Avainsana-arkisto: lehmä

Syötävän suloiset lehmät

Nyt on perjantai-ilta. Vielä jokin aika sitten perjantai-iltojeni aiheellisin kysymys oli, mennäkö pubiin vai lehmiä katsomaan. Valinta oli lopulta hyvinkin selvä, eikä tämä postaus kerro niinkään Irlannista, vaan siellä syntyneistä ajatuksistani lehmistä, noista lauhkeista ja söpöistä jättiläisistä, joita tai joiden maitoa niin moni tahtoo laittaa suuhunsa.

lehmia 4

Lehmät olivat hyvin tuttu näky Corkissa ja koko matkan varrella Dubliniin, ja niitä olikin Irlannissa joka paikassa. Tulen aina muistamaan Irlannin sen lehmistä ja toimistolle asti ulottuvasta lannanhajusta. Joskus omassa makuuhuoneessanikin haisi lanta, kun olin jättänyt huoneen tuulettumaan esim. juoksulenkin ajaksi. Se siitä tuuletuksesta!

lehmia

Yllä oleva kuva on otettu asuintaloni takapihalta. Kävelin työmatkani juuri tuollaisissa näkymissä, ja pääsin lähimmäksi lehmiä samaisilla matkoilla. Täytyy myöntää, että kaupunkilaisena suorastaan ensin pelkäsin lehmiä, kun ne tulivat hyvin lähelle. Se kertoo toki siitä, miten vieraantunut kaupunkilainen on ”maaseutuelämästä”, jota Corkissa vietettiin heti keskustan laitamilla. Helsingissä ei koskaan näe lehmiä, ja vaikka vanhempani ovat alkujaan ”maalta” kotoisin, sielläkään ei näy lehmiä. Corkissa tuli väkisinkin ajatelleeksi sitä, missä Suomen lehmät ovat. Koska maidon ja maitotuotteiden kulutus on Suomessa valtavaa, meidän pitäisi nähdä lehmiä kaikkialla lähes ympärivuotisesti. Lääniähän meillä piisaa. Missä lehmät siis ovat? Meidän kaikkien pitäisi nähdä niitä sadoittain tai tuhansittain työmatkoillamme.

Irlannissa lehmillä oli kriittisen katsojan silmin niin hyvät oltavat kuin mahdollista. Näin usein, kun ne tuotiin aikaisin aamulla ulos, ja vielä useammin sen, kun ne haettiin yöksi navettaan. Sain jopa olla auttamassa niitä ylittämään tien pari kertaa, eli seisoin autotiellä merkiksi autoilijoille, jotta he tajusivat lehmien olevan lähdössä ylitykseen samalla kun karjanpitäjä viittoi lehmiä oikeaan suuntaan. Alla on kuvakin tien ylityksestä. Lehmien piti ylittää tie, koska laidun ja navetta olivat tien eri puolilla. ”Come on, girls”, karjanpitäjä sanoi aina lehmilleen, ja tuntui kohtelevan lypsäviä tyttöjään hyvin. Poikia ei laitumilla koskaan ollut, ei myöskään vasikoita, jotka otetaan äideiltä pois, jotta kaikki maito jää ihmisille.

lehmia 5

Katselin lehmiä ja tarkastelin niitä. Ne olivat niin isokokoisia, että sitä tunsi itsensä kovin heiveröiseksi niiden rinnalla. Yksi niistä olisi ensin voinut tuupata minut kumoon, ja toinen kävellä sitten päältäni, ja se olisi ollut loppuni. Niin helppoa lehmän olisi tappaa ihminen. Jos lehmät olisivat vähänkin aggressiivisia, tai jopa pahansuopia metsästäjiä, ihmisillä ei olisi mitään valtaa niihin, vaan joutuisimme itse ruoaksi. Niinpä lehmien riisto perustuu vain ja yksinomaan siihen, että ne ovat niin kilttejä ja alistuvia. Kun kävelin itselleni vierailla ja uusilla maanteillä mm. uutta kotia etsiessäni, jopa niillä matkoilla monet lehmät luulivat minua kaitsijakseen, ja odottivat minulta aivan selvästi toimintaa ja käskyjä. Ne ihmettelivät, kun minulla ei ollutkaan antaa niille ohjeita, vaan kerroin olevani vain ohikulkumatkalla ja kehotin niitä jatkamaan lepäilyä ja nautiskelua.

Lehmät söivät, söivät ja söivät, ja isoimmat painoivatkin lähemmäs tonnin, mutta herranjestas, miten luisevia ne samalla olivat! Ihmettelin todella lehmien kehonrakennetta ja -koostumusta. Alla näkyy hyvin niiden törröttävät luut. Ajatella, että terveellistä ja hurjan vähäkalorista ruohoa syövän eläimen liha ja sen erittämä maito ovat rasvaisia ja epäterveellisiä kuin mitkäkin. Sanonta ”Olet, mitä syöt” ei siis voisi pitää vähemmän paikkaansa lehmien kohdalla. Lypsylehmätkin päätyvät lopulta lihoiksi, ja punainen liha on epäterveellisintä ja eniten tauteja aiheuttavaa eläinravintoa ihmiselle.

lehmia 6

Lehmät olivat aina kumman suloisia ja puoleensavetäviä, mitä ei välttämättä suurelta karjaeläimeltä odottaisi. Moni olisi tullut tekemään lähempääkin tuttavuutta, kunhan vain itse malttoi katsella ja odotella tarpeeksi kauan. Uteliaita ne olivat selvästi, toiset myös leikkisiä.

lehmia 7

Useimmilla lehmillä oli merkit molemmissa korvissa, hännän juuressa oli teippiä, ja pepussa oli tekstiä. Silti jos olisin irlantilainen Irlannissa, minut olisi varmaan vaikea saada lopettamaan maitotuotteiden käyttö eettisistä syistä; lehmät voivat siellä yksinkertaisesti niin hyvin, että puheet siitä, kuinka ne kärsivät, tuntuisivat naurettavilta, kun kuka tahansa pystyy itse näkemään, miten rauhassa ja vapaasti ne saavat elää. Terveyssyyt ovat kokonaan oma asiansa, ja Irlannissa kannattaisikin ehkä vedota niihin, jos haluaa puhua maidon kulutuksen vähentämisen/lopettamisen puolesta.

Vaikka Suomessa väitetään, että eläimillä on täällä upeat olot, en itse näe sitä lainkaan siten kuin Irlannissa, vaan päinvastoin meillä on tuoretta ja dokumentoitua tietoa eläinten kaltoinkohtelusta. Lisäksi jo puhtaasti maantieteellisistä syistä lehmiä ei tuoda ulos kuin vain kesäkuukausina (jos silloinkaan), vaikka totuus Suomessa on tämä:

Tietyt nautarodut soveltuvat ympärivuotisesti ulkona kasvatettaviksi, kun pitoalue on riittävän suuri, eläimillä on jatkuvasti saatavilla rehua ja vettä sekä kuiva makuupaikka, ja niille on tarjolla riittävä sääsuoja. […] Toistaiseksi vain 9 % maidontuottajista päästää eläimet myös talvella ulos jaloittelemaan, vaikka ympärivuotisella jaloittelulla on hyvinvointia edistävä vaikutus. (Lähde: Eläintieto.fi)

Kun Suomessa yli 90 prosenttia lehmistä ei pääse talvisin edes käymään ulkona, siinä on minulle enemmän kuin tarpeeksi syytä kieltäytyä maitotuotteista kokonaan. Kun yhtälöön lisätään vielä maidon terveyshaitat, maidon käyttämiselle ei ole mitään perusteita.

Lue myös:

lehmia 3

Äiti ja minä

Tässä on äitini ja minä:

äiti ja minä

Ennen kuin kukaan luulee lukeneensa värikkään posliinivasikan kirjoituksia, kerron kuvasta vähän tarkemmin. Äiti osti minulle joskus vuosia sitten kuvan isomman lehmän. Hän ajatteli sen sopivan tyyliini ja kotiini. Ja niin se sopikin; lehmä on ollut kaikki nämä vuodet esillä, se kuuluu sellaisiin koriste-esineisiin, joita en koskaan vaihda mihinkään muuhun tai laita välillä kaappiin.

Kun olin matkalla pari vuotta sitten, näin matkamuistokaupassa tuon pienemmän lehmän. Se on luultavimmin sellaista Kiinassa tehtyä krääsää, jota en koskaan normaalisti ostaisi enkä toisi tuliaiseksi kenellekään. Minulle tuli kuitenkin heti mieleen oma äidiltä saamani lehmä ja ajattelin, että ostan sille pennun. Pian keksin, että annan vasikan äidille. Isompi lehmä on emo, joka edustaa minulle äitiä, ja minä puolestaan olen äidin pikkuinen eli vasikka. Äiti on aina ikkunalaudalla ja minä olen aina siellä, mihin hän vasikan laittaakin. Äiti piti kovasti ajatuksesta tuliaisen takana. Tietysti kävi niin, että sukulaislapsi rikkoi vasikan vahingossa hyvin pian antamisen jälkeen, eikä kukaan varmaan enää edes muistaisi koko vasikkaa, ellen olisi ottanut parivaljakosta kuvaa. Miten emo ja vasikka ovatkin niin samanvärisiä ja -tyylisiä, vaikka ostohetkien välillä on monta vuotta ja ne on ostettu eri maista!

Miksi ylipäänsä jokin tavara edustaa jotain ihmistä? Se on kai aika tavallista elämässä. Minulle posliinilehmästä ”tuli” äiti, koska olen niin monet kerrat pelännyt menettäväni hänet ihan liian aikaisin. Pelolla on hyvät perusteet: olin vasta 2-vuotias, kun lääkäreillä oli äidille huonoja uutisia. Minä en tietenkään tiennyt niistä silloin mitään, mutta jo silloin perheeseemme tunkeutui paha peikko, joka ei koskaan suostunut lähtemään, vaan tuli jäädäkseen. Se peikko on hyökännyt äitini kimppuun lukuisia kertoja näinä vuosina, ja me muut olemme voineet vain katsoa avuttomina vierestä, millaisia leikkauksia ja hoitoja lääkäreillä sillä kertaa on mielessä äitini varalle. Ihanin asia kaiken pelon keskellä on tietysti se, että äiti on yhä elossa, 28 vuoden taistelun jälkeen!

Pahimpia ovat ne hetket, kun puhumme jostain lähitulevaisuuden tapahtumasta (esim. joulusta kun on lokakuu) ja äiti miettii, onko vielä silloin elossa. Myös silloin epäilyni herää, kun äiti tahtoo ostaa minulle ja siskolle kaikenlaista. Sellaista tavaraa, mikä aina ennen olisi ollut liian hienoa, kallista tai tarpeetonta. En voi silloin olla miettimättä, jättääkö äiti hyvästejä. Tahtoo, että meillä on kaikkea mahdollista sitten kun häntä ei enää ole? Miksi säästää rahaa ja mitä varten, jos on pian kuolemassa? Onko tämä joulu viimeinen yhteisemme? Onko tämä viimeinen äitienpäivä? Nuo ajatukset siirtyvät syrjään silloin kun äidillä näyttää menevän paremmin. Parhaimpia ovat ne hetket, kun äiti on pirteämpi ja on touhunnut kaikkea aamusta iltaan ja esittelee kättensä jälkeä puutarhassa ja jossain vaiheessa sanoo iloisena ”Ehkä mä sittenkin elän vielä joitain vuosia”. Vuosia! Joo, sovitaan, että ainakin 30 vuotta!

Nykyään lehmäasetelma näyttää tältä:

äiti ja minä 2

Ovathan ne väriltään ja tyyliltään erilaisia, mutta täplikkäitä ja sarvikkaita sentään. Parasta on se, että pieni lehmä on siskoltani, joten se edustaa minulle häntä. Koska se on emon synnyttämä, siinä on myös minua. Niinpä kyseisessä asetelmassa on kaikki perheemme naiset.

Mitä mahtavinta äitienpäivää rakkaalle äidilleni ja kaikille muille universumin äideille!

Parhaat ottamani eläinkuvat

Voisi olla hai, mutta onkin delfiini. Azoreiden vesissä.

Voisi olla hai, mutta onkin delfiini. Azoreiden vesissä.

Nykyaikana järjestelmäkamerat ja kaikenlaiset studiokuvausvehkeet ovat tavallisia, eivät pelkästään ammattivalokuvaajien välineitä. Itse en ole lähtenyt järjestelmäkameratrendiin mukaan, vaikka kuvia otankin. Tavoitteeni on ottaa niin hyviä kuvia, kuin mitä täydellinen amatööri heikkotehoisilla laitteilla pystyy ottamaan. Joskus hyvä kuva on vain siitä kiinni, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Olen myös huomannut, että usein mm. valolla on huomattavasti enemmän merkitystä kuin pikseleillä ja muilla teknisillä seikoilla. Blogissani lähes kaikki kuvat on otettu liikkumattomista kohteista. Disney on Ice -esityksessä näki, miten huonosti monet kuvat onnistuivat, kun oli hämärää ja kuvattavat kohteet liikkuivat nopeasti ja olivat kaukana. Silloin videokuva tuntui tarkkuudeltaan paremmalta.

Olen kuitenkin joskus saanut ihan hyviä kuvia erilaisista eläimistä, ja tänään tekee mieli jakaa niistä muutamia onnistuneimpia. Aloitetaan pienimmistä elukoista.

Neljän tähden hotellin kylpyhuoneessa meitä kerran odotti kuhiseva muurahaisarmeija.

Muurahaiset asuivat pesualtaan sisällä. Kuhina oli melkoinen, kun vesi alkoi valua viemäriin.

Kreikassa on paljon suuria hämähäkkejä, jotka toisinaan ilahduttavat kulkijoita laskeutumalla niskaan. Tai sitten saa seitistä naamaansa, ne kun ovat juuri sopivalla korkeudella.

Myös erilaiset pomppivat sirkat ovat Kreikassa valtavia, ja tykkäävät hypätä suoraan päin ihmistä, useimmiten hyvin yllättäen.

On Kreikassa kaunottariakin, kuten tämä ritariperhonen.

Siirrytään sitten jyrsijöihin.

Ylemmässä kuvassa on siiseli, alemmassa maaorava. Kuvattu Amerikan mailla.

Sitten pari lemmikkiä puuhineen. Kummalla on kissan päivät?

Siirrytään karjaeläimiin. Huomaa lipova kieli.

Tämä innokas ei esittelyjä kaipaa.

Lopuksi vielä muutamia Amerikan eläimiä.

Vapiteja. Vaikka aurinko on laskemassa, pidän paljon kuvan värimaailmasta.

Vapitit halusivat tulla näin lähelle asutusta ja ihmisiä. Meitä varoiteltiin, että ne lähtevät tulemaan kohti, jos menee liian lähelle. Niitä oli kuitenkin toisinaan niin paljon ja joka suunnassa, että niitä oli vaikea väistellä, ja ne lähtivät tosiaan tulemaan kohti. Jos eläin on niin kesy, että haluaa itse tulla ihmisten asuinalueelle, sen luulisi sietävän sen, että ihminen kävelee sen ohi jonkin matkan päässä, mutta niin ei ollut. Eläimiä ei saanut ruokkia, joten ne eivät tulleet pihoille ruokinnan vuoksi. Usein vapiteja oli asuntolan jokaisen ulko-oven edessä; silloin oli vaikea päästä ”turvallisesti” ulos mistään, ja työmatkoihin kannatti varata vapitinvaromislisä.

Uroksilla on komeat sarvet.

Tämä vapiti ei hätkähtänyt, vaikka kuvasin sitä läheltä.

Kuva ei ole ihan tarkka, mutta biisoni on jännän näköinen repaleisella turkillaan. Se on kovin vaalea talviturkiksi. Alemman kuvan turkki on biisonille tavallisempi.

Biisonitkin liikkuivat asuinalueilla. Olin omissa ajatuksissani, kun ne lähestyivät kuvan parkkipaikkaa; onneksi yksi mies sanoi minulle ”Look!”, niin havahduin ja ehdin ottaa kuvankin.

Oliko tämä pelkästään mukava kuvin tehty nostalgiareissu minulle, vai pidittekö tekin kuvista? Lemmikki- ja eläinkuvien (ja varsinkin videoiden) katselusta ja vaikutuksesta ihmisen mielialan kohenemiseen on varmaan tehty väitöskirjojakin.