Avainsana-arkisto: masennus

Huipulta pohjamutiin

Noudatan elämässäni vain yhtä kiertävää kaavaa, joka menee huipusta laskuun näin: olen onnellinen, nauravainen, täynnä energiaa ja saan hurjasti aikaan. Energiaa on niin paljon, etten nuku täysiä öitä, mutta se ei haittaa, koska aamulla nousen silti virkeänä taas uuteen touhukkaaseen päivään. Tunnen äärimmäistä kiitollisuutta ja arvostusta aivan yksinkertaisia ja tavallisia asioita kohtaan. Elämä on ihanaa, vaikka mitään erityistä ei tapahtuisi. Voin olla onneni kukkuloilla ilman mitään varsinaista syytä.

No, tuollaiselta huipulta ei voi kulkea kuin yhteen suuntaan. Alaspäin. Ensin ilo ja vauhti hiipuvat. Sitten ne hiipuvat lisää. Ja vielä lisää ja lisää, kunnes tullaan tähän tilaan, jossa olen nyt: energiataso on harvinaisen matala, enkä jaksaisi nousta sängystä enkä lähteä ulos, vaikka siellä on niin kaunis ilma. Voimia riittäisi korkeintaan syömiseen ja nukkumiseen, mutta kun kaikkea muutakin pitäisi jaksaa. Mikään ei tunnu huvittavan nyt eikä tulevaisuudessa, elämällä ei ole mitään tarjottavaa ja ihmettelen, kuinka kukaan jaksaa tehdä mitään ja olla innoissaan asioista, vaikka tiedän itsekin olleeni sellainen vasta hetki sitten. En jaksa vastata edes parhaimpien ystävien lähettämiin sähköposteihin, saati tavata ketään.

surullinen-koiranpentu

Syitä tällaiseen kiertoon on varmasti useita, aina kaamosrasituksesta äidin kuolemaan ja omaan persoonallisuuteeni. Mutta silti. Kunpa voisin useammin olla lähellä huippua. Oikeastaan olisin valmis luopumaan huipuista, jos samalla pääsisin eroon pahimmista laskuista. Tasaisempi elämä kuulostaa niin hyvältä, joskaan ei tavoitettavissa olevalta.

Kuinkakohan moni muu tuntee jotain vastaavaa? Harva ehkä lopulta on aina täysin tasapainossa, ja erilaiset ailahtelut kuuluvat monen elämään.

Nyt jään pohtimaan, miten ihmeessä sain aikaiseksi tämän kirjoituksen. Otti niin koville, että käsivarret ovat nyt aivan lötköt ja jalat huojuvat.

Blogiuupumus ja -masennus

Olin alun perin ajatellut kirjoittavani tänään joko helppotekoisista mantelikekseistä tai paksusuolen tähystyksestä. Keksireseptiä varten minulla oli jo kuvat otettuna ja ohje kirjoitettuna. Ja toista aihetta varten tähystys läpikäytynä. Mutta mietin kummankin aiheen, tai minkä vain aiheen kohdalla, miksi kirjoittaisin siitä. Miksi se kannattaisi?

Viime aikoina blogin kirjoittaminen on ottanut paljon enemmän kuin antanut. Ainahan se on ollut osittain niin, koska olen hidas kirjoittaja, monet juttuni ovat pitkiä ja kirjoitan usein aiheista, jotka vaativat perehtymistä ja tutkimista varsinaisen kirjoitustyön lisäksi. Silloin en voi vain antaa näppäimistön laulaa, vaan jokainen virke ja kappale on kovan työn takana. Minua ei kuitenkaan ole haitannut työläät kirjoitukset, koska olen ollut anteliaalla päällä; olen tiennyt, että en saisi jutuistani mainetta tai mammonaa, enkä ole niitä niin halunnutkaan, vaan olen halunnut luoda ja nimenomaan antaa. Yksi kuuluisimpia ja vavahduttavimpia elämänohjeita kuuluu: Sen sijaan, että kysyisit ”Miten MINÄ voin hyötyä tästä”, kysy ”Kuinka voin auttaa”. Tämän ohjeen mukaan olen toiminut bloggaajana, sillä hyvyytensä ja ihanuutensa lisäksi tuolla ohjeella on kauaskantoiset seuraukset. Ihminen ei vain yksinkertaisesti voi olla loputtoman ahne ja tavoitella häikäilemättä omaa etuaan ajattelematta koskaan muita. Muut ihmiset ja elämä vastaavat sellaiseen lähtemällä pois.

Auttaminen ja antaminen ovat kuitenkin käyneet raskaiksi, koska omasta bloggaamisestani puuttuu kaikki realismi ja tasapaino. Bloggaaminen on alusta asti ollut minulle vakavaa puuhaa, työtä. Se ei ole koskaan ollut minulle harrastus tai jotain kivaa, jota teen silloin kun huvittaa. En edes olisi saanut useita jo kirjoittamiani juttuja koskaan valmiiksi, ellen olisi suunnitellut ja toteuttanut niitä määrätietoisesti itse keksimäni deadline mielessä. Jo talvisella blogikurssilla mieleeni iskostui käsite ”tavoitteellinen bloggaaminen”. Se, että olen kielialan ihminen, on vain lisännyt itseeni kohdistamiani vaatimuksia. En kerta kaikkiaan osaisi jättää kirjoituksiani hiomattomiksi ja puolitiehen. Niiden muokkailuun ja jäsentämiseen menee aina tolkuttomasti aikaa.

Luin joskus jostain, että hyvän blogikirjoituksen kirjoittaminen ja koko asian jättäminen siihen on kuin järjestäisi hienot juhlat, mutta ei lähettäisi kutsuja kenellekään. Vaikka juhlat olisivat kuinka upeat tahansa, sillä ei ole mitään väliä, koska kukaan ei tiedä koko juhlista. Samoin on blogitekstien kanssa. Kirjoittaja ei pysty yksinään levittämään kirjoitustaan, vaan sen tekevät lukijat tykkäämällä ja jakamalla tekstiä. Näin siis on ihannemaailmassa ja suosituissa blogeissa, ei minun blogissani.

surullinen koiranpentu

Tämänhetkisiä fiiliksiäni kuvaa parhaiten tämä lainaus:

Nobody has enough self-discipline to work in a vacuum forever. Without feedback or evidence of progress, you’ll eventually run out of energy, get distracted, or even quit altogether. (Lähde: BBT)

Saan työnteosta kylläkin aina tunteen, että olen tehnyt töitä. Kun julkaisen minkä vain kirjoituksen, se tuntuu samalta kuin oman käännöksen näkeminen tv-ruudun alalaidassa. Parhaimmillaan blogikirjoitukseni saavat kohtuullisen paljonkin lukijoita, ja toisinaan myös kommentteja tulee pienessä rykelmässä. Oikeastaan koko bloggaajan urani on ollut nousujohteinen, ja varsinkin viime aikoina kävijöitä on ollut selvästi aiempaa enemmän. Tämän tiedon valossa voikin tuntua ihmeelliseltä, että olen uupunut bloggaamiseen juuri nyt. Mutta kun vastaan tuli tuo yllä oleva kuvaus, tajusin todellakin työskenteleväni suuren osan ajasta vakuumissa. Jaksaako ihminen tehdä töitä tyhjiössä ikuisesti?

Itse en taida siihen pystyä.

Mies oli töissä koko viime viikonlopun. Hän teki töitä yhteensä 16 tuntia. Minä käytin blogikirjoituksiin ja kuvien käsittelyyn 12 tuntia samana viikonloppuna. Mies palasi töistä monta sataa euroa rikkaampana ja sai seurustella työkavereidensa kanssa ja tuntea kuuluvansa työyhteisöön. Minä sain omasta työstäni luonnollisesti nolla euroa kuin myös nolla kommenttia (joista viimeisin ei tietenkään auta luomaan yhteisöllisyyden tunnetta). Näinhän asia on valtaosalle bloggaajista, mutta usein juuri nämä bloggaajat sanovatkin, että he kirjoittavat omaksi ilokseen ja että bloggaus on heidän harrastuksensa, johon käytetään ehkä maksimissaan kolme tuntia viikossa. Osaisinpa itse ajatella ja toimia samoin. Tosin blogini olisi silloin aivan toisenlainen ja -näköinen, ja informaatiota olisi ehkä kymmenesosa nykyisestä.

Mikäli pystyn tällä postauksella tavoittamaan ketään keskustelunhaluista, niin onko sinulla koskaan samanlaisia turhautumisen tunteita bloggaamista/muuta työtä kohtaan? Entä osaatko lukijana neuvoa minua mitenkään?