolla. Lauantaiaamuna minua katsoi pelistä turpeat ja pulleat silmäluomet, jotka avautuivat vain puolittain. Kai silmänsä voi todella itkeä pilalle, niin kuin joskus kuulee sanottavan.

yhdessa

On niin totaalisen ja pitkäkestoisen vaikeaa olla täällä, että en meinaisi itsekään sitä uskoa. Sillä ihminenhän sopeutuu kyllä kaikkeen huonoonkin. Mutta minä en sopeudu tänne, en edes yhden ison salaisuuden voimin, josta en voi blogissa vielä kirjoittaa. En sopeudu, koska minun ei kuulu sopeutua. Elämäntilanne vain on tällä hetkellä väärä siihen. Joka päivä Irlanti ja minä käymme kilpailua, jonka usein häviän. Saan täällä sen verran paljon paskaa niskaan, että joudun arvostamaan hyvin pieniäkin asioita, kuten sitä, että koko päivän paitsi aamun sataa. Niin pääsen kuivana työpaikalle, jossa en voi enää jutella sitäkään vähää kenenkään kanssa kuin ennen.

Koska en voi juuri tällä hetkellä jakaa todellisia kuulumisiani kenenkään kanssa, en voi olla avoin, vaan joudun esittämään jotain muuta kuin mitä olen, ja se se vasta viekin voimia. Siksi on helpointa olla itsekseen omassa suojakuvussaan. Minulla menee kaikki energia kuvun ylläpitämiseen ja työpaikalla työskentelyyn. Siltä varalta, että sepustukseni tuntuu epäselvältä, niin työpaikan kanttiinissa kysellään mm. olenko asettumassa Irlantiin lopullisesti, olenko hankkinut irlantilaisen puhelinliittymän, ja entä miten on irlantilaisen pankkitilin ja/tai irlantilaisen veronumeron laita? Jos alan vastailla tällaisiin kysymyksiin, joudun joko valehtelemaan eli esittämään tai muutoin tulen paljastaneeksi liikaa. Kerron kyllä kaiken aikanaan, mutta ihan vielä ei ole se hetki.

Blackrock Castle oli kaupunkivaelluksemme varrella.

Blackrock Castle oli kaupunkivaelluksemme varrella.

Mieskin sen huomasi: olen täällä surullinen ja onneton. En hetkellisesti, vaan olen ollut lähes alusta asti. Saatan alkaa itkeä työmatkalla (sateenvarjon alla sitä ei kukaan huomaa). Viime vuosina olen itkenyt todella harvoin, usein en edes muista, milloin viimeksi, koska siitä on niin kauan. Täällä olen itkenyt vajaassa parissa kuukaudessa enemmän kuin viimeisinä seitsemänä vuotena yhteensä. Usein ajattelen, että enää minun ei tarvitse itkeä, koska tiedän jo, millaista täällä oleminen on, mutta kun on riittävän surullinen, kyyneleet kohoavat silmiin itsestään. Kyynelkanavat aukeavat milloin mistäkin: musiikkikappaleesta, jonka muistan edellisellä kerralla kuulleeni Suomessa tai vaikkapa Madeiran-matkalla, tai jonkun päällä olevasta raikkaan mintunvihreästä Puma-merkkisestä paidasta, jollainen miehelläkin on. Kun kodinkoneliikkeen ikkunassa lukee Zanussi, ajattelen omaa pesukonettani Suomessa. Kun näen tai kuulen jotain kivaa tai hassua, mietin hetkeä, jona pääsen kertomaan siitä miehelle. Entisessä elämässäni surumielisyys oli jotain, mitä saatoin kokea hetkellisesti muutamaa päivää ennen kuukautisia. Niinpä tällainen viikkoja jatkuva surumielisyys on itselleni pitkäkestoista, ja voisin kuvitella masentuvani täällä oikein kunnolla, jos mitään muutosta nykytilanteeseen ei olisi luvassa.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä mies oli sellaista huumetta, joka teki elämästä suloista muutamaksi päiväksi, mutta nyt hänen lähdettyä ja pääni selvittyä olo on kahta kauheampi, eikä minusta jäänyt jäljelle kuin tärisevä ja vapiseva itkuherkkä jäänäppi. Saimme sentään kämppiksen kanssa huoneeni lämpimämmäksi, koska vuokraisäntä on ollut viikonlopun Dublinissa, eikä ole siten voinut säännöstellä lämpöä.

Tämä vihreä kävelybaana on todellinen löytö autojen ehdoilla toimivassa Corkissa.

Tämä vihreä kävelybaana on todellinen löytö autojen ehdoilla toimivassa Corkissa.

On tavallaan jännääkin tarkastella omia ajatuksiaan ja reaktioitaan minulle niin erikoisessa tilanteessa. Mieli täyttyy toisinaan epäloogisista ajatuksista, kuten ”elämäni on ollut niin hyvää, että minun kuuluu nyt kärsiä”. Olin niin etuoikeutettu ”vanhassa” elämässäni, että nyt saan maistaa sellaista elämää, joka on monen länsimaalaisen ihmisen todellisuutta. Moni heistä ei toki ole tullut vieraaseen maahan, jossa he joutuvat elämään ilman rakkaitaan, eli siinä suhteessa oma tilanteeni on totta kai paljon pahempi. Mutta muuten heräämme kaikki aamulla, lähdemme samalta muuratulta asuinalueelta töihin, palaamme töistä samoihin aikoihin alkuillasta kaikkien liikkeiden paitsi ruokakauppojen mentyä jo kiinni. Silloin voi joko lähteä pubiin tai jäädä makaamaan omalle kotisohvalle töllöttämään liioitellun suurta televisiota, jossa on yli 200 kanavaa. Itse lähden usein ulkoilemaan, teen erilaisia kotiaskareita, kirjoitan blogia ym. mutta muuten kuvasin yllä omaa arkeani. Se ei voisi olla kauempana siitä arjesta, jota elin kotona Suomessa. Olen blogiinkin kirjoittanut erilaisista henkisistä oivalluksista ja monien yhteiskunnallisten normien kyseenalaistamisesta, ja nyt elän täysin kaavoitettua elämää, johon mitkään oivallukset ja omat oppini eivät kuulu. Siinä, missä ennen oli sisäinen rauha, todellinen rakkaus, luovuus ja lepo, on nyt määrälliset tavoitteet töissä, kellokortti, valvonta ja paineet.

Yksin pimeään.

Yksin pimeään.

Muistan, mitä sanoin miehelle keväällä haettuani nykyistä työpaikkaani jo ennen kuin minua oli haastateltu sitä varten. Oli päivänselvää, että ottaisin paikan vastaan, jos sitä minulle tarjottaisiin, ja korostin sitä, kuinka valmis olin muutokseen ja kuinka kipeästi sitä tarvitsin. Hän ymmärsi minua täysin. Kaikki iloitsivat puolestani ja olivat samaa mieltä kuin minä työn ottamisesta vastaan. Nyt kaikki ovat sitä mieltä, että minun pitää tulla täältä pois. Mitä se tarkoittaa? Ei sitä, että oli virhe tulla tänne. Minä todella tarvitsin muutosta, ja olin katsellut ulkomaiden työpaikkoja jo kauan. Olen varma, että hakisin paraikaa Maltalle ja Intiaan kielialan töihin (kun sellaisia kerran sattuu olemaan haussa noista maista juuri nyt), jos en olisi hakenut tätä paikkaa ja tullut tänne. Itkisin pian Intiassa, josta en pääsisi Suomeen sitäkään vähää kuin nyt, ja palkkakin olisi luultavasti pilkallinen muista oloista ja naisten kohtelusta puhumattakaan. Siinä valossa on ihan mahtavaa, että kärsin nyt Irlannissa ja että kärsimyksellä on kuitenkin deadline. Kunhan vain itse säilyisin hengissä siihen asti.

Henkisyydellä hoikaksi, osat 4 ja 5: Rakastatko ruokaa aidosti vai onko se pakkomielle?

Tänään käsittelemme neljännen ja viidennen osan Henkisyydellä hoikaksi -postaussarjasta, jonka perustana toimii Marianne Williamsonin kirja A Course in Weight Loss: 21 Spiritual Lessons for Surrendering Your Weight Forever. Pidän tämän kerran aiheesta erityisesti ja uskon sen puhuttelevan monia.

Sarja on ollut tauolla peräti kolme ja puoli kuukautta. Se ei haittaa Williamsoninkaan mukaan, sillä vauhti ei ole tärkeää, vaan se, että kirjaan/kurssiin ja tehtäviin sitoutuisi mahdollisimman syvästi. Muuten kirjan opit helposti unohtuvat, vaikka ne ensin tekisivätkin vaikutuksen. Haluan aina olla mahdollisimman kiinnostunut siitä, mistä kirjoitan, koska silloin tekstit välittyvät parhaiten myös muille. Olen aina kiinnostunut henkisyydestä, mutta ihan kaikki Williamsonin kirjassa ei pysty tavoittamaan minua, koska se on kirjoitettu ensisijaisesti ylipainoisille ja lihaville ihmisille. Itse haen kirjan avulla rakkaudellisempaa suhdetta syömiseen, ja meinaan juuttua tekstiin silloin kun Williamson kertoo esim. siitä, kuinka sairaalloisen lihavien ihmisten syömisongelmat johtuvat useimmiten heille lapsuudessa tehdystä väkivallasta. (Paljon voimia ja toipumista heille.) Koska omaan taustaani ei kuulu mitään sellaista, kirjan vetovoima on juuri silloin vähentynyt kohdallani, ts. olen tuntenut itseni vääräksi kohdeyleisöksi. Onneksi olen kuitenkin aina jossain vaiheessa jatkanut lukemista, sillä usein jo seuraava luku on ollut yleismaailmallisempi ja täyttä asiaa, ja olen voinut nähdä itseni kirjoittamassa siitä blogiin!

hyvänolon paikka

Kaikki rakastavat ruokaa, sehän on selvä. Mutta onko sittenkään? Pakkomielle ei ole koskaan rakkautta. Ylitsepääsemättömät himot ja kyvyttömyys lopettaa napostelua ja kaapeilla notkumista eivät kuulu rakkaudelliseen syömiseen. Alla voit testata, onko oma suhtautumisesi syömiseen rakkaudellinen vai ei.

Miten käyttäytyy sellainen ihminen, joka rakastaa ruokaa aidosti?

  • Hän osaa arvostaa ruokaa ja nauttia siitä. Usein tämä näkyy hitaana syömisenä, koska silloin ruoan pystyy todella maistamaan, ja myös vatsalaukku ehtii rekisteröimään, että sinne on tullut ruokaa.
  • Hänen syömisensä ei koskaan ole neuroottista.
  • Hän syö ilman syyllisyyden tunnetta ja pystyy lopettamaan syömisen helposti.
  • Hän tuntee, kuinka hyvää ruoka tekee hänen terveydelleen ja kropalleen.
  • Hän osaa ihmetellä ruoan herkullisuutta ja kauneutta.
  • Hän viipyy hedelmäosastolla ja ihailee päärynän kurveja.
  • Hän tuntee sen yhteyden, mikä ruoalla on historiaan; ihmiset söivät samoja AITOJA ruokia kuin mekin jo tuhansia vuosia sitten.
  • Ruokaostoksia tehdessään hän ei mieti, mitä muut hänestä ja hänen ostoksistaan ajattelevat.
  • Hän osaa haukata yhden palan jotain herkullista, hengittää sen ihanuutta mielihyvän vallassa ja odottaa nautiskellen ennen toisen palan haukkaamista. Hänelle myös suupalojen väliin jäävä aika on miellyttävää ja osa syömisen elämystä.

Näitä faktoja vasten on helppo ymmärtää, että syömishäiriöinen käytös (olkoon se sitten ahmimista, itsensä näännyttämistä, syyllisyyttä syömistään ruoista jne.) ei ole rakkaudellista.

astiat

Miten tunnistaa syömisongelma ja kehittää rakkaussuhde ruokaan?

Syömisongelmaisen ihmisen suhde ruokaan voi olla kaoottinen, pelokas ja salaileva, eikä enää ole hallinnassa. Siltikään nämä asiat eivät ole ongelman alku ja juuri, vaan ne ovat vain oireita isommasta ongelmasta; siitä hysteerisestä äänestä, joka käskee ihmisen ahtamaan itsensä täyteen.

Ylensyömistä ei ratkaista sillä, että ihminen kieltää itseltään ruokia. Ruokaa ei tarvitse kieltää eikä vältellä. Jos haluaa lopettaa jatkuvan ruoan ajattelemisen, se ei onnistu sanomalla itselleen ”Älä ajattele ruokaa”. Se vain lisää ruokaan kohdistuvia ajatuksia. Kirjan tarkoituksena on kehittää (ehkä joskus jo olemassa ollut) rakkaussuhde ruokaan. Ihmisen tulee voida tuntea, kuinka ruoka rakastaa ja ravitsee häntä. Kuinka se liittää perheitä ja ystäviä yhteen. Kuinka ihmisellä on oikeus nauttia ruoasta aidosti.

Pakkomielle syntyy, kun ihminen osaa antaa mutta ei vastaanottaa. Silloin hamuaa koko ajan lisää, koska ei tunne saaneensa vielä mitään. Vasta siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa tuntea saavansa ruoalta jotain, rakkaus alkaa hiljalleen astua pakkomielteen tilalle. Ainut tapa kehittää neutraali rakkaussuhde ruokaan on oppia rakastamaan sitä. Tässä tärkeä huomio: on mahdollista rakastaa vain sellaisia ruokia, joilta saa vastarakkautta.

ihanaa ruokaa

Rakastaako perinteinen jäätelöannos sinua? Ei. Siitä saa väliaikaisen tyydytyksen, mutta niin saa huumeistakin, väliaikainen mielihyvä ei siis käy rakkauden mittariksi. Jäätelössä on paljon rasvaa, sokeria, eläinperäisiä aineita ja prosessoituja kemikaaleja. Niillä ruokitaan syöpiä, kohotetaan kolesterolia, heikennetään näköä, häiritään proteiinien imeytymistä ja saadaan aikaan ruoka-allergioita. Jäätelön ainesosilla on myös yhteys diabetekseen ja sydäntauteihin, ja ne aiheuttavat osteoporoosia, keskittymisvaikeuksia ja alentavat vastustuskykyä. Näistä asioista on rakkaus kaukana.

Tämä ei tarkoita, etteikö ihminen saisi koskaan syödä jäätelöä. On kuitenkin tavallista, että kehittäessään rakkaussuhteen ruokaan ihminen ei useinkaan HALUA syödä jäätelöä, vaan tekee mielellään terveellisempiä valintoja. Ruokia, joilta saa vastarakkautta, ovat mm. kasvikset, hedelmät ja kokojyväviljat (eli tärkkelysmuonaa myös Williamsonin mukaan!). Näillä ruoilla rakennetaan vahva keho, vastustetaan tauteja, saadaan hehkuva iho, ja keho saa juuri niitä ravinteita, mitä tarvitsee toimiakseen ihanteellisesti.

On surullista huomata, että usein ne, jotka ylensyövät, saavat itse asiassa vähiten nautintoa ruoasta muihin verrattuna. Ylensyöjä saattaa mennä ravintolaillalliselle vatsa valmiiksi täynnä, jolloin ravintolaruoka voi ruokkia häntä korkeintaan psykologisesti. Kun puhutaan puhtaasta syömisen ilosta, ylensyöjä ei koe sellaista useinkaan. Onneksi asian voi muuttaa. Apuun ei tule itsekuri vaan itsensä rakastaminen.

Kaikkien ongelma ei ole se, ettäkö söisi liikaa tai liian usein; ehkä et vain syö hyvin, eli et syö oikeanlaista ruokaa. Kun ruokaa oppii aidosti rakastamaan, terveellinen syöminen ei tunnu rangaistukselta vaan palkinnolta.

Tehtävät

Kaikki alkaa lautasliinasta. Saattaa kuulostaa naurettavan typerältä, mutta kannattaa silti lukea eteenpäin. Ehkä sinulla on jo valmiiksi kaapit täynnä lautasliinoja ja paperisia servettejä. Ne kuuluvat kuitenkin vanhalle sinälle, ja tarvitset tätä tehtävää varten uuden lautasliinan.

Lautasliina muuttaa ennen kaikkea ruokaan ja syömiseen liittyviä rituaaleja. Moni syö päivän aikana miten sattuu; syödään suoraan paketista, ei kateta pöytää, käytetään muovisia aterimia ja syödään kiireessä lyhyillä ruokatauoilla. Monet syövät telkkarin edessä, eivätkä juurikaan edes huomaa ruoan tuoksuja ja makuja. Syöminen on usein yhtäaikaista jonkin muun toiminnan kanssa. Nämä kaikki ovat rituaaleja, joita lähes kaikki harrastavat. Uusia rituaaleja ei voi luoda käyttämällä vanhoja työkaluja. Siispä hanki uusi, sinulle mieleinen lautasliina. Sen ei tarvitse olla kallis, mutta sen tulee olla kaunis, kankainen ja haluamasi värinen ja tyylinen. Pääasia on, että pidät siitä hyvin paljon.

lautasliina 2

Tehtävään kuuluu hankkia kaikki seuraavat asiat ja viedä ne täällä esiteltyyn hyvänolon paikkaasi.

  • yksi uusi, kaunis lautasliina
  • yksi uusi, kaunis lasi
  • yksi tai kaksi uutta, kaunista lautasta
  • yksi uusi, kaunis veitsi
  • yksi uusi, kaunis haarukka
  • yksi uusi, kaunis lusikka
  • yksi uusi, kaunis tabletti tai muu alusta
  • kaksi kaunista kynttilänjalkaa (ei tarvitse olla uusia)
  • kaksi uutta, kaunista kynttilää
  • yksi musiikkikappale, joka sopii erityisen hyvin illallishetkeen

Paperiset ja muoviset kertakäyttöservetit ja astiat eivät käy, koska ne liittyvät kiireiseen syömiseen ja nopeaan hotkimiseen, joista halutaan päästä eroon. Opettele syömään hitaammin. Nopeasti syöminen voi johtua monesta asiasta; jotkut häpeävät sitä mitä syövät niin paljon, että syövät nopeasti, jotta heidän ei nähtäisi syövän. Jotkut muut taas syövät kuin viimeistä päivää esim. siksi, että lapsena oli syötävä nopeasti tai muuten jäi ilman ruokaa. Ihmisen ei kuitenkaan tarvitse olla ehdollistunut robotti, vaan vanhat tavat voi muuttaa.

Syömiseen liittyvät ongelmat voivat olla niin suuria, monivuotisia, yltyviä ja mahdottoman tuntuisia, että lautasliinan ym. tehoa voi epäillä. On kuitenkin todennäköistä, että olet kokeillut syömisongelmiisi jo kaikkea ”perinteisempää”: dieettejä, liikuntaa, kalorien laskemista ja rajoittamista, oksentamista, itsesi sättimistä jne. Mikään ei ole toiminut ja olet vajonnut vain syvemmälle epätoivoon. Lautasliinasta ja kumppaneista voi silloin olla paljon apua. Ne tavallaan repäisevät sinut irti siitä valetodellisuudesta, missä elät nyt, ja palauttavat sinut rakkaudelliseen maailmaan.

lautasliina

Tee ruokailuista pyhiä hetkiä. Vie hankkimasi lautasliina, astiat, aterimet ja kynttilät hyvänolon paikkaasi. Kun opit tuntemaan niiden lähettämän energian ja tekemään ruokahetkistä terveellisiä, aitoja, hitaita ja nautiskelevia, astiat ja aterimet voi tuoda myös ruokapöytään. Syö hankkimiltasi kauniilta astioilta vain niitä ruokia, joilta saat vastarakkautta. Astioilla on kyky tehdä ruokailuista sellaisia, joihin ei ole koskaan tottunut. Ne rikkovat jumiutuneet ja pinttyneet ruokailutapasi. Uutta tapaa on toistettava niin kauan, että siitä tulee sinulle luontaista. Samalla huomaat, että vanhat ruokailutapasi olivat rakkaudettomia.