Avainsana-arkisto: äiti

Valituspäiväkirja

Tänään oli se päivä. Palasimme lomalta kotiin. Ne päivät ovat harvoin parhaimpia.

Eilenkin oli ikävä päivä. Äidin kuolemasta tuli kuluneeksi tasan kolme kuukautta. Löysin itseni itkemästä miehen rintaa vasten yhtenä lomapäivänä, ja kun tuli korttien kirjoittamisen aika, olin tutusta muistista aloittamassa yhden kortin osoitetietojen kirjoittamisen äidin nimellä. Ensimmäistä kertaa koskaan osoitin lomaterveiset vain isälleni.

En pidä itseäni valittajana. Totta puhuen lomamme oli alkuhäslinkiä lukuun ottamatta niin onnistunut ja sopivan pituinen, että olimme kumpikin valmiita palaamaan arkeen. Ja toki kotona on aina asioita, joita kaipaa poissa ollessaan. Mutta kun tänään palasin tuuliseen ja pimeään kämppääni, minuun iski pelko. Pelko siitä, että putoan saman tien siihen samaan olotilaan, jossa olen ollut jo kuukausia ennen lomaamme. (Jaa miksi tuuliseen asuntoon? Kämpässä on niin hyvä ja vahva ilmanvaihto, että se tuntuu tiettyinä aikoina päivästä korvia kylmäävänä vetona.)

Tajusin lomalla, miten pitkään olen ollut alavireinen. Parempia päiviä on toki silloin tällöin, ja piristyn oikeiden ihmisten seurassa. Niinpä kukaan läheiseni ei varmaan ole ajatellut, että olisin ollut erityisen alamaissa. Energinen loma kuitenkin herätteli minua sen verran, että näen nyt aivan selvästi, kuinka kauan alakuloisuutta ja jaksamattomuutta on jo jatkunut. Se alkoi viime syksynä asetuttuani Irlannista takaisin Suomeen.

Silloin sain töitä aivan tyhjästä, mikä tuntui aika uskomattomalta ajoituksineen kaikkineen. Vastahan olin lopettanut työt Irlannissa ja viettänyt kesälomaa parisen viikkoa. Työ oli lupaus jostain uudesta. Kaipasin jotain uutta, koska ajatus siitä, että palaisin aivan samanlaiseen elämään, jollaisen jätin taakseni Irlantiin lähtiessäni, aiheutti lievää ahdistusta tai ainakin epäilyä. Koen, että elämässä on mentävä eteenpäin eikä elämän siksi kuulu olla aina samanlaista. Tosin tuo ”eteenpäin meneminen” on kovin abstrakti ajatus, eikä se aina näy konkreettisena. Itse määrittelisin sen en niinkään tapahtumina, vaan vaihtuvina mielentiloina, kehittymisenä ja kasvamisena. En sellaisena, että omat ongelmat ovat vuodesta toiseen samat, vaikka niitä olisi kuinka vatvonut ja veivannut aikojen saatossa lukuisissa muutosyrityksissään onnistumatta koskaan.

Uusi työ oli juuri sellaista, mitä kaiken aiemman työkokemukseni perusteella ennustinkin. Pellemäistä, epäeettistä riistoa, johon edes itseään vähättelevien humanistien ei tulisi suostua, mutta johon he lähes aina suostuvat. Itse en tässä iässä ja elämäntilanteessa sellaiseen lähde pidemmän päälle. Firmasta tulee yhä yhteydenottoja ja mitä naurettavampia ehdotuksia (työtarjouksiksi niitä kai pitäisi sanoa), mutta ne ovat yhtä tyhjän kanssa.

Myöhemmin viime syksynä uusi työ vaihtui pian sen saamisen jälkeen äidin kärräämiseen pyörätuolissa sairaalan eri osastoilla. Sairaalan käytävät tulivat kovin tutuiksi, ja nehän olivat kovin tuttuja jo paljon ennen viime syksyä. Lähtölaskenta oli virallisesti alkanut. Odotettiin vain, koska äiti kuolisi. Ei toki ole mikään ihme, ettei kukaan meistä läheisistä elänyt tuolloin elämänsä parhaita päiviä. Samaan aikaan toinenkin sukulainen sairastui nuorena syöpään, ja erilaiset tutkimukset tulivat ajankohtaisiksi minullekin.

Juuri päättynyt lähes kahden viikon loma katkaisi ikävän kierteen, jossa olin elänyt kuukausikaupalla. Noihin kuukausiin mahtui paljon itsensä pakottamista erilaisiin asioihin tai kokonaan niiden tekemättä jättäminen. Pakottamatta en olisi saanut juuri mitään aikaan. Se puolestaan kävi raskaaksi, ettei moniakaan asioita olisi huvittanut tehdä puhtaasta ilosta, vaan lähes kaikki meni vaikeimman kautta kotitöistä lähtien. Nukuin paljon sohvalla, joskus tuntikausia putkeen. Yöt saattoivat jäädä lyhyiksi tai olemattomiksi. Päivät piti jaksaa horroksessa. Kun vihdoin sain nukuttua, nukuin helposti 12 – 15 tuntia. Se oli ihanaa ja samalla väsyttävää. Noin pitkään nukuttuaan on vaikea päästä liikkeelle tai saada päivästä ylipäänsä minkäänlaista otetta.

Minulle sopisi mainiosti, että kaikesta tuosta tulisi nyt historiaa. En valittaisi enkä muistelisi noita kuukausia pahalla, vaan näkisin ne välttämättömänä laskuvaiheena ennen uutta nousukautta. Mutta kun tänään tulin pimeään kotiini, ja jouduin laittamaan kaikki mahdolliset valot ja spotit päälle nähdäkseni kunnolla edes tietokoneen näppäimistön, pian jo katselin sohvaa ja harkitsin sinne hautautumista. Vain ääretön ilmanvaihdosta aiheutuva veto esti suunnitelmani. (Sohva on tulilinjalla, eikä siinä tarkene hattu ja lapasetkaan päällä vedon aikaan. Mitä pimeyteen tulee, niin totuin lomalla niin voimakkaaseen valon määrään, että nyt kotini tuntuu entistäkin hämyisemmältä. Erityisen ironiseksi tämän tekee se, että myös Mallorcalla hotellihuoneemme oli pimeä, ja siinä oli vain vähän ikkunoita, joista nekin kaikki olivat pieniä. Silti vasta kotona Suomessa huomaan, mitä todellinen pimeys on.)

En jaksa enää sohvalla makoilua ja täysin innotonta olotilaa. En jaksa maata sohvalla, vaikka en jaksa mitään muuta kuin maata sohvalla. Näin oli ennen lomaa, ja pelottaa, että niin tulee taas olemaan, vaikka kuinka käskisin itseni tehdä muuta. Ymmärrän ja hyväksyn elämän suvantovaiheet, mutta en jatkuvalta tuntuvaa väsymystä, saamattomuutta ja mielenkiinnottomuutta. En edes silloin, vaikka kaikelle tuolle olisi ”hyvä syy”. Liika vain on liikaa.

Nähtäväksi jää, saanko nyt loman innoittamana itseni paremmin pystyyn.

* Jutun kuvituksena on pari otosta öisestä Alcúdian vanhasta kaupungista. *

Avainäijä kiusaa

Kenen puhelimen nimilista näyttää näin metkalta?

Tuo lista on yksi hauskimpia muistojani. Se jaksoi naurattaa lyhyesti jopa äidin kuolinpäivänä. Älä-listalla on niin pankkeja, puhelinoperaattoreita kuin lehtimyyjiäkin ja joku mystinen ”avainäijä”. Olisikin ehkä pitänyt soittaa äijälle ja kysyä, mikä hänen suhteensa avaimiin on. Mutta koska äiti oli päättänyt, että äijälle ei vastata, oli helppo olla soittamatta.

Lista ei suinkaan lopu tuohon, vaan saa jatkoa.

Lopulta ei-haluttuja puheluita tuli ilmeisesti niin monia, ettei älä-tunnuksen perään tarvittu enää sanoja, vaan numerot riittivät. Ehdotin äidille monesti, että hän vaihtaisi numeronsa salaiseksi. Silloin puhelinmyyjät ja vastaavat eivät pääse kiusaamaan soitoillaan. Äiti kuitenkin mieluummin kerrytti puhelimensa älä-listaa, jotta ei koskaan joutuisi vastaamaan uudestaan samasta numerosta tuleviin tuputuksiin.

Tämä kaikki tuli mieleeni tänään naistenpäivänä. Äidin kuoltua monet ”erityispäivät” eivät tunnu miltään, niitä ei meinaa edes muistaa. Ystävänpäivän kanssa kävi samoin. Mutta kun nyt illalla tajusin, että on naistenpäivä, äiti tuli mieleeni. Kai hän yhä kuitenkin on nainen, vaikka onkin poissa. Hyvää naistenpäivää, rakkain äiti!

”Vahvasti malignisuspekti solulöydös”

Mikä on lopputulos, kun 30 vuotta elämästä on tätä:

Potilaalta operoitu neljään kertaan rintasyöpää oikealta.

Operaatiossa todettu tuumori, joka kasvoi pleksukseen ja vena axillarikseen. Tuumoria jäi niihin kiinni noin 2 x 2 cm kokoinen alue. Poistetun tuumorin koko ollut 4 x 4 x 3 cm.

Karsinooma invasoinut lihakseen, rasvaan ja kasvanut resekaatin reunaan saakka. Leikkauksessa jouduttu uhraamaan nervus thoracodorsalis, thoracicus longus ja arteria sekä vena thoracodorsalis.

Vuonna X työkyvyttömyyseläkkeelle hankalan yläraajan lymfastaasin vuoksi.

Vahvasti malignisuspekti solulöydös.

Vastikään todettu oikeassa kainalossa kookas metastaasi, joka operoitu. Karsinoomasolukko kasvaa leikkauspalan reunaan asti. Jatkossa tullaan käynnistämään uudelleen solunsalpaajahoito, mahdollisesti sädehoito ja hormonihoito.

Oikean keuhkon ylälohkon segmentissä todettu 8 mm:n tiivistymä, luonne epäselvä.

Lopputulos on tämä:

aidin-arkku

On niin surullinen olo. Hautajaisten jälkeen ei ole ollut yhtään helpompaa. Ehkä jopa päinvastoin, koska pahin hössöttäminen on nyt ohi, eikä mieltä saa enää niin helposti hämättyä muilla virikkeillä ja kaikenlaisella puuhastelulla.

Kävimme isäni kanssa hieman äidin papereita läpi sillä ajatuksella, että monet niistä voisi heittää pois. Vanhat laskut on helppo silputa ja hävittää, samoin useimmat lehdet ja äidin keräämät artikkelit. Pian käteeni osui äidin potilaskansio, jonne hän keräsi mm. hänestä kirjoitettuja potilaskertomuksia ja saamiaan laboratoriotuloksia. Todellisuudessa kansioita taitaa olla jopa kymmeniä; ei 30 vuoden sairaushistoria tietenkään mahdu yhteen kansioon. Tämä postaus alkoi lainauksilla äidin potilaspapereista, joita oli vain kahden vuoden ajalta. Kurjaa luettavaa on siis luvassa satoja sivuja lisää.

Kaiken huippu on se, että äidillä oli toinenkin, aivan erillinen syöpä levinneen rintasyövän lisäksi! Äiti oli kyllä oikea supernainen: en yhäkään tajua, miten yksikään ihminen voi elää 30 vuotta sairastaen sellaisia syöpiä, joita ei saada pois ja jotka siten uusivat muutaman vuoden välein ja vaativat joka kerta leikkauksia, voimakasta pahoinvointia ja sivuoireita aiheuttavia sytostaatteja ja jatkuvia sairaalakäyntejä. Eikä syöpää kukistettu niilläkään, mutta saatiin se hiljaiseksi edes pieneksi hetkeksi.

Miten äiti jaksoi elää? Eikö hänen koskaan tehnyt mieli luovuttaa? Jostain hän aina sai voimaa tsempata. Hän taisteli loppuun asti, kunnes edes vesi ei pysynyt enää sisällä. Äidin viimeinen toive oli, että hän olisi saanut viisi litraa jääkylmää vettä. Hän kuivui kasaan, ja kuoli lopulta kuin kala kuivalla maalla.

orkidea-aidille

Jostain syystä tulen surullisimmaksi silloin, kun minulla meinaisi olla hauskaa tai jokin kiva asia odottaa. Juuri kun olen alkamassa nauraa, rentoutua tai katsoa/kuunnella jotain mukavaa, tulenkin surulliseksi ja meinaan alkaa itkeä. Niin kuin tänäänkin bussissa, vaikka olin matkalla mielenkiintoiseen, koko päivän kestävään tapahtumaan blogin tiimoilta.

Kaikista surullisimmaksi minut tekee se, että äidin elämä oli monin osin niin ala-arvoista. Olisin suonut hänelle niin paljon paremman elämän. Soisin aivan kaikille paljon paremman elämän, omalle äidille erityisesti. En ymmärrä, miksi häntä koeteltiin niin rankasti ja niin kauan. Jos oma elämäni menisi niin kuin äidin, minulla olisi enää vain muutama vuosi tervettä elinaikaa jäljellä, minkä jälkeen elämä muuttuisi helvetiksi, jossa aurinko pilkahtaisi vain lyhyesti ja varauksella. Lopuksi elämä päättyisi ennenaikaisesti. Sellaista äidin elämä oli. Silti hän jaksoi hymyillä yllättävänkin usein olosuhteet huomioon ottaen.

Itse en taida jaksaa kunnolla hymyillä vielä pitkään aikaan, mutta miksi tarvitsisikaan. Eniten toivon samaa asiaa kuin viime kesänä Irlannista palattuani: kunpa voisin vain nukkua, nukkua ja nukkua.