Avainsana-arkisto: laihdutushistoria

Nopeaa lihomista ja painonvaihtelua

Sain idean tähän kirjoitukseen ulkomaalaiselta ystävältäni, jonka kanssa tutustuimme vuonna 2008 Kalliovuorilla ja jonka kanssa yhteys katkesi jo vuosia sitten. Hänhän kirjoitti minulle tänä syksynä aivan yllättäen, ja uskokaa tai älkää, niin hän on nyt Suomessa! Näimme jo kertaalleen Helsingin keskustassa, ja näemme vielä uudestaan, kunhan hän palaa tänne pohjoisemmasta Suomesta.

Kun olimme halanneet ja ihmetelleet jälleennäkemistä jonkin aikaa, ystäväni sanoi, että en näytä samalta kuin kesällä 2008. Olen kuulemma nyt hoikempi, ja hän odotti muistojensa perusteella pulleampaa minua. No shit. Lihoin sinä kesänä 11 kiloa. Muistan yhä niin elävästi, miten tärisin vaa’alla karmean totuuden selvittyä. Lihomiseni oli niin nopeaa, että sen kesäiset kaverini eivät tunnu tietävän tai muistavan, että olin kesän alussa merkittävästi hoikempi.

kasvot

Edellä linkkaamassani lihomistekstissä pidin vielä blogiani anonyymisti, joten leikkasin silloin kaikista kuvista kasvot pois. Nimenomaan kasvot kuitenkin kertovat paljon lihomisista ja laihtumisista. Yllä näkyy, miten reilussa kolmessa kuukaudessa lihomani 11 kiloa näkyy pyöristyneissä kasvoissa. Olin entiselläni vuonna 2009, ja kollaasin viimeisessä kuvassa vuodelta 2010 olen vielä pari kiloa alkuperäistä lähtötilannetta laihempi (eli 14 kiloa kevyempi kuin kesän 2008 lopussa).

Nyt Suomessa olevan ystäväni mukaan tuossa vuoden 2010 kuvassa ei ole minä laisinkaan. Hän sanoi, että näytän ihan oudolta ja ettei hän olisi tunnistanut minua sen perusteella. Toki 14 kilon ero näkyy enemmän kuin selvästi kokoisessani ihmisessä, mutta onneksi itse sentään tunnistan itseni!

painonvaihtelua

Yllä painoeroa on noin 13 kiloa. Lukema tuntuu valtavalta, eikä ero ehkä näytä ihan niin suurelta, vaikka olenkin joka paikasta silminnähden paksumpi vasemmassa kuvassa. Onneksi painoni on pysynyt melko vakaana jo vuosikaudet.

paino-pysynyt-vakaana

Yllä olevien kuvien välissä on lähemmäs kuusi vuotta, mutta minulla on niissä sama takki yllä! Painan kummassakin suurin piirtein saman verran.

Ihailen ihmisiä, joille omalla painolla ei ole paljoakaan merkitystä. Ei minullekaan merkitse mitään vaa’an lukema itsessään, mutta se olo, mikä minulla oli painavampana… sen kyllä muistan häirinneen. Vatsamakkarat tuntuivat olevan tiellä varsinkin urheillessa, ja olo oli kauttaaltaan raskas ja tukala normaaliin tilaani verrattuna. Ulkonäöllisesti tilanne ei välttämättä ollut kovinkaan paha, vaikka itse vierastankin runsaampaa itseäni.

2008-2016

En enää ällöty loppukesän 2008 kuvista aivan samoin kuin ennen, mutta kyllä nykyinen tilanne silti miellyttää hurjasti enemmän!

Lihomis- ja laihdutushistoriani

Lupasin kirjoittaa laihdutushistoriastani. Jotta laihduttamiselle tulee tarvetta, on kuitenkin ensin lihottava. Siksi tämä kirjoitus on paljolti myös lihomishistoriani.

Olen joissakin aiemmissa postauksissa kertonut, että olen jo teini-ikäisestä asti liikkunut paljon ja säännöllisesti. Joku olisi voinut sen perusteella ajatella, että ihminen, joka kuntoilee niin paljon kuin minä, ei ole koskaan voinut olla kovinkaan pulskassa kunnossa. Se onkin totta: en ole koskaan ollut ylipainoinen tai lihava (ylipainoisen painoindeksi on 25-30 ja lihavan yli 30), mutta olen lihonut hyvin lyhyessä ajassa niin paljon, että painoni nousi normaalipainon alarajoilta normaalipainon ylärajalle, vain parin kilon päähän siitä, että olisin virallisesti ollut ylipainoinen. Keskityn tässä kirjoituksessa pääosin tähän suurimpaan lihomiseen. Haluan kertoa, miten hoikasta ja liikkuvasta ihmisestä voi lyhyessä ajassa ja niin kovin helposti tulla paljon aikaisempaa paksumpi. Ja kuinka siitä tilasta onneksi palattiin entisiin mittoihin. Kuvissa paksuin minä on aina vasemmalla, nykyinen minä oikealla.

Ensimmäinen selvä lihomiseni tapahtui täysikäisyyden kynnyksellä, kun söin e-pillereitä. Söin niitä vain reilun puolen vuoden ajan ja lihoin sinä aikana kuusi kiloa. Se voi kuulostaa vähältä, mutta oli kohtalaisen paljon pienikokoiselle ihmiselle, jonka paino ei normaalisti jojoillut. Laihdutin kilot kahdeksassa kuukaudessa, eli vauhti oli hyvin maltillinen. En joutunut luopumaan paljosta ruuasta, mutta järkevää syömistä piti pitää yllä kauan.

   

Toinen ja tähänastisen elämäni pahin lihomiseni tapahtui missäpä muualla kuin Yhdysvalloissa, missä olin töissä ja matkustelemassa kesäkautena v. 2008. Lihoin reilussa kolmessa kuukaudessa 11 kiloa! Se oli ihan hirveää. Tiesin kesän mittaan koko ajan lihovani, ja matkapäiväkirjani muuttuikin hyvin pian ruokapäiväkirjaksi.

Kirjoitin ranne kipeänä sivukaupalla syömistäni määristä ja yritin keksiä keinoja vähentää ruuan määrää. En vain pystynyt lopettamaan syömistä, vaikka yritin kaikenlaista. Loin erilaisia sääntöjä, joita yritin noudattaa, mutta mikään ei auttanut.

Ruokailu oli kolmesti päivässä, mutta aamiainen oli aina niin aikaisin, etten juuri koskaan mennyt aamupalalle. Söin siis vain kahdesti päivässä ruokalassa, mutta ostin töiden jälkeen usein jäätelöä, keksejä, suklaata, erilaisia leivoksia ym. Suosikkejani olivat erilaiset cookie dough -jäätelöt (taivaallisen hyviä!), sellaiset valtavat keksit, joita normaalisti näkee vain telkkarissa, ja Reese’s Peanut Butter Cups -suklaat, niihin rakastuin ensi puraisulla.

Myös ruokalassa oli aina jälkiruokaa, jota useimmiten söin. Erilaisia kakkuja oli aika usein. Muistan erityisen hyvin sellaisen mehevän kakun, jonka päällä oli mansikkakuorrutusta. Kakku oli iso ja levyn mallinen ja oli leikattu valmiiksi aika pieniksi paloiksi. Kakkupala oli niin höttöinen ja painoltaankin kevyt, että sen söi muutamalla haukkauksella. Otin lautaselleni heti kaksi palaa, koska ne olivat niin pieniä. Ne olivat niin hyviä ja katosivat kitaani saman tien, että hain kolmannen. Vielä lähtiessäni ruokalasta pois nappasin matkalla neljännen palan ja satuin samalla näkemään kakun päältä otetusta kelmusta ”Nutrition Facts” -lapun, johon kaikki kakun hiilihydraatit, rasvat, kalorit ym. oli merkitty. Yhdessä palassa kakkua oli yli 400 kaloria! Olin syönyt niitä neljä tuosta vain. Silloin tajusin, kuinka erityisen energiatiheitä Amerikan-herkut ovat. Tietysti tiesin, että niissä on paljon kaloreita, mutta että niin paljon, huh sentään. Koko päivän kaloritarve tuli miltei täyteen syömällä vain muutaman minuutin ajan kakkua.

Työrupeaman aikaan missään ei ollut vaakaa, joten en punninnut itseäni koko kesänä. Loppukesästä aloin nähdä valokuvista, että näytin kyllä paljon paksummalta kuin mihin olin tottunut. Mutta valokuviakin pystyin katselemaan vain pieneltä kameran ruudulta, enkä näyttänyt yhtä paksulta jok’ikisessä kuvassa. Joissain kuvakulma oli armollisempi, ja päätin katsella vain niitä kuvia ja uskotella itselleni, että olin lihonut vain muutaman kilon.

Kun työt päättyivät ja olin jo matkustellut pari viikkoa, olin vihdoin yksin ja sain rauhoittua Virginiassa, mistä sain ison talon käyttööni viikoksi. Saapuessani taloon hyppäsin heti talon yhden kylppärin vaa’alle. Aloin täristä ja vapista, kun näin luvun, eikä tärinä lakannut pariin tuntiin.

Lähdin punnituksen jälkeen kävelemään ja ajattelin, etten palaa sisälle ennen kuin olen laihtunut. Tiesin lihoneeni mutta se, että puhuttiin 11 kilosta, oli liioittelematta šokki. Olin nimittäin myös lenkkeillyt ja patikoinut paljon kesän aikana, ja sitäkin kautta toivonut, että olisin myös kuluttanut paljon energiaa.

Kävellessäni vapisten Virginiassa päähäni tuli kaikenlaisia ajatuksia. Miksi olin antanut tämän tapahtua? Miksi en tehnyt mitään estääkseni tätä? Ajatella, että vain muutamaa kuukautta aiemmin olin 11 kiloa kevyempi. Kävelin kolme tuntia, ja lopulta sain lohduttavan vastauksen siihen, miksi näin oli käynyt. Näin kävi, koska niin oli jostain syystä käytävä. En olisi voinut tehdä mitään toisin, koska en yksinkertaisesti pystynyt. Aina kun söin, en pystynyt lopettamaan yhtään aikaisemmin tai syömään yhtään vähemmän. Ei tarvinnut edes tietää, miksi niin oli, täytyi vain hyväksyä se, mitä oli tapahtunut. Minun tuli oppia tästä jotain, ja oppimisen aika oli saapunut.

Tiesin olevani rankan ja pitkän urakan edessä. Jos en nyt onnistuisi muuttamaan syömistottumuksiani, olisin hyvin pian ylipainoinen. Ajatus oli hurja ihmiselle, joka oli vasta hetki sitten ollut solakka. Nimenomaan se vauhti, jolla olin lihonut, pelotti. Tällä kertaa en tahtonut maltillista painonpudotusta, vaan tarvitsin tuloksia ja nopeasti.

   

Matkaani oli jäljellä vielä vähän, ja aloitin tiukan dieetin. Virginiassa olin koko ajan yksin, kävin vaa’alla joka päivä, en syönyt juuri mitään ja liikuin valtavasti. Kävin juoksu- ja kävelylenkeillä. Vaikka olin Virginiassa, pystyin tekemään päiväreissun Washington D.C:hen. Kävelin siellä yhteensä kahdeksan tuntia. Liikunta sujui muuten hyvin, mutta rasitus tuntui jaloissa voimakkaana, koska 11 kiloa oli aikamoinen painolasti. Sain motivaatiota jostain, ehkä eniten siitä, etten halunnut palata kotiin niin pyöreänä. Kun jatkoin matkaa Virginiasta New Yorkiin, olin laihtunut neljä kiloa. Olin tyytyväinen hyvään starttiin.

Palasin Suomeen ”vain” seitsemän kiloa painavampana kuin lähtiessäni. Elettiin syyskuun loppua, ja jouluun mennessä olin saanut lihotut kilot laihdutettua. Joinain päivinä en syönyt paljoakaan, joinain enemmän. Kun Obama valittiin sinä syksynä presidentiksi, katselin taas samoja D.C:n maisemia, mutta tällä kertaa telkkarista ja juhlistin Obaman voittoa syömällä seitsemättä äidin tekemää korvapuustia. Mutta lopulta tarve syödä ei ollut enää samanlainen kuin Amerikassa.

Lihomiseni oli niin tasaista, että kukaan uusista ystävistäni ei tuntunut muistavan, että saavuin Yhdysvaltoihin huomattavasti hoikempana. Aina kun katson kuvia itsestäni tuolta ajalta, ällötyn niistä. Samalla kuitenkin tiedostan jollain tasolla, että kuvan ihminen ei suinkaan ole mikään tonnikeiju. Itse asiassa oli vaikea löytää suuresta kuvakokoelmastani riittävän ”hirveitä” kuvia, vaikka valitsin pahimmat kuvat, mitä minusta oli otettu. On hyvä muistaa, että monelle laihduttavalle ylipainoiselle tai lihavalle minun before-kuvani voisi olla heidän after-kuvansa, ts. heidän tavoitteensa. Kaikkien ei kuulu olla normaalipainon alarajoilla. Itse olen sirorakenteinen, joten voin parhaiten kevyempänä. Kaiken lisäksi kun lihon, muutun pikkuhiljaa omenan malliseksi, eli lantio pysyy kapeana rasvan kertyessä vyötärölle. Vyötärölihavuus on kaikkein epäterveellisin lihavuuden muoto.

Amerikassa pulleammasta minusta selvästi tykättiin. Minua pidettiin sopusuhtaisena, vaikka olin paksuin, mitä olen koskaan ollut. Kun olin paksuimmassa kunnossa, sain parhainta palvelua, välillä suorastaan erityiskohtelua. Yksi Greyhoundilla töissä oleva mies tsekkasi minut päästä varpaisiin niin ilmiselvästi, ettei sellaista ole koommin tapahtunut. Vaikka bussiasema oli kiinni koko päivän ja aukesi vasta illalla, hän avasi paikan ovet ja lukot ja suostui ottamaan laukkuni sisälle, jotta minä sain liikkua koko päivän vapaasti ilman laukkua. Illalla laukku odotti minua oikean bussiterminaalin edessä. Tämä tarina on hyvä muistaa, jos on erehtynyt luulemaan, että pitää olla laiha saadakseen huomiota.

   

Sittemmin painoni on pysynyt enemmän tai vähemmän samana, muutaman kilon heittoja on ollut, mutta varsinkin viime vuodet ovat olleet tasaisia. Miksi lihoin? Elämä Amerikassa oli totta kai ihan toisenlaista kuin normaali arkeni kotona. Ihmiset, työ, kämppä, paikan eristyneisyys, mikään ei ollut sellaista kuin kotona. Mutta mitään traumaattista tai kamalaa ei tapahtunut. Mitä vielä, sehän oli se kuuluisa elämäni kesä! Olin usein innoissani siitä, että toteutin isoa unelmaani eli sitä, että olin lähtenyt Amerikkaan. Nautin englannin käyttämisestä suunnattomasti. Minulla on paljon ihania muistoja tuolta ajalta. Mistä kaikki ahdistuneisuus? En ollenkaan tiedä. Voisinko joskus lihoa uudestaan yhtä paljon tai jopa enemmän? Varmasti voisin. En koskaan tule olemaan minkään tällaisen yläpuolella.

Olen osoittanut omalla esimerkilläni, että lihominen on helppoa ja nopeaa. Välillä luullaan, että hoikat ihmiset eivät yksinkertaisesti liho, mutta se ei tietenkään pidä paikkaansa. Hoikat eivät saisi huolia painostaan juuri siksi, että ovat hoikkia. Mutta moni lihava ihminen on joskus ollut hoikka. Hoikasta on helppo muuttua lihavaksi. Minulla on toisinaan niin paljon itsekuria, että muut kauhistuvat, ja toisinaan itsekuri katoaa kokonaan. Onko se juuri sitä haluttua tasapainoista elämää? Vai päinvastoin, häiriintynyttä syömistä? Näistä kysymyksistä pääsenkin erilaisiin sokeriaiheisiin kirjoituksiin, joita on pian luvassa.