Kihlauksen purkaminen

Tämä ei ole niin dramaattista kuin miltä se otsikon perusteella ehkä kuulostaa, mutta purin todellakin kihlauksemme ja haluan haastaa itseni pohtimaan aihetta laajemminkin.

Olen ollut parisuhteessa saman ihmisen kanssa kahdeksan ja puoli vuotta, niistä kuusi ja puoli vuotta kihloissa. Kihloihin mennessä kummallekin oli selvää, että kihlaus on lupaus avioliitosta, vaikka nykyään se ei sitä kaikille tarkoitakaan. Minä olin meistä se innokkaampi kihloihin menijä. Poikaystäväkin halusi (tai suostui) kihloihin, mutta hän korosti, ettei ollut valmis menemään naimisiin vielä vuoteen tai pariin. Minulle se sopi mukisematta, olisimmehan olleet parin vuoden päästä ”vasta” neljä vuotta yhdessä, ja voisimme hyvin mennä naimisiin oltuamme yhdessä vaikkapa viisi vuotta. Sekin oli jo puhuttu, että mitään varsinaisia häitä ei pidettäisi, vaan menisimme toimituksen jälkeen syömään vain kaikista lähimpien sukulaisten ja ystävien kanssa. (Itse en koskaan ole halunnut häitä, kirkossa varsinkaan, ja olin siinä käsityksessä, että häät ovat muutenkin lähes aina naisen juttu ja että olen todellinen unelmamorsian, kun en halua rahojamme käytettävän yhden illan kestäviin juhliin, vaan esim. matkustamiseen, mistä me kumpikin nautimme suunnattomasti.)

Kun yhteisiä vuosia oli kertynyt juurikin ne viisi, löysin netistä hääpuvuksi sopivan mekon, joka oli mielettömässä alennuksessa, ja tilasin sen. Ostin samaan syssyyn myös hääkengät. Laskin, että rahallinen menetys olisi minimaalinen, mikäli en koskaan käyttäisi vermeitä. Kun otin naimisiinmenon puheeksi poikaystävän kanssa, se ei kummemmin herättänyt hänessä ajatuksia puolesta tai vastaan. Aiheesta oli sinänsä helppo puhua, mutta huomasin, että hän ei ollut pohtinut naimisiinmenoa ollenkaan. Tuntui hassulta, että aihe, joka oli ollut omassa mielessäni aika useinkin menneinä vuosina, ei ollut varsinaisesti koskaan ollut hänen mielessään. Kun se valkeni minulle, kysyin tietysti, halusiko hän ylipäänsä kanssani naimisiin. Hänen vastauksensa siihen oli 100-prosenttisella varmuudella ”kyllä”, aika vain ei vielä ollut kypsä.

Kun vuodet jatkoivat vierimistään eikä naimisiinmeno ollut missään vaiheessa kiinnostanut miestä yhtään aiempaa enempää, kysyin häneltä kerran hyvin ystävällismieliseen ja uteliaaseen sävyyn, että kun hän suostui kanssani kihloihin, milloin hän ajatteli meidän menevän naimisiin vai ajatteliko ollenkaan, ja että jos ei ajatellut, niin millaisena hän näki tulevan elämämme. Mietittyään kysymyksiäni hetken hän sai sanottua, että oli ajatellut ”asioiden kulkevan omalla painollaan” ja että naimisiin mentäisiin ”luonnollisesti”. Kysyin, mitä tuollaiset lausumat todellisuudessa tarkoittavat. Sillä eihän naimisiinmeno tapahdu ”omalla painollaan” tai ”luonnollisesti”, koska se ei ole mikään luonnonilmiö. Naimisiinmeno ei tapahdu luonnostaan niin kuin sadepisarat tippuvat taivaalta tai krookukset puskevat itsensä mullan läpi keväisin. Poikaystävä joutui myöntämään, että niinhän se on, ja hän pahoitteli omaa hölmöyttään ja saamattomuuttaan, mutta mitään selvyyttä asiaan ei kuitenkaan taaskaan saatu. Minun ei tarvinnut tivata häneltä parempia vastauksia, koska hänen sepityksensä kertoivat enemmän kuin tarpeeksi eli sen, että asia ei ollut hänelle hitusenkaan tärkeä. Vein ostamani häämekon ja -kengät kierrätykseen, ja oloni parani välittömästi. Kaikki se odottaminen oli ollut niin turhauttavaa, ja vihdoin se oli ohi.

En koskaan esittänyt miehelle uhkavaatimusta, että nyt joko mennään naimisiin tai erotaan, sillä en luonnollisesti halua itsekään sellaiseen liittoon, mihin toinen ei halua. En olisi halunnut edes kihloja, jos olisin tiennyt, kuinka yksipuolisesta sopimuksesta lopulta olikaan kyse. Juuri siksi purinkin kihlauksen. Minua melkein puistattaa ajatus, että olin jo toistamiseen elämäni aikana haluamattani feikkikihloissa (ensimmäisistä on jo yli 10 vuotta, ja silloinen suhde silloisen poikaystävän kanssa kesti neljä vuotta). Ensimmäisten pieleen menneiden kihlojen jälkeen minulle oli erityisen tärkeää, että toisista kihloista tulee kunnolliset ja myös viimeiset, tai muutoin en mene kihloihin. Kunnolliset nämä tuoreimmatkaan eivät olleet, mutta viimeiset taatusti ovat. Jos vielä joskus menisinkin naimisiin, se tapahtuisi marssimalla suoraan maistraattiin. Kaiken kokemani jälkeen koko sanalla kihlaus on irvokas kaiku.

Lukiessani kihlauksen purkamisesta löysin mielenkiintoisen määritelmän sille, mitä kihlaus tarkoittaa. Määritelmä on harvinaisen ymmärrettävä ja selkokielinen.

Kihlaus eli kihloihin meno

Monet parit menevät kihloihin, kun he haluavat ilmaista, että he ovat yhdessä vakituisesti.

Ennen kihlaus tarkoitti, että pari aikoo mennä naimisiin eli solmia avioliiton. Avioliiton voi solmia kuitenkin myös ilman kihlausta. (Lähde: http://www.seteke.fi/avoliitto.html)

Pidän yllättävänkin paljon tuosta määritelmästä, että kihlaus on nykyään vakituisen suhteen merkki. Se olisi kelvannut minullekin, eli jos olisimme yhdessä poikaystäväni kanssa sopineet tuollaisesta kihlauksesta, olisin ollut ja olisin vieläkin mielissäni. Tämän uuden määritelmän mukaan kihlaus on nimittäin lopullinen määränpää, ei välivaihe ennen vihkiytymistä. Koska kuitenkin olimme varta vasten puhuneet avioliitosta eli käsityksemme kihlautumisesta noudatti vanhoja perinteitä, minulle nämä vuodet ovat tuntuneet pahasti venähtäneeltä välivaiheelta, joka ei koskaan johda siihen määränpäähän, mihin sen piti.

Yli vuosi sitten jouluna lakkasin käyttämästä kihlasormusta, ja jatkoin kokeilua pari kuukautta. Sormus kuitenkin palasi nimettömääni poikaystävän toiveesta. Viime syksynä lakkasin taas pitämästä sormusta, ja ilmoitin poikaystävälle virallisesti, että en enää käytä sitä ja että hän ei ole sulhaseni, siippani tai kihlattuni, vaan tästä lähtien pelkkä poikaystävä, ja puhtaasti hänen omasta tahdostaan. Hän järkyttyi uutisistani, ja on tuosta hetkestä lähtien pitänyt omaa kihlasormustaan paljon aiempaa useammin sormessaan. Hah! En tiedä, mitä hän kuvittelee sen symboloivan kaikkien näiden ”kihla”vuosien jälkeen, enkä ole asiaa tiedustellut, mutta kysyn sitä kyllä jossain vaiheessa, mikäli haluan kuulla lisää satuja luonnonilmiöistä.

Blogissa ja arjessakin olen aina käyttänyt poikaystävästä sanaa mies, koska ensinnäkin hän on mies (no shit!) ja toisekseen hän on sen verran minua vanhempi, että poikaystävästä puhuminen on tuntunut hivenen naurettavalta. Sana miesystävä olisi fiksumpi miehen iän takia, mutta minulle tulee miesystävästä mieleen noin kolme kuukautta kestänyt suhde, minkä vuoksi koen sen ilmaisun olevan kaikista huonoin kuvaamaan tilannettamme. En enää halua käyttää poikaystävästä sanaa mies, koska siitä tulee ajoittain eri asiayhteyksissä väkisinkin mieleen aviomies tai vähintään avomies, ja niin kuin tästä kirjoituksesta on käynyt ilmi, poikaystäväni ei ole koskaan halunnut olla minulle sellainen mies. On väärin, että annoin hänelle sellaisen arvonimen, joka vähääkään viittaa virallisempaan ja vakavammin otettavaan suhteeseen, kun todellisuus on ihan muuta.

Tämä koko kirjoitukseni on muuten hyvin kulttuurisidonnainen, sillä kun luin kihlauksen purkamisesta englanniksi (breaking engagement), se tuntui tarkoittavan aina yhtä kuin eroa ja useimmiten juuri häiden alla. Suomessa puolestaan moni muukin kuin minä on tietäen tai tietämättään feikkikihloissa, ja kun jokin feikki päättyy, se ei luonnollisestikaan tarkoita samaa kuin oikean kihlauksen päättyminen häävalmisteluiden aikaan. Niinpä meilläkään ei mikään muutu tämän takia. Olen vain yksinkertaisesti lakannut käyttämästä korua, jota ennen käytin, ja siinä se. Sillä sitä se sormus koko ajan oli: vain koru eikä mitään muuta.

Näinä vuosina olen ehtinyt miettiä, miksi ylipäänsä halusin naimisiin ja mitä avioliitto minulle merkitsee nykyaikana. Olin aina ennen halunnut naimisiin vain siksi, että tiesin jo lapsena haluavani sitoutua ja olla vain yhden ihmisen kanssa (toisin kuin tämän päivän polyamorikot). Myöhemmin toki opin, ettei tosissaan sitoutuakseen tarvitse olla avioliitossa. Avioliiton juridisuus ei sinällään ole koskaan puhutellut minua, jolle kyseessä on puhtaasti rakkaudesta kumpuava päätös. Olen myös lukenut aiheesta ja tullut siihen johtopäätökseen, että avioliitosta hyötyy suhteen heikommassa asemassa oleva, ja hänkin useimmiten vasta eron tai puolison kuoleman jälkeen. Tuo on tärkeä tieto, mikäli ihmistä kiinnostaa, onko avioliitossa oikeasti mitään järkeä enää nykyaikana.

Olosuhteiden pakosta aloin jo vuosia sitten mieltää itseni naiseksi, joka ei koskaan mene naimisiin, ja kumma kyllä, se on tuntunut ihan hyvältä. Tämän tekstin tarkoitus on lopulta vain todeta, että kun toisella ei koskaan ollut aikomustakaan mennä naimisiin kaikesta tarinoinnista huolimatta, kihlauskin on silloin turha. Sen pituinen se.

12 ajatusta artikkelista “Kihlauksen purkaminen

  1. Menninkäinen

    Mä ehkä vähän tipuin kärryiltä, mutta ei se kai mitään haittaa. Minusta jokainen pari saa mennä tai olla menemättä naimisiin tai kihloihin. He itse tietävät olevansa yhdessä eikä siihen tosiaan loppuviimeksi vaikuta mitkään paperit tai sormukset.
    Meidän vanhemmat eivät olleet kihloissa eikä edes naimisissa ja meistä sisaruksista me neljä vanhinta olemme naimisissa, nuorin kihloissa.
    Hauska tuo ukkelisi reaktio alkaa käyttää enemmän sormusta, ehkä hän ajatteli sen viestivän sinulle hänen sitoumustaan sinuun, vaikkei hän isommin olekaan häistä intoillut.

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Ei tosiaan onneksi haittaa, jos/kun tippuu kärryiltä. :) Olet sitä paitsi varmaan pitkälti oikeilla jäljillä tuon miehen sormusinnon kanssa; hän tuskin pitäisi sormusta aiempaa enemmän, ellei haluaisi jollain tavalla osoittaa sitoutumistaan suhteeseemme.

      Mitä muuten tulee pariskuntien omiin sopimuksiin, niin minustakin asia on juuri niin, että pari keskenään sopii, mitä heidän liittonsa heille merkitsee, ja muut eivät voi siihen vaikuttaa. Jos jokin hyvin erikoinen pariskunta ajattelisi esim. että ”meidän kihlauksemme tarkoittaa, että olemme täydenkuun aikaan aina yhteydessä avaruusolioihin”, minusta se on kaikessa kummallisuudessaan täysin ok, vaikka kukaan muu ei ymmärtäisikään heidän touhujaan. MUTTA! Jos pariskunta sopii keskenään jotain, mutta toisen sanat ja teot ovat valtavassa ristiriidassa (niin kuin poikaystävälläni), sopimuksilla ei ole arvoa, koska niitä ei noudateta ja ne eivät lopulta tarkoita mitään.

      Tykkää

      Vastaa
  2. myco2quota

    Otsikko tosiaan kuulosti dramaattiselta, mutta onneksi kyse ei kuitenkaan ollut lopullisesta erosta. Minäkin olen aina ajatellut, että kihlaus tarkoittaa päätöstä mennä naimisiin, mutta nykyään se taitaa tarkoittaa monelle sitoutumista ilman, että on välttämättä aikomustakaan mennä naimisiin. Se on tietysti tärkeää, että molemmat ajattelevat kihlauksesta samalla tavalla. Me olemme olleet kihloissa kohta kaksi vuotta kertomatta siitä kenellekään. En ole halunnut kertoa, koska en ole halunnut vastata uteluihin häistä. Menemme naimisiin sitten kun menemme, eikä varsinaisia häitä välttämättä ole tulossa, ainakaan mitään isoja.

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Teillä tuntuu olevan selvät pasmat. :) Olen kuullut jopa sala-avioliitosta, eli pari on vasta myöhemmin paljastanut läheisilleen, että he ovat olleet X vuotta naimisissa.

      On varmaan hyvinkin viisasta vaieta kihlauksesta, jos tarkoitus ei ole mennä (heti) naimisiin, sillä kyselyihin saa tosiaan muuten vastata. Itse huomasin Irlannissa, että kun puhuin poikaystävästäni sulhasena (fiancé), kämppäkaverini aina viittasivat häneen sanalla boyfriend, koska he tiesivät meidän olleen yhdessä vuosia ilman, että hääpäivää oli koskaan sovittu, ja sellainen ”kihlaus” ei selvästi käynyt oikeasta kihlauksesta heidän maailmankuvassaan.

      Lopulta kaikkein tärkeintä on juuri se, että pari keskenään on sopinut, mitä kihlaus tarkoittaa, ja että siitä sopimuksesta pidetään kiinni.

      Tykkää

      Vastaa
      1. myco2quota

        Sala-avioliitto on käynyt myös mielessä, koska silloin ei tarvitsisi selitellä, miksi ei halua järjestää häitä.
        Erikoista, ettei kämppiksesi Irlannissa suostunut kutsumaan poikaystävääsi fianceksi. Olen kyllä itsekin kuullut ihmettyä, kun olen kutsunut velipuoltani veljekseni, vaikkei hän ole virallisesti edes velipuoleni. 🙂

        Tykkää

      2. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

        Sala-avioliitto on varsin hyvä vaihtoehto, jos (perinteiset) häät eivät kiinnosta, ja toki on muitakin syitä, miksi kaikki eivät halua kailottaa liitostaan muille.

        Kumpikin kämppäkaverini Irlannissa tosiaan viittasi silloiseen sulhaseeni automaattisesti sanalla boyfriend, vaikka minä sanoin aina fiancé. Mutta oikeassahan he olivat; loputtoman ajan kestävä ”kihlaus” ilman minkäänlaisia naimisiinmenosuunnitelmia löyhälläkään aikataululla (esim. tiettynä vuonna sen sijaan, että pitäisi sopia tietty päivä) ei vain käy oikeasta kihlauksesta Irlannissa(kaan).

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s