Talo täyttää 2 v.

Tänään on prikulleen kaksi vuotta siitä, kun talo tuotiin tontille.

Päivämäärä 15.9.2017 tuntuu yhä jännittävältä, eikä ihme, olinhan ostanut pitkälti sian säkissä ja näin talon ensi kertaa tosielämässä katsoessani sen saapumista maantiellä.

Kaksi vuotta on tavallaan pitkä, tavallaan lyhyt aika. Taloprojektia seuranneet tietävät, millaisia odottamattomia käänteitä matkan varrella on koettu. Onneksi kaikki meni lopulta niin onnellisesti sekä rahallisen korvauksen että omien korjaustöidemme suhteen.

Nyt haluan kirjoittaa siitä, viihdynkö talossa ja yleensäkin maalla vai peruisinko koko jutun, jos se vain olisi mahdollista. Palaisinko vanhaan kerrostaloasuntooni tai vastaavaan, jos tämän talotaipaleen voisi maagisesti vain pyyhkäistä pois todellisuudesta? Minähän en nimittäin ole aina viihtynyt talossa. Menneisyydessä siihen oli kolme erillistä syytä, nyt niistä kaksi on kokonaan poissa.

Pahiten viihtyvyyttä häiritsi eri tahojen tekemättömät työt ja se, etten voinut tietää, milloin työt tultaisiin tekemään, jos koskaan. Epävarmuus ja odottelu on ikävä yhtälö. Kun joutuu vääntämään yhdestä jos toisesta asiasta aikataulujen heitellessä pahasti, alkaa väkisinkin epäillä eri tahojen luotettavuutta, vaikka lopulta ne paljastuisivatkin rehdeiksi, aivan niin kuin minun tapauksessani. Epävarmuuden ja odottelun päälle ilmaantui vielä hiiriongelma, joka teki pimeästä talvesta helvetillisen, koska kaamosrasitusta helpottaakseen ei pystynyt hiirten mekkaloinnilta edes nukkumaan. Nyt kaikki työt on tehty hiiriverkkojen asennusta myöten, mikä ei paitsi lisää viihtyvyyttä, vaan vasta nyt pystyn todella viihtymään. Ympärillä ei enää ole sekasortoa, mikään ei enää viestitä keskeneräisyydestä. Saimme viimeisetkin lauta- ja romukasat siivottua pois pari päivää sitten joko kierrättämällä asianmukaisesti tai sahaamalla polttokelpoiset puut ja pinoamalla ne puuvajaan. Juuri sopivasti talon 2-vuotissynttäreille.

Vain pimeälle talvelle en voi tehdä mitään paitsi käyttää halutessani enemmän sähköä eli pitää pihavaloja päällä, mikä toki auttaa omassa pihapiirissämme, joskaan ei muualla. Rantanaapureidenkin kanssa oli juttua siitä, että ”talvia ei kokonaan täällä maalla oikein voisi olla”, vaikka heidän mökkinsä on hieno ja täydellisen talviasuttava. Heidän mukaansa maaseudulla ei talvella ole riittävästi ohjelmaa, kun päivät päättyvät valojen puutteen takia niin aikaisin, ja mm. kaikenlaista kurssitarjontaa on niin paljon enemmän kaupungissa. Veikkaan, että myös monen aina maalla asuvan mielestä maaseutu tarjoaa sulojaan kaikista vähiten juuri talvella. Ei voi uida, lekoilla terassilla, grillata, pelata ulkopelejä, poimia marjoja ja sieniä eikä katsoa lintuja. Talvella maaseutu uinuu yhdessä luonnon kanssa, mikä on kyllä sinällään kunnioitettavaa mutta käytännössä uuvuttavaa.

Suurin inhokkini maalla on autojen häikäisevät, pitkät ajovalot pimeällä maantiellä. Jotkut tolvanat eivät tajua laittaa pitkiä pois päältä, vaikka jalankulkijan yllä olisi minkälainen heijastinliivi tai -vaate. Noina ärsytyksen hetkinä kuvittelen aina, että ne jotka eivät tajua vaihtaa valoja, eivät varmasti itse koskaan kävele yhtään minnekään maantien reunassa, eikä se ajatus lisää sympatioitani alati autoistuvaa maaseutua kohtaan.

Vältän maantieliikkumista pimeällä aina kun mahdollista, ja on minulla muutenkin täällä maalla enemmän suosikkeja kuin inhokkeja. Kirjastopalvelut hipovat erinomaista (saan aina kaikki uutuudet ja muut halutut teokset melkein heti, vaikka pääkaupunkiseudun kirjastoissa olisi monen kymmenen tai jopa sadan ihmisen jono), ja terveydenhoitokin tuntuu pelaavan. Varasin vastikään ajan hammastarkastukseen, ja sain sen kahden kuukauden päähän, kun vastaava odotusaika Helsingissä on vähintään puoli vuotta, ennen saattoi olla kokonaisen vuodenkin.

Tavallaan on kuitenkin helpotus, ettei minun tarvitse olla pelkästään maalla. Työpaikka on Helsingissä, ja työpaikka kuuluukin niihin harvinaisuuksiin, joita maaseudulla ei juurikaan ole valtaväestölle tarjota. Ehkä vain (entinen) kaupunkilainen voi ajatella näin, mutta tuntuisi kummalta asua pysyvästi kunnassa, joka ei pysty työllistämään kuin murto-osan asukkaistaan.

Maalla on väkisin riippuvainen autosta; jotkut sanovat, että auto lisää vapautta. Minä taas koen asian olevan toisin päin, sillä jos ilman autoa ei pärjää, se on kovin rajoittavaa. Jos kävellen, pyörällä tai bussilla ei pääse, vaan on pakko olla auto, mitä vapautta se on? Itse en varmasti viihtyisi maalla, ellen pääsisi siellä juuri mihinkään liikkumalla jalan tai polkupyörällä, jota pidän ”autonani” mm. kauppareissuilla.

Jos saisi valita vain toisen, olen enemmän luonto- kuin kaupunki-ihminen. Reilu viikko sitten palasimme lomalta Alpeilta, ja kun viimeiset vuoristokylät bussimatkallamme vaihtuivat ensimmäisiin sellaisiin kaupunkeihin, joissa oli kerrostaloja, maisema muuttui ankeaksi sillä sekunnilla. Myöskään Suomessa kerrostalolähiöt eivät yhäkään innosta, aivan niin kuin keväällä 2017 keksiessäni koko talo maalla -idean. Nykyiseen kaupunkiasuntoomme Helsingissä olen tyytyväinen vain koska se on miehen poikamiesboksi, joka hänellä oli jo ennen tapaamistamme. Ajatus siitä, että joutuisin nyt tai pian sijoittamaan rahaa asuntoon tällä samalla, kalliilla mutta varsin puliukkoisella seudulla, tuntuu kaukaiselta tai jopa mahdottomalta. Myöskin muut, hienommat ja siten vielä kalliimmat kerrostaloalueet herättävät vain pakokauhua, jos kuvittelen itseni niihin vähänkin pysyvämmin. Talo maalla jopa pimeine talvineen on paljon pienempi paha, ja suuren osan vuotta ei paha ollenkaan!

2 vastausta artikkeliin “Talo täyttää 2 v.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.