Avainsana-arkisto: liikunta

Ostin crosstrainerin

Toisinaan isoja päätöksiä ja hankintoja tehdään nopeasti. Kirjaimellisesti isoja. Minun ei huvikseen kannata ostaa mitään vähänkään kookkaampaa pikkukotiini, jonka olen tarkoituksellisesti sisustanut niukahkosti avaran ilmeen säilyttämiseksi, mutta nyt ei olekaan huvista kyse.

Tilasin viikko sitten crosstrainerin, joka saapui tänään. Ähelsimme poikaystävän kanssa tovin saadaksemme sen kasattua, ja nyt minulla on keskellä olohuonetta laite, jollaista en vielä hetki sitten olisi koskaan hankkinut. Priorisoin ulkoliikunnan aina sisäliikunnan edelle, ja koska juoksen pitkiä lenkkejä ja myös kävelen paljon, en ole koskaan tarvinnut tai halunnut kuntolaitteita kotiini. Olen ollut innokas juoksija jo 17 vuotta. Suureksi pettymyksekseni en kuitenkaan enää pysty juoksemaan haluamiani määriä, enkä tiedä, palaako toinen jalkani koskaan entiselleen. Jalkaani vaivaa jalkapohjan jännekalvon kiputila. Terveyskirjasto kertoo siitä seuraavaa:

Nykykäsityksen mukaan jalkapohjan jännekalvon kiputilan syynä ovat toistuvat kalvoon kohdistuneet liiallisen rasituksen aiheuttamat pienet repeämät (mikrotraumat). Niiden seurauksena kalvoon kehittyy isoja vaurioalueita (makrotraumoja) tai rappeutumista.

Jalkapohjan kipu on usein pahinta aamuisin, se voi helpottua hetkellisesti liikkeelle lähdön jälkeen, mutta pahentua taas pitkän istumisen jälkeen liikkeelle lähdettäessä ja rasituksen jatkuessa.

Yleisin oire on syvällä kantapään alla ja pitkin jalkapohjan jännekalvoa tuntuva kipu, joka on pahinta liikkeelle lähdettäessä. Kävely ja juokseminen pahentavat kipua. Kun nilkka koukistetaan ja varpaat ojennetaan, tuntuu kipua jännekalvon sisäreunalla tai kantapään etu–keskiosassa.

Vaivan paranemiseen saattaa kulua ½–1½ vuotta.

Paranemisaika on hirvittävän pitkä! Minua kipu on vaivannut jo melkein kaksi vuotta, mutta olen pärjännyt sen kanssa mm. juoksemalla välillä paljasjalkakengillä kantaiskujen välttämiseksi. Viime viikolla kipu kuitenkin äityi sellaiseksi, että jouduin konttaamaan kotona levättyäni hetken juoksulenkin jälkeen, eikä jalka tunnu enää tokenevan ilman totaalisempaa lepoa. Koska vaiva on ollut minulla niin pitkään ja vain pahentunut, arvaan, ettei se ole katoamassa lähitulevaisuudessa.

Meinaan tulla hulluksi pelkästä ajatuksesta, että en saisi liikkua ja rasittaa kehoani. Liikunta yksinkertaisesti on niin iso ja nautinnollinen osa elämääni, että en pärjäisi ilman sitä. Niinpä minun oli pakko keksiä jotain juoksemisen tilalle. Olen kiusannut jalkaani jo aivan liian pitkään.

Ratkaisu onneksi löytyi lähempää kuin olisin uskonutkaan eli tammikuiselta Tahkon-reissulta! Talvilomallamme Tahkolla en juossut ollenkaan, koska sen tilalla hiihdin ja kävelin paksussa hangessa (lumikengillä). Hiihtäessäni huomasin, että kipeä jalkapohjani ei rasittunut lainkaan. Se johtuu siitä, että hiihtäessä jalkapohjiin ei kohdistu ollenkaan iskuja, joista kävely ja juokseminen puolestaan koostuvat täysin. Jalkapohjani sai siis levätä Tahkolla, vaikka muuten urheilinkin.

Viime viikolla mieleeni sitten yhtäkkiä pälkähti, että ostan crosstrainerin. Olin siinä käsityksessä, että crosstrainerilla saisin hyvää ja monipuolista, juoksua vastaavaa treeniä, mutta hiihdon pehmeydellä eli ilman niitä iskuja, joita toinen kantapääni ei enää kestä. Kun menin lukemaan crosstrainereista, uumoiluni paljastuivat juuri oikeiksi.

Kuntoplus kuvaa crosstraineria osuvasti:

Crosstrainer eli ellipsilaite on mainio väline kestävyysharjoitteluun, sillä koko lihaksisto työskentelee. Laite on yhdistelmä juoksumattoa, kuntopyörää ja askelluslaitetta. Sillä harjoitteleminen treenaa myös käsiä ja ylävartalokin saa tehdä töitä, ja selkä vahvistuu samalla.

Energiankulutus kasvaa suureksi, ja keho muokkautuu kauttaaltaan vahvemmaksi ja kiinteämmäksi. Sekä jalkojen että käsien käyttäminen tehostaa kulutusta.

Vatsan ja selän lihakset saavat enemmän treeniä kuin lajeissa, joissa lähinnä jalat tekevät työtä. Crosstrainer on loistava laite niillekin, joiden pitää varoa vammoja. Niveliin ei kohdistu iskuja, sillä jalat ovat koko ajan polkimilla.

Lenkkeilijät voivat täydentää juoksuharjoitteluaan crosstrainerilla, sillä se kehittää juoksukuntoa mutta on juoksua hellävaraisempaa nivelille ja jänteille. Liikeradat muistuttavat eniten murtomaahiihtoa, mutta hiihdosta poiketen jalat tekevät soikionmuotoista liikettä.

Crosstrainer olisi siis juuri sitä, mitä tarvitsen! Enää ei tarvinnut kuin vertailla hintoja. Suoraan sanottuna minulla ei ollut hyvää käsitystä crosstrainereiden hintahaarukasta, mutta selvitin nopeasti, että yhdessä isossa urheiluvälinekaupassa niiden hinnat vaihtelivat 350 euron ja 3 000 euron välillä. Katsoin huvikseni myös käytettyjä crosstrainereita, joista niistäkin saatettiin pyytää 500 euroa. Laitteita vertaillessani huomasin, että kalleimpia ovat kaikista kookkaimmat laitteet. Siinä vaiheessa tajusin haluavani sekä melko edullisen että kevyen laitteen, sillä talooni ei mahdu mitään kovin massiivista, ja lisäksi halusin pystyä siirtämään laitetta helposti yksin. Kevyimmät crosstrainerit vaikuttivat painavan noin 26 – 29 kiloa ja kestävän maksimissaan 100 kiloa painavan henkilön. Siitä päättelin, että kevyimmätkin crosstrainerit ovat tukevia ja kunnollisia ja riittäisivät omiin tarpeisiini mainiosti.

Vertailin tuotteita aikani, ja päädyin lopulta sekä hinnan, koon että värin puolesta U-Style Passion M32 -merkkiseen crosstraineriin. Se maksoi vain 149 euroa! Halvin löytämäni malli maksoi 129 euroa, mutta edullinen hinta oli vain yksi kriteeri, eikä halvin malli puhutellut minua muutoin. U-Stylessa on kaikki herkut mitä muissakin edullisissa malleissa: viiden kilon vauhtipyörä ja kahdeksan eri vastusta, ja näyttö laskee sekä etäisyyden, ajan, kalorinkulutuksen että sykkeen.

Tätä kirjoittaessani olen koko ajan kuumeissani odottanut, että pääsen vihdoin kunnolla testaamaan laitetta! Kokeilin sitä iltapäivällä muutaman minuutin ajan, ja pienimmilläkin vastuksilla meno tuntui yllättävän raskaalta. Isommilla vastuksilla polkimet hädin tuskin liikkuivat! Vastuksen säätö on mekaaninen ja magneettinen, ja säätövaijeri on ainakin nyt alussa hyvin jäykkä. Se kenties löystyy käytössä, mutta jos ei, sittenpähän ei tule koskaan käyttöä isommille vastuksille. Nyt on joka tapauksessa pakko mennä treenaamaan! Toivon, että laitteesta tulee pelastus, jonka avulla voin treenata rankastikin rasittamatta kuitenkaan lisää jalkapohjaani.

Millaisia tunteita laihat urheilijat herättävät?

Muistan aina, kun silmieni eteen osui vuosia sitten tämä kuvavertailu:

Kuvavertailu levisi kulovalkean lailla, ja siihen lisättiin erilaisia kommentteja.

Kaikissa teksteissä on suurin piirtein sama sanoma: kukaan ei voi haluta näyttää kuvavertailun valkoihoiselta mieheltä, eikä tuollainen riutuneisuus voi olla terveellistä tai tehdä hyvää suorituskyvylle. Tummaihoisen miehen vartalo puolestaan on komea, treenattu, haluttava, lihaksikas, vahva, kiinteä ja sopusuhtainen kaikkine muskeleineen.

Vertailun ruipelosta miehestä kirjoitettiin kuvien yhteydessä, että hän on kivuliaan laiha ”holokaustin uhri”, kalpea, vanhan näköinen, heikko ja lihakseton. Hänen vartaloaan käytettiin lisäksi varoittavana esimerkkinä siitä, mitä kestävyysjuokseminen (tai aerobinen liikunta ylipäänsä) tekee kropalle ja hormonitasapainolle.

Kaiken lisäksi kuvan haukuttu anorektiselta näyttävä mies sattuu olemaan suomalainen kestävyysjuoksija Janne Holmén. Jotkut voivat pitää laihuuden kauhistelua sopivana, mutta todellisuudessa Holménin haukkuminen ruipeloksi on aivan sama asia kuin lihavan ihmisen haukkuminen läskiksi. Siis huonoa käytöstä. Silti sen ymmärtää, sillä pahaltahan tuo kuvavertailu näyttää. Muistan itsekin aina pitäneeni Holménia aivan liian laihana. Monet laihat ja/tai syömishäiriöiset urheilijat, kuten mäkihyppääjä Sven Hannawald, ovat myöhemmin itsekin myöntäneet, että kilpavuosien meno oli sairasta niin syömisten kuin treenaamisenkin suhteen. Samaten suomalainen syömishäiriöstä toipunut nuori naishiihtäjä Eveliina Piippo kertoo, että

”Tuli sellainen kuva, että mitä laihempi on, sitä paremmin jaksaa hiihtää ja että ylämäkeen meneminen olisi vielä vähän kevyempää, jos pudottaisi painoa. Vedin itseni aika koville fyysisesti ja psyykkisesti.”

Kantapään kautta Piippo sanoo huomanneensa, että suoritus on parempi, kun on vähän enemmän rasvaa ja energiaa kropassa. (Lähde: HS)

Veikkaan, että valtaosa ihmisistä suhtautuu yllä olevaan kuvavertailuun samoin kuin juttujen kirjoittajatkin, vaikka yrittäisivätkin muotoilla sanansa nätimmin. Tuon tason laihuus on yksinkertaisesti liikaa, ja sillä selvä. Minuakin laihat miehet kauhistuttavat, mutta itse kyllä halusin nuorempana olla hyvin laiha. Halusin olla kropaltani naisversio Janne Holménista, ja tietyn ajan osittain olinkin. Nyt Lontoon yleisurheilun MM-kisoja katseltuani olen ilokseni havainnut, että luurankomaisimmat urheilijat herättävät minussa kroppansa puolesta vain huolta, eivät pienintäkään ihailua. En enää pidä luisevuutta vähänkään kauniina niin kuin joskus. Törröttäviä luita ei toki muutenkaan olisi koskaan kuulunut pitää kauniina, mutta minä olinkin sairas mieleltäni. Nuorempana olisin pitänyt muun muassa alla näkyvän naisen vartaloa upeana ja tavoittelemisen arvoisena, mikä tuntuu nyt suorastaan hullulta.

Laihat urheilijat ovat saaneet minut tajuamaan, että omat kehonkuvaongelmani, joiden vankina olin aina luullut pysyväni, voivat sittenkin hälvetä! Kun kerran en enää pidä laihuutta kauniina enkä terveellisenä, en luonnollisesti itsekään halua olla laiha, enkä siksi tavoittele sitä. Tähän oivallukseeni on mennyt kauan aikaa, mutta silti se on merkittävä minun taustallani, ja oivallukseni voimistui valtavasti nyt Lontoon MM-kisojen aikaan. Olo tuntuu kovin kevyeltä ja helpottuneelta, ja kiitos siitä kuuluu kyseenalaisille urheilijalaiheliineille!

Juoksemalla rokote lapselle

Jotkut lukijani tietävät, etten välitä juoksutapahtumista enkä erilaisista älylaitteista, joita ilman juoksua ei markkinoijien mukaan voi harrastaa. Millaisesta juoksukampanjasta sitten innostun, kun pidän eniten yksin juoksemisesta? Sain tiedon sellaisesta muutama päivä sitten. Alla on saamani saateviesti kyseisestä kampanjasta.

Duracell on startannut tänä keväänä kampanjan, jossa kannustetaan ihmisiä juoksemaan yksi ylimääräinen kilometri ja jakamaan siitä kuva somessa (esim. Instagramissa) hashtagilla #Duracellxtramile. Duracell tukee UNICEFin rokoteohjelmaa lahjoittamalla jokaisesta kuvasta yhden rokotteen apua tarvitsevalle lapselle. Kampanja kestää 31.5. asti ja sen etenemistä voi seurata Facebookissa www.facebook.com/duracellFI.

Olen ollut Unicefilla lahjoittajana monta vuotta, ja tiesin heti, että tämä kampanja on minua varten. Eivätkä Duracellin tuotteetkaan ole koskaan jättäneet pulaan, kun asiaa mietin. Heillä oli kivoja pupumainoksia telkkarissa jo silloin, kun olin pieni. Muistan erityisesti sellaisen, jossa Duracell-pupu voittaa kaikki muut puput melonnassa (yritin löytää sen YouTubesta, tuloksetta). Nyt minunlaiseni some-tumpelon täytyy enää vain keksiä, mihin kohtaan tunniste ja kuva laitetaan; ne ovat asioita, joita harvan muun tarvitsee miettiä. Facebook on siitä kummallinen, että vaikka yleensä osaan nopeasti suunnistaa täysin uusillakin eli minulle aiemmin tuntemattomilla sivustoilla, Facebookissa oikein mikään ei toimi niin kuin luulisi. Esim. jotain kuvaa klikkaamalla en pääse ollenkaan sellaiselle sivulle, jolle olin kuvitellut. Hassua, että itse kampanjassa, johon kehotetaan haastamaan itsensä, ei ole minulle mitään haastavaa, mutta kuvan lataaminen tunnisteella someen on todellinen haaste! Ehkä silti selviydyn siitä.

Nyt jos koska on hyvä syy juosta!