Avainsana-arkisto: rakkaus

Kihlauksen purkaminen

Tämä ei ole niin dramaattista kuin miltä se otsikon perusteella ehkä kuulostaa, mutta purin todellakin kihlauksemme ja haluan haastaa itseni pohtimaan aihetta laajemminkin.

Olen ollut parisuhteessa saman ihmisen kanssa kahdeksan ja puoli vuotta, niistä kuusi ja puoli vuotta kihloissa. Kihloihin mennessä kummallekin oli selvää, että kihlaus on lupaus avioliitosta, vaikka nykyään se ei sitä kaikille tarkoitakaan. Minä olin meistä se innokkaampi kihloihin menijä. Poikaystäväkin halusi (tai suostui) kihloihin, mutta hän korosti, ettei ollut valmis menemään naimisiin vielä vuoteen tai pariin. Minulle se sopi mukisematta, olisimmehan olleet parin vuoden päästä ”vasta” neljä vuotta yhdessä, ja voisimme hyvin mennä naimisiin oltuamme yhdessä vaikkapa viisi vuotta. Sekin oli jo puhuttu, että mitään varsinaisia häitä ei pidettäisi, vaan menisimme toimituksen jälkeen syömään vain kaikista lähimpien sukulaisten ja ystävien kanssa. (Itse en koskaan ole halunnut häitä, kirkossa varsinkaan, ja olin siinä käsityksessä, että häät ovat muutenkin lähes aina naisen juttu ja että olen todellinen unelmamorsian, kun en halua rahojamme käytettävän yhden illan kestäviin juhliin, vaan esim. matkustamiseen, mistä me kumpikin nautimme suunnattomasti.)

Kun yhteisiä vuosia oli kertynyt juurikin ne viisi, löysin netistä hääpuvuksi sopivan mekon, joka oli mielettömässä alennuksessa, ja tilasin sen. Ostin samaan syssyyn myös hääkengät. Laskin, että rahallinen menetys olisi minimaalinen, mikäli en koskaan käyttäisi vermeitä. Kun otin naimisiinmenon puheeksi poikaystävän kanssa, se ei kummemmin herättänyt hänessä ajatuksia puolesta tai vastaan. Aiheesta oli sinänsä helppo puhua, mutta huomasin, että hän ei ollut pohtinut naimisiinmenoa ollenkaan. Tuntui hassulta, että aihe, joka oli ollut omassa mielessäni aika useinkin menneinä vuosina, ei ollut varsinaisesti koskaan ollut hänen mielessään. Kun se valkeni minulle, kysyin tietysti, halusiko hän ylipäänsä kanssani naimisiin. Hänen vastauksensa siihen oli 100-prosenttisella varmuudella ”kyllä”, aika vain ei vielä ollut kypsä.

Kun vuodet jatkoivat vierimistään eikä naimisiinmeno ollut missään vaiheessa kiinnostanut miestä yhtään aiempaa enempää, kysyin häneltä kerran hyvin ystävällismieliseen ja uteliaaseen sävyyn, että kun hän suostui kanssani kihloihin, milloin hän ajatteli meidän menevän naimisiin vai ajatteliko ollenkaan, ja että jos ei ajatellut, niin millaisena hän näki tulevan elämämme. Mietittyään kysymyksiäni hetken hän sai sanottua, että oli ajatellut ”asioiden kulkevan omalla painollaan” ja että naimisiin mentäisiin ”luonnollisesti”. Kysyin, mitä tuollaiset lausumat todellisuudessa tarkoittavat. Sillä eihän naimisiinmeno tapahdu ”omalla painollaan” tai ”luonnollisesti”, koska se ei ole mikään luonnonilmiö. Naimisiinmeno ei tapahdu luonnostaan niin kuin sadepisarat tippuvat taivaalta tai krookukset puskevat itsensä mullan läpi keväisin. Poikaystävä joutui myöntämään, että niinhän se on, ja hän pahoitteli omaa hölmöyttään ja saamattomuuttaan, mutta mitään selvyyttä asiaan ei kuitenkaan taaskaan saatu. Minun ei tarvinnut tivata häneltä parempia vastauksia, koska hänen sepityksensä kertoivat enemmän kuin tarpeeksi eli sen, että asia ei ollut hänelle hitusenkaan tärkeä. Vein ostamani häämekon ja -kengät kierrätykseen, ja oloni parani välittömästi. Kaikki se odottaminen oli ollut niin turhauttavaa, ja vihdoin se oli ohi.

En koskaan esittänyt miehelle uhkavaatimusta, että nyt joko mennään naimisiin tai erotaan, sillä en luonnollisesti halua itsekään sellaiseen liittoon, mihin toinen ei halua. En olisi halunnut edes kihloja, jos olisin tiennyt, kuinka yksipuolisesta sopimuksesta lopulta olikaan kyse. Juuri siksi purinkin kihlauksen. Minua melkein puistattaa ajatus, että olin jo toistamiseen elämäni aikana haluamattani feikkikihloissa (ensimmäisistä on jo yli 10 vuotta, ja silloinen suhde silloisen poikaystävän kanssa kesti neljä vuotta). Ensimmäisten pieleen menneiden kihlojen jälkeen minulle oli erityisen tärkeää, että toisista kihloista tulee kunnolliset ja myös viimeiset, tai muutoin en mene kihloihin. Kunnolliset nämä tuoreimmatkaan eivät olleet, mutta viimeiset taatusti ovat. Jos vielä joskus menisinkin naimisiin, se tapahtuisi marssimalla suoraan maistraattiin. Kaiken kokemani jälkeen koko sanalla kihlaus on irvokas kaiku.

Lukiessani kihlauksen purkamisesta löysin mielenkiintoisen määritelmän sille, mitä kihlaus tarkoittaa. Määritelmä on harvinaisen ymmärrettävä ja selkokielinen.

Kihlaus eli kihloihin meno

Monet parit menevät kihloihin, kun he haluavat ilmaista, että he ovat yhdessä vakituisesti.

Ennen kihlaus tarkoitti, että pari aikoo mennä naimisiin eli solmia avioliiton. Avioliiton voi solmia kuitenkin myös ilman kihlausta. (Lähde: http://www.seteke.fi/avoliitto.html)

Pidän yllättävänkin paljon tuosta määritelmästä, että kihlaus on nykyään vakituisen suhteen merkki. Se olisi kelvannut minullekin, eli jos olisimme yhdessä poikaystäväni kanssa sopineet tuollaisesta kihlauksesta, olisin ollut ja olisin vieläkin mielissäni. Tämän uuden määritelmän mukaan kihlaus on nimittäin lopullinen määränpää, ei välivaihe ennen vihkiytymistä. Koska kuitenkin olimme varta vasten puhuneet avioliitosta eli käsityksemme kihlautumisesta noudatti vanhoja perinteitä, minulle nämä vuodet ovat tuntuneet pahasti venähtäneeltä välivaiheelta, joka ei koskaan johda siihen määränpäähän, mihin sen piti.

Yli vuosi sitten jouluna lakkasin käyttämästä kihlasormusta, ja jatkoin kokeilua pari kuukautta. Sormus kuitenkin palasi nimettömääni poikaystävän toiveesta. Viime syksynä lakkasin taas pitämästä sormusta, ja ilmoitin poikaystävälle virallisesti, että en enää käytä sitä ja että hän ei ole sulhaseni, siippani tai kihlattuni, vaan tästä lähtien pelkkä poikaystävä, ja puhtaasti hänen omasta tahdostaan. Hän järkyttyi uutisistani, ja on tuosta hetkestä lähtien pitänyt omaa kihlasormustaan paljon aiempaa useammin sormessaan. Hah! En tiedä, mitä hän kuvittelee sen symboloivan kaikkien näiden ”kihla”vuosien jälkeen, enkä ole asiaa tiedustellut, mutta kysyn sitä kyllä jossain vaiheessa, mikäli haluan kuulla lisää satuja luonnonilmiöistä.

Blogissa ja arjessakin olen aina käyttänyt poikaystävästä sanaa mies, koska ensinnäkin hän on mies (no shit!) ja toisekseen hän on sen verran minua vanhempi, että poikaystävästä puhuminen on tuntunut hivenen naurettavalta. Sana miesystävä olisi fiksumpi miehen iän takia, mutta minulle tulee miesystävästä mieleen noin kolme kuukautta kestänyt suhde, minkä vuoksi koen sen ilmaisun olevan kaikista huonoin kuvaamaan tilannettamme. En enää halua käyttää poikaystävästä sanaa mies, koska siitä tulee ajoittain eri asiayhteyksissä väkisinkin mieleen aviomies tai vähintään avomies, ja niin kuin tästä kirjoituksesta on käynyt ilmi, poikaystäväni ei ole koskaan halunnut olla minulle sellainen mies. On väärin, että annoin hänelle sellaisen arvonimen, joka vähääkään viittaa virallisempaan ja vakavammin otettavaan suhteeseen, kun todellisuus on ihan muuta.

Tämä koko kirjoitukseni on muuten hyvin kulttuurisidonnainen, sillä kun luin kihlauksen purkamisesta englanniksi (breaking engagement), se tuntui tarkoittavan aina yhtä kuin eroa ja useimmiten juuri häiden alla. Suomessa puolestaan moni muukin kuin minä on tietäen tai tietämättään feikkikihloissa, ja kun jokin feikki päättyy, se ei luonnollisestikaan tarkoita samaa kuin oikean kihlauksen päättyminen häävalmisteluiden aikaan. Niinpä meilläkään ei mikään muutu tämän takia. Olen vain yksinkertaisesti lakannut käyttämästä korua, jota ennen käytin, ja siinä se. Sillä sitä se sormus koko ajan oli: vain koru eikä mitään muuta.

Näinä vuosina olen ehtinyt miettiä, miksi ylipäänsä halusin naimisiin ja mitä avioliitto minulle merkitsee nykyaikana. Olin aina ennen halunnut naimisiin vain siksi, että tiesin jo lapsena haluavani sitoutua ja olla vain yhden ihmisen kanssa (toisin kuin tämän päivän polyamorikot). Myöhemmin toki opin, ettei tosissaan sitoutuakseen tarvitse olla avioliitossa. Avioliiton juridisuus ei sinällään ole koskaan puhutellut minua, jolle kyseessä on puhtaasti rakkaudesta kumpuava päätös. Olen myös lukenut aiheesta ja tullut siihen johtopäätökseen, että avioliitosta hyötyy suhteen heikommassa asemassa oleva, ja hänkin useimmiten vasta eron tai puolison kuoleman jälkeen. Tuo on tärkeä tieto, mikäli ihmistä kiinnostaa, onko avioliitossa oikeasti mitään järkeä enää nykyaikana.

Olosuhteiden pakosta aloin jo vuosia sitten mieltää itseni naiseksi, joka ei koskaan mene naimisiin, ja kumma kyllä, se on tuntunut ihan hyvältä. Tämän tekstin tarkoitus on lopulta vain todeta, että kun toisella ei koskaan ollut aikomustakaan mennä naimisiin kaikesta tarinoinnista huolimatta, kihlauskin on silloin turha. Sen pituinen se.

Milloin miehen luokse yöksi ensi kertaa?

Jotkut menevät miehen luokse yöksi jo ensitreffeillä – mikäli yhden yön juttuja voidaan pitää treffeinä. Toisilla yöksi uskaltautuminen kestää vähän pidempään. Tai hyvinkin pitkään. Jopa niin pitkään, ettei sen usko ikinä tapahtuvan.

Huomenna on jännittävä päivä. Olen menossa miehen luokse yöksi ensimmäistä kertaa koko suhteemme aikana. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen! Miten se on edes mahdollista? Emme ole koskaan asuneet samassa osoitteessa, vaan meillä molemmilla oli vielä hetki sitten omat kodit. Otimme tavaksi hengailla yhdessä vain minun luonani pitkälti käytännön sanelemista syistä. Koska minulla ei juuri tällä hetkellä ole omaa kotia, alamme vihdoin käyttää miehen asuntoa yhteiseen olemiseen.

Kävin vuosia sitten silloin tällöin vain pyörähtämässä miehen luona päiväsaikaan. Sain siellä pahoja allergiaoireita, mutta en välittänyt erilaisista ihottumista. Lähdin aina pois vasta siinä vaiheessa, kun kurkkua kutitti ja hengittäminen kävi vaikeammaksi. Se tapahtui yleensä tunnin tai parin kuluttua saapumisesta, eli visiitit jäivät lyhyiksi. Lisäksi miehen kissa oli mustasukkainen, kun mies osoitti minulle huomiota, ja on muutenkin käytöshäiriöinen (kissa on purrut ja kynsinyt montaa ihmistä esim. siksi, että he ovat tiskanneet astioita). Niinpä huominen vierailuni alkaakin sillä, että söpönniminen ja -näköinen Elmo viedään päiväksi sukuloimaan muualle. Voimakkaaseen kissa-allergiaani Elmon hetkellinen muualle vieminen ei juurikaan auta, mutta ainakaan minun ei tarvitse pelätä, että kissa nirhaa minut nukkuessani (todellisuudessa saisin varmasti maistiaisen Elmon kidasta jo paljon varhemmin päivällä).

Elmon erikoinen käytös on sinänsä surku, sillä itsehän olen eläinrakas kasvissyöjä. Minulla on ihania kissakokemuksia vuosien varrelta. Vuonna 2009 olin Yhdysvalloissa ystäväni luona, ja hänen Taco-niminen tyttökissansa ja minä rakastuimme niin, että Taco tuli aina syliini, nuoli naamaani ja itki perääni. Alla on kuva meistä.

Voih, Taco oli niin suloinen! Se näyttää palleroisen pyöreältä sylissäni, mutta oli oikeasti keskikokoista kissaa pienempi.

Moni ehkä jo arvasikin, että Elmo puolestaan inhoaa kaikkien sylejä, ei juurikaan pidä silityksestä eikä kehrää, mutta käyttää kynsiään kaiken tuonkin edestä. Se siitä tällä kertaa.

Odotan joka tapauksessa innolla huomista, joka voisi pitää sisällään ainakin saunomista ja Skamin viimeisen tuotantokauden jaksoja (pakkohan sarjaan oli tutustua, kun kaikista varttuneimmatkin ystäväni sitä niin kehuivat, ja on se kyllä melkoisen koukuttava!). Saunominen olisi luksusta, sillä omassa asunnossani ei ollut saunaa.

Kaikki miehen sotkut ja tavarapaljous kyllä vähän arveluttavat, mutta kai sitä yhden yön pärjää vaikka minkälaisessa sikolätissä (ajatella, että joudun kirjoittamaan noin oman elämänkumppanini kämpästä!). Siivotessani aiemmin kaikkia paperikätköjäni löysin suhteemme alkuaikoina tekemäni piirroksen miehen asunnosta. Olin otsikoinut piirroksen ”Sotasuunnitelmaksi”, ja piirtänyt siihen kaikki asunnon ongelma-alueet. Niitä oli siellä täällä ympäri asuntoa, ja ne tarkoittivat juurikin kamalaa sotkua ja tavararöykkiöitä. Asunnon nykytilanne ei ole miehen mukaan yhtään parempi kuin piirroksessani. No, huomennahan totuus selviää; kahdeksan vuotta on niin pitkä aika, että en missään nimessä peru miehen luo menemistä!

Itseruoskinnasta

Vain vähän aikaa sitten kävin lukijoiden kanssa keskustelua itsensä rakastamisesta ja lempeydestä itseä kohtaan. Olenko sittemmin onnistunut harjoittamaan kumpaakaan? Ja mitä vielä!

Jo muutaman viikon ajan olen puhunut itselleni negatiiviseen sävyyn ja haukkunut itseäni milloin mistäkin syystä. Olen pitänyt itseäni laiskana ja saamattomana vätyksenä, joka aloittaa työt liian myöhään, eikä tee edes kotitöitä. Kun olen saanut jonkin epämieluisan/vaikean työn tehdyksi, ja yrittänyt kehua siitä itseäni, jokin ääni minussa on sanonut: ”Luuletko, että ansaitset jonkin erityispalkinnon näin arkipäiväisen asian tekemisestä? Muut ihmiset saavat huimasti enemmän aikaan joka päivä, eivätkä odota saavansa mitalia kaulaansa.”

Poikkeuksellisen negatiivinen ajattelu alkoi uudesta työstä, joka muuten on luonteeltaan mahtavaa, mutta viikkojen takaisen projektin materiaali oli tehdä minut hulluksi tylsyydellään ja hankaluudellaan. Ollessani projektin kimpussa kävelin ympäri asuntoani äärimmäisen turhautuneena ja kiukuttelin itsekseni. Mikään ei tuntunut auttavan, ja työtä oli vain tehtävä hampaat irvessä, vaikka se niin kovasti ketuttikin. Sain palautettua työn puoli päivää ennen virallista deadlinea, mutta työn valmiiksi saaminen vei silti toivottua kauemmin ja lyhensi yöunia monella tunnilla.

piiskuri

Aloin miettiä, miksi en nykyään meinaa millään saada itsestäni irti, vaikka yritän olla suunnitelmallinen, aloittaa hommat ajoissa ja yleensäkin toimia fiksusti. Olen ennen ollut hyvin kurinalainen, enkä ole lainkaan vitkasteleva luonteeltani. Vuosia sitten opiskelin tavoitteellisesti, tein itselleni tarkan graduaikataulun, ja valmistuin juuri toivomaani aikaan. Pääsykokeisiin lukeminen vuosikausia ennen gradua oli yhtä suunnitelmallista ja kurinalaista, enkä poikennut aikataulusta koskaan. Myöskään palkkatöiden kohdalla en ole hutiloinut tai palauttanut töitä myöhässä. Kuinka saamaton voin oikeasti olla?

Olen aina ajatellut, että minulla on hyvä itsetuntemus, mutta tajusin vastikään olevani aivan väärässä viimeaikaisten saamattomuusluulojeni suhteen. Totuus on nimittäin se, että olen vähintään yhtä vaativa itseäni kohtaan kuin aina ennenkin. En käskytä itseäni vain kotitöiden ja muiden hommien kohdalla, vaan sätin itseäni myös siitä, että jokin blogijuttu ei ole valmiina jonain tiettynä ajankohtana, vaikka blogijutuille ei edes ole todellisia deadlineja! Olen itse päättänyt, kuinka monta kirjoitusta tahdon viikossa julkaista, enkä anna itseni poiketa aikataulusta lähes koskaan, vaikka todellisuudessa bloggaaminen on minulle palkatonta, deadlineista vapaata työtä. En vain koskaan ole suhtautunut siihen niin, vaan blogikirjoittaminen on aina ollut vakavaa puuhaa.

Entäs sitten se koti, jota olen mielestäni niin kovasti laiminlyönyt? Olen muutaman viikon sisällä tavallisten imurointien, tiskausten ja pyykinpesujen lisäksi mopannut kaikki lattiat, käynyt kaikki matot läpi, ja pessyt jopa täkkejä, tyynyjä ja mattoja, joiden pesutarve on paljon vaatteita pienempi. Vedin uuninkin ulos, ja imuroin ja moppasin sille varatun paikan. Eikö mikään riitä minunlaiselleni itsensä ruoskijalle? Eikö edes silloin, kun kotona on mukavan siistiä ja muutkin hommat on tehty?

omenasydan

Näitä asioita ei ole helppo muuttaa, mutta ajattelen jo pelkän ongelman tiedostamisen auttavan. On täysin hyödytöntä haukkua itseään saamattomaksi jopa silloin, kun on saamaton, mutta vielä hurjasti typerämpää se on silloin, kun on tehnyt ja puuskuttanut itsensä väsyksiin. Minulla on suunnitteilla jonkinlainen juttusarja blogiin tämän asian tiimoilta, sillä lempeyttä ja rakkautta on nyt alettava etsiä järeämmin konstein.