Minusta ja talosta on juttu Kodin Kuvalehdessä: Janni muutti maalle ja tilasi netistä 33-neliöisen omakotitalon: ”Voin sitä paremmin, mitä vähemmän minulla on tavaraa”
Pikkutaloni on juuri tällä hetkellä Kodin Kuvalehden etusivun ”kansijuttu”, eli artikkeliin vievä kuvake on isoin ja heti ensimmäisenä. En olisi taloa ostaessani uskonut, että se saa oman sekuntinsa parrasvaloissa. :)
Kiitokset toimittaja Anna Pihlajaniemelle haastattelupyynnöstä ja miellyttävästä artikkelista!
Viime maanantaina olin tutustumassa oman asuinalueeni asuntomarkkinoihin syvemmin, kunnes puhelin soi. Soitto tuli ulkomailta, ja jouduin aivan yllättäen puhelinhaastatteluun. Jotkin kysymykset olivat hyvinkin kiperiä, koska puhelu tuli tavallaan tyhjästä. Puhelu meni kuitenkin hyvin, ja sain Skype-haastattelun keskiviikoksi eli eiliselle. Valmistauduin haastatteluun kunnolla, minkä vuoksi en ehtinyt kirjoittaa sellaista blogijuttua, jota olin aiemmin ajatellut juuri keskiviikoksi. Kaikki pääsiäisvalmistelutkin ovat tekemättä, kun viikko on ollut mahdollisten työkuvioiden takia niin jännittävä.
Skype-haastattelu meni mielestäni mallikkaasti, enkä sanonut mitään, minkä olisin myöhemmin tulkinnut mokaksi. Kun kävin haastattelua myöhemmin läpi mielessäni, muistin sellaisiakin kohtia, jotka eivät ensisijaisesti olleet jääneet mieleeni. Ehkä hauskin ja/tai erikoisin kohta oli se, kun haastattelija kysyi, olenko tehobloggaaja. En ollut täysin varma, mitä kaikkea tehobloggaajalla voitaisiin tarkoittaa, mutta veikkasin, että en ole tehobloggaaja. Kerroin, että blogillani on aika mukavasti lukijoita ottaen huomioon, että kirjoitan mm. veganismista, joka tunnetusti ei ole kaikkien heiniä. Sen jälkeen haastattelija kysyi, olenko minä vegaani. Kun vastasin kyllä, hän kirjoitti jotain papereihinsa.
Aloin totta kai myöhemmin miettiä, miten hyvänä tai huonona asiana vegaanina olemista pidetään. Sehän on selvä, että veganismi on yksi maailman hienoimmista ja tärkeimmistä asioista, eli todellisuudessa veganismia ei voitaisi koskaan käyttää ketään vastaan. Miten voisin olla huono työntekijä siksi, että välitän eläinten ja ympäristön (ja siten myös muiden ihmisten) hyvinvoinnista ja omasta terveydestäni? Onkin aika varmaa, että vegaanina oleminen on minulle plussaa työnhakijana, mutta asia ei silti aina ole niin yksioikoinen. Veganismissa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta jotkut vegaanit voivat olla esim. aggressiivisia, inhota muita ihmisiä tai ”valistaa” muita niin väärällä tavalla, että veganismilla on siten osittain huono maine. Veganismi ei tietenkään näytä houkuttelevalta, jos sen edustajat ovat vihaisia, ärsyttäviä ja kaikkitietäviä. Tuskin kuitenkaan onnistuin antamaan itsestäni sellaista kuvaa haastattelussa!
Elämä voi olla niin merkillistä. Minun pitäisi saada tänään tietää, tulenko valituksi. Jos tulen, se muuttaisi monia asioita. Se tekisi mahdottomasta mahdollista. Jos taas en tule valituksi, moni asia jatkuu niin kuin ennenkin ja saan lisää todisteita sille, että jotkin asiat ovat liian hyviä ollakseen totta ja että jostain syystä minua ei vain voi lykästää työmarkkinoilla työnteostani huolimatta. No, vielä joudun jännäämään vastausta. Asunnon laitan joka tapauksessa myyntiin, sillä niin tekemällä en menetä mitään, vaan näen, onko sille ylipäänsä ostajia. Pian joko asun ja olen töissä eri maassa tai olen kuin pikkutyttö karkkikaupassa käydessäni näyteikkunaostoksilla Suomen asuntomarkkinoilla. Jotain kivaa on siis joka tapauksessa luvassa!
Olen melko tyytyväinen nykyiseen työtilanteeseeni. Saan vaikuttaa rajattomasti siihen, mitä teen ja kuinka paljon, mihin suostun ja mihin en. Osassa hommia saan luoda juuri mitä haluan ja kulkea mihin tahansa suuntaan. Teen itsenäistä työtä, johon kenelläkään muulla ei juurikaan ole sanomista. Käännöshommien kohdalla on lisäksi joskus niin, että tietty firma ei voisi kommentoida käännöstäni edes halutessaan, sillä kukaan siellä ei osaa suomea.
Tyytyväisyydestäni huolimatta katselen silti välillä tai aika useinkin työpaikkailmoituksia. Lähinnä siinä on kyse haaveilusta ja unelmoinnista. Vaikka Suomessa onkin oikein mukavaa, mikään ei estä minua katsomasta, olisiko vaikka Espanjassa jotain kutkuttavan kuuloista työtä tarjolla juuri nyt. Olen huomannut, että omat haaveiluni ja unelmointini kohdistuvat nimenomaan ulkomaiden työpaikkoihin. Ulkomaiden mukana tulee kokonainen uusi maailma, uusi kieli ja kulttuuri, usein myös aurinko ja lämpö, jotka ovat ison osan vuotta kovin eksoottisia Suomessa. Harmillisesti ulkomaiden työpaikkojen mukana tulevat monesti myös hyvin matalat kuukausipalkat, mutta niille on sentään perusteet maiden alhaisen elintason vuoksi, eivätkä palkat estä unelmointia, jolla ei useinkaan ole paljon tekemistä todellisuuden kanssa.
Miksi työpaikoista kannattaa vain haaveilla ja unelmoida sen sijaan, että odottaisi niiltä mitään muuta? Siksi, että totuus näyttää tältä (taulukon saa klikkaamalla suuremmaksi):
Olen pitänyt kirjaa kaikista hakemistani työpaikoista alkaen keväästä 2013, jona valmistuin. Olen merkinnyt taulukkoon kaikki saamani vastaukset ja hakijoiden määrän aina kun se on ilmoitettu. Poistin kaikkien firmojen nimet, koska en halua mainostaa niistä yhtäkään. Mielestäni taulukko on kovin karua luettavaa, vaikka oma saldoni on ilmeisesti parempi kuin monen muun; mukana on useampi haastattelukutsu, yksi saatu työpaikka ja pääsy freelanceriksi (lisäksi olin parissa firmassa kirjoilla freelancerina jo ennen valmistumista). Mutta nuo hakijoiden määrät ja firmat, jotka eivät vastaa hakemuksiin mitään, huh! Jos ennen sai pelätä kielteistä vastausta, niin nykyään jo se on kaunis teko. Minua on aina ihmetyttänyt, miten tällaisina taloudellisesti huonoina aikoina yhdelläkään firmalla on varaa jättää vastaamatta ihmisille, jotka osoittavat kiinnostusta niitä kohtaan. Rumaa ja ylimielistä toimintaa, mutta ennen kaikkea typerää, sillä työnhakijat ovat vähintään yhtä potentiaalisia asiakkaita ja kuluttajia kuin kaikki muutkin. Kannattaako juuri heidät käännyttää pois?
Niin kammottava kuin työpaikkatodellisuus onkin, olen onnellinen ihminen. Paljon on tapahtunut sitten kevään 2013. Alavalintaani en ole katunut koskaan, mikään ei saa minua syttymään siten kuin kieli ja kirjoittaminen. Ympärilläni on joskus ihmisiä, joille työpaikan saaminen perinteisin keinoin (eli muilta sitä pyytämällä) on kaikki kaikessa, ja he kärsivät ahdistuksesta ja masennuksesta, koska eivät saa työpaikkaa. He eivät pysty näkemään, että voivat itse alkaa tehdä jotain. Kenenkään ei kuulu anella saadakseen tehdä töitä, sellainen ajatushan on ihan hullu! Itse tyydyn toisinaan hieman naiiviinkin unelmointiin, sillä se on itselleni ainut keino ylipäänsä katsoa työpaikkailmoitukset läpi. Sillä kun 277 hakijasta 276 jää pihalle, niin eikö jo se ole kuin jostain unesta? Sellaiseen ei mitenkään voi suhtautua vakavasti.
Mitä tekevät ne 276 ihmistä, jotka eivät tulleet valituiksi? Minä kirjoitan ja käännän. Entä sinä?
