Avainsana-arkisto: maraton

Ironisen rasittava häämatka

Olemme paraikaa häämatkallamme Slovenian Alpeilla.

Bledjärvi

Bledjärvi

Reissua on takana jo 10 päivää, ja silti matka jatkuu yhä. Kuvat kertokoot, millaisissa maisemissa olemme täällä pyörineet. Kaunista ja jylhäähän täällä on, ja kirsikkana kakun päällä toimivat toisinaan smaragdinvihreiltä näyttävät vuoristolammet ja -joet.

Slap Virje -vesiputous

Slap Virje -vesiputous

Tarkoitus oli tulla tänne patikoimaan mutta myös rentoutumaan. Jos häämatka koostuisi pelkästään hiessä uitetuista vaihtopaidoista, leipäpainotteisista eväistä ja puskapissoista, matkamuistoista jäisi puuttumaan oleellisia osia.

Mehän olemme pariskuntana patikoineet oikeastaan kaikilla lomillamme esimerkiksi Lapissa, Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja aiemminkin Sloveniassa. Halu liikkua luonnossa on aina yhdistänyt meitä, ja reissuiltamme odotammekin miellyttäviä patikointimaastoja.

Srednja vas v Bohinju. Tässä pikkukylässä vietimme viikon.

Srednja vas v Bohinju. Tässä pikkukylässä vietimme viikon.

Mehukas pepukas -mieheni Bohinj-järvellä.

Mehukas pepukas -mieheni Bohinj-järvellä.

Niin ihanaa, terveellistä ja sielua hoitavaa kuin luonnossa liikkuminen onkin, senkin voi silti viedä liiallisuuksiin. Meille on käynyt niin – kerrankin jouduimme haavaisina ja verisinä käytännössä varastamaan veneen, jotta emme jääneet jumiin väärälle puolelle järveä illan pimetessä vuorilla Kanarialla! – ja niin kävi nytkin täällä Sloveniassa. Vaaratilanteilta onneksi säästyttiin, vaikka pahastikin olisi voinut käydä, mutta liikuntasuorituksestamme teki älyttömän moni muu seikka.

Olimme päättäneet valloittaa Svinjak-nimisen huipun (1 653 m) Bovecin kylässä Triglavin kansallispuistossa. Bovecissa sattui juuri samana päivänä olemaan viralliset maratonjuoksukilpailut. Vaikka itse olen juossut lukuisia puolimaratoneja ja kaksi täysmaratonia, minulla ei silti ollut vähäistäkään mielenkiintoa maratonia kohtaan, ja ajattelinkin mielessäni, miten kukaan jaksaa käyttää vapaa-aikaansa sellaiseen ja miksi (ironista, tiedän). No, jotkut muut jäivät siis juoksemaan maratonia alas Boveciin meidän lähtiessä kohti Svinjakin huippua.

Nousu huipulle ei alkanut aivan hotellimme vierestä, vaan jouduimme ensin suunnistamaan ja kävelemään alkupisteelle. Siihen ei onneksi mennyt kuin tunti, mutta kuumuuden ja edellisten päivien rasituksen vuoksi (ja ehkä on myös se aika kuukaudesta, että en ole kaikista energisimmilläni) jalkani olivat puuroa jo vaelluksen alussa. Kun vaelluksen alkupisteeltä löytyvä kyltti kertoi, että huipulle nousuun menisi kolme tuntia ja paluuseen melkein toinen mokoma, jo pelkkä ajatus tuntui niin uuvuttavalta, että minun teki mieli lopettaa. Juuri minä olin kuitenkin intoillut Svinjakista ja houkutellut miehen lähtemään mukaan, joten totta kai ryhtyisimme urakkaan.

Nouseminen oli hidasta ja hikistä. Sydän hakkasi niin kovasti jo hitaalta tuntuvasta etenemisestä, että tahtia ei mitenkään pystynyt kiristämään. Puuvillainen t-paitani oli pian hiestä niin märkä, että se venähti ja tuntui monta kokoa aiempaa isommalta. Pyyhin paidan helmalla myös otsaani ja naamaani, jotka vähä väliä hiostuivat uudelleen. Mies suorastaan valui hikeä hikitippojen lentäessä, vaikka hänellä ei ollut paitaa ollenkaan.

Henkisesti haastavaa oli se, että huippua ei pystynyt näkemään. Oli siis mahdotonta arvioida, mihin polku lopulta veisi ja kuinka paljon matkaa oli milloinkin jäljellä.

Yhdessä vaiheessa meitä vastaan tuli pariskunta, jonka mies sanoi naureskellen, että ”tämä on vasta alkua” ja että ”nyt se nousu vasta alkaa”. Oma mieheni piti hänen huumorintajustaan, mutta itse veikkasin, ettei kyse suinkaan ollut huumorista. Nousu oli jo siihen mennessä ollut rankkaa, hidasta ja miltei sydämen räjäyttävää, ja sitten joku menee murjaisemaan, ettei se ole vielä mitään!

Jatkoimme matkaa. Emme puhuneet paljon. Kaikki voimat menivät nousemiseen, keskittymiseen ja sisäiseen murehtimiseen. Emme pelkästään joutuisi tulemaan samaa reittiä takaisin, mutta joutuisimme tekemään sen pilkkopimeässä. Meillä oli kyllä taskulamput mukana, mutta reitillä tarvitsi usein molempia käsiä kiipeämiseen ja itsensä tukemiseen. Yritin olla ajattelematta tulevaa ja lupasin itselleni, että jos selviämme tästä huipusta, se saa olla viimeinen huippu, jolle koskaan nousen, mikäli niin haluan.

Niin kuin arvata saattaa, nousu vain jatkui ja jatkui. Puustokaan ei oikein harventunut, vaan yhä oli melko metsäistä, mikä oli huono merkki, koska tiesimme, että lähempänä huippua on puuttomampaa.

Tässä vaiheessa meitä vastaan tuli ranskalainen nuori miehenalku iso nyytti käsissään. Hän tervehti meitä iloisesti ja kysyi, tiedämmekö mitään sienistä. Itse olin juuri ennen matkaa tehnyt perinteistä syysherkkuani kantarellikastiketta isäni poimimista sienistä, ja vastasin ranskalaiselle, että tiedämme jotain sienistä. Silloin hän avasi nyytin, josta paljastui iso kasa yhtä ja samaa sienilajia, ja kertoi sienen muistuttavan jotakin hyvää ruokasientä Ranskassa, minkä vuoksi hän poimi ne. Heti sienet nähdessäni minulle tuli mieleen vain yksi ajatus: nuo näyttävät aivan klassisilta myrkkysieniltä. Edes vilkaisematta omaa miestäni tiesin, että hän ajatteli samoin. Suomessa yksikään ruokasieni ei kokemukseni mukaan näytä niin vahvasti myrkkysieneltä kuin ranskalaisen poimimat. Sienet erotti tavallisesta kärpässienestä vain vaaleanruskea väri, mutta muuten ulkonäkö ja rakenne oli hyvin sama.

Miehen poimimat sienet muistuttivat eniten ruskokärpässientä. Wikipedian mukaan sieni on vielä myrkyllisempi kuin tavallinen punakärpässieni! Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskok%C3%A4rp%C3%A4ssieni

Ranskalaismiehen poimimat sienet muistuttivat eniten ruskokärpässientä. Wikipedian mukaan sieni on vielä myrkyllisempi kuin tavallinen punakärpässieni! Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruskok%C3%A4rp%C3%A4ssieni

Kerroimme miehelle, että Suomessa tuollaiset ovat myrkkysieniä, ja käskimme hänen varmistaa asian huolellisesti ennen sienten syömistä. Ranskalainen näytti hyvin huolettomalta ja toiveikkaalta ja hänen silmänsä olivat täynnä lapsen uteliaisuutta. Hän lupasi kysyä sienistä ravintolahenkilökunnalta alas saavuttuaan ja rohkaisi meitä sanomalla, että huipulle ei ollut enää pitkä matka, mikä ilostuttikin meitä suuresti. Ranskalaisen ja meidän tiet erosivat.

Matka jatkui. Huipusta ei ollut tietoakaan, eikä sitä yhäkään näkynyt edes kaukaisuudessa. Rupesin ajattelemaan, että ranskalaismies varmasti poimi sienet samalla optimismilla kuin kertoi huipun läheisyydestä meille. Toisin sanoen, kun on riittävän optimistinen, jopa perinteisimmät myrkkysienet saa kuvitelmissaan parhaimmiksi ruokasieniksi, ja vaikka huipulle on yhä tolkuttomasti matkaa, optimistisella ajatellulla sen saa tuotua lähemmäs. Valhetta yhtä kaikki, ja seuraukset voivat olla tuhoisat.

Kun olimme kavunneet vuorta ylös reilun kahden ja puolen tunnin ajan, huippu tuli vihdoin näkyviin. Samassa kohtaa vuori muuttui niin jyrkäksi ja kiviseksi, että sitä pitkin ei voinut enää kävellä, vaan matkanteko muuttui vuorikiipeilyksi. (Emme kumpikaan ole vuorikiipeilijöitä eikä meillä ole siihen tarvittavia vehkeitä.) Paljain käsin yritimme tarttua sellaisiin kivenmurikoihin, jotka eivät antaisi periksi. Minulla oli jalassa paljasjalkajuoksuun tarkoitetut, kuitenkin melko tuetut lenkkarit ja miehellä perinteisemmät retkeilykengät. Jaloilla saimme aika hyvän kontaktin eri pintoihin, vaikka useamman kerran maa olikin lähteä vierimään pois jalan alta. Koko ajan mielessäni tykytti ajatus: ”Kohta nämä samat kohdat ja tämä sama vuori pitää kiivetä alas samaa reittiä pitkin – pimeässä. Olemme niin typeriä!”

Vihdoin saavutimme huipun. Se ei tuntunut saavutukselta, vaikka ehdottomasti sitä olikin, koska kokonaismatkaa oli vielä niin paljon jäljellä. Itse olin niin väsähtänyt ja henkisesti maassa, että ensin en halunnut edes valokuvaa itsestäni huipulla. Meidän lisäksemme huipulla oli neljä saksalaista, jotka lähtivät pian kulkemaan alaspäin ja joiden perään mekin lähdimme. Evästauko jäi lyhyeksi pakon sanelemana.

Minä Svinjakin huipulla.

Minä Svinjakin huipulla.

Alaspäin meneminen on sydämelle aina helpompaa kuin ylöspäin kipuaminen, eikä se myöskään hengästytä ja puuskututa siten kuin kiipeäminen. Laskeutuminen on rasittavinta jaloille. Reisissä, pohkeissa ja varsinkin polvissa pakotti. Ehdimme onneksi tulla pahimmat kiipeilykohdat alas valoisan aikaan, mikä olikin pyrkimyksemme, sillä emme edes olisi pystyneet pitämään lamppuja käsissämme kiipeilyn ajan. Kun metsäisempi osuus alkoi, kivisimmät kiipeilyt olivat takana ja tuli aika sytyttää taskulamput.

Jalkoja kivisti aina vain enemmän, mutta omanihan olivat olleet mössöä jo vaelluksen alussa. Kipu oli odotettavaa ja normaalia, olemmehan käyneet lukuisilla huipuilla ympäri Eurooppaa ja minä myös USA:n Kalliovuorilla. Muutama kompastuminen oli lähellä pimeässä, mutta selvisimme kuitenkin alas naarmuitta. Vielä oli useamman kilometrin matka hotellille, mutta toki alas pääseminen tuntui jo voitolta.

Nousuun ja laskuun oli mennyt yhteensä kuusi tuntia, koko päivän kävelyyn puolestaan kahdeksan ja puoli tuntia. Saavuimme illalla Boveciin, jossa juhlittiin maratonin kunniaksi. Kylän keskustassa oli livebändi, ruoka- ja juomakojuja ja paljon pöytiä ja ihmisiä. En tiedä, mikä oli maratonin voittoaika, mutta sen tiedän, että rauhallisesti juosten minulta itseltäni menee maratoniin noin neljä ja puoli tuntia. Niinpä tiedän myös sen, että maraton olisi ollut KEVYEMPI liikuntasuoritus kuin meidän vuorivaelluksemme! Ja minä kun ihmettelin, kuka jaksaa käyttää vapaa-aikaansa maratonin juoksemiseen, vaikka itsekin olen juoksija, ja sitten menen ja teen sellaisen vuorivaelluksen, joka on paljon kuormittavampi kuin maraton! Kyllä ihminen on välillä merkillinen olento.

Yö meni vuorivaelluksen jälkeen huonosti jalkojen säryn takia. Juuri samoilta jalkani tuntuivat juoksemieni maratonien jälkeen: jalat tekee mieli saada ylös ja koukkuun, mm. tyyny polvien alla auttaa. Yleensähän liikunta nimenomaan parantaa unenlaatua, mutta liiallisuuksiin vietynä asia on toisinpäin. Myös mies pyysi, että pukkaisin häntä sängyssä, koska jo pelkkä kyljen kääntäminen oli vaivalloista ja sattui joka paikkaan.

Että sellainen häämatka tämä on ollut. Kovasti mieleinen, mutta kuitenkin liian rankka. Loppuajan otamme iisimmin, se on varma. Ja yhdellekään huipulle emme tällä reissulla enää mene. Svinjak kyllä tyydytti paremmin kuin hyvin kaikenlaiset huippujenvalloitushaaveet!

P.S. Ranskalaismiestä emme enää nähneet, toivottavasti hän on yhä hengissä.

Kirjastosta lainaamani matkaoppaamme. Taustalla Stara Fužinan kylä.

Kirjastosta lainaamani matkaoppaamme. Taustalla Stara Fužinan kylä.

Treenaamisesta elämäntapaliikkujan silmin

Minä liikkumassa Azoreilla.

Minä liikkumassa Azoreilla.

Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, miten korostuneessa asemassa treenaaminen on monissa netistä löytyvissä kirjoituksissa ja kuvissa, kun todellisuudessa valtaosa ihmisistä liikkuu aivan liian vähän. Oma huomioni lenkkipoluilta on jo vuosien ajan ollut se, että kumman rauhassa siellä saa juoksennella, vaikka asun ja liikun Helsingissä.

Olenkin halunnut omien kokemusteni ja lukemani perusteella väittää, että netistä saa vääränlaisen kuvan ihmisten aktiivisuustasosta, joka tosielämässä on monella matala. Epäilin kuitenkin, että joku voisi loukkaantua siitä, että kirjoitan itse liikkuvani paljon samalla kun väitän, että moni muu ei liiku läheskään tarpeeksi. Nyt kuitenkin uskallan vihdoin niin väittää, kun Ylekin sen kerran tietää: Kuntoilubuumilla retostellaan, mutta suomalaiset ovat yhä löysää ja lihavaa kansaa.

Artikkeli käytännössä vahvistaa jokaisen minunkin tekemäni huomion. Ristiriita aktiivisuuden ja liikkumattomuuden välillä on mielestäni niin selvä, ettei sitä voi olla huomaamatta ja ihmettelemättä. Itse näen kuntoilubuumin kukoistavimmillaan treeniblogeissa, ja juuri niiden perusteella voisi luulla, että suomalaiset ovat huipputimmejä ja kaikin päin reilusti urheilevia. Ainoa iso ero artikkelin ja minun ajatusteni välillä on varallisuuden merkitys liikunnassa. Artikkelissa kerrotaan, kuinka kuntoilu on varakkaiden hommaa, kun minä puolestaan ajattelen, että liikkuminen ei saa olla varallisuudesta kiinni. Ketään ei voi estää lähtemästä ilmaiseksi ulos.

Treenaaminen on yksi aihe, josta tietyt lukijat pitävät. Blogiini on löydetty mm. hakusanoilla juoksu ja kankeus. En ole personal trainer tai muu liikunta-alan ihminen, joten en tule kirjoittamaan treenaamisesta sillä tavalla kuin he (sitä paitsi treeniblogeja on jo nyt pilvin pimein). Nautin kuitenkin ulkoilusta, juoksemisesta ja patikoinnista suunnattomasti, ja tykkään myös tanssia, jumpata ja tehdä käsitreeniä viiden kilon painoilla. Olen ihminen, joka kulkee lähes joka puolelle jalan (tai pyörällä). Joskus se tarkoittaa monen tunnin matkaa, jonka joku muu ajaa autolla vartissa moottoritietä pitkin. Aktiivisuuteni vuoksi koen, että ”saan” kirjoittaa joskus treenaamisesta tai mieluumminkin ylipäänsä liikunnasta.

Minä patikoimassa Madeiran kukkuloilla.

Patikoimassa Madeiran kukkuloilla.

Olen elämäntapaliikkuja, jota kiinnostaa pitää itsensä mahdollisimman paljon liikkuvana niin pitkään kuin suinkin, mieluiten hautaan saakka. (Ihmettelen usein huippu-urheilijoita, jotka lopettavat liikkumisen lähes kokonaan uransa jälkeen. Heidän luulisi pitävän liikunnasta niin paljon, etteivät voi elää ilman sitä.) Minua ei kiinnosta ennätysten rikkominen tai muiden kanssa kilpailu. Esimerkiksi juoksukilpailut eivät motivoi minua lainkaan, vaikka olen juossut useamman maratonin. Minulle ei ole tärkeää, juokseeko maratonin kolmessa vai kuudessa tunnissa, jos lopputulos on se, että on juossut maratonin. Ajattele, maratonin! Valtaosa ihmisistä ei juokse maratonia koskaan elämänsä aikana. Olisi mahtavaa, jos joku, joka ei usko pystyvänsä pieneenkään juoksusuoritukseen, juoksisi minun tai jonkun muun innoittamana vaikka viiden kilometrin lenkin. Ja joskus ehkä maratoninkin. Eikä millään ihmekonsteilla ja monta sataa euroa maksavilla turhilla digitaalisilla laitteilla, vaan ihan vain lähtemällä ulos, vapaana juoksemaan mihin vain juuri niin pitkäksi ajaksi kuin haluaa.

En tiedä, kiinnostaako ihmisiä harrastaa liikuntaa siten kuin minua. Toisin sanoen suuria määriä ja usein hyvin isoina annoksina, mutta ilman mittareiden kyttäystä ja kilpailunhalua, ilman jatkuvaa vaatimusta kehittyä (johonkinhan kehityksen on loputtava, viimeistään vanhempana, jolloin ei mitenkään jaksa painaa niin kovaa kuin nuorena). Lähinnä tykkään vastustaa ajatusta kahdesta leiristä, joissa toisessa on kaikki sohvaperunat ja toisessa kaikki välineurheilijat, ”treenaajat” ja härpäkekallet.

Treenivaatteita.

Millainen liikkuja sinä olet? Nautitko liikunnasta, vai yritätkö pakottaa itsesi siihen, koska tiedät liikunnan olevan hyvästä?