Ikuisuusprojektin lupaava alku

Aloitin tasan viikko sitten pahasti kesken jääneen ikuisuusprojektini eli kirjan kirjoittamisen.

Ennen tätä uutta starttia olin kirjoittanut kirjaa viimeksi kesällä 2018, tauko oli siis kestänyt melkein puolitoista vuotta.

Nyt tarkoitukseni on jatkaa kirjoittamista säännöllisesti joka viikko, jotta projekti ei vahingossakaan jää enää roikkumaan. Puolitoista vuotta sitten en tiennyt yhtä hyvin kuin nyt, miksi teen mitä teen, ts. millaisiin kirjoitustöihin minun kannattaa käyttää aikaani, joten olen yhä luottavainen sen suhteen, että onnistun kirjan kirjoittamisessa tällä kertaa. Tiedän sen olevan mahdollista, kunhan vain jaksan tehdä tarvittavan työn.

Ilokseni projekti alkoi lupaavasti.

Lähtötilanne ja viikon aikaansaannokset

  • Kirjan varhaisin työnimi, jota käytin vielä viime vuonnakin, on Paskat mä sun yksityisyydestä. Tuo todellakin on ollut vain työnimi, sillä ensinnäkään se ei kuvaa tarinaa kuin vain puolittain, lisäksi en muutenkaan halua kirjan todelliseen nimeen minkäänlaista kirosanaa. Tiesin, että olin miettinyt parempia ja kuvaavampia nimiä jo viime vuonna, mutta olin muistellut, etten keksinyt silloin mitään tarpeeksi hyvää. Tällä viikolla minulle kuitenkin selvisi, että olin sittenkin keksinyt paremman nimen jo viime vuonna. Nimessä on kolme sanaa, joista yksi on yhdyssana. En tiedä, tuleeko siitäkään kirjan lopullinen nimi, mutta ainakin se muistuttaa minua koko ajan kirjan pääsanomasta ja sitoo kirjan kaksi, toisiinsa liittyvää aihetta sopivasti yhteen.
  • Kirjassa oli ennen tätä viikkoa 64 sivua, mikä on ihan mukava aloitusmäärä. Sivumäärä ei kerro mitään mm. tekstin laadusta, minkä vuoksi en kummemmin tarkkailekaan sivumäärää, mutta se osoittaa, että tarinaa on jo jonkin verran kasassa, mikä on lohdullista. Minun ei tarvitse aloittaa nollasta. Se muidenkin ikuisuusprojektiensa parissa kamppailevien kannattaa muistaa, että tehty työ ei koskaan mene hukkaan, kunhan työtä jatkaa.
  • Olen tehnyt yhdestä päähenkilöstä kuvottavan ja epämiellyttävän, ja joutunut miettimään, pitäisikö hänelläkin olla edes joitain hyviä ominaisuuksia. Useinhan sanotaan, ettei kukaan ole läpeensä paha ja että kaikilla on omat hyvät puolensa ja vahvuutensa. Jo aivan pieni taustatyö riitti kertomaan, että todellisia kusipäitä kuitenkin on tutkitusti olemassa, ei siis ole kyse pelkästään omista kokemuksistani tai esim. diagnoosin saaneista psykopaateista: Kusipäitä on neljää eri tyyppiä – kuulostaako jokin tutulta?
  • Viikon aikana olen saanut huomata, että minulle on paljon tärkeämpää, mitä sanotaan kuin miten sanotaan. Toisin sanoen tarinan sisältö on niin oleellinen asia, että upeinkaan kirjoitustyyli, vaikuttavat sanavalinnat, kuvailun tarkkuus ym. eivät pelasta itsessään surkeaa tai mitätöntä tarinaa.

  • Tämä ensimmäinen viikko on sisältänyt enemmänkin ajattelu- kuin kirjoitustyötä. Yksi hyvä sääntö kirjoittajalle onkin, että pitää tietää, mistä kirjoittaa ennen kuin alkaa kirjoittaa: jos kuvittelee tarinan syntyvän päässä samaan aikaan kun tuijottaa tyhjää tietokoneen ruutua edessään, tulee herkästi pettymään. Kun tietää, että tässä luvussa esim. päähenkilö jää kiinni pettämisestä, häntä kohti heitellään esineitä, itketään, raivotaan, naapuri kutsuu paikalle poliisit jne., kirjoittaminen voi lähteä rullaamaan kuin itsestään.
  • Tavallaan on vain hyvä, että vietin niin kauan aikaa erossa romaanista, sillä nyt tiedän varmasti, jaksaako aihe vielä kiinnostaa. On tärkeää viihtyä aiheensa parissa toden teolla, sillä kirjoitusprojekti vie aikaa; jos on jo parin viikon päästä aloituksesta aivan kypsä aiheeseen, on hyvin epätodennäköistä, että projekti koskaan valmistuu. Minua aiheeni onneksi jaksaa aina pöyristyttää sen lisäksi, että se on ajankohtainen ja liian vähän käsitelty.
  • Yksi viikon hienoimmista aikaansaannoksista on uusi nimi päähenkilölle. Edellinen nimi oli ongelmallinen muutamasta syystä, mutta uusi nimi synnyttää juuri oikeanlaisia mielleyhtymiä. Se on suomalainen, ei liian erikoinen tai tavallinen, mutta kuitenkin fiktiivinen, mikä on tärkeää hahmon epämiellyttävyyden takia. En halua, että ketään oikeaa henkilöä sekoitetaan kuvottavaan hahmooni siksi, että heillä on täsmälleen sama etu- ja sukunimi. Keksin uuden nimen pohdittuani asiaa hartaasti ja tutkittuani mm. Väestöliiton sukunimitilastoja.
  • Toinen viikon hienoimmista aikaansaannoksista on toisen päähenkilön motiivien ja tekojen selkeytyminen ja uusi jännittävä käänne. Tätä viikkoa ennen ongelmani kyseisen hahmon kanssa oli liiallinen synkkyys ja surullisuus. Olin epäillyt, jaksanko kirjoittaa aiheesta, joka saa minut alamaihin ilman toivoa paremmasta, sillä hahmon elämä oli yhtä alamäkeä. Alamäkeä se tulee pitkälti olemaan nytkin, koska se on tämän hahmon kohdalla välttämätöntä, mutta nyt tarinaan tulee tragikoominen elementti, jollaista olin etsinyt jo viime vuonna.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen ensimmäisen viikon saldoon!

Tarina on odottanut minua niin kauan, että olen etääntynyt siitä sopivasti. Vielä nyt osaan katsoa sitä ulkopuolisen silmin enkä ole liian kiintynyt tekstiin. Välillä kirjoittajat rakastuvat varsinkin tiettyihin kohtiin kirjoituksissaan niin syvästi, että niiden muokkaaminen saati kokonaan poistaminen on vaikeaa, vaikka tarina parantuisi juuri niin tekemällä.

Toistaiseksi olen saanut parhaat, tarinaa eniten eteenpäin vievät ideat heräämisen jälkeen niin, että olen vielä maannut sängyssä ja nauttinut peiton lämmöstä, mutta ollut kuitenkin täysin valveilla ja silmät auki. Niinä hetkinä olen saanut ratkaisuja sellaisiin ongelmakohtiin, joita olen jo aiemmin pähkäillyt. Melkein kuin jättäisi hammaskeijulle hampaan (=pyynnön hyvästä ideasta) ja aamuun mennessä hammas olisi viety ja tilalle tuotu viisi markkaa (=palkinto kaikesta miettimisestä). Olenkin pohtinut, pitäisikö alkaa jättää hyville hengille jonkinlaisia almuja, minua kun on nyt alussa siunattu niin hykerryttävin ideoin!

4 vastausta artikkeliin “Ikuisuusprojektin lupaava alku

  1. Hienoa, että projekti on nytkähtänyt eteenpäin. En varmaan olisi itse tajunnut ajatella, että tarinan hahmon nimikin kannattaa miettiä tarkkaan. Ei tosiaan varmaan kauhean kiva juttu, jos jossain kirjassa oman niminen tyyppi tekee jotain iljettävää.

    Tykkää

    1. Kiitos! On monia sellaisiakin tapauksia, joissa pärjää pelkällä etunimellä ja joissa ei ole niin väliä, onko henkilön nimi Matti tai Maija, mutta tähän tarinaan tarvitsen myös sukunimen. Jos olisin nimennyt ällöttävän hahmoni vaikka Matti Virtaseksi, kukaan oikea Matti tuskin loukkaantuisi, sillä tuo nimiyhdistelmä on niin yleinen. Mutta heti kun nimiyhdistelmä alkaa harvinaistua, kasvaa riski, että tavallaan hyökkään yksittäisiä, samannimisiä ihmisiä vastaan, vaikkei tarinani liity heihin mitenkään. Siksi oli helpottavaa keksiä jo tässä vaiheessa sopiva nimi, joka viestittää juuri oikeita asioita. :)

      Tykkää

  2. Onnea projektin alkusysäyksestä! :) Nauratti tuo nimi, koska miullakin on pitkään pyörinyt mielessä kirjanalku, jossa on yksi ruma sana, mutta se ei ole vain työnimi, vaan haluan sen jäävän sen nimiseksi. Mitä olen nyt kirjoittamisopinnoissani ja kursseilla oppinut, myös pahiksella tulisi olla joku hyvä ominaisuus. Kukaan ei ole hirviö syntyessään, vaan ”oikeanlaisissa” olosuhteissa ihmisistä kasvaa pahiksia, kuten vaikkapa Jokeri-elokuvasta näkyy (fiktiivisestä tarinastaan huolimatta). Uskoisin, että jos päähenkilö on täydellinen kusipää, jolla ei ole yhtään hyvää ominaisuutta, silloinhan hän on kuin robotti ja sellaista henkilöä kohtaa on vaikea luoda yhteyttä, eikä henkilö ole kovin syvällinen tai uskottava. Kannattaa miettiä henkilön taustoja. Miksi hänestä tuli sellainen kuin tuli? Tarina on ilman muuta tärkeä, olen samaa mieltä. Älä kuitenkaan unohda, miksi lukijasi haluavat lukea kirjan loppuun: he haluavat tietää, miten päähenkilöille käy. Ja se onnistuu luomalla henkinen yhteys. Tiedän, että on olemassa elokuva (en ole itse nähnyt, enkä muista nimeä, mutta tunnilla juttelimme tästä), jossa päähenkilö oli täydellinen kusipää-tappaja, mutta elokuvan tarina oli niin koukuttava, että katsojan oli pakko katsoa se loppuun. Eli summasummarum. Luulen, että olisi turvallisempi valinta luoda joku hyvä ominaisuus, sen ei tarvitse olla iso, mutta sellainen, joka tuo inhimillisen puolen esiin. Tai jos olet nero, niin voit rikkoa sääntöjä. Tavallaan olen sitä mieltä, että säännöt on tehty rikottaviksi, ainakin joissakin tapauksissa :D

    Tykkää

    1. Kiitos sekä kannustuksesta että kokemusten ja vinkkien jakamisesta!

      Pitkälti samantyylisiä ohjeita minunkin käymilläni kirjoituskursseilla on kerrottu. :) On ihan hauskakin miettiä, pätevätkö ne suoraan minun tarinaani vai ei. Toisin sanoen että auttaako tarinaa ja lukukokemusta se, että tekisin ällöttävästä hahmosta kivemman. Tarinassani on nimittäin kolme yhtä tärkeää (pää)henkilöä, ja kaksi heistä on täysin tavallisia ihmisiä, jotka lähtevät hakemaan oikeutta heihin kohdistuneiden rikosten takia. Kolmas eli ällöttävä hahmo on se rikollinen, joka teki kyseiset rikokset. Usein ihmiset eivät sympatiseeraa rikollisia ja samastu heihin muutenkaan. Rikoksia on toki lukemattomia erilaisia eikä esim. veronkiertäjää inhota samalla tavalla kuin sarjamurhaajaa. Minun tarinassani esiintyvä, tositapahtumiin perustuva rikos viestittää, että rikollinen on kuvitellut olevansa kaikkien muiden yläpuolella ja että hän saa tehdä mitä huvittaa säännöistä ja laeista piittaamatta. Jos rikollishahmo onkin joskus esim. mukava tai kohtelias, hän tekee sen vain voittaakseen muiden luottamuksen ja saadakseen heiltä myöhemmin jotain. Noita asioita en halua muuttaa, koska ne kaikki perustuvat tositapahtumiin. Hahmon lapsuudesta tiedän myös paljon (mm. alikontrolloivat vanhemmat, minkä vuoksi hahmo alkaa jo lapsena luulla olevansa koko maailman kuningas).

      Hahmosta tulee siis pakostakin epämiellyttävä, mutta juuri se on tarkoituskin. Inhimillisenä puolena hänellä on uteliaisuus, joka ikävä kyllä menee liian pitkälle. Olen silti kovin mielissäni kommentistasi, sillä tekee hyvää kyseenalaistaa hahmon ällöttävä ja inhimillinen puoli, ts. olla väkisin tekemättä hahmosta liian mätää. Yhdellä kirjoituskurssilla minulle itse asiassa sanottiin, että ällöttävyydestään huolimatta hahmoon pystyi samastumaan (vaikken ollut sitä edes tavoitellut). Ehkä siihen auttaa se, että rikos on aito ja mahdollinen, ei esim. liian raaka tai brutaali.

      Kun mietin läpeensä ällöttäviä hahmoja lukemissani kirjoissa, minulle tulee aina ensimmäiseksi mieleen Edgar Parts Sofi Oksasen kirjasta Kun kyyhkyset katosivat. Savon Sanomat kirjoittaa hahmosta näin:

      ”Keskiössä seisoo kuitenkin Edgar Parts. Oksasen romaanin pohjalta Partsin voi nähdä puhdasverisenä narsistina, joka jo lapsena ryöstää serkultaan äidin. […] Edgar Parts on ihminen, joka kukaan ei haluaisi olla, mutta josta jokainen tunnistaa itsessään osia. Niin halveksuttava kuin Partsin elämänkaari onkin, kukaan ei voi olla varma siitä, millainen persoona itsestä puristuisi esiin totalitaristisessa ihmiskokeessa. […] Hän (Parts) on täydellinen narsisti, jolla olisi loistava ura poliitikkona, toimittajana, näyttelijänä. Hän on hirviö, ja hän on menestyjä.”

      En suinkaan vertaa itseäni Oksaseen enkä hahmoani Partsiin, mutta Oksasen hahmo osoittaa, että jopa suurissa kirjallisissa menestystarinoissa voi/saa olla varsin epämiellyttävä päähenkilö. Oleellista lienee, että tarinassa on myös muita päähenkilöitä, sillä pelkästään ällöttävästä ihmisestä lukeminen voi olla liian raskasta ja yksipuolista.

      Hurjan kiinnostavia juttuja nämä, panin heti korvan taakse ehdotuksesi siltä varalta, että hahmostani meinaa tulla liian hirveä. :)

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.