Ympyrä sulkeutuu

Syksyllä 2014 päätin perustaa blogin voidakseni tehdä luovaa, kielellistä työtä. Kun mietin blogille nimeä, mieleeni tupsahti jostain sellainen ihana keksintö ja harvinainen sanapari kuin ”Ylellinen polyesteri”.

Makustelin nimeä ja ihastuin sen tarkoitukselliseen huijaukseen, siihen, että sanat olivat täydellisessä ristiriidassa keskenään. Polyesteri on niin kaukana ylellisestä kuin oikein mikään materiaali voi olla. Googlasin nimen eikä sillä silloin löytynyt yhtäkään hakutulosta, nimi olisi siis ollut myös uniikki (nyt noilla hakusanoilla löytyy harvoja konekäännöksiä kiinalaisiin nettikauppoihin; ei yhtäkään kunnollista/kotimaista hakutulosta).

Mielekkäästä miellekartasta ei kuitenkaan tullut Ylellistä polyesteriä, koska nimi olisi selvästi viitannut vaatteisiin ja kodintekstiileihin, ja kenties niiden kautta muotiin, ompeluun, askarteluun, sisustamiseen ja vastaaviin asioihin. Tiesin, etten pääsääntöisesti tulisi kirjoittamaan kyseisistä aiheista.

Se siis siitä, Ylellinen polyesteri sai jäädä.

Palataan niistä ajoista pitkän tarinan muodossa nykyaikaan.

Helmikuussa 2021 hain yhtä vakituista oman alani työpaikkaa. Tavalliseen tapaan kävin ilmoituksen huolella läpi etsien mahdollisia varoitusmerkkejä, joita voivat kielialan humanistille olla esim. seuraavat ilmaisut: ”korvaus 0,01 euroa/sana”, ”jokapaikanhöylä”, ”pitää kaikki langat käsissään” ja ”palkka kokoaikatyöstä 1800 euroa/kk”.

Ilmoituksesta ei noita tai samantyylisiä ilmaisuja löytynyt, joten päätin hakea työpaikkaa. Tiesin olevani hyvä hakija, mutta osasin arvata, että suurimmalla osalla muistakin hakijoista olisi todella samanlainen ellei peräti identtinen tausta kanssani, eli juuri oikea tutkinto sivuaineita myöten ja monta vuotta työkokemusta. Ajattelin, että yksi seikka voisi kuitenkin olla selvä lisäetu minulle: minulla oli lukuisia blogitekstejä aiheista, joihin työpaikka liittyi!

Sain yhteydenoton työnantajalta: sieltä kyseltiin palkkatoivetta, jota ilmoituksessa ei ollut pyydetty. Arvelin pääseväni haastatteluun, mikäli palkkatoive osuisi kohdalleen. Ilmoitin kohtuullisen palkan, jonka voisin hyväksyä, mikäli työtä minulle lopulta tarjottaisiin. Ilokseni sain haastattelukutsun!

Valmistauduin huolella ja kiinnostuin sitä enemmän yrityksestä, mitä enemmän tein taustatyötä. Huomasin katsovani kyseisestä firmasta englanninkielisiä videoita jopa vapaa-ajallani ja sellaisista aiheista, joista ei varmasti kysyttäisi mitään.

Ensimmäisestä haastattelusta jäi mukava olo ja tiesin onnistuneeni, mutta taaskin arvelin muiden hakijoiden pärjäävän hyvin samantyylisesti kuin minä. Keksin joka tapauksessa hyviä vastauksia toisinaan pienimpiäkin nyansseja myöten, sillä minulla oli menneen työkokemukseni ansiosta niin tarkka käsitys siitä, millaista uusi työ tulisi olemaan. Korostin innokkuuttani kaiken osaamisen lisäksi; olinhan jopa blogannut lukuisia kertoja firman pääasiallisesta aihealueesta.

Pian minulle soitettiin toisesta haastattelusta! Olin innoissani mutta samalla yritin pitää pään kylmänä, jotta pettymys ei olisi liian suuri, mikäli en saisi paikkaa. Kun toinenkin haastattelu oli onnistuneesti takana, jouduin vielä odottamaan, pääsisinkö seuraavaan vaiheeseen eli niiden hakijoiden joukkoon, joiden taitoja testattaisiin tehtävien avulla. Olin osannut kysyä tehtävistä jo ennen kuin niistä kerrottiin haastattelussa, mutta firma halusi haastatella kaikki jatkoon päässeet ennen kuin tehtäviä lähetettäisiin kenellekään. Saatoin vain tykönäni aprikoida, kuinka monta hakijaa pääsisi kolmanteen vaiheeseen (myöhemmin sain kuulla lukumäärän, joka oli muistaakseni 3 tai 4).

Kun minulle sitten pari päivää myöhemmin lähetettiin tieto jatkoonpääsystä neljän tehtävän kera, olin totta kai mielissäni. Koska olin päässyt jo niin pitkälle, en tietenkään palauttaisi tehtäviä pelkästään kelvollisina, vaan huippuhyvinä. Siksi käytinkin niihin paljon aikaa, varmasti useita tunteja enemmän kuin mitä kyseisiin teksteihin käytettäisiin, jos ne tehtäisiin työajalla palkkatyönä. Palautin tehtävät yhtenä maaliskuisena maanantaina ja jäin odottamaan jatkoa.

Miehellä oli koko prosessin ajan ollut luottavainen olo ja hän käskikin pitämään puhelimen lähellä sitä hetkeä varten, kun firmasta soitettaisiin. Kun puhelin sitten saman viikon keskiviikkona soi ja tunnistin heti suuntanumerosta, että puhelu tuli maasta, jossa firman pääkonttori sijaitsee, vastasin positiivisen jännittyneenä. Vaihdoimme muutaman sanan säästä, kunnes kuulin ihania uutisia: haastattelut olivat kuulemma menneet hienosti, haastattelijat olivat pitäneet minusta ja työnäytteeni oli todella vahva, ja kaiken sen johdosta paikkaa haluttiin tarjota minulle! Se oli käsittämättömän tunteellinen ja ainutlaatuinen hetki. Kiitellessäni soittajaa upeasta tilaisuudesta miehen ja minun katseet kohtasivat; viestimme ilmein ja peukuin, miten mahtavasti minulle oli käynyt.

Soittaja kertoi lähettävänsä minulle kirjallisen työtarjouksen hyväksyttäväksi. En vielä siinä vaiheessa tiennyt tarkkaa palkkaa, joten sitäkin ehti vielä jännittämään. Kun sitten näin, että palkka oli suurempi kuin olin pyytänyt, tiesin todella saaneeni kunnollisen työpaikan, mikä on valtava voitto humanistisella alalla! Myös työsuhde-edut yllättivät toisinaan kovin aneemisiin freelancetöihin tottuneen minän. Olin kerrassaan haltioissani!

Vihdoin työt alkoivat. Itse työ ja sisältö kiinnostivat heti alusta alkaen, mutta opeteltavaa ja teknisiä ongelmia piisasi ja koin myös paljon riittämättömyyden tunnetta ja ihan hölmöistäkin asioista: koronan aikainen eristäytyminen oli surkastuttanut sosiaalisia taitojani, joten koin joutuvani ”treenaamaan” jopa sellaisia Teams-puheluita varten, jotka eivät edes varsinaisesti liittyneet työhön, vaan enemmänkin tutustumiseen ja esittäytymisiin. Yhtenäkin viikkona, kun puheluita oli kaltaiselleni introvertille liikaa, halusin vain itkeä työpäivien päätteeksi. Muut eivät sitä varmaan huomanneet, sillä persoonallisuustyyppini vahvuuksiin kuuluu sopeutuminen ja roolien omaksuminen; minä kyllä osaan olla sosiaalinen ja reipas, mutta joskus se on hyvin uuvuttavaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna nuo fiilikset eivät kuitenkaan edes liittyneet vain työhön, sillä rakas ystäväni kuoli syöpään juuri noihin aikoihin. Olin jopa kieltäytynyt menemästä yhteen tärkeimmistä Teams-kokouksista, koska olin luvannut mennä auttamaan ystävääni juuri sinä päivänä (hän ei enää siinä vaiheessa pärjännyt kotonaan yksin, vaan tarvitsi koko ajan turvaksi jonkun). Lopulta kävi niin, että ystäväni kuoli muutama päivä ennen kokousta eli sitä päivää, kun minun piti mennä näkemään häntä. Suru oli valtava, mutta töihin pystyin ilmoittamaan, että pääsisin sittenkin osallistumaan kokoukseen, jee!

Tietysti juuri noihin samoihin aikoihin edellinen työnantajani tarjosi minulle sellaisia töitä, joihin olin jo kuukausia aiemmin suostunut, joten en edes harkinnut sanovani ei. Ja ihmeen hyvin kestinkin parin kuukauden ajan seitsenpäiväistä työviikkoa. Niin hyvin, että kun vihdoin olin saanut edellisen työnantajan työt tehtyä ja minulla oli ensimmäistä kertaa vapaa viikonloppu pitkään aikaan, olin levoton enkä osannut pysyä aloillani. Kun istuin parvekkeen sohvalle tarkoituksenani vain levätä ja olla, näin likaiset parvekekaiteet ja nousin saman tien pesuvatia ja rättiä hakemaan. Kaiteiden pesunkaan jälkeen en ollut tyytyväinen enkä yhtään rauhoittuneempi. Meni pari viikonloppua ennen kuin tuntui, että paluu johonkin normaalimpaan voisi sittenkin olla mahdollista.

Ystävän kuoleman hyväksymistä helpotti se, ettei se suinkaan tullut puun takaa, vaan kyse todellakin oli päivistä, maksimissaan viikoista. Suru ei toki mihinkään katoa, mutta olin niin tilanteen tasalla (ystäväni tapauksessa oli paljon yhtäläisyyksiä äitini viimeisten aikojen kanssa), että tiesin tasan tarkkaan, mitä oli edessä. Osasin olla romantisoimatta odottamiani viimeisiä yhteisiä hetkiä ja keskusteluja; ne harvoin ovat sellaisia kuin elokuvissa.

Töissä oli edessä haastavat ajat, sillä kollegani oli jäämässä kesälomalle. Se tarkoitti karkeasti muotoiltuna sitä, että minun tulisi tehdä 60 tunnin edestä hommia 40 tunnissa viikoittain. Toki kollegani oli tehnyt hommia mahdollisimman paljon etukäteen ja ajoittanut lomansa mahdollisimman hyvään kohtaan kampanjoidemme keskellä, mutta osasin silti odottaa kiirettä ja kaaosta. Ylikuormittuneena en yksinkertaisesti osaa nauttia työstä, jonka kuitenkin yhä uskoin olevan kiinnostavaa ja pitkälti juuri sellaista kuin olin kuvitellut jo paikkaa hakiessani.

Kollegani pitää lomansa kahdessa osassa, ja kun ensimmäinen lomapuolisko päättyi pari viikkoa sitten, menin välittömästi sen jälkeen netin eri terapiasivustoille! Olin kertakaikkisen poikki, olin kokenut painetta joka suunnasta tehdä paremmin, tehdä enemmän ja varsinkin tehdä nopeammin, mutta kun en yksinkertaisesti pysty, vaikka kaikkeni annan! Tuollaisessa mielentilassa lievä pakko-oireinen häiriöni aktivoituu ja alan jäädä kiinni sanoihin; mikään määrä tarkastelua ei vakuuta minua siitä, että sanat ovat varmasti oikein (oikoluku ja editointi totta kai kuuluvat työtehtäviini). Tunsin itseni surkeaksi paskaksi. Enhän edes olisi saanut koko työpaikkaa, jos firma olisi tiennyt, että olen heikkohermoinen, hidas, pakko-oireinen ja kivoiksi tauoiksi tarkoitettuja Teams-puheluita kammoava hyypiö!

Kun kollega palasi ensimmäiseltä lomapuoliskoltaan ja pääsi ajan tasalle parin edellisen viikon tapahtumista (olin lähettänyt hänelle raportin kaikesta tekemästäni), pian hän kiitti minua hyvästä tuurauksesta hymynaaman kera ja kertoi, että kaikkien s-postienkin perusteella olin pärjännyt oikein hyvin. Seuraavat työpäivät myös sujuivat aivan eri tavalla kuin edelliset viikot, sillä on vain niin eri asia jakaa työt kahden ihmisen kesken kuin olla kaikesta vastuussa yksin. Huomasin olevani itseäni kohtaan liian ehdoton ja aivan liian armoton. Tietysti parannettavaa aina löytyy enkä voi olla hommassani täydellinen muutaman kuukauden jälkeen (kollega on ollut firmassa töissä lähemmäs kuusi vuotta), mutta ei minun kuuluisi itseäni täydellisenä surkimuksena pitää, varsinkin kun olen saanut vain hyvää palautetta kielellisistä taidoistani.

Kun työtahti töissä rauhoittui kollegan palattua, mieleni alkoi rauhoittua samaa tahtia. Aloin nähdä asioita selkeämmin. En välttämättä ole niin erilainen kuin ulkomaiset kollegani, jotka tekevät juuri samoja hommia kuin minä. En sittenkään ehkä ole väärässä paikassa. Valtaosa muistakaan työkavereista ei välttämättä aina piittaa Teams-puheluista; niissä on toisinaan varsin kainoja neitoja, jotka eivät paitsi välitä puhua niin eivät myöskään näyttää naamaansa. Itse työhän on kirjallista ja tapahtuu pään sisällä, sosiaalinen reippaus ei ole edes toissijaista vaan tarpeetonta itse työn kannalta, vaikka toki se plussaa on (en onneksi ole hiljaisimmasta päästä, osaan kyllä pälättää, jos tarve vaatii). Suurin osa kirjallista/kielellistä työtä tekevistä on introvertteja, en ole yhtään erikoinen siinäkään asiassa.

Kollegan toinen lomapuolisko on viedä edessä, ja vieläpä useamman päivän pidempänä kuin viimeksi. Helppoa ei tule varmasti olemaan, mutta kyllä sitä muutamat viikot kestää, varsinkin kun sitten palaamme normaaliin. Sitä normaalia kovasti odotan ja siitä uskon myös todella pitäväni: en toivottavasti aivan pian tee samaan aikaan toista työtä ja sure tärkeän ihmisen kuolemaa, joten uskon myös suoriutuvani odottamastani normaaliudesta aiempaa paremmin ja kevyemmin mielin. Ja nämä maistiaiset, joita olen tuosta normaaliudesta jo saanut, tuovat elävästi mieleen maaliskuisen onnen, jota yhä tunnen; olen edelleen kovin onnellinen siitä, että minut valittiin!

Haluan myös kehittyä ja opetella tapoja selviytyä tietyistä tilanteista. Koen, että työssä on sopivasti haasteita, pääsen työskennellessäni lähes aina flow-tilaan, minun on helppo keskittyä eivätkä ajatukseni harhaile työn aikana. Se ei olekaan mikään ihme, koska kyseessä on oman alani työ, ja alan sopivuutta minulle en ole koskaan joutunut epäilemään.

Kenties tärkein merkki siitä, että minun todella kuului saada tämä työpaikka, tulee tässä: yhtenä päivänä tein tavalliseen tapaan töitä tutustuen uusimpiin tuotteisiin, kunnes vastaani osui yhden huivin kuvaus. Arvaatte varmaan, mistä se oli tehty. ”Ylellisestä polyesteristä” tietenkin! Noin harvinainen käsite ei voi olla sattumaa. Blogi ei ollut ihanteellinen paikka tuolle merkilliselle sanavaljakolle, jonka vuosia sitten keksin ja johon niin miellyin, mutta nyt sain kuin sainkin luovan, kielellisen työn, jossa myös ylellisellä polyesterillä on paikkansa!

6 vastausta artikkeliin “Ympyrä sulkeutuu

  1. Olipas mielenkiintoinen juttu ja onnea hyvän työpaikan löytämisestä! Osasin samaistua moneen kohtaan ja fiilikseen ja voin vakuuttaa, että et ole yksin etenkään riittämättömyyden tunteiden kanssa! Itse ajattelen asian niin, että niin kauan kun omassa työssä on enemmän plussia kuin miinuksia ja aamuisin on ihan OK fiilis aloittaa työt, siitä työstä kannattaa myös pitää kiinni.

    Osanottoni myös ystäväsi poismenon johdosta. Ei varmasti ole ollut helppo paikka aloittaa uusia töitä samaan aikaan.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi, onnitteluista ja osanotosta! ❤ Oli kiva kuulla, että juttu kiinnosti ja että pystyit samaistumaan useisiin asioihin.

      Työfilosofiasi kuulostaa viisaalta; jokapäiväistä ja -hetkistä mahtavuutta ei ole realistista odottaa, etenkin kun jo tuo on enemmän kuin tarpeeksi, että plussat voittavat miinukset ja että työ ei harmita edes aamuisin. Sekin on hyvä merkki, jos ikävimpinäkään työpäivinä ei haaveile vanhasta elämästä, siis siitä, jolloin ei vielä ollut kyseisessä työpaikassa, vaan uusi elämä töineen on silti houkuttelevampi vaihtoehto. :)

      Liked by 1 henkilö

  2. jihuu oot palannu! missäs oot luurannu kaikki nämä ajat? oot saanu koulutusta vastaavaa duunia ja se on ihan oikein! tsemppiä duuniin .

    Tykkää

    1. Kiitos kivasta kommentista ja tsempeistä! 💚 Juuri tämän työn saaminen on kyllä tehnyt hyvää haasteineen kaikkineen, ja se yhdessä toisen työn kanssa selittää myös luuraamiseni.😉😄

      Tykkää

  3. Hei, pitkästä aikaa! Kiva, kun joku vielä kirjoittaa pitkiä pohdiskelevia blogijuttuja. Lopetin oman blogini, hääräilen Instagramissa, vaikka se herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Muistelen wanhoja kunnon blogiaikoja. :D Tuo persoonallisuustyyppihomma kolahti. Minua pidetään ekstroverttinä, mutta luultavasti en ole, sillä uuvun helposti varsinkin useamman ihmisen seurassa. Mukaudun ja otan rooleja, joo. Tuttua. Iloa töihin! Ja osanotto ystävän poismenon johdosta. <3

    Tykkää

    1. Moikka, olipa mahtavaa, että löysit tänne vielä! Kiitos ihanasta kommentistasi ja osanotosta. ❤ En ollut tajunnutkaan, että olit kokonaan lopettanut blogin, vaan ajattelin sinun pitävän pitkää taukoa bloggaamisesta. Toivottavasti Instagram on ristiriitaisuudestaan huolimatta mukava alusta; ainakin teoriassa sen voisi ajatella olevan ihanteellinen värikkäille kuvillesi ja kauniille luomuksillesi. :)

      Hauskaa, että pidät nimenomaan pitkistä ja pohdiskelevista blogijutuista; niissä on tosiaan oma viehätyksensä, ja hyvää keskusteluakin voi syntyä (meillähän oli muinoin huvittavia kokemuksia mm. nimistä (yleinen vs. harvinainen nimi!). Mielenkiintoista kuulla, että samaistuit persoonallisuustyyppiasiaan! Minullakin jaksaminen vähenee sitä mukaa, mitä enemmän ihmisiä keskusteluun/tapahtumaan/kokoukseen tms. tulee, vaikka osaan myös aidosti innostua toisten seurasta. Lisäksi pinnallisuus (erityisesti small talk) vähentää jaksamistani merkittävästi: mitä pinnallisempaa keskustelun taso on, sitä haastavampaa se minulle on. Keskustelisin milloin tahansa mieluummin vaikka viidestä aiheesta syvällisemmin kuin 50 aiheesta pintaa raapaisten. Harmi silti, että niin tavallinen asia kuin harmiton jutustelu voi olla niin uuvuttavaa, että kokousten ja vastaavien jälkeen pitää hengitellä syvään ja kerätä voimia; olisikohan elämä kivempaa ja helpompaa ilman tällaisia luonteenpiirteitä? No varmasti olisi, mutta menettäisikö sitä silloin ainakin jossain määrin kiinnostuksen syvällisempiin asioihin? Riippuu varmasti ihmisestä! :)

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Sofia Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s