Avainsana-arkisto: patikointi

Ironisen rasittava häämatka

Olemme paraikaa häämatkallamme Slovenian Alpeilla.

Bledjärvi

Bledjärvi

Reissua on takana jo 10 päivää, ja silti matka jatkuu yhä. Kuvat kertokoot, millaisissa maisemissa olemme täällä pyörineet. Kaunista ja jylhäähän täällä on, ja kirsikkana kakun päällä toimivat toisinaan smaragdinvihreiltä näyttävät vuoristolammet ja -joet.

Slap Virje -vesiputous

Slap Virje -vesiputous

Tarkoitus oli tulla tänne patikoimaan mutta myös rentoutumaan. Jos häämatka koostuisi pelkästään hiessä uitetuista vaihtopaidoista, leipäpainotteisista eväistä ja puskapissoista, matkamuistoista jäisi puuttumaan oleellisia osia.

Mehän olemme pariskuntana patikoineet oikeastaan kaikilla lomillamme esimerkiksi Lapissa, Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja aiemminkin Sloveniassa. Halu liikkua luonnossa on aina yhdistänyt meitä, ja reissuiltamme odotammekin miellyttäviä patikointimaastoja.

Srednja vas v Bohinju. Tässä pikkukylässä vietimme viikon.

Srednja vas v Bohinju. Tässä pikkukylässä vietimme viikon.

Mehukas pepukas -mieheni Bohinj-järvellä.

Mehukas pepukas -mieheni Bohinj-järvellä.

Niin ihanaa, terveellistä ja sielua hoitavaa kuin luonnossa liikkuminen onkin, senkin voi silti viedä liiallisuuksiin. Meille on käynyt niin – kerrankin jouduimme haavaisina ja verisinä käytännössä varastamaan veneen, jotta emme jääneet jumiin väärälle puolelle järveä illan pimetessä vuorilla Kanarialla! – ja niin kävi nytkin täällä Sloveniassa. Vaaratilanteilta onneksi säästyttiin, vaikka pahastikin olisi voinut käydä, mutta liikuntasuorituksestamme teki älyttömän moni muu seikka.

Olimme päättäneet valloittaa Svinjak-nimisen huipun (1 653 m) Bovecin kylässä Triglavin kansallispuistossa. Bovecissa sattui juuri samana päivänä olemaan viralliset maratonjuoksukilpailut. Vaikka itse olen juossut lukuisia puolimaratoneja ja kaksi täysmaratonia, minulla ei silti ollut vähäistäkään mielenkiintoa maratonia kohtaan, ja ajattelinkin mielessäni, miten kukaan jaksaa käyttää vapaa-aikaansa sellaiseen ja miksi (ironista, tiedän). No, jotkut muut jäivät siis juoksemaan maratonia alas Boveciin meidän lähtiessä kohti Svinjakin huippua.

Nousu huipulle ei alkanut aivan hotellimme vierestä, vaan jouduimme ensin suunnistamaan ja kävelemään alkupisteelle. Siihen ei onneksi mennyt kuin tunti, mutta kuumuuden ja edellisten päivien rasituksen vuoksi (ja ehkä on myös se aika kuukaudesta, että en ole kaikista energisimmilläni) jalkani olivat puuroa jo vaelluksen alussa. Kun vaelluksen alkupisteeltä löytyvä kyltti kertoi, että huipulle nousuun menisi kolme tuntia ja paluuseen melkein toinen mokoma, jo pelkkä ajatus tuntui niin uuvuttavalta, että minun teki mieli lopettaa. Juuri minä olin kuitenkin intoillut Svinjakista ja houkutellut miehen lähtemään mukaan, joten totta kai ryhtyisimme urakkaan.

Nouseminen oli hidasta ja hikistä. Sydän hakkasi niin kovasti jo hitaalta tuntuvasta etenemisestä, että tahtia ei mitenkään pystynyt kiristämään. Puuvillainen t-paitani oli pian hiestä niin märkä, että se venähti ja tuntui monta kokoa aiempaa isommalta. Pyyhin paidan helmalla myös otsaani ja naamaani, jotka vähä väliä hiostuivat uudelleen. Mies suorastaan valui hikeä hikitippojen lentäessä, vaikka hänellä ei ollut paitaa ollenkaan.

Henkisesti haastavaa oli se, että huippua ei pystynyt näkemään. Oli siis mahdotonta arvioida, mihin polku lopulta veisi ja kuinka paljon matkaa oli milloinkin jäljellä.

Yhdessä vaiheessa meitä vastaan tuli pariskunta, jonka mies sanoi naureskellen, että ”tämä on vasta alkua” ja että ”nyt se nousu vasta alkaa”. Oma mieheni piti hänen huumorintajustaan, mutta itse veikkasin, ettei kyse suinkaan ollut huumorista. Nousu oli jo siihen mennessä ollut rankkaa, hidasta ja miltei sydämen räjäyttävää, ja sitten joku menee murjaisemaan, ettei se ole vielä mitään!

Jatkoimme matkaa. Emme puhuneet paljon. Kaikki voimat menivät nousemiseen, keskittymiseen ja sisäiseen murehtimiseen. Emme pelkästään joutuisi tulemaan samaa reittiä takaisin, mutta joutuisimme tekemään sen pilkkopimeässä. Meillä oli kyllä taskulamput mukana, mutta reitillä tarvitsi usein molempia käsiä kiipeämiseen ja itsensä tukemiseen. Yritin olla ajattelematta tulevaa ja lupasin itselleni, että jos selviämme tästä huipusta, se saa olla viimeinen huippu, jolle koskaan nousen, mikäli niin haluan.

Niin kuin arvata saattaa, nousu vain jatkui ja jatkui. Puustokaan ei oikein harventunut, vaan yhä oli melko metsäistä, mikä oli huono merkki, koska tiesimme, että lähempänä huippua on puuttomampaa.

Tässä vaiheessa meitä vastaan tuli ranskalainen nuori miehenalku iso nyytti käsissään. Hän tervehti meitä iloisesti ja kysyi, tiedämmekö mitään sienistä. Itse olin juuri ennen matkaa tehnyt perinteistä syysherkkuani kantarellikastiketta isäni poimimista sienistä, ja vastasin ranskalaiselle, että tiedämme jotain sienistä. Silloin hän avasi nyytin, josta paljastui iso kasa yhtä ja samaa sienilajia, ja kertoi sienen muistuttavan jotakin hyvää ruokasientä Ranskassa, minkä vuoksi hän poimi ne. Heti sienet nähdessäni minulle tuli mieleen vain yksi ajatus: nuo näyttävät aivan klassisilta myrkkysieniltä. Edes vilkaisematta omaa miestäni tiesin, että hän ajatteli samoin. Suomessa yksikään ruokasieni ei kokemukseni mukaan näytä niin vahvasti myrkkysieneltä kuin ranskalaisen poimimat. Sienet erotti tavallisesta kärpässienestä vain vaaleanruskea väri, mutta muuten ulkonäkö ja rakenne oli hyvin sama.

Miehen poimimat sienet muistuttivat eniten ruskokärpässientä. Wikipedian mukaan sieni on vielä myrkyllisempi kuin tavallinen punakärpässieni! Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskok%C3%A4rp%C3%A4ssieni

Ranskalaismiehen poimimat sienet muistuttivat eniten ruskokärpässientä. Wikipedian mukaan sieni on vielä myrkyllisempi kuin tavallinen punakärpässieni! Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskok%C3%A4rp%C3%A4ssieni

Kerroimme miehelle, että Suomessa tuollaiset ovat myrkkysieniä, ja käskimme hänen varmistaa asian huolellisesti ennen sienten syömistä. Ranskalainen näytti hyvin huolettomalta ja toiveikkaalta ja hänen silmänsä olivat täynnä lapsen uteliaisuutta. Hän lupasi kysyä sienistä ravintolahenkilökunnalta alas saavuttuaan ja rohkaisi meitä sanomalla, että huipulle ei ollut enää pitkä matka, mikä ilostuttikin meitä suuresti. Ranskalaisen ja meidän tiet erosivat.

Matka jatkui. Huipusta ei ollut tietoakaan, eikä sitä yhäkään näkynyt edes kaukaisuudessa. Rupesin ajattelemaan, että ranskalaismies varmasti poimi sienet samalla optimismilla kuin kertoi huipun läheisyydestä meille. Toisin sanoen, kun on riittävän optimistinen, jopa perinteisimmät myrkkysienet saa kuvitelmissaan parhaimmiksi ruokasieniksi, ja vaikka huipulle on yhä tolkuttomasti matkaa, optimistisella ajatellulla sen saa tuotua lähemmäs. Valhetta yhtä kaikki, ja seuraukset voivat olla tuhoisat.

Kun olimme kavunneet vuorta ylös reilun kahden ja puolen tunnin ajan, huippu tuli vihdoin näkyviin. Samassa kohtaa vuori muuttui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että sitä pitkin ei voinut enää kävellä, vaan matkanteko muuttui vuorikiipeilyksi. (Emme kumpikaan ole vuorikiipeilijöitä eikä meillä ole siihen tarvittavia vehkeitä.) Paljain käsin yritimme tarttua sellaisiin kivenmurikoihin, jotka eivät antaisi periksi. Minulla oli jalassa paljasjalkajuoksuun tarkoitetut, kuitenkin melko tuetut lenkkarit ja miehellä perinteisemmät retkeilykengät. Jaloilla saimme aika hyvän kontaktin eri pintoihin, vaikka useamman kerran maa olikin lähteä vierimään pois jalan alta. Koko ajan mielessäni tykytti ajatus: ”Kohta nämä samat kohdat ja tämä sama vuori pitää kiivetä alas samaa reittiä pitkin – pimeässä. Olemme niin typeriä!”

Vihdoin saavutimme huipun. Se ei tuntunut saavutukselta, vaikka ehdottomasti sitä olikin, koska kokonaismatkaa oli vielä niin paljon jäljellä. Itse olin niin väsähtänyt ja henkisesti maassa, että ensin en halunnut edes valokuvaa itsestäni huipulla. Meidän lisäksemme huipulla oli neljä saksalaista, jotka lähtivät pian kulkemaan alaspäin ja joiden perään mekin lähdimme. Evästauko jäi lyhyeksi pakon sanelemana.

Minä Svinjakin huipulla.

Minä Svinjakin huipulla.

Alaspäin meneminen on sydämelle aina helpompaa kuin ylöspäin kipuaminen, eikä se myöskään hengästytä ja puuskututa siten kuin kiipeäminen. Laskeutuminen on rasittavinta jaloille. Reisissä, pohkeissa ja varsinkin polvissa pakotti. Ehdimme onneksi tulla pahimmat kiipeilykohdat alas valoisan aikaan, mikä olikin pyrkimyksemme, sillä emme edes olisi pystyneet pitämään lamppuja käsissämme kiipeilyn ajan. Kun metsäisempi osuus alkoi, kivisimmät kiipeilyt olivat takana ja tuli aika sytyttää taskulamput.

Jalkoja kivisti aina vain enemmän, mutta omanihan olivat olleet mössöä jo vaelluksen alussa. Kipu oli odotettavaa ja normaalia, olemmehan käyneet lukuisilla huipuilla ympäri Eurooppaa ja minä myös USA:n Kalliovuorilla. Muutama kompastuminen oli lähellä pimeässä, mutta selvisimme kuitenkin alas naarmuitta. Vielä oli useamman kilometrin matka hotellille, mutta toki alas pääseminen tuntui jo voitolta.

Nousuun ja laskuun oli mennyt yhteensä kuusi tuntia, koko päivän kävelyyn puolestaan kahdeksan ja puoli tuntia. Saavuimme illalla Boveciin, jossa juhlittiin maratonin kunniaksi. Kylän keskustassa oli livebändi, ruoka- ja juomakojuja ja paljon pöytiä ja ihmisiä. En tiedä, mikä oli maratonin voittoaika, mutta sen tiedän, että rauhallisesti juosten minulta itseltäni menee maratoniin noin neljä ja puoli tuntia. Niinpä tiedän myös sen, että maraton olisi ollut KEVYEMPI liikuntasuoritus kuin meidän vuorivaelluksemme! Ja minä kun ihmettelin, kuka jaksaa käyttää vapaa-aikaansa maratonin juoksemiseen, vaikka itsekin olen juoksija, ja sitten menen ja teen sellaisen vuorivaelluksen, joka on paljon kuormittavampi kuin maraton! Kyllä ihminen on välillä merkillinen olento.

Yö meni vuorivaelluksen jälkeen huonosti jalkojen säryn takia. Juuri samoilta jalkani tuntuivat juoksemieni maratonien jälkeen: jalat tekee mieli saada ylös ja koukkuun, mm. tyyny polvien alla auttaa. Yleensähän liikunta nimenomaan parantaa unenlaatua, mutta liiallisuuksiin vietynä asia on toisinpäin. Myös mies pyysi, että pukkaisin häntä sängyssä, koska jo pelkkä kyljen kääntäminen oli vaivalloista ja sattui joka paikkaan.

Että sellainen häämatka tämä on ollut. Kovasti mieleinen, mutta kuitenkin liian rankka. Loppuajan otamme iisimmin, se on varma. Ja yhdellekään huipulle emme tällä reissulla enää mene. Svinjak kyllä tyydytti paremmin kuin hyvin kaikenlaiset huippujenvalloitushaaveet!

P.S. Ranskalaismiestä emme enää nähneet, toivottavasti hän on yhä hengissä.

Kirjastosta lainaamani matkaoppaamme. Taustalla Stara Fužinan kylä.

Kirjastosta lainaamani matkaoppaamme. Taustalla Stara Fužinan kylä.

Puolustukseni ja anteeksipyyntöni

Kolme kuukautta sitten minulle tarjottiin blogin kautta yhtä mielenkiintoiselta vaikuttavaa kirjaa. Kirjan nimi on Sopeutumattomat – tee intohimostasi tai osaamisestasi menestystarina (2017). Saamassani tiedotteessa kirjaa kuvataan alla olevin sanoin.

Kirja on kirjoitettu erityisesti niille, jotka:

– Ovat jumalattoman kyllästyneitä kaikkeen mitä tekevät tällä hetkellä

– Unelmoivat oman intohimon toteuttamisesta ja itsensä työllistämisestä

– Haluavat hypätä oravanpyörästä ja päästää irti 8 tunnin työpäivistä

– Eivät ole kiinnostuneita kulkemaan läpi perinteistä opiskeluputkea ja työuraa

– Eivät jaksa odottaa eläkepäiviin asti, että voivat tehdä asioita, joista välittävät

– Kokevat, että nykyinen työ maistuu puulta ja haluavat ryhtyä tekemään jotain muuta, mutta eivät kuitenkaan uskalla hypätä tyhjän päälle tai ottaa turhia riskejä

– Ovat enemmän innostuneita tekemisestä kuin teoriasta. Oppivat parhaiten sillä, että tarttuvat toimeen ja säätävät sitten lähestymistapaa paremmaksi matkalla

Koin kirjan aiheen sopivan mainiosti blogiini, jossa olen kirjoittanut paljon työelämästä mukaan lukien jutut Töihin Viroon? Tätä Helsingin Sanomat ei kerro työnhakijalle ja 8 syytä olla hankkimatta työpaikkaa.

Niinpä vastasin kutsuun pyytämällä arvostelukappaleen. Sain kutsun myös kirjan julkaisutilaisuuteen, johon en kuitenkaan ilmoittautunut, koska tiesin olevani silloin muualla.

Kirjaa ei kuulunut. Kyseessä oli ensimmäinen kerta koko blogin historiassa, kun minulle tarjottua tuotetta ei toimitettukaan. Kirja kiinnosti niin paljon, että vastasin tarjoukseen vielä toistamiseen. Kerroin muutamalla sanalla muutostani ja epäilin, oliko kirja jäänyt saapumatta uuden osoitteen takia. Minulle ei kuitenkaan taaskaan vastattu, ja päättelin, että syystä tai toisesta minun ei kuulunut saada kyseistä kirjaa. Lakkasin miettimästä koko asiaa.

Viime viikkoina päähäni on silti ujuttautunut häiritsevä ajatus kirjajupakan takia: mitä jos minulla on huono maine kustantamopiireissä? Minulle on nimittäin tarjottu ja lähetetty useampia kirjoja, joista en koskaan kirjoittanut mitään. Vaikka olen tarttunut minulle tarjotuista kymmenistä kirjoista vain ani harvoihin, ”palautusprosenttini” on silti huono, eli suurimmasta osasta en ole kirjoittanut.

anteeksi

Ennen kuin kerron, miksi en ole kirjoittanut kirjoista tai luinko edes niitä, haluan jakaa pari totuutta, jotka olen sivustaseuraajana havainnut kirjabisneksestä.

Kirjoja luetaan ja myydään harmittavan vähän, olivat ne sitten kädessä pideltäviä tai e-kirjoja. Kirjoja on vaikea mainostaa samoin kuin vaikkapa tarjousbanaaneja tv:ssä (useimpien kirjojen kanssa sellaiseen ei olisi varaakaan). Kirjan kansi ei kerro sisällöstä ja varsinkaan sisällön laadusta välttämättä juuri mitään. Kirjoja on lopulta melko mahdotonta myydä ilman, että niistä kirjoitetaan ja että niitä suositellaan luettavaksi muillekin. Siksi toimittajille, kirjoista bloggaaville ja muille median edustajille kannattaa jakaa kirjoja, sillä mikä tahansa positiivinen maininta niistä saati laajempi arvio tuo teokselle kuin teokselle paljon kaivattua näkyvyyttä, jota ilman parhainkaan romaani ei tavoita yleisöään.

Kirjoista kirjoittaminen on tavattoman työlästä. Käytetään taas banaaniesimerkkiä: jos minulle lähetettäisiin nippu tarjousbanaaneja arvioitavaksi, makutesti ja jopa banaanien käyttäminen aamusmoothiessa tapahtuisi käden käänteessä siihen verrattuna, kuinka monta kymmentä tuntia jo yksistään kirjan lukemiseen voi mennä, kirja-arvostelun yhä kokonaan uupuessa.

Kirjoista kirjoittamisen työläys ei ole vahingossakaan jäänyt keneltäkään huomaamatta. Siksi edes niitä myyvät tahot eivät monestikaan arvioi niitä, vaan teoksia kuvataan muutamalla sanalla:

kirjakuvaukset yhteishyva

Lähde: Yhteishyvä

Esim. Yhteishyvässä useita kirjoja kuvataan yhdellä virkkeellä. Olisin toki itse halutessani pystynyt samaan minulle lähetettyjen kirjojen kohdalla, mutta en pidä noin vähäistä sisältöä kovinkaan arvokkaana tai hyödyllisenä lukijoille. Olen tottunut satsaamaan kirjoituksiini huomattavasti enemmän.

Ketkä ylipäänsä lukevat kirja-arvosteluja? Suuren yleisön juttu ne eivät ole, ja eräästä kirjablogista muistan lukeneeni, että kyseisen blogin ”lukija”kunta muodostuu pitkälti oppilaista/opiskelijoista, jotka googlaavat tietyn kirjan joutuessaan kirjoittamaan siitä äidinkielen esseen. Tuo toki pätee lähinnä (klassikko)romaaneihin, jollaisia äidinkielen tunneilla luetaan, mutta joka tapauksessa kirjoista kertovia tekstejä ei lueta paljon edes silloin, kun aiheena on esim. aina yhtä trendikäs laihduttaminen.

Edellä mainittujen totuuksien takia minun(kaan) ei ole kannattavaa tai edes mahdollista käyttää kymmeniä tunteja jonkin kirjan lukemiseen ja siitä kirjoittamiseen. Tiedostin sen onneksi hyvin varhain sen jälkeen, kun minulle alettiin tarjota kirjoja. Tästä päästäänkin yhteen kirjoittamattomaan sääntöön: kustantamot tietävät jo arvostelukappaleita lähettäessään, että ne eivät saa 50 kirjasta vastineeksi 50 (kattavaa) arviota.

Esim. bloggaajille voidaan lähettää niin paljon kirjoja, kosmetiikkaa, kutsuja erilaisiin tapahtumiin ja/tai muita tuotteita, että niistä kaikista ei halutessaankaan ehtisi kirjoittamaan. Eikä niistä kaikista halua kirjoittaa. Kuvitellaan, että kirja tai meikkivoide ei tehnyt vaikutusta, mutta se ei myöskään ollut niin huono, että siitä tekee mieli avautua koko maailmalle. Eikö silloin ole tuotteen lähettäjän kannalta parempi, että tuotteesta ei kirjoiteta mitään sen sijaan, että siitä kirjoitettaisiin mitäänsanomaton plääh-arvio? Itse en ostaisi mitään sellaisen arvion perusteella.

Moni kokenut kirjoittaja ei muutenkaan sano kyllä tuotteille, jos ei ole kunnolla intoutunut niistä. Koska kirjan sisällöstä tai meikkivoiteen koostumuksesta ei kuitenkaan voi olla varma ilman tuotteeseen tutustumista, kirjoittaja on itsekin mainostekstien lupausten varassa miettiessään, voisiko talouspolitiikasta kertova kirja tai kuivalle iholle tarkoitettu meikkivoide olla juuri häntä varten. Jos tuote paljastuu odotusten veroiseksi, tilanne on ihanteellinen, ja kirjoittajan on helppo tuottaa ilahtunut ja samalla todenmukainen arvio.

Kun kirjoitin Nina Sarellin aidosti hyvänä pitämästäni kirjasta 50:50 – Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan (2017) arvion, johon olin itse tyytyväinen ja joka tavoitti myös lukijoita, kyseisen kirjan kustantamo ei viitsinyt linkata tekstiäni edes Facebook-sivulleen. Se on tavatonta, typerää ja kannattamatonta kaikille osapuolille (kustantamolle, kirjan kirjoittajalle, minulle ja kaikille niille lukijoille, jotka voisivat onnistua laihtumaan kirjan armollisella ja toimivalla menetelmällä). Tuo kokemus entisestään latisti haluani kirjoittaa lupaavistakaan kirjoista blogissani.

Kertomieni totuuksien ja kokemusteni takia en ole kieriskellyt tunnontuskissa siksi, että en ole kirjoittanut monestakaan saamastani kirjasta. Kuinka monta niitä sitten on? En itsekään tiennyt tarkkaa lukumäärää, vaan jouduin tekemään listan:

  • Pentti Korpela: Pakana pyhiinvaelluksella – kuusi viikkoa Jaakopintiellä (2017)
  • Reijo Laatikainen ja Timo Joensuu: Syö hyvin, voi paremmin – ravinto syövän ehkäisyssä ja hoidon tukena (2017)
  • Valkokantinen, psykologian tohtorin huonosti kirjoittama kirja, jonka kierrätin eteenpäin sinniteltyäni kehnon tekstin ja latteiden ohjeiden kanssa vain reilut 20 sivua. Tämä kirja on juuri sellainen, jonka myyntiä oma arvioni mahdollisesti vain vähentäisi. Kirjan kirjoittaja oli väitellyt tohtoriksi ja oli halunnut kirjoittaa suomenkielisen ja popularisoidun kirjan englanninkielisen väitöskirjansa pohjalta. Hän oli kuitenkin niin jumissa englannin kielen rakenteissa, että hänen tönkkösuomensa ja kirjan vähäinen anti karkottivat minut lukijana.
  • Vatsa- ja suolistoaiheinen kirja. Sain sen samalla kertaa kuin yllä linkkaamani 50:50-kirjan, eikä kokemukseni kyseisen kustantamon kanssa motivoi minua kirjoittamaan kirjasta.
  • Pekka Aittakumpu: Home sweet home (2017)

Ei niitä ole onneksi kuin viisi, joista yksi on sähköisessä muodossa (minkä lähetys ei siis maksanut kustantamolle muuta kuin puoli minuuttia aikaa). Neljä tai viisi kirjaa ei kuulosta paljolta, mutta on sitä, sillä olen sanonut kyllä vain seitsemälle kirjalle! Se on erittäin pieni otos niistä lukuisista kirjoista, joita minulle on tarjottu, mutta minulle määrä on suuri, liian suuri, koska valtaosasta en ole kirjoittanut.

Joten arvatkaa, mitä teen nyt? Kirjoitan niistä vihdoin!

Syöpäkirjasta kirjoitan vielä joskus oman juttunsa, psykologian kirjasta ja suolistokirjasta puolestaan en kirjoita. Niinpä jäljelle jäävät Pentti Korpelan ja Pekka Aittakummun helmet.

pentti korpela pakana pyhiinvaelluksella pekka aittakumpu home sweet home

Pentti Korpelan Pakana pyhiinvaelluksella – kuusi viikkoa Jaakopintiellä (2017) on ensimmäinen kirja, jonka koskaan otin blogin kautta vastaan. Innostuin kirjasta, sillä Pentti Korpela on poikaystävälleni ja minulle tuttu ”Madeiran Pena”; monta kertaa hehkuttamani luotto-opuskirjamme Madeira – patikoitsijan paratiisi: reittejä helpoista vaativiin (2010) on juuri Korpelan kirjoittama.

Kustantaja Nordbooks kuvaa pyhiinvaelluskirjaa seuraavasti:

Camino Santiago on suuri seikkailu, jollaisen kokee vain kerran elämässään. Se on legendaarinen vaellusreitti, jolle mahtuu yhtä monta tarinaa kuin vaeltajaakin. Suomalaismiehen 900 kilometrin taival vie Etelä-Ranskasta Espanjan läpi Atlantin rannikolle. […]

Teos on samalla kuin kävelevä Pohjois-Espanjan tietosanakirja. Mukana myös kulkijan ottamia valokuvia.

Pidin kirjasta. Kuvaukset reitin varrelta olivat tarkkoja, ja tarina eteni elokuvan omaisesti mielessäni. Kirja myös osoitti, että niin innokas patikoitsija kuin itse olenkin, en usko koskaan haluavani Santiago de Compostelaan vievälle pyhiinvaellusreitille. Korpela nimittäin kuvaa varsin osuvasti myös muita vaeltajia ja heidän asenteitaan. Polulla tuntuu vallitsevan kilpailu siitä, kuka kulkijoista on ”pyhin”, mikä tietysti paradoksaalisesti vesittää koko vaelluksen idean.

Korpela yrittää olla avoin ja tutustua muihin ihmisiin (heihin kun mahdollisesti törmää vaelluksen aikana monta kertaa), mutta yllättävänkin monet (miehet) ovat kumman ylimielisiä ja egoistisia. Samaiset ihmiset eivät monestikaan tunnu ymmärtävän suomalaisia tapoja, vaan tulkitsevat esim. hiljaa olemisen töykeäksi. Todellista yhteyttä ei tunnu syntyvän oikeastaan yhdenkään kulkijan kanssa. Samastuin Korpelan kokemuksiin ulkopuolisuudesta monessa kohdassa, erityisesti silloin kun hän kertoo small talkin ja muun joutavan jutustelun vaikeudesta. Itse vihaan etenkin small talkin kavalaa serkkua eli nopeita sutkautuksia ja läpänheittoa, vaikka oma maisterin tutkintoni on small talkin luvatusta kielestä eli englannista. Tykkään töksäyttää amerikkalaisille ja varsinkin irlantilaisille tiukkaa tekstiä heidän vielä ihmetellessä, miten tuo tyyppi jo nyt meni ilman lämmittelyjä suoraan asiaan.

Korpelan vaelluskokemus on muutenkin kaukana hohdokkaasta: reitti on pitkääkin pidempi ja fyysisesti raskas, varusteet kastuvat marras-joulukuun säissä useimpina päivinä eivätkä kuivu kylmissä ja kosteissa majapaikoissa seuraavan päivän urakkaan. (Jos taas valitsee vaellukselle otollisemman ajankohdan eli myöhäisen kevään tai kesän, reitillä on silloin väkeä tungokseksi asti ja majapaikatkin siten todennäköisesti täynnä.) Vaelluksen aikana mielellä on aikaa työstää monia kipeitäkin menneisyyden kokemuksia, mikä on omiaan lyttäämään kulkijan tunnelmaa entisestään. Lukijalle Korpelan henkilökohtaiset tarinat ja havainnot ovat kuitenkin kiintoisaa ja joskus huvittavaakin luettavaa.

Kirjaa voi suositella kaikille, jotka vähääkään pitävät vaelluskirjoista (vertaa esim. Cheryl Strayedin kirjaan Villi vaellus (2013), jonka elokuvaversiossa Reese Witherspoon näyttelee). Jos suunnittelee pyhiinvaellukselle lähtemistä edes puolitosissaan, etenkin silloin olisi suorastaan hölmöä olla lukematta Korpelan kirjaa.

Siirrytään sitten Pekka Aittakummun kirjaan Home sweet home (2017), jota mainostetaan Suomen ensimmäiseksi hometaloromaaniksi. Kiinnostuin kirjasta lukunäytteen perusteella ja varsinkin nykyisellä omalla tontillani olevien hometalojen takia. Toivoin, että kirja vastaisi moniin mielessäni oleviin kysymyksiin, kuten siihen, kuinka vaarallista home todellisuudessa on, ja voiko hometaloa pelastaa tai onko se ylipäänsä kannattavaa.

Kirjan kustantaja Arktinen Banaani kuvaa teosta näin:

Rajalat ovat haaveilleet omakotitalosta viisi vuotta, säästäneet sitä varten pääomaa kolme vuotta ja etsineet sopivaa netissä ja asuntonäytöillä yli vuoden. Sopiva talo löytyy notkosta, omasta rauhasta, keskeltä kolmentuhannen neliön hoidettua pihaa. Kaupanpäälle tulevat leikkimökki, hiekkalaatikko ja mansikkamaa. Myyjä ylistää taloa, kuinka helppoa siellä on ollut hengittää.

Unelma onnesta muuttuu painajaiseksi, kun uusi koti paljastuu hometaloksi. Seuraa pitkä ja hankala selvitysten sarja, jonka kulussa horjuvat paitsi talous ja terveys myös hermot ja avioliitto. Silti vastaus on aina sama: talosta otetut näytteet alittavat lievästi mikrobipitoisuuksille asetetut raja-arvot, eikä niillä ole oikeudellista näyttöä.

Kirja on Aittakummun ensimmäinen, ja hurjan koukuttava teos! Luin sitä kuin parhainta jännäriä, mitä jännitysromaaneja lukevan isäni oli hivenen vaikea ymmärtää. Miten hometalosta kertova romaani voi olla kuin jännäri, kun mitään rikosta ei tapahdu, ketään ei murhata eikä juttua johda kaiken kokenut ja nähnyt viisas etsivä? Itse asiassa hometaloromaanista löytyvät kaikki nuo elementit. Hometalon myyminen eteenpäin voidaan laskea rikokseksi. Hometalo murhaa uudet asukkaat hitaasti mutta varmasti. Etsiväksi puolestaan joutuu uhri itse eli hometalon asukki joutuessaan taistelemaan byrokratian kanssa homepitoisuuksien raja-arvoista ja oikeuksistaan talon ostajana.

Vaikka teos on fiktiivinen, se perustuu ilmeisen vankasti Aittakummun omiin kokemuksiin hometalossa asumisesta. Kirjassa oleva asiatieto on kaikki totta: Suomessa on valtavasti hometaloja, ja moni altistuu homeille tietämättään juuri nytkin. Moni ei edes tiedosta, että ”mummonmökin haju” on hyvin todennäköisesti homeen hajua. Varsinkin vanhemmat sukupolvet vähättelevät homeen aiheuttamia terveyshaittoja ja leimaavat ne toisinaan kokonaan uhrin mielen tuotoksiksi ja harhoiksi.

Kutkuttava tarina ja asiatieto harvoin yhdistyvät toisiinsa niin saumattomasti kuin Aittakummun esikoisteoksessa. Sain myös vastaukset omassa mielessäni olleisiin kysymyksiin. Viime keväänä blogissakin esittelemiäni ja sukumme omistamia hometaloja on mahdoton korjata kustannustehokkaasti. Jos/kun jokainen pinta ja varsinkin sisus pitäisi vaihtaa, silloin tulee reilusti edullisemmaksi ostaa kokonaan uusi talo. Onneksi en tarvitse tontillamme olevia ylimääräisiä taloja enkä koskaan laskenut mitään niiden varaan. On silti surullista, mitä kymmenien vuosien asumattomuus tekee taloille, jotka voisivat tänä päivänä olla täysin toisenlaisessa kunnossa, mikäli niissä olisi asuttu ja/tai niitä olisi hoidettu oikein.

Kirja kannattaa lukea jo yksistään sen viihdyttävyyden ja opetusarvon vuoksi, mutta erityisesti silloin, jos leikilläänkään harkitsee vanhan omakotitalon tai rivitaloasunnon ostamista. Kirjan lukija voi välttyä kohtalokkaalta, epäterveelliseltä ja kalliilta virheeltä. Minulle jäi kirjasta päällimmäiseksi mieleen tämä opetus: jos katsomassasi talossa on valesokkeli tai vähänkään sen tapainen, juokse äläkä katso taaksesi! Kaikki lukemani lähteet vahvistavat, että valesokkeli lähestulkoon takaa rakenteiden (nopean) homehtumisen, eikä sitä siksi olekaan enää vuosikymmeniin valittu talojen perustustavaksi.

*

Tästä tulikin yksi blogin pisimmistä kirjoituksista. Olen puolustuksessani kertonut, miksi en kirjoittanut kaikista vastaanottamistani kirjoista. Anteeksi puolestaan pyydän sitä, että en kirjoittanut Korpelan ja Aittakummun kirjoista aiemmin, sillä ne olisivat sen totisesti ansainneet.

Blogi uudistuu + Madeiran vaarallisin levada

Olen päättänyt uudistaa blogiani. Sain siihen sysäyksen hirvittävistä jauhelihamainoksista, joilla WordPress rumentaa kaikki tekstini niin aatteellisesti kuin ulkoisestikin.

Valotan alla, millaisia uudistuksia olen hahmotellut tekeväni, kunhan pääsen blogin kimppuun ensi viikolla. Voi olla, että moni ei kiinnitä uudistuksiin lainkaan huomiota, mutta kerron niistä lyhyesti, jotta halukkaat löytävät blogin jatkossakin, mikäli osoitteenmuutoksessa menisi jokin pieleen.

Blogin kehittäminen on aihe, joka on pyörinyt mielessäni kaikkien bloggaajavuosieni ajan, mutta nyt täällä Madeiralla olen kypsytellyt uudistusideoita aktiivisesti koko viikon. Voi kuulostaa ikävältä, että loma kuluu blogipulmia miettiessä, mutta minusta se ollut vain mukavaa. Patikoidessa mieli on sekä levännyt että työstänyt asioita. Kun olemme eksyneet reitiltä polkujen kadottua tyystin ja metsäpalojen tuhottua viimeisetkin maamerkit, vasta silloin blogi on jäänyt mielen perukoille. Selviytyminen on aina mennyt muun edelle.

Curral das Freiras - Nunnienlaakso

Curral das Freiras – Nunnien laakso

Yksi päivävaellus, jonka aikana ei tullut ajateltua liikaa blogia, löytyy Santa Quiterian ja Curral das Freirasin (Nunnien laakson) väliltä. Kyseessä on Madeiran vaarallisin levadakävely Levada do Curral. Pentti Korpelan kirjoittama opas Madeira – patikoitsijan paratiisi: reittejä helpoista vaativiin (2010) kuvaa reittiä näin:

Reitti soveltuu vain varmajalkaisille ja korkeisiin paikkoihin tottuneille. […] Levada kulkee pääosin jyrkillä metsärinteillä, mutta ylittää ajoittain pystysuoria pudotuksia kalliojyrkänteillä. Reitille on viime vuosina lisätty suojakaiteita, mutta silti moni jyrkänne on vielä ilman niitä.

Tämän kirjoituksen kuvituksena on otoksia tuolta jännittävältä vaellukselta.

Mennään sitten blogiuudistuksiin.

Joudun maksamaan siitä, että saan häiritsevät mainokset pois blogista. Koska saan samalla rahalla myös ammattimaisemman, kauniimman ja helpommin muistettavan verkkotunnuksen eli osoitteen blogilleni, minun kannattaa ottaa se, eli poistaa nykyisestä osoitteesta sana wordpress. Niinpä blogin uudesta osoitteesta on näillä näkymin tulossa mielekasmiellekartta.com. Myös vanhan osoitteen pitäisi automaattisesti kääntyä uuteen, mutta näistä ei koskaan tiedä. Yritän tehdä kaiken oikein niillä tietoteknisillä taidoilla, mitä humanistinen koulutus ja itseopiskelu ovat minulle suoneet.

Olen myös vihdoin keksinyt yhden yhtenäisemmän teeman, joka kuvaa isoa osaa luomastani sisällöstä. Se on self improvement, suomeksi useimmiten itsensä kehittäminen. Termi kuvastaa jo nyt monia artikkeleitani, mutta tulevaisuudessa saatan vielä tietoisemmin keskittyä aiheeseen. Itsensä kehittäminen liittyy olennaisesti myös terveyteen, ja terveyspuolella minua kiinnostaakin nykyään enemmän mm. henkinen hyvinvointi kuin se, saako pellavansiemenistä liikaa syanidia ja kadmiumia. En halua olla terveyspoliisi enkä kuunnella ketään muuta sellaista!

Lisäksi saatan tehdä (pieniä) muutoksia blogin ulkoasuun. Mistään valtavista muutoksista ei kuitenkaan ole kyse, sillä arvotan blogin luettavuuden ja ns. klassisen mallin niin korkealle, että en halua alkaa kikkailla millään kauniilla mutta epäkäytännöllisillä blogipohjilla.

Jossain vaiheessa aion kirjoittaa siitä, seurasiko blogiuudistuksesta mitään hyvää tai pahaa, kuten lukijamäärien lisääntymistä tai vähentymistä. Se voi kiinnostaa ainakin muita bloggaajia, jotka ovat joskus harkinneet oman domainin ostamista.

Nähdään siis pian uudistuneessa blogissa seksileluarvioineen kaikkineen!

Levadareitti kulkee kalliojyrkänteellä kuvan keskipaikkeilla.

Levadareitti kulkee kalliojyrkänteellä kuvan keskipaikkeilla.

Vaelluksen päätepiste eli Nunnienlaakso, Curral das Freiras

Vaelluksen päätepiste Curral das Freiras eli Nunnien laakso.