Avainsana-arkisto: rakkaus

Yhdessä asumisesta

Mies ja minä olemme nyt asuneet yhdessä tasan kolme viikkoa. Se on pisin yhtäjaksoinen aika koskaan, jonka olemme viettäneet yhdessä. Tätä ennen pisin yhdessä kokemamme tapahtuma oli yli kahden viikon mittainen häämatka.

Jouduin odottamaan yhdessä asumista niin kauan! Minähän olisin ollut siihen valmis ja halukas vuosikausia sitten. On onneksi unelmia ja toiveita, jotka joskus toteutuvat, vaikka kaikki merkit olisivat viitanneet päinvastaiseen.

Luulin joskus, että suhteemme pysyy raikkaana ja rakastavana juuri siksi, että emme jatkuvasti ole yhdessä. Kun yhteinen aika päättyy joka ikinen viikko useammaksi päiväksi, jälleennäkeminen on aina ihanaa ja toista tulee aidosti ikävä. Olin ajatellut, ettemme voisi koskaan olla niin läheisiä näkemispäivinä kuin aina olimme, jos joka päivä olisi näkemispäivä. Näkemisestä tulisi silloin niin arkista, ettei toisen läsnäoloa arvostaisi yhtä paljon. Näin olin siis aprikoinut, ja aika loogiseltahan tuo kuulostaa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että yhdessä asumisen myötä suhde voikin entistä paremmin! Olen hyväntuulisempi, rennompi ja onnellisempi kuin ennen asuessani yksin, mikä varmasti välittyy ja vaikuttaa myös mieheen. Olen niin iloinen, että en jaksa tosissani harmistua pikku asioista, kuten viemättömistä roskista tai banaanikärpästen yhdyskunnasta tiskialtaiden luona. Mies pitää asuntoaan paljon viihtyisämpänä ja kotoisempana nyt kun minä olen siellä. Sen täytyy johtua pelkästä olemisestani, sillä en ole muuttanut asunnon ilmettä mitenkään tai siivonnut siellä lainkaan erityisemmin. (Se olisikin hankalaa, koska oikein mitään ei saa heittää pois, eikä miestä juurikaan kiinnosta käydä tavaroita läpi. En viitsi heittää mitään pois ilman hänen suostumustaan.)

Olin vastikään yhden yön ystäväni luona Lohjalla. Sinne lähtiessäni sanoin miehelle, että minulla tulee häntä ikävä. Hän arveli, ettei yhdessä vuorokaudessa ehdi tulla ikävä (me kun olemme tottuneet paljon pidempiin taukoihin). Samana iltana hän kuitenkin kirjoitti minulle suloisen hyvänyön viestin, ja seuraavana päivänä rutisti pitkään ja kertoi ikävöineensä minua kovasti. 😍 Hän toivotti minut tervetulleeksi kotiin, siis hänen asuntoonsa. Ei taloon maaseudulla.

Tekstin kuvituksena on pari otosta talolta viikon takaa. Siellä oli silloin lumista, kaunista, kirkasta. Talo tuoksuu yhä uudelta puulta. Pupun jäljet pihalla aina ilahduttavat. Silti mietin, miksi olisin ja eläisin siellä. Tilanne olisi toinen, jos minulla olisi noilla seuduilla oikeastaan mitä tahansa talon lisäksi: jos minulla olisi siellä ystäviä, harrastuksia, töitä, jotain. Mutta ei siellä ole. On vain talo hienolla rinne- ja järvitontilla. Riittääkö se? Jos ja kun mikään muu ei sido minua paikkaan? Sitä saan pohtia nyt ja myös ensi vuonna.

Juuri nyt olen toiveikas. Olen kaikin päin onnellisempi ja tyytyväisempi kuin tasan vuosi sitten. Tuntuu, että langat ovat taas käsissäni ja että tulevaisuudella voi olla jotain tarjottavaa. Aion palata kaikkeen sellaiseen vanhaan, minkä tiedän hyväksi (kuten vanhoihin mittoihini) ja mennä kohti kaikkea sellaista uutta ja jännittävää, mikä tuntuu oikealta.

Toivotan kaikille mahtavaa ja parantavaa uutta vuotta 2019! Blogin puolella aloitan ensi vuoden kertomalla 5:2-dieetin väliaikatuloksista. Olen ollut sillä nyt tasan kahdeksan viikkoa, ja paastosin reippaasti myös joulupäivänä. 😂 Tyytyväisenä ja onnellisena sitä jaksaa välillä kärvistellä ilman suurempaa tuskaa!

Milloin miehen luokse yöksi ensi kertaa?

Jotkut menevät miehen luokse yöksi jo ensitreffeillä – mikäli yhden yön juttuja voidaan pitää treffeinä. Toisilla yöksi uskaltautuminen kestää vähän pidempään. Tai hyvinkin pitkään. Jopa niin pitkään, ettei sen usko ikinä tapahtuvan.

Huomenna on jännittävä päivä. Olen menossa miehen luokse yöksi ensimmäistä kertaa koko suhteemme aikana. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen! Miten se on edes mahdollista? Emme ole koskaan asuneet samassa osoitteessa, vaan meillä molemmilla oli vielä hetki sitten omat kodit. Otimme tavaksi hengailla yhdessä vain minun luonani pitkälti käytännön sanelemista syistä. Koska minulla ei juuri tällä hetkellä ole omaa kotia, alamme vihdoin käyttää miehen asuntoa yhteiseen olemiseen.

Kävin vuosia sitten silloin tällöin vain pyörähtämässä miehen luona päiväsaikaan. Sain siellä pahoja allergiaoireita, mutta en välittänyt erilaisista ihottumista. Lähdin aina pois vasta siinä vaiheessa, kun kurkkua kutitti ja hengittäminen kävi vaikeammaksi. Se tapahtui yleensä tunnin tai parin kuluttua saapumisesta, eli visiitit jäivät lyhyiksi. Lisäksi miehen kissa oli mustasukkainen, kun mies osoitti minulle huomiota, ja on muutenkin käytöshäiriöinen (kissa on purrut ja kynsinyt montaa ihmistä esim. siksi, että he ovat tiskanneet astioita). Niinpä huominen vierailuni alkaakin sillä, että söpönniminen ja -näköinen Elmo viedään päiväksi sukuloimaan muualle. Voimakkaaseen kissa-allergiaani Elmon hetkellinen muualle vieminen ei juurikaan auta, mutta ainakaan minun ei tarvitse pelätä, että kissa nirhaa minut nukkuessani (todellisuudessa saisin varmasti maistiaisen Elmon kidasta jo paljon varhemmin päivällä).

Elmon erikoinen käytös on sinänsä surku, sillä itsehän olen eläinrakas kasvissyöjä. Minulla on ihania kissakokemuksia vuosien varrelta. Vuonna 2009 olin Yhdysvalloissa ystäväni luona, ja hänen Taco-niminen tyttökissansa ja minä rakastuimme niin, että Taco tuli aina syliini, nuoli naamaani ja itki perääni. Alla on kuva meistä.

Voih, Taco oli niin suloinen! Se näyttää palleroisen pyöreältä sylissäni, mutta oli oikeasti keskikokoista kissaa pienempi.

Moni ehkä jo arvasikin, että Elmo puolestaan inhoaa kaikkien sylejä, ei juurikaan pidä silityksestä eikä kehrää, mutta käyttää kynsiään kaiken tuonkin edestä. Se siitä tällä kertaa.

Odotan joka tapauksessa innolla huomista, joka voisi pitää sisällään ainakin saunomista ja Skamin viimeisen tuotantokauden jaksoja (pakkohan sarjaan oli tutustua, kun kaikista varttuneimmatkin ystäväni sitä niin kehuivat, ja on se kyllä melkoisen koukuttava!). Saunominen olisi luksusta, sillä omassa asunnossani ei ollut saunaa.

Kaikki miehen sotkut ja tavarapaljous kyllä vähän arveluttavat, mutta kai sitä yhden yön pärjää vaikka minkälaisessa sikolätissä (ajatella, että joudun kirjoittamaan noin oman elämänkumppanini kämpästä!). Siivotessani aiemmin kaikkia paperikätköjäni löysin suhteemme alkuaikoina tekemäni piirroksen miehen asunnosta. Olin otsikoinut piirroksen ”Sotasuunnitelmaksi”, ja piirtänyt siihen kaikki asunnon ongelma-alueet. Niitä oli siellä täällä ympäri asuntoa, ja ne tarkoittivat juurikin kamalaa sotkua ja tavararöykkiöitä. Asunnon nykytilanne ei ole miehen mukaan yhtään parempi kuin piirroksessani. No, huomennahan totuus selviää; kahdeksan vuotta on niin pitkä aika, että en missään nimessä peru miehen luo menemistä!

Erossa taas

Mies palasi perjantaina Suomeen, juuri sopivasti surkeana sadepäivänä. Hän sai jäädä vielä nukkumaan, kun itse lähdin aamulla töihin. Kun suljin huoneeni oven, katsoin ovenraosta hänen osittain sukan peittämiä kasvojaan ja aivan viimeiseksi peiton alta pilkistäviä varpaita. Illemmalla palasin kauppakassin kanssa tyhjään huoneeseen. Vielä silloin en kestänyt edes ajatella Corkissa viettämiämme ihania päiviä itkemättä. Muistella lämmön- ja nauruntäyteisiä hetkiämme ja katsoa rakastuneita ilmeitämme täällä otetuissa valokuvissa. Niinpä vollotin oikein kunnolla. Lauantaiaamuna minua katsoi pelistä turpeat ja pulleat silmäluomet, jotka avautuivat vain puolittain. Kai silmänsä voi todella itkeä pilalle, niin kuin joskus kuulee sanottavan.

yhdessa

On niin totaalisen ja pitkäkestoisen vaikeaa olla täällä, että en meinaisi itsekään sitä uskoa. Sillä ihminenhän sopeutuu kyllä kaikkeen huonoonkin. Mutta minä en sopeudu tänne, en edes yhden ison salaisuuden voimin, josta en voi blogissa vielä kirjoittaa. En sopeudu, koska minun ei kuulu sopeutua. Elämäntilanne vain on tällä hetkellä väärä siihen. Joka päivä Irlanti ja minä käymme kilpailua, jonka usein häviän. Saan täällä sen verran paljon paskaa niskaan, että joudun arvostamaan hyvin pieniäkin asioita, kuten sitä, että koko päivän paitsi aamun sataa. Niin pääsen kuivana työpaikalle, jossa en voi enää jutella sitäkään vähää kenenkään kanssa kuin ennen.

Koska en voi juuri tällä hetkellä jakaa todellisia kuulumisiani kenenkään kanssa, en voi olla avoin, vaan joudun esittämään jotain muuta kuin mitä olen, ja se se vasta viekin voimia. Siksi on helpointa olla itsekseen omassa suojakuvussaan. Minulla menee kaikki energia kuvun ylläpitämiseen ja työpaikalla työskentelyyn. Siltä varalta, että sepustukseni tuntuu epäselvältä, niin työpaikan kanttiinissa kysellään mm. olenko asettumassa Irlantiin lopullisesti, olenko hankkinut irlantilaisen puhelinliittymän, ja entä miten on irlantilaisen pankkitilin ja/tai irlantilaisen veronumeron laita? Jos alan vastailla tällaisiin kysymyksiin, joudun joko valehtelemaan eli esittämään tai muutoin tulen paljastaneeksi liikaa. Kerron kyllä kaiken aikanaan, mutta ihan vielä ei ole se hetki.

Blackrock Castle oli kaupunkivaelluksemme varrella.

Blackrock Castle oli kaupunkivaelluksemme varrella.

Mieskin sen huomasi: olen täällä surullinen ja onneton. En hetkellisesti, vaan olen ollut lähes alusta asti. Saatan alkaa itkeä työmatkalla (sateenvarjon alla sitä ei kukaan huomaa). Viime vuosina olen itkenyt todella harvoin, usein en edes muista, milloin viimeksi, koska siitä on niin kauan. Täällä olen itkenyt vajaassa parissa kuukaudessa enemmän kuin viimeisinä seitsemänä vuotena yhteensä. Usein ajattelen, että enää minun ei tarvitse itkeä, koska tiedän jo, millaista täällä oleminen on, mutta kun on riittävän surullinen, kyyneleet kohoavat silmiin itsestään. Kyynelkanavat aukeavat milloin mistäkin: musiikkikappaleesta, jonka muistan edellisellä kerralla kuulleeni Suomessa tai vaikkapa Madeiran-matkalla, tai jonkun päällä olevasta raikkaan mintunvihreästä Puma-merkkisestä paidasta, jollainen miehelläkin on. Kun kodinkoneliikkeen ikkunassa lukee Zanussi, ajattelen omaa pesukonettani Suomessa. Kun näen tai kuulen jotain kivaa tai hassua, mietin hetkeä, jona pääsen kertomaan siitä miehelle. Entisessä elämässäni surumielisyys oli jotain, mitä saatoin kokea hetkellisesti muutamaa päivää ennen kuukautisia. Niinpä tällainen viikkoja jatkuva surumielisyys on itselleni pitkäkestoista, ja voisin kuvitella masentuvani täällä oikein kunnolla, jos mitään muutosta nykytilanteeseen ei olisi luvassa.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä mies oli sellaista huumetta, joka teki elämästä suloista muutamaksi päiväksi, mutta nyt hänen lähdettyä ja pääni selvittyä olo on kahta kauheampi, eikä minusta jäänyt jäljelle kuin tärisevä ja vapiseva itkuherkkä jäänäppi. Saimme sentään kämppiksen kanssa huoneeni lämpimämmäksi, koska vuokraisäntä on ollut viikonlopun Dublinissa, eikä ole siten voinut säännöstellä lämpöä.

Tämä vihreä kävelybaana on todellinen löytö autojen ehdoilla toimivassa Corkissa.

Tämä vihreä kävelybaana on todellinen löytö autojen ehdoilla toimivassa Corkissa.

On tavallaan jännääkin tarkastella omia ajatuksiaan ja reaktioitaan minulle niin erikoisessa tilanteessa. Mieli täyttyy toisinaan epäloogisista ajatuksista, kuten ”elämäni on ollut niin hyvää, että minun kuuluu nyt kärsiä”. Olin niin etuoikeutettu ”vanhassa” elämässäni, että nyt saan maistaa sellaista elämää, joka on monen länsimaalaisen ihmisen todellisuutta. Moni heistä ei toki ole tullut vieraaseen maahan, jossa he joutuvat elämään ilman rakkaitaan, eli siinä suhteessa oma tilanteeni on totta kai paljon pahempi. Mutta muuten heräämme kaikki aamulla, lähdemme samalta muuratulta asuinalueelta töihin, palaamme töistä samoihin aikoihin alkuillasta kaikkien liikkeiden paitsi ruokakauppojen mentyä jo kiinni. Silloin voi joko lähteä pubiin tai jäädä makaamaan omalle kotisohvalle töllöttämään liioitellun suurta televisiota, jossa on yli 200 kanavaa. Itse lähden usein ulkoilemaan, teen erilaisia kotiaskareita, kirjoitan blogia ym. mutta muuten kuvasin yllä omaa arkeani. Se ei voisi olla kauempana siitä arjesta, jota elin kotona Suomessa. Olen blogiinkin kirjoittanut erilaisista henkisistä oivalluksista ja monien yhteiskunnallisten normien kyseenalaistamisesta, ja nyt elän täysin kaavoitettua elämää, johon mitkään oivallukset ja omat oppini eivät kuulu. Siinä, missä ennen oli sisäinen rauha, todellinen rakkaus, luovuus ja lepo, on nyt määrälliset tavoitteet töissä, kellokortti, valvonta ja paineet.

Yksin pimeään.

Yksin pimeään.

Muistan, mitä sanoin miehelle keväällä haettuani nykyistä työpaikkaani jo ennen kuin minua oli haastateltu sitä varten. Oli päivänselvää, että ottaisin paikan vastaan, jos sitä minulle tarjottaisiin, ja korostin sitä, kuinka valmis olin muutokseen ja kuinka kipeästi sitä tarvitsin. Hän ymmärsi minua täysin. Kaikki iloitsivat puolestani ja olivat samaa mieltä kuin minä työn ottamisesta vastaan. Nyt kaikki ovat sitä mieltä, että minun pitää tulla täältä pois. Mitä se tarkoittaa? Ei sitä, että oli virhe tulla tänne. Minä todella tarvitsin muutosta, ja olin katsellut ulkomaiden työpaikkoja jo kauan. Olen varma, että hakisin paraikaa Maltalle ja Intiaan kielialan töihin (kun sellaisia kerran sattuu olemaan haussa noista maista juuri nyt), jos en olisi hakenut tätä paikkaa ja tullut tänne. Itkisin pian Intiassa, josta en pääsisi Suomeen sitäkään vähää kuin nyt, ja palkkakin olisi luultavasti pilkallinen muista oloista ja naisten kohtelusta puhumattakaan. Siinä valossa on ihan mahtavaa, että kärsin nyt Irlannissa ja että kärsimyksellä on kuitenkin deadline. Kunhan vain itse säilyisin hengissä siihen asti.