Avainsana-arkisto: ötökkä

Talossa 41,5 astetta lämpöä

Minulla on täällä talossa kuumat paikat.

Kun tulin eilen kotiin työrupeaman jälkeen, minua tervehti heti ovella saunan kaltainen pätsi. Kaikki säleet olivat olleet kiinni, mutta tässä vaiheessa kesää toki tiesin, ettei talo niiden avulla pysy viileänä. Ennen ulko-oven avaamista teimme isäni kanssa kumpikin arvauksen siitä, kuinka lämmintä talossa olisi. Edellinen ennätys oli 34 astetta, mikä tuntuu nyt jopa melko matalalta lämpötilalta. Itse arvasin 37 ja isä 39 astetta. Todellinen lukema oli 41,5 astetta.

En ole koskaan ollut niin lämpimässä talossa tai yleensäkään kodissa! Minua suorastaan säälitti jääkaapin, pakastimen ja varsinkin pakastavan vessan puolesta, sillä vessa oli päältä hyvin kuuma. Vessan sisällä on noin 15 astetta pakkasta, mikä tarkoitti peräti 56,5 asteen eroa sisäilmaan nähden.

Läpivedolla sain talon viilentymään tehokkaasti illalla, ja nukkumaan mennessäni lämpötila oli vajaat 22 astetta. Se ilo ei kuitenkaan kesällä kauan kestä, sillä talo ja etenkin makuuhuone alkavat kuumentua nopeasti jo hyvin varhain aamulla auringon noustua idästä, johon makuuhuoneen ikkunat osoittavat.

Tämähän on ensimmäinen kesämme talossa. Täällä on sataprosenttisen erilaista kuin edellisessä kodissani, joka oli ympäri vuoden pimeä ja viileä. Uusi elämä maaseudulla on parantanut päättelykykyäni ja yhtälöiden ratkaisutaitoa: hellekesä + etelärinne avoimella paikalla + pieni talo valtavilla ikkunoilla + mustilla sälekaihtimilla = 41,5 astetta sisätiloissa!

Olen silti osannut nauttia kesästä ja lämmöstä, vaikka en olekaan koskaan ollut yhtä valmis syksyn saapumiseen kuin tänä vuonna. Viime kesähän oli poikkeuksellisen viileä, ja ”kesän” loputtua tuntui kuin ei mitään kesää olisi ollutkaan. Tämä kesä on kompensaatiota siitä. Ja minähän halusin hämärän kerrostaloelämän jälkeen valoa ja lämpöä, ja niitä olen totisesti nyt myös saanut.

On yksi merkillinen seikka, jonka huomasin vasta kesän kynnyksellä: talossa ei ole yhtäkään avattavaa ikkunaa! Eikö kuulostakin hassulta, varsinkin kun talo on täynnä ikkunapintoja kokoonsa nähden? Avautuvia ikkunoita pitää niin itsestäänselvinä, etten taloa ostaessani osannut hetkeäkään epäillä, etteivätkö ikkunat aukenisi. Ymmärrettäväähän se tosin on, sillä tässä talossa kummatkin ulko-ovet ovat täyslasisia ja pienempiä kuin muut ikkunat, eli tavallaan ovet ovat siis yhtä kuin avautuvat ikkunat. Ovet ovat ikkunoiksi kuitenkin niin suuret, että ne paiskautuvat tuulessa, eikä niitä voi siksi samalla lailla availla ja sulkea kuin pienempiä akkunoita. Muutin ovet ikkunoiksi ötökkäverhojen ja pyykkipoikien avulla. Ovistoppareina toimivat milloin mitkäkin kengät.

Nykypäivän ötökkäoviverhoissa on keskellä magneettinauhat, joiden tarkoitus on sulkea verhot saman tien sen jälkeen, kun verhoista on kuljettu läpi. Käytännössä ne eivät kuitenkaan niin toimi, sillä pienikin tuulenvire räväyttää verhot auki. Täällä on niin paljon kärpäsiä, lentäviä kuoriaisia ja muita pörisijöitä, että vähän väliä auki räpsähtävät verhot eivät tee tehtäväänsä. Niinpä kiinnitin ne pyykkipojilla keskeltä yhteen. Liikkuessani ulko- ja sisätilojen välillä poistan useimmiten vain alimmat pyykkipojat ja ryömin aukosta kuin majan rakentanut ja siellä leikkivä lapsi. Mies ei patenteistani niin välitä, koska kulkeminen ei tietenkään ole läheskään yhtä helppoa ja vapaata kuin se olisi ilman pyykkipoikia, mutta kun kysyin mieheltä, haluaako hän ennemmin runsaan hyttys-, kärpäs- ja kuoriaisparven tänne joka yöksi meitä häiritsemään, hän ei pystynyt vastaamaan myöntävästi.

Muuten kesä on kulunut lähinnä palkkatyön ja rakennushommien parissa.

Kotikunnassani ei ole juuri lainkaan töitä tarjolla kenellekään millään taustalla tai koulutuspohjalla, ja niinpä minäkin käyn töissä muualla, yli 50 kilometrin päässä. Meillä ei ole autoa, ja julkinen liikenne on parhaimmillaankin heikossa jamassa, nyt kesällä lähes olematonta. Muutaman kerran pyöräilin 50 kilometrin matkan läheisten luokse Helsinkiin päästäkseni seuraavina päivinä mukavasti töihin, mutta suurimman osan kesästä olemme tehneet niin, että isäni tulee tänne tontille auttamaan minua kaikissa mahdollisissa töissä (esim. saunan rakentamisessa), ja niiden töiden päätteeksi lähden isän mukana Helsinkiin. Niin isäni ei tarvitse toimia vain henkilökohtaisena kuljettajanani, mikä tuntuisi pidemmän päälle kestämättömältä, vaan saamme napattua kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Rakennushommissa ja vastaavissa on kuitenkin se huono puoli, että yhdessä palkkatyön kanssa vapaa-aikaa ei ole ollut lainkaan sitä määrää, mitä tarvitsisin. Inhoan muutenkin sitä ajatusta, että omakotitalossa asuminen tarkoittaa aina väistämättä pelkkää työtä työn perään: kesällä kaikki kasvaa ja tursuaa, talvella puolestaan saa olla koko ajan lumitöissä. Olen koko ajan lohduttanut itseäni sillä, että lähes kaikki täällä tontilla tähän mennessä tehty työ on vain kerran tehtävää, eli esim. hirsisaunaa ei rakenneta joka kesä uudestaan, vaan kun se on vihdoin valmis, se palvelee oikein huollettuna koko elämän. Samoin on piharakennusten uusien kattojen kanssa; kun ne nyt on uusittu, niille ei tarvitse vuosikymmeniin tehdä mitään. Niinpä ensi kesä ei tule olemaan yhtä työntäyteinen kuin tämä ensimmäinen. Syksy ja talvi puolestaan ovat alkujaankin vääriä ajankohtia erilaisille rakennus-, korjaus- ja maalaustöille, eli suurimman osan vuotta täällä saa rauhoittua.

Onneksi myös rakennustyöt ovat edistyneet siihen malliin, että pääsemme vihdoin nauttimaan työn tuloksista. Ensimmäisiin löylyihin olisi tarkoitus mennä vielä joko tänä iltana tai huomenna! Esittelen uutta pihasaunaa ja tasaisempaa tonttia tulevissa kirjoituksissa.

Vegaanin vaikea valinta

Seuraava näytelmä on joko informatiivinen komedia tai tragedia lukijasta riippuen. Joka tapauksessa on kyse niinkin vakavista asioista kuin elämä ja kuolema.

Siivotessani viikko sitten keittiötä vastaani tuli yhtäkkiä tällainen kuoriainen:

vyoturkiskuoriainen

En mennyt paniikkiin, sillä tiesin kuoriaisista ja niiden yleisyydestä etenkin kerrostaloissa. Olen asunut siistissä ja kauttaaltaan remontoidussa taloyhtiössä jo lähes 10 vuotta, ja vain kerran aikaisemmin olen löytänyt asunnostani vastaavan ötökän. Tiesin kuitenkin, että kuoriainen on tuholainen, joka pitää jollain lailla hävittää. Luulin kyseistä yksilöä ensin vyöihrakuoriaiseksi (jo pelkästään nimikin on ällö!), mutta tarkempi selvitys paljasti ötökän vyöturkiskuoriaiseksi.

Vyöturkiskuoriainen on tekstiilituholainen, jota kuvataan näin:

  • Vyöturkiskuoriainen ei kuulu Suomen luontoon ja se esiintyykin vain lämmitetyssä tiloissa kuten asunnoissa ja varastoissa. Se piileskelee lattialistoissa, komeroissa ym. pimeissä paikoissa. Toukka syö turkiksia ja villa-, puuvilla ja pellavavaatteita, joihin se tekee pieniä teräväreunaisia reikiä. Aikuinen kuoriainen ei tarvitse mitään ravintoa. (Lähde: Helsingin kaupungin ympäristökeskus)
  • Vyöturkiskuoriainen on varsin vaikea hävitettävä, ja varsinkin kerrostalojen ollessa kyseessä on syytä harkita koko talon myrkyttämistä vähintään kahteen kertaan, mikäli kuoriaisia löytyy useammasta kuin yhdestä asunnosta. (Lähde: Wikipedia)
  • Myrkkyjä ei tosiaankaan kannata roiskutella sinne tänne vain sen takia, että on muutama reikä jossakin vaatteessa. Turkiskuoriainen on täysin harmiton otus. Myrkyistä on harmia kaikille, myös ihmisille. Turha luulla, että joku 15 min tuuletus auttaa. (Lähde: Ilta-Sanomien kommenttiosio)

Tasan kaksi kuoriaislöytöäni 10 vuoden aikana on siis hyvin vähän, ja lukemani mukaan ongelmataloissa kuoriaiset parveilevat huoneistoissa, ja toukat tunkevat parketille lattialistojen alta muutaman päivän välein myrkytyksestä huolimatta.

Löytämästäni yksilöstä oli kuitenkin hankkiuduttava eroon. Miten? Jouduin miettimään, millainen tappaja olen ja minkälainen kuolema olisi ötökälle inhimillisin. Perheessäni kukaan muu kuin minä ei ole vegaani, ja silti meillä aina vietiin suurin osa ötököistä ulos, niitä ei koskaan tapettu. Hämähäkit, ampiaiset, yöperhoset ym. pelastettiin kaikki palauttamalla ne ulos. Opin siis jo lapsena kunnioittamaan ötököiden elämää, eikä ötököitä pelastaakseen tarvitse olla minkään sortin kasvissyöjä. Tätä nykyä tapan yleensä vain hyttysiä ja banaanikärpäsiä, ja läimäytän aina kunnolla, jotta ötökkä ei jää kitumaan.

vyoturkiskuoriainen-2

Vyöturkiskuoriaisen kohdalla vaihtoehdot olivat sen vieminen ulos pakkaseen ja lumisateeseen tai sen liiskaaminen. Mietin, että viemällä ötökän paleltumaan ulos en suoranaisesti tappaisi sitä, vaan saisin syytteeksi todennäköisesti kuolemantuottamuksen. Paleltuminen veisi kuitenkin paljon aikaa, ja pitkitetty kuolema olisi varmasti paljon hirveämpi kuin äkkikuolema.

Päätin silti viedä ötökän ulos pakkaseen. Vein sen parvekkeen kaiteelle parvekelasien ulkopuolelle. Ulkona se lakkasi heti liikkumasta, ja oli kellahtanut kumoon, kun menin vartin päästä katsomaan sitä. Toin ötökän takaisin sisään valokuvausta varten. Välillä ilmavirta liikutti ötökkää hellävaraisen tasaisesti, kun kääntelin lehteä, jolla se makasi ilmeisen kuolleena.

Ei mennyt kauaa, kun ötökän liike alkoi tulla siitä itsestään, eikä ollut enää ilmavirran aiheuttamaa. Kuoriainen oli tokkurainen, mutta sen etupää alkoi toimia, ja ensin se pyöri monta kierrosta paikallaan pitkälti etujalkojen ansiosta, kunnes lähti kulkemaan hyvää vauhtia virkeänä ja elinvoimaisena! Olin entistäkin ällöttyneempi. Tiesin, että pakkanen tappaa ötökät, mutta en tiennyt, että se vaatii kokonaisen viikon pakastuksen erittäin kireissä pakkaslukemissa: ”vyöturkiskuoriaiset saa tuhottua vaatteista ja tavaroista joko pitämällä niitä viikko pakkasessa −20 asteessa tai vähintään +70-asteisessa saunassa noin kaksi tuntia” (lähde: yllä linkattu Wikipedia-artikkeli).

vyoturkiskuoriainen-3

Minua kuvotti ajatus ötökän nitistämisestä ja sen repeilevästä ja rapisevasta kuoresta. En siis tappaisi sitä sormin/käsin, ajattelin. Olin laittanut kuoriaisen kartonkiarkille, jolla se kulki koko ajan kasvavaa vauhtia. Ennen kuin ehdin ajatella lisää, nappasin leivontakaapimen ja paiskasin sen ötökän päälle sellaisella voimalla, että sillä olisi tappanut isommankin jyrsijän. Tuloksena oli kiitettävästi liiskattu kuoriainen ja siitä vuotaneet mehut:

liiskattu-2

Sinne meni tämä kuoriaisparka! Pitäisiköhän minun vaihtaa blogin nimeksi ”Äklöttävä miellekartta”, vai onko tämä kuitenkin aivan liian kesyä materiaalia sellaiseen?

liiskattu

Nyt vain jäädään odottelemaan, mitä tästä seuraa: ötökätön koti vai pahaa karmaa ja kuoriaisten kosto?

Ötökkäpastaa italialaisessa ravintolassa

Olin miehen kanssa syömässä ravintolassa. Hän tilasi pizzaa, ja minä pastaa, jossa oli pinaattia, fetaa ja chiliä kermakastikkeessa (kuulostaa herkulliselta, eikö?). Ainesosien lista ei kuitenkaan valitettavasti loppunut siihen. Olin jo syönyt valtaosan pastastani, kun aloin pyöritellä lautasella yhtä epämääräisen näköistä palaa samalla miettien, mitä kaikkea pastassa kuuluikaan olla.

En missään nimessä ole hotkija, mutta en myöskään näyki pieniä suupaloja vaikean näköisenä, vaan ruoka löytää kyllä suuni. Hyvin nälkäisenä meinaan syödä varsinkin alussa liian nopeasti, ja olimme ennen ravintolaan saapumista kävelleet monta tuntia, minkä vuoksi olin nälissäni. On hyvin mahdollista, että olin jo syönyt parikin vastaavanlaista ”palaa” samaisella aterialla, koska olin havaitsevinani ruuassa jotain erikoista, mutta niin nälkäisenä en jaksanut ihmetellä jokaista haarukallista. Kun ruokaa alkoi olla lautasella vähemmän, yksi tällainen pala osui silmääni. Pyöritellessäni sitä tyhjentyneellä lautasella alkoi käydä yhä selvemmäksi, että se on ampiaisen kokoinen ötökkä. Erotin siitä hivenen raitaisen keskivartalon, pään, sarvet, jalat ja yhden siiven. Olin epäuskoinen ja minua alkoi ällöttää. Mies puheli omiaan ennen kuin keskeytin ja pyysin häntäkin arvioimaan tilanteen. Mies huomasi heti, että kyseessä on jonkin sortin ötökkä ja kehotti minua lopettamaan syömisen. Tarjoilija tuli aika pian mukaan asetelmaan vakiokysymyksellä ”Maistuiko?”, johon olisi voinut vastata vaikka mitä nokkelaa, mutta vastasin vain ”Pastasta löytyi tällainen” vieden lautasta lähemmäs hänen kasvojaan. ”Härregud”, hän sanoi ja otti lautaset nopeasti mukaansa keittiöön. Mies tilasi tarjoilijan lähtiessä laskun, koska meitä odotti pitkä kotimatka. Kaikki muutkin tarjoilijat menivät keittiöön ja olivat siellä aikansa. Kun tarjoilija tuli takaisin laskun kanssa, keskustelu meni jotakuinkin näin:

Tarjoilija: Joo anteeksi nyt hirveesti tästä, me tutkittiin asiaa tuolla ja paras arvaus on, että se on tullut pinaatista. Muissa aineissa se ei oikein ole voinut olla. Voitaisko me tarjota teille vielä jotain, kahvia tai teetä? Jotain jälkiruokaa?

Minä: No meidän pitäis kyllä alkaa nyt lähteä.

Mies: Niin mikä ryömijä se oli? Olikse koi tai perhonen?

Tarjoilija: Joo, joku perhonen varmaan.

Mies: Ettei vaan mikään torakka?

Tarjoilija: Joo, ei se varmasti mikään torakka ollut.

Minä: Oli tää kyllä aika juttu, se kun oli niin isokin. Kyllä tää nyt jotenkin pitäisi hyvittää.

Tarjoilija: Pastasta ei otettu mitään hintaa, tietenkään, mutta jos haluaisitte kahvit tai…

Mies: No meidän täytyy nyt mennä, mutta kyllä hän aika järkyttynyt nyt on [viittaa minuun].

Tarjoilija: Joo, me ollaan tosi pahoillaan tästä. Jos laitettaisiin jotain mukaan teille?

Minä: Onko teillä jotain hedelmää tai jotain muuta kiinteää, mitä voisi ottaa mukaan?

Tarjoilija: Hunajamelonia on.

Minä: Aa, no sehän olisi ihan hyvää. [Mies nyökyttelee samaa.]

Tarjoilija: No mä meen pakkaamaan hunajamelonia teille. Anteeksi vielä tästä. [Lähtee keittiöön.]

Ravintolanpitäjä: [saapuu luoksemme ja suuntaa lähes kaiken puheen miehen suuntaan] Anteeksi tästä, tällaista ei ole sattunut koskaan. En ole 20 vuodessa nähnyt mitään tällaista. Me ollaan nyt otettu siitä kuva [näyttää älypuhelimeltaan kuvaa] ja lähetetään se tavarantoimittajalle. Ulkomaalaisesta pakastepinaatista se varmaan tuli. Haluatteko espressoa, jotain jälkiruokaa…?

Mies: Siellä ollaan pakkaamassa meille hunajamelonia.

Ravintolanpitäjä: No hyvä. Kiitos, kun olette ymmärtäväisiä asiakkaita. Olemme kovin pahoillamme tästä. [Kättelyä suuntaan ja toiseen, ravintolanpitäjä poistuu, tarjoilija palaa.]

Tarjoilija: Tässä olis nyt sitä melonia. Anteeksi vielä, tää tutkitaan nyt perin pohjin ja otetaan tavarantoimittajiin yhteyttä.

Minä: Tää ei varmaan ole kovin tavallista?

Tarjoilija: Joo ei, ei meidän ruuista ole koskaan aiemmin löytynyt torakoita. Kaikennäköistä voi sattua.

Mies: Voi totta kai, mutta perhonenhan se oli?

Tarjoilija: Niin, siis perhonen tietenkin!

[Lisää pahoittelua ja hyvän yön toivotukset, saimme vihdoin lähdettyä.]

Heti kun olin tajunnut, että ruuastani todella löytyi aika kookas ja kokonainen ötökkä, minulle tuli välittömästi mieleen blogi, valokuvaus ja se, kuinka erilaiset ruokiin kuulumattomat asiat kuvataan ja levitetään laajasti somessa, mikä joskus pilaa koko ravintolan maineen eikä ainakaan lisää ravintolan kävijämääriä. Usein tällaisissa paljastus”skandaaleissa” ruokapaikat eivät ole varsinaisia ravintoloita, vaan esim. pizzerioita, jotka ovat reputtaneet erilaiset hygieniatestit ja käytetyistä raaka-aineista löytyy samaten erilaisia bakteereja. Ravintola, jossa me kävimme, on hieno ja kallis italialainen ravintola (ja siltikään pinaatti ei ole tuoretta eikä kotimaista, höh!). En kaivanut kännykkääni esille, sillä sen kameralla saa hyviä kuvia ainoastaan kunnollisessa valossa, ja ravintolan valo oli himmeä ja romanttinen. Kuvassa olisi näkynyt sumea musta puikko, joka voisi kuvan perusteella olla mitä tahansa. Samalla päätin, etten vie ravintolan mainetta kertomalla sen sijaintia tai nimeä. Olemme kuitenkin syöneet siellä joskus ennenkin ja saaneet hyvää ruokaa ja palvelua.

Perhosta tai torakkaa (ei se tietenkään ollut jälkimmäistä, miehen sanat vain saivat tarjoilijan menemään sanoissaan sekaisin), olihan se kokemus tämäkin. Mies oli iloinen siitä, etten ole kiljuva ylireagoija, vaan hänen sanojensa mukaan urhea tyyppi, joka ei ihan hevillä hätkähdä liiaksi. Hunajamelonia oli mukava syödä kotona pitkän kotimatkan jälkeen, ja pastaraha säästyi. Huonoina puolina se, että minulle jäi nälkä, ja söin mahdollisesti eläintä, mikä ei ole kasvissyöjän unelma. Sen lisäksi, että ötökkä ravintola-annoksessa on jo yksistään ikävä yllätys. Menemmekö ravintolaan uudestaan? Tuskin ihan vähään aikaan.