Pakana pyhiinvaelluksella ja Home sweet home

Kerron alla parista lukukokemuksesta.

Pentti Korpelan Pakana pyhiinvaelluksella – kuusi viikkoa Jaakopintiellä (2017) on ensimmäinen kirja, jonka koskaan otin blogin kautta vastaan. Innostuin kirjasta, sillä Pentti Korpela on poikaystävälleni ja minulle tuttu ”Madeiran Pena”; monta kertaa hehkuttamani luotto-opuskirjamme Madeira – patikoitsijan paratiisi: reittejä helpoista vaativiin (2010) on juuri Korpelan kirjoittama.

Kustantaja Nordbooks kuvaa pyhiinvaelluskirjaa seuraavasti:

Camino Santiago on suuri seikkailu, jollaisen kokee vain kerran elämässään. Se on legendaarinen vaellusreitti, jolle mahtuu yhtä monta tarinaa kuin vaeltajaakin. Suomalaismiehen 900 kilometrin taival vie Etelä-Ranskasta Espanjan läpi Atlantin rannikolle. […]

Teos on samalla kuin kävelevä Pohjois-Espanjan tietosanakirja. Mukana myös kulkijan ottamia valokuvia.

Pidin kirjasta. Kuvaukset reitin varrelta olivat tarkkoja, ja tarina eteni elokuvan omaisesti mielessäni. Kirja myös osoitti, että niin innokas patikoitsija kuin itse olenkin, en usko koskaan haluavani Santiago de Compostelaan vievälle pyhiinvaellusreitille. Korpela nimittäin kuvaa varsin osuvasti myös muita vaeltajia ja heidän asenteitaan. Polulla tuntuu vallitsevan kilpailu siitä, kuka kulkijoista on ”pyhin”, mikä tietysti paradoksaalisesti vesittää koko vaelluksen idean.

Korpela yrittää olla avoin ja tutustua muihin ihmisiin (heihin kun mahdollisesti törmää vaelluksen aikana monta kertaa), mutta yllättävänkin monet (miehet) ovat kumman ylimielisiä ja egoistisia. Samaiset ihmiset eivät monestikaan tunnu ymmärtävän suomalaisia tapoja, vaan tulkitsevat esim. hiljaa olemisen töykeäksi. Todellista yhteyttä ei tunnu syntyvän oikeastaan yhdenkään kulkijan kanssa. Samastuin Korpelan kokemuksiin ulkopuolisuudesta monessa kohdassa, erityisesti silloin kun hän kertoo small talkin ja muun joutavan jutustelun vaikeudesta. Itse vihaan etenkin small talkin kavalaa serkkua eli nopeita sutkautuksia ja läpänheittoa, vaikka oma maisterin tutkintoni on small talkin luvatusta kielestä eli englannista. Tykkään töksäyttää amerikkalaisille ja varsinkin irlantilaisille tiukkaa tekstiä heidän vielä ihmetellessä, miten tuo tyyppi jo nyt meni ilman lämmittelyjä suoraan asiaan.

Korpelan vaelluskokemus on muutenkin kaukana hohdokkaasta: reitti on pitkääkin pidempi ja fyysisesti raskas, varusteet kastuvat marras-joulukuun säissä useimpina päivinä eivätkä kuivu kylmissä ja kosteissa majapaikoissa seuraavan päivän urakkaan. (Jos taas valitsee vaellukselle otollisemman ajankohdan eli myöhäisen kevään tai kesän, reitillä on silloin väkeä tungokseksi asti ja majapaikatkin siten todennäköisesti täynnä.) Vaelluksen aikana mielellä on aikaa työstää monia kipeitäkin menneisyyden kokemuksia, mikä on omiaan lyttäämään kulkijan tunnelmaa entisestään. Lukijalle Korpelan henkilökohtaiset tarinat ja havainnot ovat kuitenkin kiintoisaa ja joskus huvittavaakin luettavaa.

Kirjaa voi suositella kaikille, jotka vähääkään pitävät vaelluskirjoista (vertaa esim. Cheryl Strayedin kirjaan Villi vaellus (2013), jonka elokuvaversiossa Reese Witherspoon näyttelee). Jos suunnittelee pyhiinvaellukselle lähtemistä edes puolitosissaan, etenkin silloin olisi suorastaan hölmöä olla lukematta Korpelan kirjaa.

pentti korpela pakana pyhiinvaelluksella pekka aittakumpu home sweet home

Siirrytään sitten Pekka Aittakummun kirjaan Home sweet home (2017), jota mainostetaan Suomen ensimmäisenä hometaloromaanina. Kiinnostuin kirjasta lukunäytteen perusteella ja varsinkin nykyisellä omalla tontillani olevien hometalojen takia. Toivoin, että kirja vastaisi moniin mielessäni oleviin kysymyksiin, kuten siihen, kuinka vaarallista home todellisuudessa on, ja voiko hometaloa pelastaa tai onko se ylipäänsä kannattavaa.

Kirjan kustantaja Arktinen Banaani kuvaa teosta näin:

Rajalat ovat haaveilleet omakotitalosta viisi vuotta, säästäneet sitä varten pääomaa kolme vuotta ja etsineet sopivaa netissä ja asuntonäytöillä yli vuoden. Sopiva talo löytyy notkosta, omasta rauhasta, keskeltä kolmentuhannen neliön hoidettua pihaa. Kaupanpäälle tulevat leikkimökki, hiekkalaatikko ja mansikkamaa. Myyjä ylistää taloa, kuinka helppoa siellä on ollut hengittää.

Unelma onnesta muuttuu painajaiseksi, kun uusi koti paljastuu hometaloksi. Seuraa pitkä ja hankala selvitysten sarja, jonka kulussa horjuvat paitsi talous ja terveys myös hermot ja avioliitto. Silti vastaus on aina sama: talosta otetut näytteet alittavat lievästi mikrobipitoisuuksille asetetut raja-arvot, eikä niillä ole oikeudellista näyttöä.

Kirja on Aittakummun ensimmäinen, ja hurjan koukuttava teos! Luin sitä kuin parhainta jännäriä, mitä jännitysromaaneja lukevan isäni oli hivenen vaikea ymmärtää. Miten hometalosta kertova romaani voi olla kuin jännäri, kun mitään rikosta ei tapahdu, ketään ei murhata eikä juttua johda kaiken kokenut ja nähnyt viisas etsivä? Itse asiassa hometaloromaanista löytyvät kaikki nuo elementit. Hometalon myyminen eteenpäin voidaan laskea rikokseksi. Hometalo murhaa uudet asukkaat hitaasti mutta varmasti. Etsiväksi puolestaan joutuu uhri itse eli hometalon asukki joutuessaan taistelemaan byrokratian kanssa homepitoisuuksien raja-arvoista ja oikeuksistaan talon ostajana.

Vaikka teos on fiktiivinen, se perustuu ilmeisen vankasti Aittakummun omiin kokemuksiin hometalossa asumisesta. Kirjassa oleva asiatieto on kaikki totta: Suomessa on valtavasti hometaloja, ja moni altistuu homeille tietämättään juuri nytkin. Moni ei edes tiedosta, että ”mummonmökin haju” on hyvin todennäköisesti homeen hajua. Varsinkin vanhemmat sukupolvet vähättelevät homeen aiheuttamia terveyshaittoja ja leimaavat ne toisinaan kokonaan uhrin mielen tuotoksiksi ja harhoiksi.

Kutkuttava tarina ja asiatieto harvoin yhdistyvät toisiinsa niin saumattomasti kuin Aittakummun esikoisteoksessa. Sain myös vastaukset omassa mielessäni olleisiin kysymyksiin. Viime keväänä blogissakin esittelemiäni ja sukumme omistamia hometaloja on mahdoton korjata kustannustehokkaasti. Jos/kun jokainen pinta ja varsinkin sisus pitäisi vaihtaa, silloin tulee reilusti edullisemmaksi ostaa kokonaan uusi talo. Onneksi en tarvitse tontillamme olevia ylimääräisiä taloja enkä koskaan laskenut mitään niiden varaan. On silti surullista, mitä kymmenien vuosien asumattomuus tekee taloille, jotka voisivat tänä päivänä olla täysin toisenlaisessa kunnossa, mikäli niissä olisi asuttu ja/tai niitä olisi hoidettu oikein.

Kirja kannattaa lukea jo yksistään sen viihdyttävyyden ja opetusarvon vuoksi, mutta erityisesti silloin, jos leikilläänkään harkitsee vanhan omakotitalon tai rivitaloasunnon ostamista. Kirjan lukija voi välttyä kohtalokkaalta, epäterveelliseltä ja kalliilta virheeltä. Minulle jäi kirjasta päällimmäiseksi mieleen tämä opetus: jos katsomassasi talossa on valesokkeli tai vähänkään sen tapainen, juokse äläkä katso taaksesi! Kaikki lukemani lähteet vahvistavat, että valesokkeli lähestulkoon takaa rakenteiden (nopean) homehtumisen, eikä sitä siksi olekaan enää vuosikymmeniin valittu talojen perustustavaksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.