Avainsana-arkisto: patikointi

Puolustukseni ja anteeksipyyntöni

Kolme kuukautta sitten minulle tarjottiin blogin kautta yhtä mielenkiintoiselta vaikuttavaa kirjaa. Kirjan nimi on Sopeutumattomat – tee intohimostasi tai osaamisestasi menestystarina (2017). Saamassani tiedotteessa kirjaa kuvataan alla olevin sanoin.

Kirja on kirjoitettu erityisesti niille, jotka:

– Ovat jumalattoman kyllästyneitä kaikkeen mitä tekevät tällä hetkellä

– Unelmoivat oman intohimon toteuttamisesta ja itsensä työllistämisestä

– Haluavat hypätä oravanpyörästä ja päästää irti 8 tunnin työpäivistä

– Eivät ole kiinnostuneita kulkemaan läpi perinteistä opiskeluputkea ja työuraa

– Eivät jaksa odottaa eläkepäiviin asti, että voivat tehdä asioita, joista välittävät

– Kokevat, että nykyinen työ maistuu puulta ja haluavat ryhtyä tekemään jotain muuta, mutta eivät kuitenkaan uskalla hypätä tyhjän päälle tai ottaa turhia riskejä

– Ovat enemmän innostuneita tekemisestä kuin teoriasta. Oppivat parhaiten sillä, että tarttuvat toimeen ja säätävät sitten lähestymistapaa paremmaksi matkalla

Koin kirjan aiheen sopivan mainiosti blogiini, jossa olen kirjoittanut paljon työelämästä mukaan lukien jutut Töihin Viroon? Tätä Helsingin Sanomat ei kerro työnhakijalle ja 8 syytä olla hankkimatta työpaikkaa.

Niinpä vastasin kutsuun pyytämällä arvostelukappaleen. Sain kutsun myös kirjan julkaisutilaisuuteen, johon en kuitenkaan ilmoittautunut, koska tiesin olevani silloin muualla.

Kirjaa ei kuulunut. Kyseessä oli ensimmäinen kerta koko blogin historiassa, kun minulle tarjottua tuotetta ei toimitettukaan. Kirja kiinnosti niin paljon, että vastasin tarjoukseen vielä toistamiseen. Kerroin muutamalla sanalla muutostani ja epäilin, oliko kirja jäänyt saapumatta uuden osoitteen takia. Minulle ei kuitenkaan taaskaan vastattu, ja päättelin, että syystä tai toisesta minun ei kuulunut saada kyseistä kirjaa. Lakkasin miettimästä koko asiaa.

Viime viikkoina päähäni on silti ujuttautunut häiritsevä ajatus kirjajupakan takia: mitä jos minulla on huono maine kustantamopiireissä? Minulle on nimittäin tarjottu ja lähetetty useampia kirjoja, joista en koskaan kirjoittanut mitään. Vaikka olen tarttunut minulle tarjotuista kymmenistä kirjoista vain ani harvoihin, ”palautusprosenttini” on silti huono, eli suurimmasta osasta en ole kirjoittanut.

anteeksi

Ennen kuin kerron, miksi en ole kirjoittanut kirjoista tai luinko edes niitä, haluan jakaa pari totuutta, jotka olen sivustaseuraajana havainnut kirjabisneksestä.

Kirjoja luetaan ja myydään harmittavan vähän, olivat ne sitten kädessä pideltäviä tai e-kirjoja. Kirjoja on vaikea mainostaa samoin kuin vaikkapa tarjousbanaaneja tv:ssä (useimpien kirjojen kanssa sellaiseen ei olisi varaakaan). Kirjan kansi ei kerro sisällöstä ja varsinkaan sisällön laadusta välttämättä juuri mitään. Kirjoja on lopulta melko mahdotonta myydä ilman, että niistä kirjoitetaan ja että niitä suositellaan luettavaksi muillekin. Siksi toimittajille, kirjoista bloggaaville ja muille median edustajille kannattaa jakaa kirjoja, sillä mikä tahansa positiivinen maininta niistä saati laajempi arvio tuo teokselle kuin teokselle paljon kaivattua näkyvyyttä, jota ilman parhainkaan romaani ei tavoita yleisöään.

Kirjoista kirjoittaminen on tavattoman työlästä. Käytetään taas banaaniesimerkkiä: jos minulle lähetettäisiin nippu tarjousbanaaneja arvioitavaksi, makutesti ja jopa banaanien käyttäminen aamusmoothiessa tapahtuisi käden käänteessä siihen verrattuna, kuinka monta kymmentä tuntia jo yksistään kirjan lukemiseen voi mennä, kirja-arvostelun yhä kokonaan uupuessa.

Kirjoista kirjoittamisen työläys ei ole vahingossakaan jäänyt keneltäkään huomaamatta. Siksi edes niitä myyvät tahot eivät monestikaan arvioi niitä, vaan teoksia kuvataan muutamalla sanalla:

kirjakuvaukset yhteishyva

Lähde: Yhteishyvä

Esim. Yhteishyvässä useita kirjoja kuvataan yhdellä virkkeellä. Olisin toki itse halutessani pystynyt samaan minulle lähetettyjen kirjojen kohdalla, mutta en pidä noin vähäistä sisältöä kovinkaan arvokkaana tai hyödyllisenä lukijoille. Olen tottunut satsaamaan kirjoituksiini huomattavasti enemmän.

Ketkä ylipäänsä lukevat kirja-arvosteluja? Suuren yleisön juttu ne eivät ole, ja eräästä kirjablogista muistan lukeneeni, että kyseisen blogin ”lukija”kunta muodostuu pitkälti oppilaista/opiskelijoista, jotka googlaavat tietyn kirjan joutuessaan kirjoittamaan siitä äidinkielen esseen. Tuo toki pätee lähinnä (klassikko)romaaneihin, jollaisia äidinkielen tunneilla luetaan, mutta joka tapauksessa kirjoista kertovia tekstejä ei lueta paljon edes silloin, kun aiheena on esim. aina yhtä trendikäs laihduttaminen.

Edellä mainittujen totuuksien takia minun(kaan) ei ole kannattavaa tai edes mahdollista käyttää kymmeniä tunteja jonkin kirjan lukemiseen ja siitä kirjoittamiseen. Tiedostin sen onneksi hyvin varhain sen jälkeen, kun minulle alettiin tarjota kirjoja. Tästä päästäänkin yhteen kirjoittamattomaan sääntöön: kustantamot tietävät jo arvostelukappaleita lähettäessään, että ne eivät saa 50 kirjasta vastineeksi 50 (kattavaa) arviota.

Esim. bloggaajille voidaan lähettää niin paljon kirjoja, kosmetiikkaa, kutsuja erilaisiin tapahtumiin ja/tai muita tuotteita, että niistä kaikista ei halutessaankaan ehtisi kirjoittamaan. Eikä niistä kaikista halua kirjoittaa. Kuvitellaan, että kirja tai meikkivoide ei tehnyt vaikutusta, mutta se ei myöskään ollut niin huono, että siitä tekee mieli avautua koko maailmalle. Eikö silloin ole tuotteen lähettäjän kannalta parempi, että tuotteesta ei kirjoiteta mitään sen sijaan, että siitä kirjoitettaisiin mitäänsanomaton plääh-arvio? Itse en ostaisi mitään sellaisen arvion perusteella.

Moni kokenut kirjoittaja ei muutenkaan sano kyllä tuotteille, jos ei ole kunnolla intoutunut niistä. Koska kirjan sisällöstä tai meikkivoiteen koostumuksesta ei kuitenkaan voi olla varma ilman tuotteeseen tutustumista, kirjoittaja on itsekin mainostekstien lupausten varassa miettiessään, voisiko talouspolitiikasta kertova kirja tai kuivalle iholle tarkoitettu meikkivoide olla juuri häntä varten. Jos tuote paljastuu odotusten veroiseksi, tilanne on ihanteellinen, ja kirjoittajan on helppo tuottaa ilahtunut ja samalla todenmukainen arvio.

Kun kirjoitin Nina Sarellin aidosti hyvänä pitämästäni kirjasta 50:50 – Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan (2017) arvion, johon olin itse tyytyväinen ja joka tavoitti myös lukijoita, kyseisen kirjan kustantamo ei viitsinyt linkata tekstiäni edes Facebook-sivulleen. Se on tavatonta, typerää ja kannattamatonta kaikille osapuolille (kustantamolle, kirjan kirjoittajalle, minulle ja kaikille niille lukijoille, jotka voisivat onnistua laihtumaan kirjan armollisella ja toimivalla menetelmällä). Tuo kokemus entisestään latisti haluani kirjoittaa lupaavistakaan kirjoista blogissani.

Kertomieni totuuksien ja kokemusteni takia en ole kieriskellyt tunnontuskissa siksi, että en ole kirjoittanut monestakaan saamastani kirjasta. Kuinka monta niitä sitten on? En itsekään tiennyt tarkkaa lukumäärää, vaan jouduin tekemään listan:

  • Pentti Korpela: Pakana pyhiinvaelluksella – kuusi viikkoa Jaakopintiellä (2017)
  • Reijo Laatikainen ja Timo Joensuu: Syö hyvin, voi paremmin – ravinto syövän ehkäisyssä ja hoidon tukena (2017)
  • Valkokantinen, psykologian tohtorin huonosti kirjoittama kirja, jonka kierrätin eteenpäin sinniteltyäni kehnon tekstin ja latteiden ohjeiden kanssa vain reilut 20 sivua. Tämä kirja on juuri sellainen, jonka myyntiä oma arvioni mahdollisesti vain vähentäisi. Kirjan kirjoittaja oli väitellyt tohtoriksi ja oli halunnut kirjoittaa suomenkielisen ja popularisoidun kirjan englanninkielisen väitöskirjansa pohjalta. Hän oli kuitenkin niin jumissa englannin kielen rakenteissa, että hänen tönkkösuomensa ja kirjan vähäinen anti karkottivat minut lukijana.
  • Vatsa- ja suolistoaiheinen kirja. Sain sen samalla kertaa kuin yllä linkkaamani 50:50-kirjan, eikä kokemukseni kyseisen kustantamon kanssa motivoi minua kirjoittamaan kirjasta.
  • Pekka Aittakumpu: Home sweet home (2017)

Ei niitä ole onneksi kuin viisi, joista yksi on sähköisessä muodossa (minkä lähetys ei siis maksanut kustantamolle muuta kuin puoli minuuttia aikaa). Neljä tai viisi kirjaa ei kuulosta paljolta, mutta on sitä, sillä olen sanonut kyllä vain seitsemälle kirjalle! Se on erittäin pieni otos niistä lukuisista kirjoista, joita minulle on tarjottu, mutta minulle määrä on suuri, liian suuri, koska valtaosasta en ole kirjoittanut.

Joten arvatkaa, mitä teen nyt? Kirjoitan niistä vihdoin!

Syöpäkirjasta kirjoitan vielä joskus oman juttunsa, psykologian kirjasta ja suolistokirjasta puolestaan en kirjoita. Niinpä jäljelle jäävät Pentti Korpelan ja Pekka Aittakummun helmet.

pentti korpela pakana pyhiinvaelluksella pekka aittakumpu home sweet home

Pentti Korpelan Pakana pyhiinvaelluksella – kuusi viikkoa Jaakopintiellä (2017) on ensimmäinen kirja, jonka koskaan otin blogin kautta vastaan. Innostuin kirjasta, sillä Pentti Korpela on poikaystävälleni ja minulle tuttu ”Madeiran Pena”; monta kertaa hehkuttamani luotto-opuskirjamme Madeira – patikoitsijan paratiisi: reittejä helpoista vaativiin (2010) on juuri Korpelan kirjoittama.

Kustantaja Nordbooks kuvaa pyhiinvaelluskirjaa seuraavasti:

Camino Santiago on suuri seikkailu, jollaisen kokee vain kerran elämässään. Se on legendaarinen vaellusreitti, jolle mahtuu yhtä monta tarinaa kuin vaeltajaakin. Suomalaismiehen 900 kilometrin taival vie Etelä-Ranskasta Espanjan läpi Atlantin rannikolle. […]

Teos on samalla kuin kävelevä Pohjois-Espanjan tietosanakirja. Mukana myös kulkijan ottamia valokuvia.

Pidin kirjasta. Kuvaukset reitin varrelta olivat tarkkoja, ja tarina eteni elokuvan omaisesti mielessäni. Kirja myös osoitti, että niin innokas patikoitsija kuin itse olenkin, en usko koskaan haluavani Santiago de Compostelaan vievälle pyhiinvaellusreitille. Korpela nimittäin kuvaa varsin osuvasti myös muita vaeltajia ja heidän asenteitaan. Polulla tuntuu vallitsevan kilpailu siitä, kuka kulkijoista on ”pyhin”, mikä tietysti paradoksaalisesti vesittää koko vaelluksen idean.

Korpela yrittää olla avoin ja tutustua muihin ihmisiin (heihin kun mahdollisesti törmää vaelluksen aikana monta kertaa), mutta yllättävänkin monet (miehet) ovat kumman ylimielisiä ja egoistisia. Samaiset ihmiset eivät monestikaan tunnu ymmärtävän suomalaisia tapoja, vaan tulkitsevat esim. hiljaa olemisen töykeäksi. Todellista yhteyttä ei tunnu syntyvän oikeastaan yhdenkään kulkijan kanssa. Samastuin Korpelan kokemuksiin ulkopuolisuudesta monessa kohdassa, erityisesti silloin kun hän kertoo small talkin ja muun joutavan jutustelun vaikeudesta. Itse vihaan etenkin small talkin kavalaa serkkua eli nopeita sutkautuksia ja läpänheittoa, vaikka oma maisterin tutkintoni on small talkin luvatusta kielestä eli englannista. Tykkään töksäyttää amerikkalaisille ja varsinkin irlantilaisille tiukkaa tekstiä heidän vielä ihmetellessä, miten tuo tyyppi jo nyt meni ilman lämmittelyjä suoraan asiaan.

Korpelan vaelluskokemus on muutenkin kaukana hohdokkaasta: reitti on pitkääkin pidempi ja fyysisesti raskas, varusteet kastuvat marras-joulukuun säissä useimpina päivinä eivätkä kuivu kylmissä ja kosteissa majapaikoissa seuraavan päivän urakkaan. (Jos taas valitsee vaellukselle otollisemman ajankohdan eli myöhäisen kevään tai kesän, reitillä on silloin väkeä tungokseksi asti ja majapaikatkin siten todennäköisesti täynnä.) Vaelluksen aikana mielellä on aikaa työstää monia kipeitäkin menneisyyden kokemuksia, mikä on omiaan lyttäämään kulkijan tunnelmaa entisestään. Lukijalle Korpelan henkilökohtaiset tarinat ja havainnot ovat kuitenkin kiintoisaa ja joskus huvittavaakin luettavaa.

Kirjaa voi suositella kaikille, jotka vähääkään pitävät vaelluskirjoista (vertaa esim. Cheryl Strayedin kirjaan Villi vaellus (2013), jonka elokuvaversiossa Reese Witherspoon näyttelee). Jos suunnittelee pyhiinvaellukselle lähtemistä edes puolitosissaan, etenkin silloin olisi suorastaan hölmöä olla lukematta Korpelan kirjaa.

Siirrytään sitten Pekka Aittakummun kirjaan Home sweet home (2017), jota mainostetaan Suomen ensimmäiseksi hometaloromaaniksi. Kiinnostuin kirjasta lukunäytteen perusteella ja varsinkin nykyisellä omalla tontillani olevien hometalojen takia. Toivoin, että kirja vastaisi moniin mielessäni oleviin kysymyksiin, kuten siihen, kuinka vaarallista home todellisuudessa on, ja voiko hometaloa pelastaa tai onko se ylipäänsä kannattavaa.

Kirjan kustantaja Arktinen Banaani kuvaa teosta näin:

Rajalat ovat haaveilleet omakotitalosta viisi vuotta, säästäneet sitä varten pääomaa kolme vuotta ja etsineet sopivaa netissä ja asuntonäytöillä yli vuoden. Sopiva talo löytyy notkosta, omasta rauhasta, keskeltä kolmentuhannen neliön hoidettua pihaa. Kaupanpäälle tulevat leikkimökki, hiekkalaatikko ja mansikkamaa. Myyjä ylistää taloa, kuinka helppoa siellä on ollut hengittää.

Unelma onnesta muuttuu painajaiseksi, kun uusi koti paljastuu hometaloksi. Seuraa pitkä ja hankala selvitysten sarja, jonka kulussa horjuvat paitsi talous ja terveys myös hermot ja avioliitto. Silti vastaus on aina sama: talosta otetut näytteet alittavat lievästi mikrobipitoisuuksille asetetut raja-arvot, eikä niillä ole oikeudellista näyttöä.

Kirja on Aittakummun ensimmäinen, ja hurjan koukuttava teos! Luin sitä kuin parhainta jännäriä, mitä jännitysromaaneja lukevan isäni oli hivenen vaikea ymmärtää. Miten hometalosta kertova romaani voi olla kuin jännäri, kun mitään rikosta ei tapahdu, ketään ei murhata eikä juttua johda kaiken kokenut ja nähnyt viisas etsivä? Itse asiassa hometaloromaanista löytyvät kaikki nuo elementit. Hometalon myyminen eteenpäin voidaan laskea rikokseksi. Hometalo murhaa uudet asukkaat hitaasti mutta varmasti. Etsiväksi puolestaan joutuu uhri itse eli hometalon asukki joutuessaan taistelemaan byrokratian kanssa homepitoisuuksien raja-arvoista ja oikeuksistaan talon ostajana.

Vaikka teos on fiktiivinen, se perustuu ilmeisen vankasti Aittakummun omiin kokemuksiin hometalossa asumisesta. Kirjassa oleva asiatieto on kaikki totta: Suomessa on valtavasti hometaloja, ja moni altistuu homeille tietämättään juuri nytkin. Moni ei edes tiedosta, että ”mummonmökin haju” on hyvin todennäköisesti homeen hajua. Varsinkin vanhemmat sukupolvet vähättelevät homeen aiheuttamia terveyshaittoja ja leimaavat ne toisinaan kokonaan uhrin mielen tuotoksiksi ja harhoiksi.

Kutkuttava tarina ja asiatieto harvoin yhdistyvät toisiinsa niin saumattomasti kuin Aittakummun esikoisteoksessa. Sain myös vastaukset omassa mielessäni olleisiin kysymyksiin. Viime keväänä blogissakin esittelemiäni ja sukumme omistamia hometaloja on mahdoton korjata kustannustehokkaasti. Jos/kun jokainen pinta ja varsinkin sisus pitäisi vaihtaa, silloin tulee reilusti edullisemmaksi ostaa kokonaan uusi talo. Onneksi en tarvitse tontillamme olevia ylimääräisiä taloja enkä koskaan laskenut mitään niiden varaan. On silti surullista, mitä kymmenien vuosien asumattomuus tekee taloille, jotka voisivat tänä päivänä olla täysin toisenlaisessa kunnossa, mikäli niissä olisi asuttu ja/tai niitä olisi hoidettu oikein.

Kirja kannattaa lukea jo yksistään sen viihdyttävyyden ja opetusarvon vuoksi, mutta erityisesti silloin, jos leikilläänkään harkitsee vanhan omakotitalon tai rivitaloasunnon ostamista. Kirjan lukija voi välttyä kohtalokkaalta, epäterveelliseltä ja kalliilta virheeltä. Minulle jäi kirjasta päällimmäiseksi mieleen tämä opetus: jos katsomassasi talossa on valesokkeli tai vähänkään sen tapainen, juokse äläkä katso taaksesi! Kaikki lukemani lähteet vahvistavat, että valesokkeli lähestulkoon takaa rakenteiden (nopean) homehtumisen, eikä sitä siksi olekaan enää vuosikymmeniin valittu talojen perustustavaksi.

*

Tästä tulikin yksi blogin pisimmistä kirjoituksista. Olen puolustuksessani kertonut, miksi en kirjoittanut kaikista vastaanottamistani kirjoista. Anteeksi puolestaan pyydän sitä, että en kirjoittanut Korpelan ja Aittakummun kirjoista aiemmin, sillä ne olisivat sen totisesti ansainneet.

Blogi uudistuu + Madeiran vaarallisin levada

Olen päättänyt uudistaa blogiani. Sain siihen sysäyksen hirvittävistä jauhelihamainoksista, joilla WordPress rumentaa kaikki tekstini niin aatteellisesti kuin ulkoisestikin.

Valotan alla, millaisia uudistuksia olen hahmotellut tekeväni, kunhan pääsen blogin kimppuun ensi viikolla. Voi olla, että moni ei kiinnitä uudistuksiin lainkaan huomiota, mutta kerron niistä lyhyesti, jotta halukkaat löytävät blogin jatkossakin, mikäli osoitteenmuutoksessa menisi jokin pieleen.

Blogin kehittäminen on aihe, joka on pyörinyt mielessäni kaikkien bloggaajavuosieni ajan, mutta nyt täällä Madeiralla olen kypsytellyt uudistusideoita aktiivisesti koko viikon. Voi kuulostaa ikävältä, että loma kuluu blogipulmia miettiessä, mutta minusta se ollut vain mukavaa. Patikoidessa mieli on sekä levännyt että työstänyt asioita. Kun olemme eksyneet reitiltä polkujen kadottua tyystin ja metsäpalojen tuhottua viimeisetkin maamerkit, vasta silloin blogi on jäänyt mielen perukoille. Selviytyminen on aina mennyt muun edelle.

Curral das Freiras - Nunnienlaakso

Curral das Freiras – Nunnien laakso

Yksi päivävaellus, jonka aikana ei tullut ajateltua liikaa blogia, löytyy Santa Quiterian ja Curral das Freirasin (Nunnien laakson) väliltä. Kyseessä on Madeiran vaarallisin levadakävely Levada do Curral. Pentti Korpelan kirjoittama opas Madeira – patikoitsijan paratiisi: reittejä helpoista vaativiin (2010) kuvaa reittiä näin:

Reitti soveltuu vain varmajalkaisille ja korkeisiin paikkoihin tottuneille. […] Levada kulkee pääosin jyrkillä metsärinteillä, mutta ylittää ajoittain pystysuoria pudotuksia kalliojyrkänteillä. Reitille on viime vuosina lisätty suojakaiteita, mutta silti moni jyrkänne on vielä ilman niitä.

Tämän kirjoituksen kuvituksena on otoksia tuolta jännittävältä vaellukselta.

Mennään sitten blogiuudistuksiin.

Joudun maksamaan siitä, että saan häiritsevät mainokset pois blogista. Koska saan samalla rahalla myös ammattimaisemman, kauniimman ja helpommin muistettavan verkkotunnuksen eli osoitteen blogilleni, minun kannattaa ottaa se, eli poistaa nykyisestä osoitteesta sana wordpress. Niinpä blogin uudesta osoitteesta on näillä näkymin tulossa mielekasmiellekartta.com. Myös vanhan osoitteen pitäisi automaattisesti kääntyä uuteen, mutta näistä ei koskaan tiedä. Yritän tehdä kaiken oikein niillä tietoteknisillä taidoilla, mitä humanistinen koulutus ja itseopiskelu ovat minulle suoneet.

Olen myös vihdoin keksinyt yhden yhtenäisemmän teeman, joka kuvaa isoa osaa luomastani sisällöstä. Se on self improvement, suomeksi useimmiten itsensä kehittäminen. Termi kuvastaa jo nyt monia artikkeleitani, mutta tulevaisuudessa saatan vielä tietoisemmin keskittyä aiheeseen. Itsensä kehittäminen liittyy olennaisesti myös terveyteen, ja terveyspuolella minua kiinnostaakin nykyään enemmän mm. henkinen hyvinvointi kuin se, saako pellavansiemenistä liikaa syanidia ja kadmiumia. En halua olla terveyspoliisi enkä kuunnella ketään muuta sellaista!

Lisäksi saatan tehdä (pieniä) muutoksia blogin ulkoasuun. Mistään valtavista muutoksista ei kuitenkaan ole kyse, sillä arvotan blogin luettavuuden ja ns. klassisen mallin niin korkealle, että en halua alkaa kikkailla millään kauniilla mutta epäkäytännöllisillä blogipohjilla.

Jossain vaiheessa aion kirjoittaa siitä, seurasiko blogiuudistuksesta mitään hyvää tai pahaa, kuten lukijamäärien lisääntymistä tai vähentymistä. Se voi kiinnostaa ainakin muita bloggaajia, jotka ovat joskus harkinneet oman domainin ostamista.

Nähdään siis pian uudistuneessa blogissa seksileluarvioineen kaikkineen!

Levadareitti kulkee kalliojyrkänteellä kuvan keskipaikkeilla.

Levadareitti kulkee kalliojyrkänteellä kuvan keskipaikkeilla.

Vaelluksen päätepiste eli Nunnienlaakso, Curral das Freiras

Vaelluksen päätepiste Curral das Freiras eli Nunnien laakso.

Miltä tuntuu olla pilvessä?

En ole koskaan miettinyt vastausta otsikon kysymykseen. Ei ole ollut tarvetta eikä kiinnostusta.

Eilisen päivävaelluksen jälkeen tiedän kuitenkin vastauksen. Pilvessä oleminen on varsin ikävää. Muualla paistaa aurinko, mutta itse on pilvessä eikä näe mitään. Pilvi peittää kaikki näkymät ja hautaa kaiken alleen.

Kun on pilvessä, ei pysty kokemaan asioiden todellista luontoa. Mikään ei näyttäydy sellaisena kuin se oikeasti on.

Jouduimme ahkeroimaan toden teolla, jottemme enää olisi pilvessä, vaan pääsisimme siitä pois. Mieleen tuli kysymys: minne pilvestä voi matkata? Jos/kun ei enää halua olla pilvessä, mikä on seuraava vaihe? Täytyykö vain palata tripiltään pettyneenä kotiin vai voisiko pilvessä olosta seurata jotain hyvää? Eilinen vaellus toi vastauksen noihinkin kysymyksiin: ehdottomasti parasta ja ikimuistoisinta on päästä pilven YLÄPUOLELLE. Katsokaa vaikka:

Kyllä tuon eteen kannatti rehkiä, vaikka se koville ottikin.

Lempiharrastuksemme Madeiralla(kin) on patikointi. Mieliopuskirjamme, jota ilman emme tänne tule, on Pentti Korpelan Madeira – patikoitsijan paratiisi: reittejä helpoista vaativiin (2010). Kirjassa on yli 40 vaellusreittiä, joista olemme kulkeneet eri reissuillamme yhteensä jo lähes 30. Eilinen oli yksi niistä, ja sijoittui Boca da Corridan huipuille.

Kirjan julkaisemisen ja nykyhetken välissä on kuitenkin niin monta vuotta, että reitti oli muuttunut hätkähdyttävän paljon kuvaukseen verrattuna. Meistä tuntui oikeastaan koko ajan, että olimme täysin eri reitillä kuin Korpela kirjassaan. Se johtui pitkälti siitä, että mitään näkymiä, vuorenhuippuja, maamerkkejä tms. ei voinut useinkaan nähdä. Sitä se pilvessä oleminen teettää ja tältä se näyttää:

Tässä vaiheessa alkoi tuntua, että olimme kummitusmetsässä.

Kun välillä pääsimme hetkeksi pois pilvestä, meille valkeni, että alue oli kärsinyt pahoin metsäpalossa. Maasta puski vasta sen verran vähän uutta kasvua, että arvioimme alueen palaneen kesällä 2017. (Näimme itsekin sauhuavaa metsää rinteillä Funchalista asti kesällä 2012; metsäpalot kesän kuumimpaan ja kuivimpaan aikaan ovat täällä tavallisia.)

Pilvessä oleminen on niin pöhnäistä! Välillä näkyi kapea pala sinistä taivasta ohikiitävän sekunnin ajan, mutta sitten olimme taas pilvessä.

Toisinaan reitti muistutti maisemien muodossa, millaista todellisuutta olisimmekaan voineet elää, ellemme olisi olleet pilvessä.

Kunpa pilvessä oleminen olisi ollut vaelluksen ankeinta antia, mutta ei! Reittiä ei ollut ylläpidetty, ja metsäpalo oli viimeistellyt koko sopan. Merkit, joita oli muutenkin ollut maastossa nihkeästi, hävisivät lopulta kokonaan, eikä polku enää jatkunut mihinkään suuntaan. Palaminen oli käpristänyt puiden oksat niin, että minkäänlaista kulkureittiä ei ollut. Jostain oli kuitenkin mahduttava läpi. Näkymä oli karu ja tukkoinen.

Löydätkö ihmisen alla olevasta kuvasta?

Tuollaisen oksiston läpi meidän täytyi puskea. Takkimme tahriintuivat hiilestä. Pahinta olivat kuitenkin piikkiset oksat, joita kasvoi siellä täällä. Jos niihin sattui jäämään kiinni niin kuin poikaystävä yllä, muutenkin tuskainen ja hidas eteneminen pysähtyi siihen paikkaan. Piikit myös raapivat herkästi ihon rikki jopa housunkankaan läpi. Tässä vaiheessa olimme varmoja siitä, ettemme olleet enää oikealla reitillä, mutta lohdutimme itseämme sillä, ettei oikeaa reittiä ollut muuallakaan. Maasto ei yksinkertaisesti enää ollut lainkaan samanlainen kuin Korpelan aikaan.

Jouduimme ylittämään puroja kohdista, joista niitä ei kuulunut ylittää, ja kiipeämään useiden rautalanka-aitojen yli päästäksemme johonkin, mistä matkaa voisi jatkaa selvä reitti mielessään. Olimme niin keskellä ei mitään, että mieli oli aika matalalla. Vain vankka (Madeiran) patikointikokemuksemme esti meitä menemästä paniikkiin. Kumpikaan ei hätäillyt missään vaiheessa, ja jompikumpi jaksoi aina pitää tsemppimieltä yllä silloin kun toinen oli menettää toivonsa.

Juuri samaan aikaan, kun löysimme ruohotien, joka saattoi olla etsimämme, pääsimme pois pilvestä. Aurinko näyttäytyi vihdoin.

Ruohotiellä jatkaminen paljasti reitin juuri oikeaksi. Vihdoin olimme taas kartalla.

Matka jatkui vielä monen uuvuttavan tunnin ajan pimeässä, eli emme olleet vielä lähelläkään hotelliamme Funchalissa, mutta ainakin reitti oli selvä emmekä olleet enää pilvessä.