Avainsana-arkisto: muutto

Näin paljosta luovuin

Nykyiseen 33-neliöiseen talooni mahtuminen ilman pienintäkään ahtauden tunnetta tarkoitti, että minun oli luovuttava paljosta. Kysymys kuuluikin, kuinka paljosta. Olen nimittäin harrastanut karsimista jo kauan, ja myös dokumentoinut sitä ahkerasti blogiin. Olen lahjoittanut, kierrättänyt ja/tai heittänyt pois niin vaatteita, paperitavaraa, lapsuus- ja nuoruusajan muistoja kuin korujakin. Kaikista suurinta luopumisen kohdetta en kuitenkaan ole vielä käsitellyt. Puhutaan tietysti huonekaluista.

Tiesin luopuneeni monista huonekaluista viime kesän ja syksyn aikana, mutta kun aloin etsiä niistä sopivia kuvia tätä kirjoitusta varten, tajusin onnistuneeni luopumaan vielä enemmästä. Siksi täällä uudessa kodissa onkin nyt avarampaa kuin olin uskaltanut toivoa. (Saatan kuvata talon kauttaaltaan blogiin, kunhan viimeisetkin tavarat ovat omilla paikoillaan.)

Alla esittelen kaikki huonekalut, joista olen luopunut kuluneen vuoden aikana, koska tiesin muuttavani pienempään kotiin. (Minähän olin unelmoinut pienemmästä kodista jo pitkään ennen kuin pystyin alkamaan toteuttaa ideaani.) Kaikki kuvat ovat edellisestä asunnostani.

Luovuin makuuhuoneessa olleista sohvapenkistä ja lipastosta. Penkillä oli minulle niin paljon arvoa ja merkitystä, että omistin sille kerran oman blogikirjoituksen. Ajatella, että pystyin nyt luopumaan siitäkin, kaiken kokemamme jälkeen. Uudessa kodissa penkille ei ole tarvetta eikä paikkaa, ja sisälle tulee niin paljon luonnonvaloa, että en tarvitse penkkiä myöskään kuvaus”studioksi”. Lipasto sen sijaan jäi isäni luokse, tyhjänä totta kai. Se on yksi ensimmäisiä saamiani huonekaluja, ja olen aina pitänyt sen ajattomasta ja neutraalista ilmeestä. Harkitsin pitkään sen tuomista uuteen kotiin, mutta lopulta päädyin karsimaan lisää tavaraa sillä idealla, etten lopulta enää tarvitsisi lipastoa. Huone, jossa asuin isäni luona, jäi kovin tyhjäksi ja kolkoksi muuttoni jälkeen, joten lipasto sopii sinne tällä hetkellä mainiosti.

Lisäksi luovuin makuuhuoneessa olleesta nojatuolista. Se taisi olla äidilläni jo silloin, kun hän oli parikymppinen opiskelija. Tuoli oli sekin varsin ajaton ja mukava istua, mutta sille ei ollut enää käyttöä, ja se oli myös hieman hajonnut istuinosasta, joskaan ei istumista haittaavasti. Tuoli oli joka tapauksessa niin kulunut, ettei se ollut enää lahjoituskunnossa.

Keittiöstä vietiin lahjoitukseen kaksi pallia, ja uuteen kotiin niiden tilalle ostettiin kunnon jakkara. En ylety nykyisen keittiöni yläkaappeihin ilman jakkaraa. Taustalla näkyvän kaapin jätin osaksi edellisen asuntoni keittiötä, vaikka se ei siihen alun perin kuulunut. Se kuitenkin sopi keittiön väreihin, ja toimi hyvänä aputasona ja säilytystilana. En tiedä, mitä uusi asukas piti kaapista, mutta sehän on hänen asiansa. Muistin muuten nyt, että ennen tuota kaappia minulla oli samassa kohdassa sellainen laatikkoviritys, jota joutui aina siirtämään, jotta pakastimen sai auki! Niin tyhmiä ratkaisuja sitä onkin viitsinyt kodissaan katsella. Laatikkovirityksestä ei ole kuvaa, mutta myös sen olen heittänyt pois kuluvan vuoden aikana.

Olohuoneesta lähti niin monia huonekaluja, että jos en olisi ollut muuttamassa pois, huone olisi jäänyt lähes autioksi. Lundian korkea kirjahylly sai lähteä. Se oli alkujaan miehen, ja pyysin sen häneltä saadakseni seisomatyöskentelypisteen. Tykkään tehdä päätetyötä seisten, ja tarvitsin sitä varten sopivankorkuisen tason mahdollisimman valoisasta paikasta. Nykyisessä kodissani yksi keittiötaso toimii hyvin samaisessa tarkoituksessa, ja valoakin siihen tulvii molemmilta sivuilta. Etualalla oleva kaapin ja laatikoston yhdistelmä meni sekin jäteasemalle. Kaappi ja laatikosto ovat todellisuudessa kirjoituspöydän päädyt, eli niiden välistä oli vain sahattu työtaso pois. Niillä oli ikää vajaat 30 vuotta, ja kaapin lukon ympärillä oleva muovi oli niin haurastunutta, että se varisi tomuna lattialle, kun tyhjensin kaappia! Olin siis kreivin aikaan liikkeellä luopumisaikeissani.

Nykyiseen kotiini eivät päässeet myöskään sohvapöytä ja nojatuoli. Ne ovat nykyään isälläni. Nojatuoli oli hänen olohuoneessaan koko kesän ja syksyn, ja aina kun oli vieraita kylässä, joku istui siihen. Se on niin kutsuvalla paikalla. Tuoli mahtuisi minunkin luokseni, mutta se sopii isäni kotiin, jossa sillä on taatusti enemmän tarvettakin. Pöytä puolestaan sopii hienosti siihen huoneeseen, josta itse muutin pois. Nykyiseen kotiini tuli miehen luota sirommat (olohuoneen) pöydät, jotka menevät sisäkkäin.

Lopuksi vielä kuva tv-tasosta, josta luovuin juuri ennen kuin vaihdoin olohuoneen järjestystä. Luovuin myös telkkarista, jota en katsonut koskaan. En halunnut sitä alkujaankaan, mutta se tuli minulle mummoni kuoltua, koska kaikilla muilla perheenjäsenillä oli jo ennestään useampi telkkari. Nykyään telkkari toimii siskonpojan pelinäyttönä. Tv-tason veimme jäteasemalle.

Bonuskuvassa näkyy yllä viittaamani keittiössä ollut laatikkoviritys, josta löytyi sittenkin kuvallinen todiste! Olihan se muuten ihan kelvollinen, mutta hyvin epäkäytännöllinen tuossa kohdassa pakastimen edessä. Hyvä, etten jättänyt sitä uudelle asukkaalle, vaan heitin laatikot roskiin ja vein käsittelemättömän puutavaran enolle poltettavaksi.

Kaiken kaikkiaan tulinkin luopuneeksi melkoisesta määrästä huonekaluja. Vihdoin pystyn nauttimaan työn hedelmistä uudessa talossa! Tänne on ostettu uutena vain jakkara ja naulakko, joita pidän pakollisina hankintoina. Tarkoitukseni oli nimenomaan karsia, karsia ja karsia, ja hankkia vain vähän välttämätöntä tavaraa tilalle. Nyt kun olen päässyt siihen pisteeseen, olo on melkoisen mahtava!

Yksinäistä ja pimeää, vai?

Olen nyt asunut täällä talossa kymmenisen päivää. Heti muuton jälkeen mies oli kanssani pari yötä, minkä jälkeen saatoin hänet bussipysäkille. Hänen oli mentävä viikonlopuksi töihin Helsinkiin, ja meillähän ei ole autoa. Viikonloppuisin täällä ei kulje bussin bussia.

Kuluvaan viikkoon on mahtunut niin monia poikkeuksellisia menoja ja kiireitä, että mies ei ole ollut luonani sen jälkeen, kun hän viime viikolla lähti. Olin itse Helsingissä pari yötä, mutta suurimmaksi osaksi olen ollut yksikseni uudessa kodissa.

Olin ajatellut etukäteen, että miehen lähteminen ja kotiin yksin jääminen voisi olla minulle kova paikka. Kuvittelin itseni yksin pimeään vailla pakoreittejä tai mahdollisuuksia poistua tontilta. Täällä ei ole katuvaloja, ja kiitos kaivajan minulla ei tietenkään ole myöskään pihavaloja, jotka jo elokuussa ostin. Tähän vuodenaikaan, kun ulkona pimenee jo neljältä iltapäivällä, miellyttävä ulkoiluaika päättyy kovin varhain. Olin tuuminut, että sysimustat maantiet eivät houkuttele liikkumaan.

Todellisuudessa kaikki menikin niin, että sain valtavan läjän töitä juuri muuttopäivänä! Työkeikka oli sen verran tiukka, että jouduin nipistämään yöunistakin lähes jokaisena yönä viikon ajan. Kun pidin pieniä taukoja työstä, jota pystyin tekemään kotoa, menin pakollisiin pihatöihin eli laittamaan kompostorit kuntoon (biojätteellä ei olisi ollut mikään kiire, mutta halusin käymäläkompostorin olevan valmiina, kun tulisi aikaa tyhjentää vessa). En ehtinyt murehtia mistään uuteen kotiin, mieheen tai yksinäisyyteen liittyvästä, vaan pidin vain näppäimistön kuumana kaikesta kääntämisestä ja ajattelin lähestyviä deadlineja.

Vihdoin hommat on tehty! Vasta nyt olen pystynyt kunnolla rauhoittumaan ja olemaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun muutin taloon. Yksin oleminen ja pimeys alkoivat heti tuntua eri tavalla, koska pystyin vihdoin keskittymään niihin. Ei onneksi mennyt kauaa, kun puin heijastinliivin ylle ja lähdin taskulamppu mukanani parin tunnin juoksulenkille. Juoksin ”keskustaan”, jossa sielläkään ei ole katuvaloja (valot itse asiassa löytyvät, mutta niitä ei pidetä päällä kiitos kunnan talouskuurin). Pimeää siis todella on, mutta on hyvä tietää, että en sittenkään ole vankina täällä, vaan voin lähteä turvallisesti lenkille niin myöhään kuin haluan, vaikka ulkona ei juuri mitään näekään.

Täällä uudessa kotikunnassani ei ole paljon mitään. Minulta kysyttiin muutama päivä sitten yhdessä tilaisuudessa, kuinka monta ihmistä kotikunnassani asuu. Kerroin luvun, jonka kuvittelin lukeneeni jostain. Luku alkoi kuitenkin kuulostaa niin pieneltä kunnan maantieteelliseen kokoon nähden, että aloin pelätä puhuneeni palturia. Kun nyt tarkastin luvun, olin muistanut sen aivan oikein. Täällä siis on paljon luontoa, avaruutta ja pimeyttä, mutta vain vähän ihmisiä, sivistystä ja keinovaloa. Kaikkea ei voi saada. Kesällä täällä toki on paljon luontoa, vehreyttä ja valoa, mutta sinne on tässä vaiheessa vuotta pitkä matka.

Oikein kivaa täällä muuten on ollut, ja mieli on korkealla ottaen huomioon, että marras-joulukuu on minulle vuoden väsyttävintä ja innottominta aikaa. Eilen täällä oli hurjan kaunista, mikä näkyy postauksen kuvissakin.

Pakastavan vessan olen tyhjentänyt kerran. Vessaa on ollut kaikin puolin mukava ja helppo käyttää, ja se tosiaan on täysin hajuton. Pytyn sisältö menee sellaiseen syväjäähän, että se ei yön sulettuakaan haise (vessaa itsessään ei tarvitse sulattaa, mutta ennen sen tyhjentämistä ämpäri kannattaa nostaa moneksi tunniksi sulamaan, sillä muuten jääkökälettä on vaikea saada irti). Huonoina puolina voi pitää vessan nopeaa täyttymistä ja jätteiden painoa, mutta tuleepahan treenattua yläkroppaa samalla. En koskaan vaihtaisi pakastavaa vessaa vesivessaan ja umpisäiliöön, mikä minun olisi ollut pakkoa hankkia vesivessan yhteydessä, mutta tiesin tehneeni oikean valinnan jo ennen pakastavan vessan testaamista. Tunnen olevani paljon vapaampi, kun oma vessankäyttöni ei vaadi ulkopuolista työvoimaa toimiakseen. Myös rahaa totta kai säästyy tuntuvasti (jopa kunnon lomamatkan verran vuodessa!), ja kaikki vastuu vessasta on minulla.

Joulumieltä minulla ei juurikaan vielä ole. Oma kalenterini pysähtyi syyskuun kohdalle, koska silloin talo tuotiin tontille, ja siitä eteenpäin hommat seisoivat yhteensä kuukausitolkulla. Vielä marraskuussakaan en ollut kääntänyt kalenteriin lokakuun lehtistä. Nyt sitten yhtäkkiä on joulukuu. Yksi kiva löytö onneksi lisää joulukuun tuntua: satuin löytämään kaupasta vegaanisen ”maito”suklaakalenterin! Minulla ei koskaan ennen ole ollut mitään vastaavaa, ja kaiken lisäksi suklaa on paljon parempaa kuin ”tavallisten” kalenterien suklaa. Kalenteri maksoi reilut kahdeksan euroa.

Kalenterin suklaa tosiaan on "maito"suklaata eikä tummaa suklaata, mitä muutenkin löytää helposti vegaanisena.

Kalenterin suklaa tosiaan on ”maito”suklaata eikä tummaa suklaata, mitä muutenkin löytää helposti vegaanisena.

Täällä on yhä monet hommat kesken (yllätys, yllätys), ja odottelenkin, milloin eri tahot tulevat viimeistelemään työnsä. Kuvaan talon uudestaan etupuolelta vasta sitten, kun mm. terassin portaat ovat valmiit. Minulla itselläni on kovasti myös sisähommia, sillä työkeikan saaminen silloin muuttopäivänä tarkoitti, että viimeiset muuttolaatikot jäivät lojumaan lattioille, joilta yhtenä päivänä nostin ne suoraan kaappeihin. Niinpä ne kaikki odottavat läpikäyntiä. Mahduin taloon vaivatta tavaroineni, mutta haluan yhä karsia ja luopua enemmästä, koska minusta tuntuu, että tarpeetonta tavaraa on yhä lähes joka nurkassa. Olen vihdoin omaksunut konmarituksen idean siitä, että ihmisen tulisi säilyttää vain aidosti rakkaita esineitä ja käyttötavaroita. Minulla on hämmästyttävän paljon tavaroita, jotka eivät tuota minulle iloa, ja nyt jos koska on aika hankkiutua niistä eroon!

Muuttopäivä

Täällä sitä nyt ollaan! Muutin taloon aiottuna päivänä eli kaksi päivää sitten keskiviikkona 22.11.2017.

Muuttopäivän maisema oli kuin talvisesta postikortista. Jo matkalla meille valkeni, että täällä oli enemmän lunta kuin Helsingissä.

Kirjoitin edellisen postaukseni viime sunnuntaina. Silloinhan kaikki oli vielä kovin epäselvää ja pahasti kesken, ja silti kaiken luvattiin olevan kunnossa tulevaksi keskiviikoksi. Tiesin, että jos jättäisin patistamisen sikseen ja vain luottaisin, että keskiviikkona kävelen kaikin päin valmiiseen taloon, tulisin pettymään.

Niinpä tartuin puhelimeen heti maanantaina ja soitin pääsuunnittelijalle. Hän kertoi juuri jutelleensa työpäällikön kanssa, ja tämä oli vakuuttanut, että ”hommat kyllä piti tehdä”. Suunnittelija totesi siihen, että ”piti, piti”, mutta kysyi, onko ne todellisuudessa tehty. Niinpä vielä maanantaina myöhään iltapäivällä oli se mahdollisuus, että talolla ei yhäkään ollut tehty mitään. Minulle tuli niin häijy olo, ettei ruokakaan mennyt alas. Olin valmistellut muuttoa jo niin kauan, etten aikonut perääntyä.

Työpäällikköä on vaikea saada kiinni puhelimitse, ja kaiken lisäksi talomyyjä oli matkalla eikä siten tavoitettavissa (sentään hän oli kertonut matkasta jo edellisellä viikolla, eli se ei voinut ollut hätävalhe). Päätin kirjoittaa työpäällikölle sähköpostia. Korostin siinä kiireellisyyttä ja varsinkin viemäritöiden tärkeyttä, jotta voisimme käyttää vettä saapuessamme taloon parin päivän päästä.

Yllätyksekseni työpäällikkö vastasi sähköpostiin myöhään maanantai-iltana. Hän kertoi viemäriasentajien jo olleen talolla maanantaina ja jatkavan tiistaina. Myös timpurit olivat hänen mukaansa tulossa tiistaina ja keskiviikkona, ja kaikki olisi keskiviikon aikana tehty. Viemäritöiden osalta kaikki olisi valmiina jo tiistaina.

Noiden tietojen jälkeen leijuin taivaassa ja tanssahtelin onnesta. Näin hyvin kaikki sitten lopulta menee, ajattelin! Pakkasin viimeisiä tavaroitani tiistain ja keskiviikkoaamun, ja kun saavuimme tontille keskiviikkona yhden aikoihin, meitä odotti tällainen näky:

Edistystä oli tapahtunut, mutta moni asia oli yhä näkyvästi kesken. Terassikatoksessa ei ollut varsinaisia kattolevyjä, vaan vasta pelkkä runko. (Nuo maisemaa häiritsevät, vaakatasossa ja vinottain olevat laudat tuovat tukea ja turvallisuutta rakennusaikana, mutta eivät kuulu lopulliseen terassiin.) Samaten portaita ei ollut rakennettu ollenkaan; nuo lavat, jotka ovat palvelleet meitä portaina, ovat tietenkin vain väliaikainen ratkaisu. Myös rännit loistivat yhä poissaolollaan. Talon pohjasta emme vielä tässä vaiheessa tienneet, mutta sisälle meneminen paljasti lattian paikoin niin kylmäksi, että tiesimme heti, että myös lattian lisäeristämistä ei vielä ollut tehty.

No, peli ei kuitenkaan vielä ollut menetetty, sillä veden saaminen taloon oli ykkösasia, eikä meillä vielä ollut tietoa, olivatko vesiasiat kunnossa. Sisälle tultaessa emme heti päässeet testailemaan hanoja, koska pääsuunnittelija oli meitä vastassa, ja jouduin käymään hänen kanssaan läpi käyttöönottotarkastusta varten tarvittavan paperin. (Varsinainen käyttöönottotarkastus siirrettiin myöhemmäksi, eli tavallaan talossa asuminen on vielä laitonta, mutta täällä maalla näillä asioilla ei kuulemma ole niin väliä toisin kuin olin luullut. Pääsuunnittelijahan on hyvää pataa rakennusvalvojan kanssa.) Kun suunnittelija lähti ja pääsin kylpyhuoneeseen, vihdoin oli aika ilahtua.

Pakastava vessa oli viety paikalleen ja kytketty sähkövirtaan! Se on iso juttu, sillä WC:n kohdalla ei aiemmin ollut pistorasiaa, mikä näkyy vertailukuvasta alla.

Kaiken lisäksi en ollut pyytänyt talofirmaa ottamaan sähköä seinästä pöntön vierestä, vaan olin varautunut eteiskäytävän puolelta tulevaan rumaan jatkojohtoon. Firmassa oltiin siis oma-aloitteisesti ajateltu, millainen vessa on kyseessä ja päädytty fiksuimpaan ja siisteimpään ratkaisuun. Pisteet siitä firman sähkömiehelle!

Vessa jo itsessään riitti kertomaan, että talossa oli todella oltu ja jotain tehty. Niinpä ei ollut ihme, että myös hanat toimivat! Vesi oli siis saatu päälle, vaikka niin moni muu asia olikin kesken.

Tänään perjantaina timpurit tulivat jatkamaan keskeneräisiä töitä. He olivat työn touhussa pimeälläkin ja lähtivät vasta hetki sitten, joten en saa vielä kuvattua valmista terassia, rännejä ja portaita. Pihalla on kuitenkin vieläkin paljon puutavaraa, ja lattia on yhä kylmä, eli talofirman työt eivät vieläkään ole täysin tehdyt.

Mutta kyllä täällä nyt jo kelpaa oleilla! Mies nappasi minusta kuvan, kun olin lumitöissä terassilla:

Tällaiselta saman tien hommiin joutunut onnellinen talonomistaja näyttää!