Avainsana-arkisto: eläin

Elmo (2000 – 2018)

Jotkut lukijat ehkä muistavat, etten ole koskaan asunut yhdessä mieheni kanssa pitkästä liitosta huolimatta. Kerroin siitä aikoinaan kirjoituksessa Paljastuksia ja hulluja ajatuksia.

Erilaisille asumisratkaisuille voi olla lukemattomia syitä, mutta meidän tilanteemme johtui miehen Elmo-kissasta. Olen tavattoman allerginen kissoille, ja sain melkoisia kohtauksia jo pelkästään miehen luona käymisestä, minkä vuoksi hengasimmekin lähinnä vain minun luonani. Mies ei koskaan ollut yhtä yötä kauempaa luonani, jotta Elmon ei tarvinnut olla liian kauaa yksin kotona.

Tavatessani miehen Elmo oli noin 9-vuotias. Jo silloin tiesin, että kissat elävät tavallisesti pitkään. Vuosien kuluessa totuin siihen, ettemme voi Elmon takia asua yhdessä, ja pitkälti juuri siksi lähdin toteuttamaan yksin talounelmiani. En koskaan edes pilan päiten ehdottanut, että Elmo olisi lopetettu. Tiesin muutamasta suhteesta, jossa toisen lemmikki oli lopetettu kumppanin tieltä, vaikka mitään allergioitakaan ei ollut, ja ne liitot olivat kariutuneet. Lemmikin tappaminen ei luonnollisestikaan ole hyvä lähtökohta ihmissuhteelle.

Niinpä Elmo sai elää ja kuolla luonnollisesti vanhuuttaan. Elmo on nimittäin nyt poissa. Se kuoli toukokuussa 2018. En kirjoittanut siitä silloin, koska tein paljon erilaisia töitä ja pidin taukoa blogista.

Elmo eli siis noin 18-vuotiaaksi. Mies oli onneksi kotona, kun Elmon hengittäminen kävi hankalaksi, ja niinpä he lähtivät saman tien eläinlääkäriin. Siellä Elmolle annettiin happea, ja empaattinen lääkäri kertoi miehelle, että keuhkot vetelevät viimeisiään eikä mitään ole tehtävissä. Elmo oli myös oksennellut eikä mikään pysynyt enää sisällä. Lääkäri ei voinut suositella muuta kuin lopettamista. Elmosta näki, että se oli jo iäkäs, mutta lääkäri silti kysyi sen tarkkaa ikää. Sen opittuaan hänelle oli vielä selvempää, ettei Elmo pysty enää selviämään. Mies ei halunnut uskoa kuulemaansa, vaikka tiesi itsekin asian laidan, ja kysyi, auttaisiko mikään leikkaus. Se saisi maksaakin vaikka kuinka paljon. Lääkäri oli myötätuntoinen, mutta ei voinut muuttaa elämän tosiasioita. Itsekin aina lohdutan miestä sillä, että eihän kukaan meistä kuolisi koskaan, jos meidät voitaisiin pelastaa jopa vanhuuden viimeisinä päivinä sisäelinten jo miltei luovutettua. Täytyy vain hyväksyä se, että elämä joskus päättyy. Ja jos saa elää pitkän ja hyvän elämän niin kuin Elmo, sen enempää ei voi pyytää eikä varsinkaan saada.

Elmo oli oman sisaruskatraansa vähiten haluttu. Kaikki muut pennut oli jo myyty, mutta kukaan ei halunnut Elmoa. Syyksi on kerrottu ns. sisäkives, eli Elmon toinen kives sijaitsi jossain sen sisuksissa, mistä aiheutuisi myöhemmin harmia niin kissalle kuin sen omistajille. (Kives leikattiin myöhemmin, mistä oli suuri apu. Leikkaus sujui hyvin, ja Elmo eli sen jälkeen monen monta tervettä vuotta.) Todellinen syy siihen, miksi Elmoa ei ollut haluttu, saattoi kuitenkin olla sen persoona.

Elmo näyttää huippusöpöltä kuvissa, ja itse olen aivan rakastunut sen nimeenkin, mutta Elmo ei käsittääkseni missään vaiheessa elämäänsä ollut ”ihana” kissa, miten ikinä sen määrittääkin. Sen kasvatuksessa lienee mennyt jokin pieleen, koska Elmosta tuli käytöshäiriöinen. Se saattoi yhtäkkiä hyökätä jopa pitämänsä henkilön jalkaan kiinni kynsin ja hampain. Miehen tädillä on siitä vieläkin arvet sääressä. Elmo oli myös niin mustasukkainen miehestä minun käydessäni kylässä, että minun ei lopulta enää kannattanut tulla miehen luokse. Kyllästyin siihen, miten Elmo kyttäsi minua ja lähti lepopaikaltaan meitä kohti ja jahtaamaan minua heti kun mies kosketti minua, antoi suukon tms. Mustasukkaisuus kylläkin hellitti iän myötä, ja minusta Elmo olikin kaikista suloisin nimenomaan vanhana ja rauhoittuneena.

Miehelle Elmo oli tärkeä ja rakas. Elmo kyllä kynsi miestäkin, sillä hänellä oli mielestäni melko usein laastari jossain kohtaa sormia, ja aina syyssä oli Elmo ja sen liiallinen ”innostuminen”. Itse käytän paljon sanaa innostunut niin puheessa kuin kirjoitetuissa teksteissä, mutta harvoin se verinaarmuihin johtaa. Toisaalta se kertookin juuri siitä, miten luodut toisilleen mies ja Elmo olivat. Harva olisi katsellut Elmon touhuja, mutta mies ei halunnut luopua siitä koskaan. Mies sai aikoinaan Elmon silloisen tyttöystävänsä toimesta. Elmo ei heille saapuessaan ollut enää pentu juuri siksi, että sitä ei ollut haluttu, eikä Elmo meinannut millään oppia sisäsiistiksi. Se pissasi jatkuvasti vääriin paikkoihin, mieluiten sänkyyn. Silloinen tyttöystävä oli jo soittanut kasvattajalle ja sopinut Elmon tuomisesta takaisin kasvatuskotiin. Mies oli siinä vaiheessa jo niin kiintynyt Elmoon, että hän vastusti kissasta luopumista. Pikkuhiljaa Elmo sitten alkoi oppia ja sai jäädä. Kun parisuhde päättyi, Elmo jäi muutaman mutkan kautta lopullisesti miehelle.

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun, siis toisen elämän loppuun, asti. Paremmin ei olisi voinut mennä.

Milloin miehen luokse yöksi ensi kertaa?

Jotkut menevät miehen luokse yöksi jo ensitreffeillä – mikäli yhden yön juttuja voidaan pitää treffeinä. Toisilla yöksi uskaltautuminen kestää vähän pidempään. Tai hyvinkin pitkään. Jopa niin pitkään, ettei sen usko ikinä tapahtuvan.

Huomenna on jännittävä päivä. Olen menossa miehen luokse yöksi ensimmäistä kertaa koko suhteemme aikana. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen! Miten se on edes mahdollista? Emme ole koskaan asuneet samassa osoitteessa, vaan meillä molemmilla oli vielä hetki sitten omat kodit. Otimme tavaksi hengailla yhdessä vain minun luonani pitkälti käytännön sanelemista syistä. Koska minulla ei juuri tällä hetkellä ole omaa kotia, alamme vihdoin käyttää miehen asuntoa yhteiseen olemiseen.

Kävin vuosia sitten silloin tällöin vain pyörähtämässä miehen luona päiväsaikaan. Sain siellä pahoja allergiaoireita, mutta en välittänyt erilaisista ihottumista. Lähdin aina pois vasta siinä vaiheessa, kun kurkkua kutitti ja hengittäminen kävi vaikeammaksi. Se tapahtui yleensä tunnin tai parin kuluttua saapumisesta, eli visiitit jäivät lyhyiksi. Lisäksi miehen kissa oli mustasukkainen, kun mies osoitti minulle huomiota, ja on muutenkin käytöshäiriöinen (kissa on purrut ja kynsinyt montaa ihmistä esim. siksi, että he ovat tiskanneet astioita). Niinpä huominen vierailuni alkaakin sillä, että söpönniminen ja -näköinen Elmo viedään päiväksi sukuloimaan muualle. Voimakkaaseen kissa-allergiaani Elmon hetkellinen muualle vieminen ei juurikaan auta, mutta ainakaan minun ei tarvitse pelätä, että kissa nirhaa minut nukkuessani (todellisuudessa saisin varmasti maistiaisen Elmon kidasta jo paljon varhemmin päivällä).

Elmon erikoinen käytös on sinänsä surku, sillä itsehän olen eläinrakas kasvissyöjä. Minulla on ihania kissakokemuksia vuosien varrelta. Vuonna 2009 olin Yhdysvalloissa ystäväni luona, ja hänen Taco-niminen tyttökissansa ja minä rakastuimme niin, että Taco tuli aina syliini, nuoli naamaani ja itki perääni. Alla on kuva meistä.

Voih, Taco oli niin suloinen! Se näyttää palleroisen pyöreältä sylissäni, mutta oli oikeasti keskikokoista kissaa pienempi.

Moni ehkä jo arvasikin, että Elmo puolestaan inhoaa kaikkien sylejä, ei juurikaan pidä silityksestä eikä kehrää, mutta käyttää kynsiään kaiken tuonkin edestä. Se siitä tällä kertaa.

Odotan joka tapauksessa innolla huomista, joka voisi pitää sisällään ainakin saunomista ja Skamin viimeisen tuotantokauden jaksoja (pakkohan sarjaan oli tutustua, kun kaikista varttuneimmatkin ystäväni sitä niin kehuivat, ja on se kyllä melkoisen koukuttava!). Saunominen olisi luksusta, sillä omassa asunnossani ei ollut saunaa.

Kaikki miehen sotkut ja tavarapaljous kyllä vähän arveluttavat, mutta kai sitä yhden yön pärjää vaikka minkälaisessa sikolätissä (ajatella, että joudun kirjoittamaan noin oman elämänkumppanini kämpästä!). Siivotessani aiemmin kaikkia paperikätköjäni löysin suhteemme alkuaikoina tekemäni piirroksen miehen asunnosta. Olin otsikoinut piirroksen ”Sotasuunnitelmaksi”, ja piirtänyt siihen kaikki asunnon ongelma-alueet. Niitä oli siellä täällä ympäri asuntoa, ja ne tarkoittivat juurikin kamalaa sotkua ja tavararöykkiöitä. Asunnon nykytilanne ei ole miehen mukaan yhtään parempi kuin piirroksessani. No, huomennahan totuus selviää; kahdeksan vuotta on niin pitkä aika, että en missään nimessä peru miehen luo menemistä!

Syötävän suloiset lehmät

Nyt on perjantai-ilta. Vielä jokin aika sitten perjantai-iltojeni aiheellisin kysymys oli, mennäkö pubiin vai lehmiä katsomaan. Valinta oli lopulta hyvinkin selvä, eikä tämä postaus kerro niinkään Irlannista, vaan siellä syntyneistä ajatuksistani lehmistä, noista lauhkeista ja söpöistä jättiläisistä, joita tai joiden maitoa niin moni tahtoo laittaa suuhunsa.

lehmia 4

Lehmät olivat hyvin tuttu näky Corkissa ja koko matkan varrella Dubliniin, ja niitä olikin Irlannissa joka paikassa. Tulen aina muistamaan Irlannin sen lehmistä ja toimistolle asti ulottuvasta lannanhajusta. Joskus omassa makuuhuoneessanikin haisi lanta, kun olin jättänyt huoneen tuulettumaan esim. juoksulenkin ajaksi. Se siitä tuuletuksesta!

lehmia

Yllä oleva kuva on otettu asuintaloni takapihalta. Kävelin työmatkani juuri tuollaisissa näkymissä, ja pääsin lähimmäksi lehmiä samaisilla matkoilla. Täytyy myöntää, että kaupunkilaisena suorastaan ensin pelkäsin lehmiä, kun ne tulivat hyvin lähelle. Se kertoo toki siitä, miten vieraantunut kaupunkilainen on ”maaseutuelämästä”, jota Corkissa vietettiin heti keskustan laitamilla. Helsingissä ei koskaan näe lehmiä, ja vaikka vanhempani ovat alkujaan ”maalta” kotoisin, sielläkään ei näy lehmiä. Corkissa tuli väkisinkin ajatelleeksi sitä, missä Suomen lehmät ovat. Koska maidon ja maitotuotteiden kulutus on Suomessa valtavaa, meidän pitäisi nähdä lehmiä kaikkialla lähes ympärivuotisesti. Lääniähän meillä piisaa. Missä lehmät siis ovat? Meidän kaikkien pitäisi nähdä niitä sadoittain tai tuhansittain työmatkoillamme.

Irlannissa lehmillä oli kriittisen katsojan silmin niin hyvät oltavat kuin mahdollista. Näin usein, kun ne tuotiin aikaisin aamulla ulos, ja vielä useammin sen, kun ne haettiin yöksi navettaan. Sain jopa olla auttamassa niitä ylittämään tien pari kertaa, eli seisoin autotiellä merkiksi autoilijoille, jotta he tajusivat lehmien olevan lähdössä ylitykseen samalla kun karjanpitäjä viittoi lehmiä oikeaan suuntaan. Alla on kuvakin tien ylityksestä. Lehmien piti ylittää tie, koska laidun ja navetta olivat tien eri puolilla. ”Come on, girls”, karjanpitäjä sanoi aina lehmilleen, ja tuntui kohtelevan lypsäviä tyttöjään hyvin. Poikia ei laitumilla koskaan ollut, ei myöskään vasikoita, jotka otetaan äideiltä pois, jotta kaikki maito jää ihmisille.

lehmia 5

Katselin lehmiä ja tarkastelin niitä. Ne olivat niin isokokoisia, että sitä tunsi itsensä kovin heiveröiseksi niiden rinnalla. Yksi niistä olisi ensin voinut tuupata minut kumoon, ja toinen kävellä sitten päältäni, ja se olisi ollut loppuni. Niin helppoa lehmän olisi tappaa ihminen. Jos lehmät olisivat vähänkin aggressiivisia, tai jopa pahansuopia metsästäjiä, ihmisillä ei olisi mitään valtaa niihin, vaan joutuisimme itse ruoaksi. Niinpä lehmien riisto perustuu vain ja yksinomaan siihen, että ne ovat niin kilttejä ja alistuvia. Kun kävelin itselleni vierailla ja uusilla maanteillä mm. uutta kotia etsiessäni, jopa niillä matkoilla monet lehmät luulivat minua kaitsijakseen, ja odottivat minulta aivan selvästi toimintaa ja käskyjä. Ne ihmettelivät, kun minulla ei ollutkaan antaa niille ohjeita, vaan kerroin olevani vain ohikulkumatkalla ja kehotin niitä jatkamaan lepäilyä ja nautiskelua.

Lehmät söivät, söivät ja söivät, ja isoimmat painoivatkin lähemmäs tonnin, mutta herranjestas, miten luisevia ne samalla olivat! Ihmettelin todella lehmien kehonrakennetta ja -koostumusta. Alla näkyy hyvin niiden törröttävät luut. Ajatella, että terveellistä ja hurjan vähäkalorista ruohoa syövän eläimen liha ja sen erittämä maito ovat rasvaisia ja epäterveellisiä kuin mitkäkin. Sanonta ”Olet, mitä syöt” ei siis voisi pitää vähemmän paikkaansa lehmien kohdalla. Lypsylehmätkin päätyvät lopulta lihoiksi, ja punainen liha on epäterveellisintä ja eniten tauteja aiheuttavaa eläinravintoa ihmiselle.

lehmia 6

Lehmät olivat aina kumman suloisia ja puoleensavetäviä, mitä ei välttämättä suurelta karjaeläimeltä odottaisi. Moni olisi tullut tekemään lähempääkin tuttavuutta, kunhan vain itse malttoi katsella ja odotella tarpeeksi kauan. Uteliaita ne olivat selvästi, toiset myös leikkisiä.

lehmia 7

Useimmilla lehmillä oli merkit molemmissa korvissa, hännän juuressa oli teippiä, ja pepussa oli tekstiä. Silti jos olisin irlantilainen Irlannissa, minut olisi varmaan vaikea saada lopettamaan maitotuotteiden käyttö eettisistä syistä; lehmät voivat siellä yksinkertaisesti niin hyvin, että puheet siitä, kuinka ne kärsivät, tuntuisivat naurettavilta, kun kuka tahansa pystyy itse näkemään, miten rauhassa ja vapaasti ne saavat elää. Terveyssyyt ovat kokonaan oma asiansa, ja Irlannissa kannattaisikin ehkä vedota niihin, jos haluaa puhua maidon kulutuksen vähentämisen/lopettamisen puolesta.

Vaikka Suomessa väitetään, että eläimillä on täällä upeat olot, en itse näe sitä lainkaan siten kuin Irlannissa, vaan päinvastoin meillä on tuoretta ja dokumentoitua tietoa eläinten kaltoinkohtelusta. Lisäksi jo puhtaasti maantieteellisistä syistä lehmiä ei tuoda ulos kuin vain kesäkuukausina (jos silloinkaan), vaikka totuus Suomessa on tämä:

Tietyt nautarodut soveltuvat ympärivuotisesti ulkona kasvatettaviksi, kun pitoalue on riittävän suuri, eläimillä on jatkuvasti saatavilla rehua ja vettä sekä kuiva makuupaikka, ja niille on tarjolla riittävä sääsuoja. […] Toistaiseksi vain 9 % maidontuottajista päästää eläimet myös talvella ulos jaloittelemaan, vaikka ympärivuotisella jaloittelulla on hyvinvointia edistävä vaikutus. (Lähde: Eläintieto.fi)

Kun Suomessa yli 90 prosenttia lehmistä ei pääse talvisin edes käymään ulkona, siinä on minulle enemmän kuin tarpeeksi syytä kieltäytyä maitotuotteista kokonaan. Kun yhtälöön lisätään vielä maidon terveyshaitat, maidon käyttämiselle ei ole mitään perusteita.

Lue myös:

lehmia 3