We need to talk

Olen jo jonkin aikaa paininut yhden kummallisen mutta merkittävän blogiin liittyvän ongelman kanssa. Ongelma on siitäkin jännä, että se on minulle täysin uusi ja ennenkokematon, vaikka luulin vielä hetki sitten läpikäyneeni kaikki itselleni mahdolliset blogiongelmat, kuten esim. ajoittaisen motivaation puutteen ja blogin osoitteen vaihtumisen yhteydessä tapahtuneen romahduksen.

Kerron tästä tilanteesta, jotta ajatukseni selkiytyisivät ja jotta voisin mahdollisesti saada lukijoilta ideoita tai neuvoja sen suhteen, miten toimia jatkossa.

Näin se alkoi ja muuttui

Kaikkien bloggaajavuosieni aikana olen toivonut, että blogiani luettaisiin. Se on ollut aika lailla itsestäänselvä toive ja pyrkimys, sillä jos ei kaipaa lukijoita, ei ole yhtäkään syytä kirjoittaa julkisesti. Halusin luoda nimenomaan kielellistä sisältöä, vaikka monet muut blogit tuntuivat kuvapainotteisilta ja monet suositut blogit hyvinkin pinnallisilta. Halusin, että voisin herättää ihmisissä ajatuksia teksteilläni, parhaimmillaan saada heidät oivaltamaan jotain uutta.

”Onnistuin” tavoitteissani ehkä liiankin hyvin. Kenties niin hyvin, että se kaikki kääntyi lopulta minua vastaan. Olin luullut, että enemmän lukijoita tarkoittaa automaattisesti ja vääjäämättä enemmän kaikkea muutakin: enemmän keskustelua, enemmän vuorovaikutusta, enemmän mahdollisuuksia, enemmän kaikkea hyvää. En osannut kuvitellakaan, että mitä enemmän lukijoita saan, sitä yksinäisemmäksi tulen blogin kanssa ja sitä enemmän blogi houkuttelee pelkkiä tirkistelijöitä, jotka etsivät täältä herkullista viihdettä eivätkä toivo minulle mitään hyvää.

Mitä se herkullinen viihde sitten on? Itsekään en sitä tiennyt ennen kuin minusta kirjoitettu talojuttu julkaistiin Me Naisissa. Juttu on tuonut kymmeniätuhansia klikkauksia blogiini, ja osa klikkaajista on kiinnostunut taloprojektista siinä määrin, että he ovat lukeneet kaikki tekstini aiheesta.

Oli mukava tulla huomatuksi, mutta saamaani julkisuuteen liittyy myös toinen puoli: tietyt lukijat haluavat pelkkää draamaa. He ovat niin etääntyneitä lukemastaan, että heille minun tositarinani on kuin jokin leffa, johon tarvitaan mehukas loppuratkaisu. Sopu talofirman kanssa ei luonnollisestikaan ole sellainen loppu, vaikka kuka tahansa minun tilanteessani olisi unelmoinut juuri samasta eli riittävästä rahallisesta korvauksesta. Jos Me Naisten tietty lukijakunta olisi saanut päättää, taloprojektistani olisi tullut vuosisadan verisin talotaistelu Suomessa, ja minä olisin ollut sen päätteeksi rahaton ja stressiini syönyt 200-kiloinen lyllerö. Ja siitäkös sitten oltaisiin saatu lisää messevää kirjoitettavaa eri medioihin. Pystyttekö kuvittelemaan, miten paljon enemmän klikkauksia saa otsikko ”Tältä verisen talotaistelun hävinnyt nainen näyttää nyt – paisunut tunnistamattomaksi!” kuin otsikko ”Talokiistaan sopu hyvässä hengessä”?

Kaiken tuon perusteella voi päätellä, etteivät juuri nuo lukijat ole kohdeyleisöäni. Vain sensaatiohakuisten juttujen perässä olevat lukijat luonnollisesti häipyvät, kun haluttu kliimaksi jääkin uupumaan. Minun ei tarvitse kirjoittaa heille, tanssia heidän pillinsä mukaan ja niin edelleen. Minkään tuon ei lopulta tarvitse liikuttaa minua. Se on totta, enkä olekaan pahoillani tai loukkaantunut, vain totaalisen yllättynyt, koska en ole koskaan ennen kokenut vastaavaa. Kirjoitan siis niin kuin aina ennenkin, piste.

Tällaiseksi se voisi mennä

Silti olen pettynyt. Olisi täysin liioiteltua sanoa, että olen menettänyt uskoni ihmisyyteen, mutta tuntemukseni kallistuvat kuitenkin siihen suuntaan. Jos ja kun niin moni lukija ”unohtaa” lukevansa oikeista ihmisistä ja näkee muut vain pelinappuloina omassa hedonian tavoittelussaan, mitä varten kirjoitan blogia ja kenelle? Jos/kun kerran kaipaan lukijoita ja tiedän nyt, mikä myy parhaiten, miksen ala sepittämään blogiin kaikenlaista hekumallista? Sekin olisi luovaa kirjoittamista, kaikki se fiktio suojelisi todellista minääni ja yksityiselämääni, ja suurimmat lukijamassat saisivat, mitä haluavat.

Voisin suhtautua blogikirjoittamiseen kuin kirjoitusharjoituksina. Mässäilisin täällä kaikella ällöttävällä. Tarinoissani kaikki menisi pieleen ja vielä erityisen nololla tavalla, totta kai. Kun kerran olen kirjoittaja, ja kaikki loka ja paska myyvät totuutta paremmin, miksi en hyödyntäisi sellaista keidasta? Ajatella, millaista ihmissuhdedraamaa voisin luoda. Mieheni voisi ensi alkuun käydä huorissa ja tartuttaa minulle sukupuolitaudin (otsikoksi ”Ihana aviomieheni toi Viron-tuliaisena syfiliksen”). Lukijat kiittäisivät ja janoisivat lisää. Kirjoittaisin tulisista riidoistamme (otsikoksi ”Mieheltään syfiliksen saanut vaimo tilittää”). Väkivaltaisten riitojen päätteeksi tappaisin hänet. Sitten kirjoittelisin vankilakuulumisia. Olisin fiktiivisten jorinoiden kertoja ja sillä sipuli. Tirkistelijät saisivat, mitä haluavat, ja minä saisin arvokasta kirjoittamiskokemusta nimenomaan fiktiosta. Jos ja kun kerran haluan luoda, ja kirjoittaminen on valitsemani tapa luoda, miksen loisi jotain sellaista? Kai olen pitänyt totuudenmukaista kerrontaa niin paljon arvokkaampana. Juuri siksi minua jaksaa ihmetyttää, miksi niin moni mieluummin lukee roskaa.

Tässäkö ratkaisu?

Yksi aina mahtava neuvo tässä kohtaa on, että ”Kirjoita ihan mistä tahansa; juuri siitä, mistä kulloinkin haluat”. Se onkin loistava ohje, jota olen jo pitkään noudattanut ja havainnut toimivaksi. Juuri nyt näen kuitenkin esteitä myös tuolle tavalle.

Aina ennen sanoin itselleni, ettei blogiani kuitenkaan kukaan lue. Voin kirjoittaa täällä mistä tahansa, vaikka kuinka kipeistä, syvällisistä tai vaikeista asioista ilman juuri minkäänlaista vaikutusta kehenkään muuhun kuin minuun. Vuoden sisällä minulle on kuitenkin käynyt selväksi, että suurin piirtein kaikki etäisetkin tuttuni lukevat blogiani, vaikka en koskaan siitä heille kertonut ja vaikka olen naimisiinmenon myötä eriniminen kuin ennen, blogiani ei siis löydy vanhalla nimelläni.

On paradoksaalista, että sillä hetkellä kun päätin, etten enää kerro blogistani kenellekään uudelle juttukaverille, kaikki alkoivat löytää sen itsekseen. Kun viime kesänä palasin pitkästä aikaa vanhaan työpaikkaani, moni tietysti kyseli, mitä kaikkea olin tehnyt niinä vuosina, kun olin poissa kyseisestä työstä. Kerroin yhtä sun toista, mutta en puhunut sanallakaan blogista. Ei mennyt kauaa, kun yksi työkaveri löysi Kodin Kuvalehden jutun, pian toinen kertoi tajunneensa, että hänen googlaamansa vegaanisen lasagnen resepti löytyi juuri minun blogistani. Tänä keväänä vanha ala-astekaverini otti yhteyttä sähköpostitse ja kertoi löytäneensä blogini kirjoittamalla Googleen suositut blogit. Viikko sitten sain kuulla melko etäisenä pysyneen sukuni löytäneen blogini ja seuranneen mielenkiinnolla talokuulumisia.

Hienoja juttuja, eikö? Niin olisin itsekin ennen ajatellut, mutta nyt kun tiedän, ettei enemmän lukijoita tarkoita enemmän vuorovaikutusta ja muuta antoisaa, blogikirjoittaminen tuntuu entistä yksisuuntaisemmalta. Jos 10 ihmistä lukisi blogiani, vastavuoroisuuden puute ei haittaisi minua, koska tietäisin sen johtuvan pienenpienestä lukijamäärästä. Mutta kun tuohon lukuun aletaan lisätä nollia, eikä toivottu vuorovaikutuksellisuus siltikään lisäänny, se korostaa sitä tunnetta, että saarnaan täällä itsekseni massoille, joihin minulla ei ole todellista yhteyttä.

”Kirjoita ihan mistä tahansa; juuri siitä, mistä kulloinkin haluat.” En tarkalleen tiedä, mistä haluan kirjoittaa ja miksi nyt kun tiedän, millaiset massat (taloartikkeleiden kautta saadut lukijat) ja ketkä (vanhat tuttuni ja sukulaiseni) lukevat blogiani. Minä en joko tunne heitä ollenkaan/hyvin tai ole kuullut heistä vuosiin. Emme pidä yhteyttä millään tavoin. On outoa kirjoittaa sellaiselle yleisölle. Kirjoitin sitten jotain henkilökohtaisempaa tai asiajutun vaikkapa Muumilaakson tarinoista, tulen joka tapauksessa kertoneeksi itsestäni ja mielenkiinnon kohteistani kuulematta mitään heistä ja heidän elämästään.

Onneksi noiden massojen ja tuttujen lisäksi blogillani on omat vakiolukijansa, jotka ovat tuoneet tänne roppakaupalla kaipaamaani vuorovaikutusta ja rikastuttaneet blogia monin tavoin. Kiitos teille kaikille siitä! ❤ Olen aina osannut arvostaa sitä, mutta nykyään vielä entistäkin enemmän.

Toivottavasti tekstini ei vaikuta täydeltä heprealta. Ehkä joku samaistuukin tähän? En pidä tätä tilannetta tuskaisena, lähinnä kiinnostavana, jota joudun väkisinkin pohtimaan.

14 vastausta artikkeliin “We need to talk

  1. Ensin tipuin kärryiltä mutta sitten ehkä tajusin ajatuksesi. Onhan se outoa tietää, että lukijoita on enemmän kuin tänä kesänä hyttysiä ja sitten kukaan ei kuitenkaan kommentoi tai kiinnostu, ellei tosiaan teksti ole elämää suurempaa draamaa. Ja etenkin, jos jotkut puolitutut lukevat blogia, niin jäähän sitä miettimään väkisinkin, että ”mitähän sekin tästä ajattelee…”

    Toisaalta joku sanoi, että älä julkaise netissä mitään sellaista (tekstiä tai kuvaa) mitä et voisi näyttää mummillesi. Toikin tosin riippuu mummista… :P

    Minusta – tai siis minä ainakin aion kirjoittaa sellaisista asioista, jotka minua itseäni kiinnostavat ja joista pidän ja mitä pohdin. Ketään ei saa loukata, vaikka olenkin joskus jokseenkin suorapuheinen. Jos joku ei ymmärrä sitä mielipiteekseni, josta saa olla eriävä mielipide, niin olkoon mokoma. Kaikki ei ole filosofista tai dramaattista, jotkut täysin hölynpölyhöpötyksiä ja osa ihan vaan arkea.

    Toki mietin välillä omalla kohdalla, että mitä jos oppilaat löytävät blogini. Mutta toisaalta, jos seuraan hyviä tapoja ja makua, ei ammatillani ole väliä mitä bloggaamiseen tulee. Ehkä se rohkaisee oppilaitakin ilmaisemaan omia ajatuksiaan ja huomaamaan, että opettajatkin ovat tavallisia ihmisiä, jotka tekevät tavallisia asioita.

    Tykkää

    1. Kiitos hyvästä pohdinnasta! 💗💛💜 Sinuun ja ymmärrykseesi voi aina luottaa, juuri tuota siis tarkoitin niin massojen kuin puolituttujenkin kohdalla. :)

      Olen ehdottoman samaa mieltä tuostakin, että netissä ei pidä julkaista mitään, mitä ei ole valmis jakamaan kaikkien kanssa, ja se ajatus takaraivossa olen kirjoittanut blogia alusta asti. Silti se ajatus konkretisoituu ja jotenkin muuttaa luonnettaan, kun oppii, että tietyt ihmiset todella lukevat blogiani. Blogeja ja muuta nettimateriaalia on tänä päivänä niin hirvittävästi, että minusta on aina ollut suorastaan ylimielistä ajatella, että ”sekin ja sekin tyyppi varmaan lukee blogiani”, sillä on ollut kaikista todennäköisintä, että heillä ei ole aavistustakaan ja että heitä ei todellakaan kiinnosta. Siksi olen turvallisin mielin voinut jakaa asioita, joita en kyllä ensimmäiseksi enkä välttämättä viimeiseksikään ottaisi puheeksi tiettyjen ihmisten kanssa tavatessani heidät jossain sattumalta. Se jos mikä tuntuu kummalta, mutta ehkä siihen pitää vain tottua.

      Ei sitä taida tuon parempaa linjausta olla kuin että yksinkertaisesti kirjoittaa siitä, mikä kiinnostaa ja pohdituttaa. Niinhän ne parhaat jutut syntyvät. Minustakin myös arkisemmille jutuille pitää olla tilaa, sillä ei sitä aina tahdo pohtia syntyjä syviä.

      Tuntuisi varmaan hassulta, jos oppilaasi löytäisivät blogisi. Toisaalta sen ei tosiaan pitäisi olla millään lailla kamalaa, sillä sisältösi on aina asiallista. Tuskin kukaan oppilas löytäisi mitään ihmeteltävää mm. Lapin-reissuissa, urheiluvaatteissa, koirissa, neuletöissä ja yleisissä tunnelmissa. Silti voisi tuntua oudolta, jos tietäisit jonkun oppilaan jääneen seuraamaan blogiasi, vaikka sinulle ei olisi koskaan tullut mieleenkään kertoa juuri hänelle vaikkapa trikoistasi, Kanarian-kaipuusta ja suhteesta mieheesi. Jaettavissa asioissa ei siis tarvitse olla mitään ihmeellistä tai salattavaa, mutta niistä ei välttämättä tulisi juteltua juuri sen ihmisen kanssa, jonka tiedät lukevan blogiasi. Se ajatus minua jotenkin nyppii oman blogini kohdalla, ja joudun sitä vielä pähkäilemään. :)

      Tykkää

  2. Tunnnistan kovin hyvin turhautumisesi. <3 Itsellenikin tulee sellainen tunne, jos en saa johonkin kirjoitukseen oikein minkäänlaista vastakaikua, kuin huutelisin seinille. Varsinkin jos tunnen antaneeni kirjoituksessa itsestäni paljon, ja aihe on minulle tärkeä, tuntuu kurjalta, jos ketään muuta ei tunnu kiinnostavan.

    Mutta minulle tuli näin lukijana mieleen muutama asia, joiden takia itse harvemmin kommentoin kirjoituksiasi. Toivon, ettet ymmärrä ajatuksiani väärin, siis niin että haluaisin jollakin tavalla neuvoa sinua tai antaa kielteistä palautetta. Nämä ovat vain omakohtaisia kokemuksiani, ja moni muu ajattelee todennäköisesti ihan eri tavalla.

    Ehkä suurin syy, miksi itse kommentoin tekstejäsi aika harvoin, on se, että tekstisi ovat usein niin viisaita ja loppuun asti mietittyjä, että minulla ei tunnu olevan niihin oikein mitään lisättävää. Kun kirjoitat niin taitavasti ja ajatuksella, minulle tulee tunne, että en voi vain kirjoittaa lyhyesti jotain, vaan minunkin pitäisi keksiä jotain “hienoa” sanottavaa. Se ei itseltäni oikein onnistu – yksinkertainen ihminen kun olen. :-D Koen siis kai jonkinlaista rimakauhua.

    Koen myös vähän hankalana sen, jos kommentti ei ilmesty näkyviin heti, vaan vasta bloggaajan hyväksymisen jälkeen. Ymmärrän toki, että bloggaaja haluaa tarkistaa kommentit ennen niiden julkaisemista (varsinkin jos blogiin on tullut epäasiallisia kommentteja), mutta kommentoijan kannalta se on siinä mielessä hankalaa, että kommentoija ei yhtään tiedä, mitä muita kommentteja on ehkä odottamassa hyväksymistä. Joku muu on saattanut kirjoittaa jo jotain samanlaista kuin olen itse aikeissa kirjoittaa, ja se aiheuttaa pientä epävarmuutta. Keskustelua on vähän vaikea käydä, kun kommentit tulevat näkyviin viiveellä.

    Kolmas syy on se, että tykkään lukea blogit syötteenlukijan kautta. Luen kaikki blogit sieltä kerralla ja lähden sitten kommentoimaan niitä blogeja, joihin tuli jotain kommentoitavaa. Jos postauksesta ei näy syötteenlukijassa kuin otsikko tai tekstin alku, päätän käydä lukemassa blogin myöhemmin, ja yleensä se sitten kumminkin unohtuu. Mutta ymmärrän toki tässäkin bloggaajan näkökulman, erityisesti jos kävijäluvut ovat tärkeitä. Kävijäluvut näyttäisivät varmaankin aika masentavilta, jos kaikki lukisivat blogit syötteenlukijan kautta.

    Näistä ajatuksista tuskin oli sinulle mitään apua tai hyötyä, mutta siinä toivossa nämä kumminkin kirjoitin. :-) Sinulla on hieno ja laadukas blogi, ja olet äärimmäisen taitava kirjoittaja. <3

    Tykkää

    1. Kiitos Satu ihanista sanoistasi ja arvokkaasta palautteesta! ❤💜💟 Ylistit tekstejäni niin kauniisti, etten tiedä, mitä sanoa!

      Kokemasi rimakauhu tuntuu hassun herttaiselta, etenkin kun omat kirjoituksesi ovat omalla mukavalla tavallaan niin kattavia ja ajatuksia herättäviä. Olenkin viime aikoina nauttinut teksteistäsi erityisesti ja halunnut kommentoida useampaa, mutta sinun blogiin puolestaan tulee aina niin paljon kommentteja, että yleensä ainakin 5-10 muuta ihmistä on jo ehtinyt kirjoittaa edes osittain samat asiat, mitä olisin itsekin sanonut. Esim. pierujoogan kohdalla minulle tuli heti hajuhaitta mieleen, ja kommenttien puolella huomasin monen muunkin jo ihmetelleen samaa. Joka tapauksessa olen viihtynyt blogissasi ja pohdintojesi ja valokuviesi keskellä upeasti jo kauan, joten minulle merkitsee valtavasti se, että omat tekstini ovat juuri sinun mielestäsi viisaita ja viimeisteltyjä. 😻

      En harmistunut lainkaan ajatuksistasi, päinvastoin arvostan kovasti palautettasi. Ymmärrän, että kommenttien hyväksyminen ennen julkaisua ei ole paras keino saada runsaasti lisää kommentteja, moni muukin kaiketi jakaa saman mielipiteen. Saan todella harvoin asiattomia kommentteja, eli ehkä voisin harkita kommenttiasetusten muuttamista. Itseäni on häirinnyt omalla blogipohjallani se, että kommentit ikään kuin katoavat kuin tuhka tuuleen lähetyksen jälkeen, eli kommentoija ei saa edes ilmoitusta siitä, että kommentti odottaa hyväksyntää.

      Tuo syötteenlukija-asia on minulle vieraampi. Mikäköhän määrittää, milloin syötteenlukijassa näkyy vain otsikko tai postauksen alku ja milloin enemmän tekstiä? Liittyyköhän tuohon mitenkään kunkin blogin omalta sivulta löytyvä (mikäli sitä löytyy) RSS-syöte(painike)? Minä nimittäin saisin sellaisen helposti liitettyä blogin sivupalkkiin, mutta en ole juuri koskaan ajatellut syöteasioita. Kävijämääriä en (enää) sure, nyt kun tiedän, ettei enemmän kävijöitä tarkoita enemmän onnea. :)

      Ajatuksistasi oli hurjasti hyötyä ja iloa, kiitos tuhannesti niistä! 💗 Täytyykin hetikohta palata sinun Matinkylä-postaukseen, joka keskeytyi minulla viimeksi; Suomi-jutut kaiken Kolumbian väriloiston keskellä tuovat blogiisi jännän kontrastin. :)

      Tykkää

      1. Pus pus! <3 Kiitos itsellesi kauniista sanoista. Sait muuten niin kovin ankealta tuntuneen aamun tuntumaan paljon paremmalta. <3

        Syötteenlukijan asetukset riippuvat varmaan blogipohjasta. Bloggerissa on muistaakseni jossakin sellainen kohta, jossa voi määrittää sen, mitä haluaa syötteenlukijassa näkyvän (otsikko, tekstin alku vai koko teksti). WordPress on minulle ihan vieras, joten en osaa sanoa sen asetuksista. Mutta eipä tämä syötteenlukija-asia niin iso "ongelma" ole, koska varmaan aika harva lukee blogeja sellaisen kautta. Minä olenkin tainnut jämähtää jonnekin kivikaudelle. :-D

        Tykkää

      2. Ihanaa, jos pystyin tuomaan aamuusi edes hitusen siitä ilosta, mitä sinä olet tuonut minulle! ❤

        Kiitos noista syötteenlukijatiedoista! Vaikea juu sanoa eri blogialustojen yhteensopivuudesta ja osin käyttöasteestakin. Tavallaan tosiaan tuntuu siltä, ettei juuri kukaan seuraa blogeja syötteenlukijan kautta, mutta sitten taas toisaalta tiedän syötteiden olevan hyvinkin tärkeitä niille ihmisille, jotka ovat syötteiden perään. En joka tapauksessa häviä mitään selvittämällä WordPressin RSS-syöteasian ja mahdollisesti lisäämällä syötepalkin blogiin, joten olen iloinen, että vinkkasit minua siitä. Minulla on sydämessäni erityinen paikka kivikauden aikaisille ihmisille! ;-D

        Tykkää

  3. Minä en kirjoita blogia, mutta minulla on ”blogimainen”, julkinen instagram-tili, johon kuvien lisäksi kirjoitan useampia rivejä kuin moni muu. Minulla on seuraajina muutamia oppilaitani ja se on mielestäni todella hyvä asia. Jos heitä ei olisi, pelkään, että voisin jotenkin vain unohtaa netin julkisuuden. Nyt kun tiedän lukijoina varmasti olevan oppilaita (jotka kiltisti klikkaavat tykkäämisensä joka juttuun, ja yleensä aina ensimmäisinä jopa :) tulen varmemmin kirjoittaneeksi vain sellaista ja julkaiseeksi vain sellaisia kuvia, jotka voin jakaa ihan kaikkien kanssa, oppilaittenkin.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi! Suloista, että oppilaasi eivät pelkästään seuraa julkaisujasi, vaan myös tykkäävät niistä ensimmäisten joukossa. :) On tosiaan hienoa, että seuraajiesi keskuudessa on myös oppilaita ja että he muistuttavat sinua netin luonteesta joka kerta, kun julkaiset. On huojentavaa, kun ei tarvitse arvuutella, mitä voi julkaista ja kenelle oppilaiden asettaessa sopivat rajat.

      Tykkää

  4. Täällä anonyymi lukija, joka ei yleensä kommentoi mitään. Luen blogeja kuten naistenlehtiä: ajankuluna, viihteenä, saadakseni uusia ajatuksia ja tietoa. En minä lehtien yleisönosastoonkaan kirjoittele. En ole ajatellut sitä tirkistelynä, mutta ehkä se siltä tuntuu siellä toisella puolella. Sitä en tarkoita. Kiitos sinulle mielenkiitoisesta luettavasta. Terveisin Liisa Inkeri

    Tykkää

    1. Kiitos kovasti kommentistasi! 💜 Mukava kuulla, että olet löytänyt blogista kiinnostavaa luettavaa. Uskon, että moni lukija ajattelee juuri samoin kuin sinä eli ei lähes koskaan kommentoi, vaikka teksti olisikin tavalla tai toisella mieluista. Se on oikein sopivaa käytöstä eikä kuulu omissa kirjoissani tirkistelyn piiriin. :)

      Tirkistelijöitä sain ainoastaan minusta ja talosta kirjoitettujen artikkeleiden kautta; tuhannet ihmiset ohjautuivat niitä kautta blogiini, eivätkä kaikki heistä kiinnostuneet taloprojektista ikään kuin ”normaaleina” ihmisinä, vaan osa näki projektissa kunnon itkudraaman ainekset. Kun huomasin, että kaikki eivät toivokaan minulle onnellista loppua, vaan pettyvät siihen, että asia saatiin niin mukavasti ja helposti hoidettua (traagista loppua ei siis tullutkaan), se oli minulle täysin odottamatonta. Inhimillisemmät lukijat, kuten sinä, ovat aina enemmän kuin tervetulleita blogiini. 😊

      Tykkää

  5. no jo on kiva kuva! paisunut nainen viikatteen kanssa,otteet on hurjat ja rikkaruohot saa kyytiä mukana lentää ehkä hiukan multaakin… älä nyt hemmetissä lopeta! niin se vaan on että karavaani kulkee ja koirat haukkuu. terkut jäbä

    Tykkää

    1. Kiitos kannustuksesta ja osuvasta symboliikasta! Elämä tarjoaa toisinaan raivattavaa ja raivottavaa, ja tuosta yhdistelmästä pääsee parhaiten eroon viikatteen avulla. Tosielämässä ei onneksi tarvitse paisua, kun päästää höyryjä ulos ulkona riehumalla. Se välittyy suotuisasti sitten blogiinkin ja muuhun elämään. :)

      Tykkää

  6. Olen seurannut blogiasi jo pidempään, mutten muista, olenko aiemmin kommentoinut mitään. Nyt tuntui kuitenkin sopivalta hetkeltä kommentoida, etten näytä vain kävijätilastojen draamaa odottavalta tirkistelijältä. Draaman sijaan olen tykännyt lukea ajatuksiasi erityisesti tavaran karsimisesta, työelämästä ja rahasta. Minitalosi kuulosti ennen kaikkia noita hankaluuksia oikein unelmalta, toivottavasti kaikki kääntyy vihdoin talon kanssa parhain päin. :)

    Tykkää

    1. Kiitos kivasta kommentistasi, Kristen! On aina mahtavaa kuulla aiemmin hiljaisina pysyneistä lukijoista. Arvostan kovasti myös palautettasi aiheiden suhteen; moni bloggaaja ei saa läheskään tarpeeksi palautetta lukijoilta eikä siksi tiedä, millaista sisältöä (nimenomaan pitempään seuranneet) lukijat kaipaisivat. Ne jutut, joista tulee suosittuja Googlen kautta, eivät välttämättä ole vakioseuraajien lempiaiheita, eli Googlenkaan perusteella ei voi päätellä lukijoiden haluja.

      En onneksi pidä tirkistelijöinä keitään muita kuin vain draaman perässä juoksevia, minusta ja talosta kirjoitettujen artikkeleiden kautta saatuja ”lukijoita”, jotka pettyvät kaiken sujuessa hyvin, mutta oli silti ihana kuulla sinusta. ❤ Talon kanssa näyttää lupaavalta, tosin kattoa ei ole vielä avattu. Sain juuri uudet paneelit hommattua, eli pian vesivahingonkin laajuus selviää. :)

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.