Avainsana-arkisto: koti

Myyn talon

Näinä päivinä makaan usein valveilla öisin.

On vaikea nukahtaa, kun mielessä pyörii erilaisia kiinteistö-aiheisia termejä, kuten yhteisten vesialueiden osakaskunnat, vesijättömaa, venevalkama, Maanmittauslaitos, lainhuuto ja loppukatselmus.

Miksi mielessäni sitten pyörii tuollaisia termejä, joiden kaikkien merkitystä en vielä hetki sitten edes tiennyt? Siihen on vain yksi vastaus: vaikka en tätä suunnitellut, kaavailen usein mielessäni talon myynti-ilmoitusta.

Myynti-ilmoitusta! Myymisen piti olla vain yksi vaihtoehto, jonka vedin hatusta heikkona hetkenä vain rauhoitellakseni itseäni. Silti löydän itseni miettimästä milloin mitäkin myymisen kannalta olennaista. Kuuluuko tonttiin virallisesti oma ranta vai onko kyse vain oikeudesta yhteisiin vesialueisiin, entäpä miten tontin lohkominen tapahtuu ja kuinka paljon se maksaa? Vastaukset löytyvät selvitystyötä tekemällä, ja selviteltyäni asioita tarpeeksi kauan ei ole mikään ihme, että venevalkamat ja osakaskunnat mietityttävät öisinkin.

Yhtäkin kiperää tontin rajoja koskevaa kysymystä selvitin sekä tilaamalla yhden maksullisen tositteen että kysymällä asiaa suoraan eräältä asianosaiselta. Vastaus ei löytynyt kummastakaan lähteestä. Vasta tuijoteltuani zoomattuja karttoja ja asemakaavoja useampana iltana ja pohdittuani näkemääni kolme päivää oivalsin vastaukset itse. Nyt voin olla varma, että mm. rantaa, rantaviivaa ja vesialueita koskevat kohdat myynti-ilmoituksessa eivät vahingossakaan mene väärin, laatipa ilmoituksen sitten minä tai kiinteistönvälittäjä.

Ehkä kaikki tähän mennessä kertomani viittaa siihen, että olen jo aika pitkällä myyntiaikeissani. Miksi muuten käyttää tuntikaupalla aikaa tuollaisten asioiden selvittämiseen? Olen silti hurjan aikaisin liikkeellä selvityksissäni, sillä teenpä talon kanssa niin tai näin, en joka tapauksessa laita sitä myyntiin ennen kuin talofirma on tehnyt vuositarkastuksen ja korjannut kaikki puutteet. Näin ollen myyminen voisi alkaa esim. loppukeväästä, mutta minulla on asiat pitkälle selvitettyinä jo nyt tammikuussa.

Paljon olen miettinyt myös asuinkuntaani. Jostain olin ymmärtänyt, että se on muuttotappiokunnan maineessa, mutta sitten löysin Ylen artikkelin Kuntien vetovoima listattiin – katso miten omasi sijoittuu, ja sen mukaan asuinkuntani on yllättävänkin hotti. Itä-Uusimaa yleensäkin on hyvin edustettuna muuttovetovoimaisimpien kuntien joukossa. Tiedä sitten, miten tuo näkyy juuri meidän talon kohdalla. Se ainakin on varmaa, että isoja taloja on myynnissä huomattavasti pieniä enemmän. Pieni talo erottuu massasta.

Läheisilleni en ole talon myymisestä vielä paljoa puhunut. Sille mahtaa olla moniakin syitä. Ehkä en halua kuulla tiettyjä kysymyksiä enkä varsinkaan vastata niihin. Kuka käytännössä rakennuttaa itselleen unelmiensa talon, asuu siinä vuoden ja laittaa sen sitten myyntiin? Kyllähän se hassulta kuulostaa, varsinkin kun oma lähtöni ei johdu mistään luonnonkatastrofista tai jostain teknisestä, joka on korjattavissa (esim. lattialämmitys). Yleensäkään minulle ei koskaan ollut ongelma kestää talon puutteita, koska tiesin, että ne tullaan korjaamaan ja koska viihdyin talossa niin hyvin.

Lakkasin viihtymästä vasta kun tajusin, ettei minun tarvitse enää olla ja asua yksin. Ja niin kuin sanottu, murjussa asuminen yhdessä miehen kanssa voittaa yksin asumisen ihanassa talossa upeissa maisemissa. Niin yksinkertainen se vastaus lopulta on. On yhdentekevää, vaikka talo olisi isompi, pienempi, uudempi, vanhempi tai millä tahansa muulla tavalla erilainen kuin se on, en silti halua asua yksin nyt kun minulla vihdoin on mahdollisuus asua mieheni kanssa. Ja vaikuttaa todella siltä, että meidän on fiksumpaa asua pääkaupunkiseudulla kuin maalla. Läheiseni eivät ole joutuneet asumaan vuosikausia yksin ollessaan parisuhteessa, heille yhteenmuutto on tapahtunut nopeasti ja perinteisesti. Suutun jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi perustella heille, miksi en halua asua yksin maalla. Eivät he tosin sitä lainkaan ihmettelekään, vaan tuntuvat kannattavan ajatusta talon jättämisestä kesämökiksi. Kävisimme siellä silloin tällöin, keväällä ja kesällä hengailisimme sitten enemmänkin.

On vain se mutta, että en taida olla kesämökki-ihminen. En ole koskaan haaveillut mökistä enkä muustakaan ”kakkoskodista”. Minusta tuntuu haaskaukselta alentaa moderni omakotitalo, joka on rakennettu ympärivuotista asumista varten, kesämökiksi, joka tönöttää suurimman osan vuotta tyhjillään. Kesämökille ei tarvitse mm. markkinoiden kalleinta, kaikista tiukimpia ympäristövaatimuksia täyttävää harmaavesipuhdistamoa, kun taas järven rannalla sijaitsevaan omakotitaloon tarvitsee. Talo yksinkertaisesti on liian hieno kesämökiksemme. Lisäksi en pidä siitä, miten kaikkea pitää olla kaksin kappalein silloin kun asuinpaikkoja on useita. Kaksi sohvaa/sohvaryhmää, kaksi parisänkyä, muut huonekalut, kahden talouden astiat, aterimet, kaikki. Kaikkea tuplasti. Vain siksi, ettei pysty tai halua asua yhdessä paikassa. Itse olen jo vuosia nauttinut siitä, että minulla on kaikkea maallista materiaa entistä vähemmän, ei enemmän.

Niinpä myymistä kannattaa luultavasti ainakin yrittää. Pieni talo maalla järven rannalla voi olla monen unelma, joko sinkun tai pariskunnan, aivan niin kuin se oli minunkin. Uusilla asukkailla olisi hyvin todennäköisesti auto tai parikin, heillä olisi ehkä töitä lähimmissä kaupungeissa tai he olisivat vaikkapa eläkeläisiä. Monen muun elämäntilanteeseen talo voisi sopia täydellisesti.

Tilanne ei onneksi ole vähänkään karmaiseva, vaikka talo ja maaseudun vetovoima eivät juuri nyt purisikaan ostajiin. Viime päivinä kaikkea selvitellessäni olen törmännyt vaikka minkälaisiin talotapauksiin. Löysin naapurikunnasta sellaisen 200-neliöisen talon, jota myydään puolivalmiina. Rakentaminen on siis jäänyt pahasti kesken, luultavimmin rahan puutteen tai vaikka eron takia, ja nyt jollekulle muulle yritetään kaupata toisten murentuneita unelmia, jotka ostajan pitäisi pystyä kasaamaan kokoon tavalla tai toisella. Ja sitten on tällaisia kauhukertomuksia, joissa kaupunki saa lunastaa käytännössä ilmaiseksi valtavan osan asukkaan tontista ja samalla tuhota asuinympäristön niin, ettei taloa saa mahdollisesti ikinä myytyä: Omakotitalon ostaneelle ikävä yllätys – HS: Kaupunki tekee tien metrin päähän talosta, korvaus 20 euroa.

Olen siis itse varsin onnekas, jäi maalla asumiseni sitten lyhyeksi tai vähän pidemmäksi. Annan ajan näyttää, tulenko toisiin aatoksiin myyntiaikeissani.

Talofirman lupaukset

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut talosta. Niinpä kerron viimein, miten neuvottelut talofirman kanssa ovat edenneet.

Olin ajatellut odottaa, että talossa todella tehtäisiin korjauksia ennen kuin kirjoittaisin talofirman lupauksista. Korjausprojekti on kuitenkin koko ajan lykkääntynyt tuonnemmaksi ja lykkääntyy yhä, joten turha minun on omia kirjoituksiani viivytellä vain siksi, ettei talofirman toimesta tapahdu mitään. Kerrottavaa kun kuitenkin on.

Minun olisi kannattanut kirjoittaa taloasioista jo aiemmin syksyllä, sillä tietyt lukijat ovat varmasti odottaneet talokuulumisia. Kodin Kuvalehti nimittäin julkaisi keväisen juttunsa minusta ja talosta uudestaan Facebook-sivullaan lokakuussa, mikä näkyi blogini tilastoissa tuhansina klikkauksina ja muutamina uusina seuraajina. Minitalossa asuminen selvästi yhä kiinnostaa ihmisiä, sillä juttu oli nyt syksylläkin Kodin Kuvalehden suosituin.

Kiitoksia taas Kodin Kuvalehdelle ja tervetuloa, uudet lukijat!

Mennään heti suoraan asiaan. Viimeisin talofirman lupauksiin liittyvä kirjoitukseni on tämän vuoden helmikuulta. Silloin, putkien jäätymisen yhteydessä, sain vihdoin yhteyden päällikkötason ihmiseen, jolla ylipäänsä oli valtuuksia tehdä lupauksia. Jo silloin tulin levollisemmaksi taloasioissa, sillä puutteet luvattiin korjata. Minulle oli tärkeää, ettei firma yrittänyt pakoilla vastuutaan mm. minulle myydyn lattialämmityksen suhteen.

Tuolloin helmikuussa minulle luvattiin, että korjaukset tehtäisiin keväällä. No, kevät tuli ja meni. En enää edes muista, minkä vuoksi töitä ei silloin tehty, olen nimittäin niin tottunut siihen, että hommia ei tehdä ajallaan. Otin talofirmaan kuitenkin yhteyttä taas kesällä, ja samainen päällikkö, jonka kanssa olin keväälläkin jutellut, ilmoitti halustaan tulla käymään meillä. No sehän sopi, ja treffit sovittiin heinäkuulle.

Päällikkö tuli kylään sovitusti ja ryömi jopa talon alle sokkeliin paikkoja tutkimaan. Olin itsekin käynyt talon alla ja pitänyt näkemääni jälkeä siistinä ja laadukkaasti tehtynä. Päällikkö oli samaa mieltä. Havaintomme viittasivat siihen, ettei talon suurin ongelma eli lattian kylmyys johtuisi mistään alapohjaan liittyvästä, vaan vika olisi jossain muualla, mahdollisesti lattian ja seinien liitoskohdassa.

Päällikkö viipyi luonamme hyvän tovin, otti valokuvia korjauskohteista ja tuntui siten kirjaavan monia asioita ylös. Hänen puheensa kuulostivat täydellisiltä: kaikki tultaisiin korjaamaan ja vieläpä laajalla skaalalla. Se tarkoittaa sitä, että esim. yhdestä kohtaa revennyt tapettiliuska korjataan asentamalla seinään kokonaan uusi tapetti, mikäli paikallisempi korjaaminen ei tuo siistiä lopputulosta.

Kylpyhuoneen lattialämmityksestä ei tarvinnut tapella, sillä päällikkö myönsi, että talo on myyty minulle lattialämmityksen kera. Hän arveli, että lattialämmitys oli alun perin jätetty asentamatta puhtaasti kiireen takia. Talo piti saada näytille tiettyyn määräaikaan mennessä, ja siihen riitti moni kakku päältä kaunis -mentaliteetin mukainen toteutus. Voi vain aprikoida, mitä kaikkea muutakin taloon on jätetty tekemättä pelkän kiireen takia. Kun kerran lämmityspiuhoja ei asennettu, niin asennettiinko lain vaatimaa vedeneristystäkään? Jos ei, se olisi valtava rakennusvirhe, mistä kärsisi koko talo. Tosin asiaa on turha spekuloida, sillä lattia tullaan purkamaan ja tekemään kokonaan uudestaan uusilla laatoilla. Silloin viimeistään selviää, miten lattia on tehty. Siitäkin puhuimme, että voimme joutua valitsemaan eri laattoja, tapetteja yms., jos markkinoilla ei enää ole juuri samoja kuin talossamme nyt on.

Päällikön käytyä luonamme suunnitelmana oli tehdä korjaukset kahdessa osassa: ensin korjattaisiin kaikki muu kylpyhuoneen lattia mukaan lukien, sitten erikseen muut lattiapinnat tai lattioiden ja seinien liitoskohdat tai mikä ikinä lattioiden kylmyyden aiheuttaakaan. Päällikkö oli oma-aloitteinen ideoinnissaan, ja hän ehdottikin, että lattian lämpötiloja mitattaisiin eri kohdista, jotta pahimmat ”vuotokohdat” selviäisivät ja niiden kautta päästäisiin koko ongelman ytimeen. Jos mikään ei auttaisi, lopulta kaikkien lattioiden alle asennettaisiin lämmityspiuhat. Se veisi kuitenkin älyttömästi sähköä, etenkin kun lattiassa on nyt jokin rakenteellinen vika. Jos lattiaan asennettaisiin lämmityspiuhat tekemättä muita korjauksia, ongelma vain peitettäisiin. Lattialämpötilan kun tulee olla vähintään 17-18 astetta normaalilämpöisessä huoneessa ilman erillistä lattialämmitystä, ja meillähän lattia on pahimmillaan yli 10 astetta kylmempi.

Suunnitelma kuitenkin muuttui niin, että kaikki korjaukset tehtäisiinkin yhdellä kertaa, ja niihin menisi viikko tai kaksi aikaa. Vielä heinä-elokuussa korjauksia kaavailtiin syyskuulle. Ajoitus kuulosti sopivaakin sopivammalta, sillä olisimme silloin häämatkalla. Jo ennen matkaa kuitenkin selvisi, ettei firma ehtisikään hommiin syyskuussa, joten työt siirrettiin loka-marraskuuhun.

Marraskuussa selvisi, että kaksi firman työnjohdossa ollutta työntekijää on irtisanoutunut. Juuri heidän piti tulla saattamaan meidänkin taloprojekti päätökseen. Firma kuulemma etsi nyt uutta tekijää Etelä-Suomen alueelle. Kaikki tämä kuulosti tietysti taas yhdeltä tekosyyltä, mutta kun menin tarkastamaan avoimet työpaikat, havaitsin firman todella etsivän kuvaukseen sopivaa henkilöä. Paikka oli vastikään tullut hakuun, eli heti oli varmaa, että vaikka firma löytäisikin ensi yrittämällä hyvän tyypin, meille luvatut korjaukset viivästyisivät taas.

Tämä viimeisin käänne panee pohtimaan monenlaisia asioita. Mitä kertoo yhdestä Suomen luotetuimmasta talofirmasta se, että sieltä irtisanoutuu ihmisiä melko tiuhaan tahtiin? Muistutan, että myös alkuperäinen talomyyjä, jonka kanssa tein kaupat talosta, lopetti työnsä firmassa viime vuoden syksynä. Toisin sanoen kaikki ihmiset, joihin vielä vuosi sitten olin yhteydessä taloasioissa, ovat lopettaneet firmassa. On mahdotonta sanoa, onko vika firmassa vai rakennusalassa yleensä vai liekö kaikki vain puhdasta sattumaa.

Päällikkö kirjoitti, että meidän taloprojekti on prioriteettilistalla ensimmäisten joukossa ja saatetaan siksi antaa heti ensimmäiseksi hommaksi uudelle työnjohtajalle. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia: hyvää olisi toki se, että hommat pian tosiaan tehtäisiin, mutta huonoa mahdollisesti se, että uudella työntekijällä ei välttämättä ole mitään kokemusta firmasta. Tosin ei tarvitsekaan olla, jos työkokemusta ja osaamista löytyy muuta kautta.

Ei tässä mahda kuin vain odottaa ja toivoa parasta. Jos kaikki lupaukset piakkoin konkretisoituvat teoiksi, tässä voi vielä käydä hyvin. Osaan kuitenkin menneisiin kokemuksiini viitaten arvata, millaisia selityksiä kohta taas saan firmalta: pian on liian kylmä siihen, että korjauksia voitaisiin tehdä, sen jälkeen puolestaan tulee liian kuuma, ja niinpä koskaan ei ole sopiva hetki!

Aion julkaista blogissa yksityiskohtaisen listan kaikista korjauskohteista valokuvineen sitten kun korjauksia vihdoin tullaan tekemään. Tässä vaiheessa olisi vain masentavaa listailla puutteita pilkuntarkasti, ja joutua sitten elämään niiden kanssa ties kuinka monta kuukautta tai vuotta (!) vain siksi, että niitä ei tulla hyvän sään aikana korjaamaan.

Talossa 41,5 astetta lämpöä

Minulla on täällä talossa kuumat paikat.

Kun tulin eilen kotiin työrupeaman jälkeen, minua tervehti heti ovella saunan kaltainen pätsi. Kaikki säleet olivat olleet kiinni, mutta tässä vaiheessa kesää toki tiesin, ettei talo niiden avulla pysy viileänä. Ennen ulko-oven avaamista teimme isäni kanssa kumpikin arvauksen siitä, kuinka lämmintä talossa olisi. Edellinen ennätys oli 34 astetta, mikä tuntuu nyt jopa melko matalalta lämpötilalta. Itse arvasin 37 ja isä 39 astetta. Todellinen lukema oli 41,5 astetta.

En ole koskaan ollut niin lämpimässä talossa tai yleensäkään kodissa! Minua suorastaan säälitti jääkaapin, pakastimen ja varsinkin pakastavan vessan puolesta, sillä vessa oli päältä hyvin kuuma. Vessan sisällä on noin 15 astetta pakkasta, mikä tarkoitti peräti 56,5 asteen eroa sisäilmaan nähden.

Läpivedolla sain talon viilentymään tehokkaasti illalla, ja nukkumaan mennessäni lämpötila oli vajaat 22 astetta. Se ilo ei kuitenkaan kesällä kauan kestä, sillä talo ja etenkin makuuhuone alkavat kuumentua nopeasti jo hyvin varhain aamulla auringon noustua idästä, johon makuuhuoneen ikkunat osoittavat.

Tämähän on ensimmäinen kesämme talossa. Täällä on sataprosenttisen erilaista kuin edellisessä kodissani, joka oli ympäri vuoden pimeä ja viileä. Uusi elämä maaseudulla on parantanut päättelykykyäni ja yhtälöiden ratkaisutaitoa: hellekesä + etelärinne avoimella paikalla + pieni talo valtavilla ikkunoilla + mustilla sälekaihtimilla = 41,5 astetta sisätiloissa!

Olen silti osannut nauttia kesästä ja lämmöstä, vaikka en olekaan koskaan ollut yhtä valmis syksyn saapumiseen kuin tänä vuonna. Viime kesähän oli poikkeuksellisen viileä, ja ”kesän” loputtua tuntui kuin ei mitään kesää olisi ollutkaan. Tämä kesä on kompensaatiota siitä. Ja minähän halusin hämärän kerrostaloelämän jälkeen valoa ja lämpöä, ja niitä olen totisesti nyt myös saanut.

On yksi merkillinen seikka, jonka huomasin vasta kesän kynnyksellä: talossa ei ole yhtäkään avattavaa ikkunaa! Eikö kuulostakin hassulta, varsinkin kun talo on täynnä ikkunapintoja kokoonsa nähden? Avautuvia ikkunoita pitää niin itsestäänselvinä, etten taloa ostaessani osannut hetkeäkään epäillä, etteivätkö ikkunat aukenisi. Ymmärrettäväähän se tosin on, sillä tässä talossa kummatkin ulko-ovet ovat täyslasisia ja pienempiä kuin muut ikkunat, eli tavallaan ovet ovat siis yhtä kuin avautuvat ikkunat. Ovet ovat ikkunoiksi kuitenkin niin suuret, että ne paiskautuvat tuulessa, eikä niitä voi siksi samalla lailla availla ja sulkea kuin pienempiä akkunoita. Muutin ovet ikkunoiksi ötökkäverhojen ja pyykkipoikien avulla. Ovistoppareina toimivat milloin mitkäkin kengät.

Nykypäivän ötökkäoviverhoissa on keskellä magneettinauhat, joiden tarkoitus on sulkea verhot saman tien sen jälkeen, kun verhoista on kuljettu läpi. Käytännössä ne eivät kuitenkaan niin toimi, sillä pienikin tuulenvire räväyttää verhot auki. Täällä on niin paljon kärpäsiä, lentäviä kuoriaisia ja muita pörisijöitä, että vähän väliä auki räpsähtävät verhot eivät tee tehtäväänsä. Niinpä kiinnitin ne pyykkipojilla keskeltä yhteen. Liikkuessani ulko- ja sisätilojen välillä poistan useimmiten vain alimmat pyykkipojat ja ryömin aukosta kuin majan rakentanut ja siellä leikkivä lapsi. Mies ei patenteistani niin välitä, koska kulkeminen ei tietenkään ole läheskään yhtä helppoa ja vapaata kuin se olisi ilman pyykkipoikia, mutta kun kysyin mieheltä, haluaako hän ennemmin runsaan hyttys-, kärpäs- ja kuoriaisparven tänne joka yöksi meitä häiritsemään, hän ei pystynyt vastaamaan myöntävästi.

Muuten kesä on kulunut lähinnä palkkatyön ja rakennushommien parissa.

Kotikunnassani ei ole juuri lainkaan töitä tarjolla kenellekään millään taustalla tai koulutuspohjalla, ja niinpä minäkin käyn töissä muualla, yli 50 kilometrin päässä. Meillä ei ole autoa, ja julkinen liikenne on parhaimmillaankin heikossa jamassa, nyt kesällä lähes olematonta. Muutaman kerran pyöräilin 50 kilometrin matkan läheisten luokse Helsinkiin päästäkseni seuraavina päivinä mukavasti töihin, mutta suurimman osan kesästä olemme tehneet niin, että isäni tulee tänne tontille auttamaan minua kaikissa mahdollisissa töissä (esim. saunan rakentamisessa), ja niiden töiden päätteeksi lähden isän mukana Helsinkiin. Niin isäni ei tarvitse toimia vain henkilökohtaisena kuljettajanani, mikä tuntuisi pidemmän päälle kestämättömältä, vaan saamme napattua kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Rakennushommissa ja vastaavissa on kuitenkin se huono puoli, että yhdessä palkkatyön kanssa vapaa-aikaa ei ole ollut lainkaan sitä määrää, mitä tarvitsisin. Inhoan muutenkin sitä ajatusta, että omakotitalossa asuminen tarkoittaa aina väistämättä pelkkää työtä työn perään: kesällä kaikki kasvaa ja tursuaa, talvella puolestaan saa olla koko ajan lumitöissä. Olen koko ajan lohduttanut itseäni sillä, että lähes kaikki täällä tontilla tähän mennessä tehty työ on vain kerran tehtävää, eli esim. hirsisaunaa ei rakenneta joka kesä uudestaan, vaan kun se on vihdoin valmis, se palvelee oikein huollettuna koko elämän. Samoin on piharakennusten uusien kattojen kanssa; kun ne nyt on uusittu, niille ei tarvitse vuosikymmeniin tehdä mitään. Niinpä ensi kesä ei tule olemaan yhtä työntäyteinen kuin tämä ensimmäinen. Syksy ja talvi puolestaan ovat alkujaankin vääriä ajankohtia erilaisille rakennus-, korjaus- ja maalaustöille, eli suurimman osan vuotta täällä saa rauhoittua.

Onneksi myös rakennustyöt ovat edistyneet siihen malliin, että pääsemme vihdoin nauttimaan työn tuloksista. Ensimmäisiin löylyihin olisi tarkoitus mennä vielä joko tänä iltana tai huomenna! Esittelen uutta pihasaunaa ja tasaisempaa tonttia tulevissa kirjoituksissa.