Aina kannattaa valittaa! (Tapaus VS-Harja Oy)

No ei varmastikaan aina, mutta ainakin silloin kun sille on aihetta, valittamisesta voi seurata paljon hyvää. Kirjaimellisesti paljon.

Kerroin vajaa kuukausi sitten harjastani, jonka harjakset katkeilivat ennätystahdissa. Lähetin asiasta palautetta VS-Harja Oy:lle, ja sain rikkoontuneen harjan tilalle kuusi uutta harjaa!

Sain kaksi katuharjaa, yhden mattoharjan, kaksi astianpesuharjaa ja yhden juuriharjan. Väreiltään harjakset ovat kaikissa joko valkoisia, punaisia, sinisiä tai ruskeita. Ne ovat piristäviä värejä entisen mustaharjaksisen harjan tilalle.

Uudet harjat miellyttävät, mutta mitä kummaa entiselle tapahtui? Reklamaatiossani ihmettelin entisen harjan nopeaa kulumista eli harjasten totaalista katkeamista, ja kyseenalaistin kotimaisen laadun. Samalla kuitenkin kirjoitin, että uskoin oman harjani olevan yksittäistapaus sen sijaan, että se kertoisi laajemmin VS-Harja Oy:n tuotteista tai yleensäkään kotimaisesta laadusta.

VS-Harja Oy vastasi reklamaatiooni. Saamani kohtelias ja kattava vastaus sisälsi kiinnostavaa tietoa syystä, miksi vanhalle harjalleni kävi niin kuin kävi:

Kiitokset palautteestasi ja pahoittelut kohdallesi sattuneesta viallisesta tuotteesta. Toteutimme tällä katuharjalla VS 362/250 laajan kampanjan jälleenmyyjämme kanssa. Tuotteessa käytetyssä harjasmateriaalissa on valitettavasti ilmennyt jonkin verran laatupoikkeamia, joka aiheuttaa harjasten katkeamisen jo lyhyen käytön jälkeen. Nämä poikkeamat ovat siinä suhteessa hankalia, että ne eivät tule ilmi tuotannossa tapahtuvassa laadunvalvonnassa, missä jokainen valmistuva harja tarkastetaan tekijän toimesta.

Laatu on meille erittäin tärkeä arvo kaikessa tekemisessämme, joten vastaamme ehdottomasti kaikista reklamaatioista jotka meille tulevat, niin myös tästä. Haluaisimme toimittaa sinulle uuden tuotteen rikkoutuneen tilalle.

Lisäksi vastauksessa oli asiaa myös kotimaisuudesta ja oikeudesta käyttää Avainlippua VS-Harjan tuotteissa. Avainlipusta kerrotaan yleisesti seuraavaa:

Avainlippu voidaan myöntää Suomessa valmistetulle tuotteelle tai Suomessa tuotetulle palvelulle. Lisäksi tuotteen tai palvelun kotimaisuusasteen on oltava vähintään 50 prosenttia. Keskimäärin Avainlippu-tuotteiden kotimaisuusaste on yli 80 prosenttia. (Lähde: suomalainentyo.fi)

Hyvin mielenkiintoista tuokin. Olen jo kauan kiinnittänyt huomiota mm. Design from Finland -merkkeihin, joilla yritetään luoda illuusiota kotimaisesta tuotteesta mutta jotka auttamatta vihjaavat, ettei kyseisellä merkillä varustettuja tuotteita ole tehty Suomessa. Avainlippu puolestaan kuvastaa Suomessa tuotettuja palveluja ja Suomessa tehtyjä tuotteita, jotka myös työllistävät Suomessa.

Luotan siihen, että uudet harjani kestävät vanhaa paremmin, vanhassa kun kerran oli viheliäinen laatupoikkeama harjasmateriaalissa. Se muistuttaa, millaisia riskejä yritykset joutuvat ottamaan: vaikka omassa tehtaassa tehtäisiin kaikki oikein laadunvalvontaa myöten, se ei auta, jos itse materiaali ei ole 100-prosenttista priimaa 100 prosenttia ajasta. Olen itsekin menossa tehdastyöhön ensi kesäksi firmaan, jossa olin aikoja sitten monta vuotta töissä. Sielläkin työ ja suuri osa raaka-aineista ovat kotimaisia, mutta raaka-aineiden laatuun vaikuttavat lukuisat seikat niin sääolosuhteista yleiseen saatavuuteen. Ymmärrettävää yhtä kaikki.

Nyt kiitän VS-Harja Oy:tä saamastani paketista ja menen testaamaan uusia harjojani. Tartun ensimmäiseksi herkulliseen punaiseen.

Tänne paistuu! – Kun talo muuttui kylmästä kuumaksi ja muuta ihanaa

En tajunnutkaan, miten paljon elämäni muuttuisi, kun muutin kerrostalosta Helsingistä omakotitaloon maaseudulle järven rannalle.

Kuluva talvihan on ollut talossa niin kylmä lattioiden osalta, että viimeksi vesiputketkin jäätyivät. Nyt siitä on jo viisi viikkoa, ja tänä aikana tilanne onkin ehtinyt kääntyä päälaelleen: minulla on jo useampana päivänä ollut talossa 26 astetta lämpöä aamupäivään mennessä, vaikka ilmalämpöpumppu ja patterit ovat pois päältä! Minulle 26 astetta on niin paljon, että muutun ärtyisäksi. Siinä vain on jotain nurinkurista, että jo maaliskuussa Suomessa hikoilee omassa kodissaan, vaikka istuisi paikallaan pelkät alusvaatteet päällä.

Aihetta valittamiselle ei kuitenkaan ole, ja aurinko ja lämpöhän ovat lopulta upeita asioita. Olen vain niin tottumaton kumpaankin: asuin entisessä, poikkeuksellisen pimeässä ja siten myös viileässä asunnossani yli 10 vuotta, ja niinpä auringon tuoma lämpö omassa kodissa on minun maailmassani sellaista eksotiikkaa, jota tavataan vain tropiikissa.

En muista, mainitsinko tätä aiemmissa teksteissäni, joissa kerroin asunnon myynnistä, mutta entisen asuntoni ensinäyttöön tuli neljä ihmistä, joista yksi kääntyi pois jo ovella, koska asunto oli niin pimeä. Pimeys johtui tiheästä ja korkeasta mäntyjen keskittymästä, jolle ei ollut vuosikymmeniin (tai koskaan?) tehty mitään ja joka peitti kaikki näkymät. Pimeys alkoi häiritä minua vasta viimeisinä vuosina kämpässä asuessani, ja olin itsekin kovasti valon perään niin kuin se mahdollinen ostaja, joka kaikkosi jo ovella.

Nyt olen äärivaloisassa ja lämpimässä talossa, jossa joudun pitämään aurinkolaseja päässä! Korkeiden lämpötilojen lisäksi talossa on tosiaan ollut viime aikoina niin kirkasta, että olen joko pitänyt säleitä osittain kiinni tai sitten turvautunut aurinkolaseihin. Talon julkisivu osoittaa etelään, ja voin vain kuvitella, millaiseksi saunaksi talo muuttuu kesällä. Tuuletuskin lienee silloin vaikeampaa kaikkien paarmojen ja hyttysten takia. Tällä hetkellä talo tuulettuu hetkessä ja tehokkaasti, 10 minuutin tuuletuksella lämpötila tippuu 22 asteeseen, vaikka alkaakin taas nousta heti ovien sulkemisen jälkeen.

Hikoiluttavista lämmöistä huolimatta olen viihtynyt talossa tajuttoman hyvin! Olen kovin onnellinen. Epäilen, että se puoli ei ole tullut esille blogissa, koska olen pakostakin joutunut keskittymään negatiiviseen: talofirma on vielä tässä vaiheessa velvollinen korjaamaan kaikki löydetyt viat, ja koska niitä ilmeni talven mittaan enemmän kuin osasin odottaa, olen joutunut pitämään niistä kirjaa ja taltioimaan ne mahdollisimman tarkasti. Olen kuitenkin saanut lupauksen, että kaikki puutteet tullaan korjaamaan, joten koen vihdoin voivani keskittyä kaikkeen suloiseen, mitä elämällä on täällä tarjota.

Mitä kaikkea sitten olen puuhaillut täällä kuluvana, pian jo menneenä talvena?

  • Olen treenannut reilusti. Takana on 11 hiihtolenkkiä ja neljä kävelyä järvenjäällä. Sen järven, jonka jäälle kävelen omalta pihaltani. Niin uskomattoman idyllistä, että en jaksa tajuta! Lisäksi olen panostanut raskaisiin käsitreeneihin, lankkutreeniin, joogaan ja tietysti crossailuun. Kahdeksan kilometrin kauppareissut olen tehnyt kävellen. Harkitsin, olisinko ottanut blogiin kuvia kiinteytyneestä kropastani, mitä todella harvoin teen, mutta ajoitus ei ole nyt paras. Kirjoittamieni seksilelutekstien takia blogiini tullaan tällä hetkellä erilaisilta pornosivustoilta, joten pidän paljaan pinnan esittelyn aivan minimissä.

  • Olen saanut ennätysmäärän mustelmia. Mottasin itseäni vahingossa talikon varrella ohimoon ja ladon ovella reiteen. Jos talikko ja lato eivät kerro, että ollaan maaseudulla, niin sitten ei mikään! Lisäksi kaaduin kerran järvenjäällä, ja sain mojovan mustelman polveen. Osaan kuvitella, miten mustelmainen olen kesällä, kun jo nyt talvella useiden vaatekerrosten suojaamana iho sinertää ja liilertää sieltä täältä. Tuleviin kesähäihimme olin ajatellut polvipituista mekkoa täyspitkän sijaan, mutta mustelmien takia olisi ehkä paras pukeutua johonkin koko kropan peittävään kaapuun. Jos onnistun olemaan tyrkkäämättä itseäni lapiolla naamaan, olen tyytyväinen!
  • Olen nähnyt kaksi joutsenta järvenjäällä. Eli taaskin omalla pihalla! Näimme sekä ilmalennot että mahalaskut, ja kuulimme niiden laulun (vai äänen, ei sitä ehkä lauluksi voi sanoa). Lumeen jääneet räpylänjäljet olivat niin hellyttävät! Joutsenet etsivät sulaa vettä eivätkä valitettavasti sitä vielä täältä löytäneet, mutta pian sekin aika koittaa.
Joutsenen räpylänjäljet.

Joutsenen räpylänjäljet.

  • Olen kuunnellut järven tarinointia. Järvi pitää aikamoista mekkalaa näinä päivinä: auringon laskettua jään alta alkaa kuulua ihmeellisiä ”taajuus”ääniä: välillä kuulostaa kuplivalta ja aaltomaiselta, välillä taas kopahtaa ja sitten räksähtää. Sana taajuus kuitenkin kuvastaa parhaiten kuulemiani valasmaisia kumahduksia ja tukahdutettuja loiskahduksia.
  • Olen katsellut aurinkoa ja kuuta.

Olen elämän rutistettavana ja syleiltävänä toisin kuin koskaan aiemmin.

Kun terveellinen ruoka ei kiinnosta – Oodi epäterveelliselle ruoalle!

Mitä tässä turhaa kiertelemään ja kaartelemaan? Minua ei ole melkein kahteen vuoteen kiinnostanut erityisen terveellinen syöminen. Se on kummaa monestakin syystä juuri minun kohdallani.

Tasan kaksi vuotta sitten lähdin Irlantiin töihin kolmeksi kuukaudeksi. Siellä söin ihmeenkin terveellisesti: valmistin lähes kaikki ateriani itse perusraaka-aineista kuten linsseistä, perunoista ja kasviksista, enkä syönyt paljonkaan herkkuja, valmisruokia tai muutakaan kovin prosessoitua. Söin myös liian niukasti ja liikuin älyttömästi. Pelkkää työmatkakävelyä kertyi 10 tuntia joka ikinen viikko! Olin laihimmillani pitkään aikaan, ja sen huomasivat ainakin myös mies ja vielä silloin elossa ollut äitini. Olin ottanut vaa’an varta vasten mukaan Irlantiin, jottei pelottava USA:n episodi toistuisi (lihoin silloin 11 kiloa kolmessa kuukaudessa), ja valvoin joka viikko painoani. Se pysyikin alhaisissa lukemissa koko Irlannissa olemiseni ajan.

Olin onnellinen Suomeen palaamisesta, eikä edes pieni osa minusta olisi halunnut jäädä Irlantiin. Suomeen tuleminen ei silti sekään ollut täydellistä, ja tiesin sen etukäteen. Tiesin palaavani samaan elämään, josta lähdin, mutta vain entistä kurjempaan. Äidin elämän loppulaskenta oli alkanut. Tiesin, että syksyni kuluisi äitiä pyörätuolissa sairaalan käytävillä kärräten ja sitä jännittäen, onnistuisivatko pleuranesteen imemiset hänen keuhkoistaan vai tukehtuisiko hän elävältä.

Ennen surullista syksyä oli kuitenkin luvassa kesälomamatka Sloveniaan. Siellä oli aivan ihanaa, ja muistelemme kaikin päin onnistunutta matkaa aina lämmöllä. Yksi asia siellä kuitenkin ihmetytti minua: minulla oli hurja makeanhimo, joka ei tuntunut helpolla sammuvan. Muistan etenkin, miten valtavasti söin suklaata, vaikka oli heinäkuu. Yleensähän sanotaan, että kesällä tekee kevyempiä ja raikkaampia herkkuja mieli ennemmin kuin raskasta ja tuhtia suklaata. Monina päivinä söin pari levyä eli lähemmäs puoli kiloa suklaata, eikä se tehnyt edes tiukkaa eikä minulle tullut paha olo. Olisin syönyt enemmänkin, ellei suklaa olisi tietyssä vaiheessa iltaa usein loppunut. Lihoin tietysti moisen syömisen seurauksena, mutta se ei haitannut, koska olin päässyt kuihtumaan liiaksi Irlannissa. Palasin siis entisiin mittoihini, ja syksyn tultua ruokahaluni ja painoni olivat tasaantuneet.

Nyt jälkikäteen on helppo tajuta, mistä heinäkuinen ylensyöminen johtui: liian vähäistä syömistä seuraa aina reilumman syömisen kausi, ja mitä kauemmin on syönyt liian vähän, sitä suuremmaksi syömishimo kasvaa, kun kropalle vihdoin antaa ruokaa. Siksi onkin viisainta syödä aina tarpeeksi.

Syksy ja talvi tulivat. Tammikuussa 2017 äiti kuoli raa’an kamppailun riuduttamana. Oli helpottavaa huomata, että niin surullinen kuin olinkin, en missään vaiheessa ratkennut lohtusyömiseen. En myöskään vähentänyt normaaleja syömisiäni. Toisin sanoen äidin sairaus ja lopulta kuolema eivät vaikuttaneet syömisiini, vaikka menneisyydessä olen käyttänyt nimenomaan ruokaa milloin lohdukkeena, milloin turruttamaan ahdistusta.

Kun äidin kuolemasta oli jo jonkin verran aikaa, muistelin monia ihania kasvisruokia, joita hänellä oli ollut tapana kokata. Monista niistä on kuvia blogissakin, mikä todella tuo muistot mieleen. Muistelin myös niitä yksinkertaisia mutta kuitenkin hyvänmakuisia ja ravitsevia ruokia, joita itse tein Irlannissa. En ollut syönyt mitään sellaista kuukausiin. En ollut aikoihin keittänyt edes perunoita, mitä tein ennen yhtenään. Yritin herätellä itseäni kokkaamaan edes silloin tällöin ja syömään terveellisemmin, mutta ei siitä mitään tullut. Se ei lopulta tuntunut riittävän tärkeältä, jotta olisin jaksanut muuttaa käyttäytymistäni.

Aika pitkäänkin äidin kuoleman jälkeen luulin, että minua ei enää kiinnosta terveellinen ruoka, koska sellainen ei pelastanut äitiäkään. Hänhän todella satsasi ruokavalioonsa, jotta syöpä ei olisi päässyt mylläämään, mutta syöpä kuitenkin levisi lopulta nopeasti. Äidin kuolemasta on kuitenkin jo reilu vuosi aikaa, ja tulevana kesänä tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun palasin Irlannista. Tähän päivään mennessä minua ei ole koskaan paluuni jälkeen kiinnostanut erityisen terveellinen syöminen. Vielä jokin aika sitten odottelin, josko terveellisen syömisen ilosanoma saavuttaisi taas minunkin korvani, minä kun olen menneisyydessä ollut lukuisina eri kertoina hyvin kiinnostunut ravinnosta. Mutta ei. Olen päättänyt hyväksyä, että terveellinen ruoka ja terveellinen syöminen eivät erityisesti enää kiinnosta minua.

Ennen kuin kukaan ehtii ymmärtää väärin, oikaistaan heti muutamia mahdollisia väärinkäsityksiä.

Terveellisen syömisen sanoma on viety liian pitkälle

Yksi pääargumenteistani on, että terveellisen syömisen puolesta puhuminen on viety niin pitkälle, että siitä voi tulla epäterveellistä. Terveys kun on niin paljon muutakin kuin sitä, mitä ihminen syö. Terveys koostuu ainakin fyysisestä terveydestä ja vähintään yhtä paljon ellei jopa enemmän mielenterveydestä, joka niin monella nykyään järkkyykin. Kysymys kuuluu, tekeekö terveellinen ruoka aina automaattisesti hyvää myös mielenterveydelle?

Nykyaikana ei voi enää välttyä kuulemasta erilaisia ”totuuksia” terveellisestä ruoasta. Enää ruoka ei ole pelkästään ruokaa, vaan se on kaikki kaikessa. Se näkyy mm. seuraavissa ajatuksissa:

  • Itseään kunnioittava ihminen syö terveellisesti.
  • Kun ihminen on tarpeeksi tietoinen, hän ei edes halua syödä mitään epäterveellistä.

Epäterveellisesti syövä ihminen ei siis enää ole vain epäterveellisesti syövä ihminen, vaan edellä mainittujen väitteiden mukaan hän samalla myös halveksii itseään ja on tiedostamaton! Olen itsekin saattanut kirjoittaa blogissa tuollaista silloin kun olen referoinut muiden teoksia.

Milloin terveellisestä syömisestä tulee epäterveellistä?

Kun itse alan syödä terveellisesti ja satsata terveellisempiin aterioihin, ei mene kauaa, kun alan ajatella ruokaa lähes koko ajan. Näen ruoasta unia joka yö, ja muistan ne erittäin tarkasti aamulla. Niissä on usein jokin houkutus. Saatan jopa sortua syömään donitsin ja miettiä, että pilasin lopullisesti hyvin menneen terveellisen syömisen kauteni. Kun herättyäni tajuan, etten oikeasti syönytkään donitsia, olen helpottunut ja tyytyväinen. Pian elän yksipuolista elämää, jonka ainoat onnistumisen tunteet tulevat niistä lukuisista kieltäytymisistä, joita jokaiseen päivään kuuluu kymmeniä, kun sanon erilaisille epäterveellisille ruoille ei. Tällainen voi toimia kohdallani viikon tai kaksikin. Sen jälkeen en enää jaksa. Nina Sarellin sanoin: ”[R]uuasta ei ole elämän tarkoitukseksi, vaikka se olisi kuinka terveellistä. Ruoka on vain ruokaa.” Allekirjoitan tuon täysin.

Toisin sanoen olen onnellisempi, ja voin paljon paremmin henkisesti, kun jokapäiväisiin syömisiini kuuluu myös epäterveellistä ruokaa.

Terveellinen ruoka ei ole minulle ykkösprioriteetti elämässä, mutta ruokavaliooni kuuluu silti monia terveellisiä elementtejä. Kasvissyönti jo itsessään poistaa ruokavaliostani mm. lihat ja maidon litkimisen. Lisäksi olen tottunut tuunaamaan ateriani kasviksilla ja syömään yltiöterveellisiä palkokasveja. Olenkin tyytyväinen kasvisten kulutukseeni, ja minun tekee luonnostaan nykyään paljon enemmän mieli kasviksia kuin esim. hedelmiä (jotka toki nekin ovat terveellisiä, mutta moni silti syö nimenomaan kasviksia aivan liian vähän). Jos joudun jossain syömään suolaista ruokaa ilman kasviksia, ruoka tuntuu kuivalta ja siltä, että siitä todella puuttuu jotain hyvin olennaista.

Vaikka itse voin sekä fyysisesti että henkisesti paremmin (ja myös paino pysyy tasaisempana) salliessani itselleni toisinaan reilustikin epäterveellistä ruokaa, en tietenkään kannusta ketään toista syömään epäterveellisemmin, jos terveellisempi syöminen kiinnostaa ja tuntuu mielekkäältä. Itse kaipaan nykyään tiettyä pysyvyyttä ja sellaisia toimintamalleja, joista jaksan pitää kiinni vuosikymmeniä. Siksi olen saanut tarpeekseni terveellisemmän syömisen kausista, joista tuntuu lopulta seuraavan enemmän huonoa kuin hyvää mielen täyttyessä ruokaan liittyvistä ajatuksista.

Keiden kannattaa yrittää syödä erityisen terveellisesti?

Lähipiirissäni on tällä hetkellä monta ihmistä, jotka ovat laittaneet ruokavalionsa kokonaan uusiksi heidän saamiensa sairausdiagnoosien takia. Se onkin luonnollista ja jopa toivottavaa: jos sydänkohtauksen saatuaan ja siitä nippa nappa selvittyään ei tee mieli edes yrittää vähentää kolesterolin syömistä, ihmisellä ei välttämättä ole enää kummoisesti elinaikaa jäljellä. Kannustankin läheisiäni syömään terveellisesti, lainaan heille erilaisia terveyskirjoja ja vinkkaan heitä netin hyvistä terveyslähteistä.

Itse kuitenkin aloitin terveystietoisen syömisen, kun ryhdyin dieetille 10-vuotiaana. Kiinnostuin ravinnosta huomattavasti ennen aikojani ja paljon ennen kuin terveellisestä syömisestä tuli trendikästä. Ei ehkä ole ihme, että kiinnostukseni terveellistä ravintoa kohtaan lopahti kohkattuani siitä ensin 20 vuotta.

Kohtuus kaikessa

Liputan varovasti epäterveellisen ruoan puolesta, sillä uskon, että herkkujen kohtuukäyttö tekisi monelle (syömisongelmaiselle) hyvää pitkällä tähtäimellä. Uskon, että liian moni kokee syömisistään huonoa omaatuntoa, vaikka siihen ei olisi aihetta. Luotan siihen, että kukaan ei tulkitse tekstiäni kehotukseksi alkaa ahmia, mässätä ja yleensäkin käyttää ruokaa väärin.

Halusin kirjoittaa tämän tekstin siksikin, että näen tuntuvan ristiriidan meille tuputetun terveysbuumin ja vallitsevan todellisuuden välillä. Mediassa on onnistuttu luomaan sellainen kuva, että terveellinen syöminen on itseisarvo kenelle tahansa itsestään välittävälle ihmiselle. Silloin jostakusta voi tuntua melkein nololta myöntää, että hän syö säännöllisesti myös epäterveellistä ruokaa terveellisen ohella. Samaan aikaan tosielämässä ihmiset kuitenkin jatkavat lihomistaan, ja kauppojen hyllyt notkuvat aina vain isompien ja isompien sipsi- ja karkkipussien painosta. Kuka niitä pusseja ostaa ja syö niiden sisällön? Lähes me kaikki, ainakin silloin tällöin.

Onko terveysbuumi siis tehnyt ihmisistä terveitä, hoikkia, elinvoimaisia ja niin voimaannuttavan tietoisia, että heidän ei koskaan tee mieli epäterveellisiä herkkuja? Ei tosissaan siltä vaikuta. Entä tekeekö terveysbuumi muutenkaan hyvää ihmisten fyysiselle terveydelle, mielenterveydelle ja kukkarolle? (Ihminenhän ei mitenkään voi olla aidosti terve, ellei hän syö kalliita superruokia.) Täytyy sanoa, että odotan kovasti normaalimman syömisen paluuta ja sitä, että terveellinen syöminen trendinä lipuu vihdoin ohitse.