Avainsana-arkisto: asunnonvälittäjä

Myyn talon

Näinä päivinä makaan usein valveilla öisin.

On vaikea nukahtaa, kun mielessä pyörii erilaisia kiinteistö-aiheisia termejä, kuten yhteisten vesialueiden osakaskunnat, vesijättömaa, venevalkama, Maanmittauslaitos, lainhuuto ja loppukatselmus.

Miksi mielessäni sitten pyörii tuollaisia termejä, joiden kaikkien merkitystä en vielä hetki sitten edes tiennyt? Siihen on vain yksi vastaus: vaikka en tätä suunnitellut, kaavailen usein mielessäni talon myynti-ilmoitusta.

Myynti-ilmoitusta! Myymisen piti olla vain yksi vaihtoehto, jonka vedin hatusta heikkona hetkenä vain rauhoitellakseni itseäni. Silti löydän itseni miettimästä milloin mitäkin myymisen kannalta olennaista. Kuuluuko tonttiin virallisesti oma ranta vai onko kyse vain oikeudesta yhteisiin vesialueisiin, entäpä miten tontin lohkominen tapahtuu ja kuinka paljon se maksaa? Vastaukset löytyvät selvitystyötä tekemällä, ja selviteltyäni asioita tarpeeksi kauan ei ole mikään ihme, että venevalkamat ja osakaskunnat mietityttävät öisinkin.

Yhtäkin kiperää tontin rajoja koskevaa kysymystä selvitin sekä tilaamalla yhden maksullisen tositteen että kysymällä asiaa suoraan eräältä asianosaiselta. Vastaus ei löytynyt kummastakaan lähteestä. Vasta tuijoteltuani zoomattuja karttoja ja asemakaavoja useampana iltana ja pohdittuani näkemääni kolme päivää oivalsin vastaukset itse. Nyt voin olla varma, että mm. rantaa, rantaviivaa ja vesialueita koskevat kohdat myynti-ilmoituksessa eivät vahingossakaan mene väärin, laatipa ilmoituksen sitten minä tai kiinteistönvälittäjä.

Ehkä kaikki tähän mennessä kertomani viittaa siihen, että olen jo aika pitkällä myyntiaikeissani. Miksi muuten käyttää tuntikaupalla aikaa tuollaisten asioiden selvittämiseen? Olen silti hurjan aikaisin liikkeellä selvityksissäni, sillä teenpä talon kanssa niin tai näin, en joka tapauksessa laita sitä myyntiin ennen kuin talofirma on tehnyt vuositarkastuksen ja korjannut kaikki puutteet. Näin ollen myyminen voisi alkaa esim. loppukeväästä, mutta minulla on asiat pitkälle selvitettyinä jo nyt tammikuussa.

Paljon olen miettinyt myös asuinkuntaani. Jostain olin ymmärtänyt, että se on muuttotappiokunnan maineessa, mutta sitten löysin Ylen artikkelin Kuntien vetovoima listattiin – katso miten omasi sijoittuu, ja sen mukaan asuinkuntani on yllättävänkin hotti. Itä-Uusimaa yleensäkin on hyvin edustettuna muuttovetovoimaisimpien kuntien joukossa. Tiedä sitten, miten tuo näkyy juuri meidän talon kohdalla. Se ainakin on varmaa, että isoja taloja on myynnissä huomattavasti pieniä enemmän. Pieni talo erottuu massasta.

Läheisilleni en ole talon myymisestä vielä paljoa puhunut. Sille mahtaa olla moniakin syitä. Ehkä en halua kuulla tiettyjä kysymyksiä enkä varsinkaan vastata niihin. Kuka käytännössä rakennuttaa itselleen unelmiensa talon, asuu siinä vuoden ja laittaa sen sitten myyntiin? Kyllähän se hassulta kuulostaa, varsinkin kun oma lähtöni ei johdu mistään luonnonkatastrofista tai jostain teknisestä, joka on korjattavissa (esim. lattialämmitys). Yleensäkään minulle ei koskaan ollut ongelma kestää talon puutteita, koska tiesin, että ne tullaan korjaamaan ja koska viihdyin talossa niin hyvin.

Lakkasin viihtymästä vasta kun tajusin, ettei minun tarvitse enää olla ja asua yksin. Ja niin kuin sanottu, murjussa asuminen yhdessä miehen kanssa voittaa yksin asumisen ihanassa talossa upeissa maisemissa. Niin yksinkertainen se vastaus lopulta on. On yhdentekevää, vaikka talo olisi isompi, pienempi, uudempi, vanhempi tai millä tahansa muulla tavalla erilainen kuin se on, en silti halua asua yksin nyt kun minulla vihdoin on mahdollisuus asua mieheni kanssa. Ja vaikuttaa todella siltä, että meidän on fiksumpaa asua pääkaupunkiseudulla kuin maalla. Läheiseni eivät ole joutuneet asumaan vuosikausia yksin ollessaan parisuhteessa, heille yhteenmuutto on tapahtunut nopeasti ja perinteisesti. Suutun jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi perustella heille, miksi en halua asua yksin maalla. Eivät he tosin sitä lainkaan ihmettelekään, vaan tuntuvat kannattavan ajatusta talon jättämisestä kesämökiksi. Kävisimme siellä silloin tällöin, keväällä ja kesällä hengailisimme sitten enemmänkin.

On vain se mutta, että en taida olla kesämökki-ihminen. En ole koskaan haaveillut mökistä enkä muustakaan ”kakkoskodista”. Minusta tuntuu haaskaukselta alentaa moderni omakotitalo, joka on rakennettu ympärivuotista asumista varten, kesämökiksi, joka tönöttää suurimman osan vuotta tyhjillään. Kesämökille ei tarvitse mm. markkinoiden kalleinta, kaikista tiukimpia ympäristövaatimuksia täyttävää harmaavesipuhdistamoa, kun taas järven rannalla sijaitsevaan omakotitaloon tarvitsee. Talo yksinkertaisesti on liian hieno kesämökiksemme. Lisäksi en pidä siitä, miten kaikkea pitää olla kaksin kappalein silloin kun asuinpaikkoja on useita. Kaksi sohvaa/sohvaryhmää, kaksi parisänkyä, muut huonekalut, kahden talouden astiat, aterimet, kaikki. Kaikkea tuplasti. Vain siksi, ettei pysty tai halua asua yhdessä paikassa. Itse olen jo vuosia nauttinut siitä, että minulla on kaikkea maallista materiaa entistä vähemmän, ei enemmän.

Niinpä myymistä kannattaa luultavasti ainakin yrittää. Pieni talo maalla järven rannalla voi olla monen unelma, joko sinkun tai pariskunnan, aivan niin kuin se oli minunkin. Uusilla asukkailla olisi hyvin todennäköisesti auto tai parikin, heillä olisi ehkä töitä lähimmissä kaupungeissa tai he olisivat vaikkapa eläkeläisiä. Monen muun elämäntilanteeseen talo voisi sopia täydellisesti.

Tilanne ei onneksi ole vähänkään karmaiseva, vaikka talo ja maaseudun vetovoima eivät juuri nyt purisikaan ostajiin. Viime päivinä kaikkea selvitellessäni olen törmännyt vaikka minkälaisiin talotapauksiin. Löysin naapurikunnasta sellaisen 200-neliöisen talon, jota myydään puolivalmiina. Rakentaminen on siis jäänyt pahasti kesken, luultavimmin rahan puutteen tai vaikka eron takia, ja nyt jollekulle muulle yritetään kaupata toisten murentuneita unelmia, jotka ostajan pitäisi pystyä kasaamaan kokoon tavalla tai toisella. Ja sitten on tällaisia kauhukertomuksia, joissa kaupunki saa lunastaa käytännössä ilmaiseksi valtavan osan asukkaan tontista ja samalla tuhota asuinympäristön niin, ettei taloa saa mahdollisesti ikinä myytyä: Omakotitalon ostaneelle ikävä yllätys – HS: Kaupunki tekee tien metrin päähän talosta, korvaus 20 euroa.

Olen siis itse varsin onnekas, jäi maalla asumiseni sitten lyhyeksi tai vähän pidemmäksi. Annan ajan näyttää, tulenko toisiin aatoksiin myyntiaikeissani.

Myydäkö asunto itse vai välittäjän kautta?

On aika kertoa, miten asuntoni lopulta meni kaupaksi. Oman kokemukseni avulla pystyn pohtimaan, kannattaako koti myydä itse vai välittäjän kautta.

Kirjoitin aiemmin keväällä asunnonvälittäjien tekemistä mokista asuntojen myynti-ilmoituksissa, enkä siten luonnollisestikaan ollut kiinnostunut välittäjän palkkaamisesta. Itse asiassa löysin vastaavia mokia vielä niin paljon lisää, että minulla oli suunnitteilla toinenkin postaus aiheen tiimoilta. Mokien suuri määrä vahvisti sen käsityksen, että virheellisiä ilmoituksia ei tarvitse hakemalla hakea, vaan ne ovat yllättävän tavallisia. Niinpä minulle oli selvää, että myisin asuntoani itse.

Ja niin tosiaan tein. Valitsin parhaimmista (tai ainoista virallisista) myyntikanavista eli Etuovesta ja Oikotiestä jälkimmäisen. Ilmoituksen tekeminen loputtomaksi ajaksi maksoi 149 euroa. Käytin tuntikaupalla aikaa kuvien ottamiseen ja niiden valitsemiseen. Opiskelin yhtä lahjaksi saamaani järkälemäistä valokuvauskirjaa, jotta alkaisin saada kamerastani enemmän irti. Opiskelu kannatti, sillä ottamistani harjoituskuvista tuli niin paljon terävämpiä ja eloisampia kuin normaaleista otoksistani, että en olisi uskonut niitä itse ottamikseni!

Täytin huolella ilmoitukseen kaikki asunnon ja taloyhtiön tiedot, ja kerroin tehdyistä remonteista ja asuinalueen palveluista. Vältin kaikenlaista kikkailua ja kuluneita ilmauksia, kuten ”Harvoin tarjolla!”, ja annoin asunnon puhua puolestaan. Tiesin, että taloyhtiö oli hyvin hoidettu ja että se näkyisi myös tiedoissa. Hyvin hoidettu tarkoittaa mm. sitä, että remontit on tehty mallikkaasti ja ajallaan ja että hoitovastike on kohtuullinen, koska sitä on kautta aikojen kerätty sopivissa määrin. Hintapyynnön arvioin talohistorian ja toteutuneiden asuntokauppatietojen perusteella.

Niinpä ilmoitus oli valmis. Luin sen moneen kertaan läpi, ja luetutin sen myös kaikilla läheisillä. Olin tilannut kaikki tarvittavat paperit isännöitsijältä ja muokannut Oikotien tarjoaman ostotarjouslomakkeen sopivaksi mahdollisia ostajia varten. Päätin jo alussa, etten pidä yleisiä näyttöjä, koska halusin vain aidosti kiinnostuneita kävijöitä. Kun itse etsin ensimmäistä omaa asuntoani 10 vuotta sitten, kävin useissa yksityisissä näytöissä, eikä niiden sopimisessa ollut koskaan pienintäkään hankaluutta.

Oikotien tarjoamista tilastoista pystyin näkemään, montako klikkausta ilmoitukseni sai päivittäin. Sain Oikotien kautta kampanjaetuna myös lehti-ilmoituksen Helsingin Sanomiin valittuna viikonpäivänä. Valitsin sunnuntain, joka on myös kaikkein kallein päivä, mutta kampanjaedun myötä siis ilmainen. Yksi vanhempi mies pyysi yksityisnäyttöä jo samana sunnuntaina. Hän ei tuntunut tietävän asunnostani juuri mitään, joten olin varma, että hän oli nähnyt nimenomaan lyhyen lehti-ilmoituksen sen sijaan, että olisi lukenut tarkkaa netti-ilmoitusta. Sain siis yhden potentiaalisen ostajan lehti-ilmoituksen avulla ja kaikki loput netin kautta, koska lehti-ilmoitus oli kertadiili.

Vanhempi mies piti asunnosta, mutta etsi varta vasten sijoitusasuntoa. Tiesin, että oma asuntoni ei ole erityisen hyvä sijoituskohde suurta voittoa ajatellen mm. siksi, että se on parhaimmaksi sijoitukseksi liian suuri ja siten liian hintava, ja koska asuntoni on velaton eikä siinä siten ole rahoitusvastiketta, sijoittaja ei pääse nauttimaan sellaisista verokevennyksistä kuin velallisen (ja uuden) asunnon kohdalla (lue esim. Asuntosijoittaja saa verokikalla valtiolta puhdasta rahaa – laskelma näyttää, miten yksiön ostolla voi tienata 40 000 euroa). Vanhempi mies taisi oivaltaa saman, enkä kuullut hänestä enää.

Sitten eteen tuli tämä tapaus. Hehän olivat tehneet ostopäätöksen jo asunnon ovella, kunnes päättivätkin toisin. Sain muutamia muitakin soittoja ja kiinnostuneita kyselyjä mahdollisilta ostajilta, mutta en mitään kirjoittamisen arvoista. Jossain vaiheessa kyllästyin välittäjien yhteydenottoihin sen verran lopullisesti, että lisäsin Oikotien myynti-ilmoitukseeni Ei välittäjille -maininnan.

Aikaa kului. Tiesin, että jokin oli pielessä. Oikotien tilastot kertoivat, että asuntoilmoitustani klikattiin omaan makuuni paljon. Mietinkin, että kuinka monta sataa ja myöhemmin tuhatta ihmistä ilmoitustani tarvitsee klikata, että se tarkoittaisi edes yhtä potentiaalista ostajaa. Kävi nimittäin niin, että tuhatkaan klikkausta ei tuonut ostajaa tai edes varteenotettavaa ostajaa. Sama juttu, kun klikkauksia oli kertynyt 2 000, ja viimein lähes 3 000. Siinä vaiheessa otin ilmoituksen pois Oikotieltä ja siten koko netistä. Sitä ennen olin laskenut hintaa peräti kahdesti ja pohtinut pääni puhki, miksi asunto ei houkuttanut enempää aitoja ihmisiä näyttöön asti.

Tiesin, että ongelmana ei niinkään ollut oma ilmoitukseni ja asuntoni, sillä seurasin koko ajan asuinalueeni muita myytäviä kohteita. Niillä ei mennyt yhtään omaani paremmin. Ne olivat myynnissä kaksi tai kolme kuukautta, hävisivät sitten palvelusta, ja palasivat vähän ajan kuluttua uudelleen nettiin aivan kuin ”uusina” ilmoituksina, joko saman tai eri välittäjän kautta. Muutamilla kohteilla ei ollut mitään mahdollisuuksia, koska niissä taloyhtiön remontit oli jätetty liian pitkäksi ajaksi tekemättä, ja vastikkeet olivat älyttömän suuret. Tiesin, ettei niistä ollut kilpailijaksi omalle kodilleni, ja keskityin niihin kohteisiin, joiden tiesin tarjoavan parhaan vastuksen omalle asunnolleni. Hinnoittelin omani niin, että se oli koko ajan hieman edullisempi kuin pahin kilpakumppani sen lisäksi, että omani oli myös uudempi ja ehkä muutenkin houkuttelevampi pohjapiirroksen ja ikkunoiden suunnan osalta. Pahin kilpakumppani laski hänkin hintaa kahdesti, mutta asunto ei silti mennyt kaupaksi. Tosin eipä mennyt minunkaan.

Pidin muutaman viikon hengähdystauon, jonka jälkeen päätin kokeilla vielä kerran – tällä kertaa välittäjän kautta. Kun olin myynyt asuntoa itse, olin saanut monia tarjouksia eri välittäjiltä. Niistä yksi oli ylitse muiden. Vai pitäisikö sanoa alitse muiden. Saamani tarjous oli nimittäin valtavasti edullisempi kuin kymmenet muut, ja lisäksi kyseessä oli yksi Suomen tunnetuimmista välitysfirmoista. Pidin plussana myös sitä, että välitysfirma oli eri kuin ne, jotka koko ajan myivät epäonnistuneesti asuinalueeni muita kohteita. Arvelin, että juuri sen välitysfirman nimi toisi asuntoilmoitukseen raikkaan, mutta kuitenkin tunnetun leiman.

Välitysfirman omilta nettisivuilta selvisi, että minulle tarjouksen tehnyt henkilö oli jo reilusti kokemusta omaava laillistettu kiinteistönvälittäjä ja että firmalla oli koko Helsingin alueella vain muutama välittäjä, vaikka firma oli iso ja nimekäs. Ajattelin, että välittäjän on pakko olla haka työssään, koska vain harva on päässyt kyseisen firman listoille. Koko jutussa oli vielä tällainenkin bonus: jos valitsemani välitysfirma löytyisi Oikotien yhteistyövälittäjien joukosta, saisin myynti-ilmoituksesta maksamani 149 euroa takaisin. Tarkistin ensi tilassa, löytyikö ajattelemani välitysfirma Oikotien luettelosta, ja siellähän se komeili!

Otin yhteyttä valitsemaani välittäjään. Olin tehnyt päätökseni palkata hänet jo ennen kuin olin nähnyt häntä tai kuullut hänen ääntään (olin saanut alkuperäisen tarjouksen kirjallisena). Tiesin, että juuri niin EI kehoteta tekemään, mutta oma linjani oli alusta asti ollut erilainen, sillä enhän olisi halunnut palkata välittäjää alkujaankaan, vaan tein sen pakosta. Minulle merkitsi eniten asian talouspuoli eli kustannukset, ja intuitio ohjasi minut valitsemaan juuri hänet.

Välittäjä paljastui puheliaaksi ja kovaääniseksi. Hän oli aina edustavasti pukeutunut ja saapui voimakkaan parfyymipilven saattelemana. Aistin, että hänellä oli hyvä, aidosti myynnillinen ote. Minuun teki vaikutuksen hänen antamansa hinta-arvio. Olin nimittäin lukenut netistä erittäin kiinnostavaa asiaa kiinteistönvälittäjien antamista hinta-arvioista:

Asiattomasti toimiva kiinteistönvälittäjä voi tietoisesti hyödyntää omistajan toiveikkuutta ja sinisilmäisyyttä ja antaa merkittävästi markkinahintaa korkeamman arvion hinnasta. […] [L]iian suuri hintapyyntö markkinoinnin alussa karkottaa ostajaehdokkaat silloin, kun kohde on vielä ”tuore”, eikä kiinnostuksen herättäminen myöhemmin ole enää niin helppoa. (Lähde: Hinnoittele asunto oikein – Välittäjä vs. Omistaja)

Tuon tiedon ja oman myyntikokemukseni valossa suurin huoleni oli se, että välittäjä olisi arvioinut asuntoni hinnan yläkanttiin. Itsehän tiesin paremmin kuin hyvin, millä hinnoilla se ei ollut mennyt kaupaksi. Välittäjän ehdottama hinta kuitenkin osoitti, että hän oli erinomaisesti perillä asuinalueeni hinnoista ja halusi todella saada asuntoni myydyksi. Hintaehdotus oli vain muutaman tonnin alle sen, millä olin itse myynyt asuntoani viimeiseksi ennen kuin poistin ilmoituksen. Jos en itse olisi yrittänyt myydä asuntoani kalliimmalla, olisin varmasti närkästynyt välittäjän hinta-arviosta, mutta nyt olinkin vain hyvilläni.

Asuntoni oli välitysfirman kautta myynnissä vain kolme viikkoa. Välittäjä ehti pitää kaksi julkista ja kaksi yksityistä näyttöä. Aidosti kiinnostuneita oli useampia, ja yksi mahdollinen ostaja kävi kahdesti näytössä ja odotti lainapäätöstä. Sillä aikaa yksi toinen kiinnostunut iski lusikkansa soppaan, ja teki niin hyvän tarjouksen, ettei minun tarvinnut miettiä sen hyväksymistä lainkaan. Nyt kaupat on virallisesti tehty, ja olen allekirjoittanut myös talopaperit!

Mitä tästä tolkuttoman pitkästä tarinasta voi päätellä?

Omalla kohdallani on kiistaton tosiasia, että asunnon myyminen välittäjän kautta oli menestys, kun taas itse myyminen ei onnistunut. Tosin minun täytyi kuitenkin ensin yrittää itse, sillä muutoin en olisi hyväksynyt välittäjän antamaa hinta-arviota. Vain kokeilemalla saatoin ymmärtää ja uskoa, että oma hintapyyntöni oli liian korkea. Vielä muutama vuosi sitten pyytämäni hinta olisi ollut juuri oikea, mutta monien kerrostalojen hinnat todella ovat laskeneet, vaikka ne olisivatkin taas pienessä nousussa.

Kehotan muitakin asiaa harkitsevia kokeilemaan asunnon myymistä itse, mutta jos jutusta haluaa muutakin kuin kokeilun, seuraavat asiat kannattaa ottaa huomioon:

  • Pelkästään se, että asuntosi on Helsingissä tai muussa vetovoimaisessa kaupungissa, ei tarkoita vielä paljoakaan. Keskeisillä ja houkuttelevilla alueilla kysyntä on aivan toista kuin kaupunkien laitamilla.
  • Hintapyynnön on tosissaan oltava kohdallaan, sillä liian suuri hinta karkottaa ostajat.
  • Mitä kauempaa keskustasta/houkuttelevilta alueilta myyt asuntoa, sitä suuremmaksi myyntivaltiksi asunnon hinta muodostuu. Varaudu siihen, ettei asunnon todellinen arvo ole sitä, mitä olet luullut ja toivonut. Aidosti hyväkuntoista asuntoa ei tarvitse myydä merkittävään alihintaan kaupungin laitamiltakaan, mutta ole oikeasti tietoinen tämän päivän hinnoista. Omassa tapauksessani tein voittoa siihen nähden, mitä maksoin asunnosta aikoinaan, mutta myymällä asunnon muutama vuosi sitten olisin tehnyt vielä enemmän voittoa.
  • Jos myymäsi asunto ei ole houkuttelevalla alueella, myynti-ilmoitus kannattaa ehdottomasti laittaa sekä Etuoveen että Oikotielle. Itse koen tehneeni virheen siinä, että valitsin pelkästään toisen.

Minä opin, että asunnon myymisen ei tarvitse olla kamalaa ja kallista välittäjän kautta, niin kuin olin aiemmin ajatellut, vaan vertaamalla/pyytämällä tarjouksia ja luottamalla vaistoihinsa voi pystyä valitsemaan sopivan välittäjän. Toisaalta myös itse myyminen olisi voinut onnistua, jos olisin osannut välttää yllä mainitsemani virheet. Itse myymistä kannattaa joka tapauksessa kokeilla, jos ajatus vähänkään kiehtoo, sillä rahastakaan se ei ole kiinni: sekä Etuovella että Oikotiellä on ilmoitustakuu, eli ilmoituksen hinnan 149 euroa saa takaisin, jos palkkaa listoilla olevan yhteistyövälittäjän. Parhaassa tapauksessa asunto voi kuitenkin löytää ostajansa ilman välittäjääkin!

Jännitysnäytelmä

Viime kirjoituksessa kerroin saaneeni ostotarjouksen asunnostani. Pohdin kirjoituksessa myös sitä, miksi tarjouksen saaminen ei tuntunutkaan niin upealta kuin olin ajatellut, ja epäilin sen johtuvan siitä, että varsinaista kauppaa ei ollut vielä tehty. Toisin sanoen lankesin jo äidinmaidossa saatuun ”kaikki voi vielä mennä pieleen” -ajatteluun, jolloin pelkkä tarjous, vaikka sitova onkin, ei vielä riittänyt vakuuttamaan minua.

Tällä viikolla kaupantekopäivä oli vihdoin käsillä. Tilaisuudelle oli varattu aika tietystä pankista, jonne saavuin isäni kyydittämänä. Asunnonvälittäjä oli jo paikalla. (Aion kirjoittaa oman postauksensa siitä, myydäkö kotinsa itse vai välittäjän kautta.) Olimme isäni kanssa sen verran ajoissa paikalla, että ehdimme jutella välittäjän kanssa niitä näitä ostajaa odotellessamme.

Aikaa kului, ja pälyilimme kaikki vuorollamme pankin ovelle. Olin saanut lukea kauppakirjan ennakkoon, joten tiesin ostajan iän. Pankin ovi kävi tiuhaan, mutta kukaan uusi tulija ei sopinut profiiliin. Kun tuntui, että odottelua oli jatkunut jo liian kauan, katsoin kellonajan kännykästäni. Se oli jo yli sovitun ajan. Aloin hermostua. Kaikki epäilyni osuisivat sittenkin oikeaan, ajattelin. Ostaja ei koskaan saapuisi. Hänen olisi halutessaan helppo vain jättäytyä kaupasta, koska eihän sopimukseen kuulunut edes käsirahaa, jonka hän joutuisi kaupan peruessaan maksamaan. Alusta asti olin ihmetellyt käsirahan puuttumista, sillä se toki lisää ostajan sitoutuneisuutta kauppaan, ja nyt sitten käy näin! Kaiken lisäksi tuntui, että välittäjäkin alkoi hermostua, sillä hän sekosi jutuissaan pahemman kerran, kun juttelimme yhdestä tietystä sukumme tontista:

  • Välittäjä: Niin missäs teillä taas olikaan se tontti?
  • Minä: Porvoossa.
  • Välittäjä: Ai Porvoossa! No sinne ei olekaan sitte pitkä matka.
  • Isä: Ei niin, vain vajaa tunti.
  • Välittäjä: Joskus tontit menee nopeasti kaupaksi, joskus niitä taas myydään parikin vuotta. Loviisassa on kyllä vähän huono tilanne nyt, mutta aiotte sinne silti?
  • Minä: Eiku se on Porvoossa.
  • Välittäjä: Niin Porvoossa! No sinne varmaan saa rakennusluvankin paljon nopeemmin kuin Helsinkiin.
  • Isä: Voi olla.
  • Välittäjä: Onko teillä jo talo valittuna?
  • Minä: [kertoo lyhyesti talosta]
  • Välittäjä: Ai ku ihanaa! Loviisaan ei onneksi oo pitkä matka.
  • Isä: Eiku se meidän tontti on Porvoossa.
  • Välittäjä: Niin Porvoossa!

jne. jne.

Pian meidät tultiin hakemaan yhteen kokoushuoneeseen. Välittäjä meni vähän edeltä, ja kuiskasin isälle, että vain ostaja puuttuu. Koko palapelin tärkein palanen! Kuvittelin jo mielessäni, kuinka odottelisimme häntä huoneessa kukin kännykkäänsä tiiraillen. Lopulta välittäjä soittaisi ostajalle. Tällä olisi puhelin tarkoituksellisesti kiinni ja hän olisi parhaillaan matkalla Timbuktuun. (Aivan kuin määränpäällä olisi edes mitään väliä, kun tosiasia on se, että hän ei halua ostaa asuntoani.)

Saapuessamme kokoushuoneeseen näin ostajan jo istuvan siellä pankkivirkailijaa vastapäätä. Ostaja olikin saapunut pankkiin aivan ensimmäisenä! Ajatukseni muuttuivat kertaheitolla: Vau, hän haluaa sittenkin ostaa asuntoni! Hän näyttää innokkaalta ja hermostuneelta. Nyt tämä todella tapahtuu, sillä ei kai hän muuten olisi tänne tullut?

Pian kaikki paperit oli allekirjoitettu ja rahat maksettu. Ostaja oli silminnähden iloinen ja jännittynyt, eikä vielä uskonut koko tapahtumaa todeksi. Minä olin silminnähden iloinen ja jännittynyt, ja selitin itselleni, että viimeistään nyt tämä on uskottava todeksi.

Nyt asun asunnossa, joka ei enää ole minun.

Pian olen talonomistaja. Ties minne Loviisaan tässä vielä päädytään!