Otsatukka ei ollutkaan minun juttuni

Viime elokuussa aprikoin, josko leikkaisi itselleen otsatukan. Se kun todistetusti pukee niin monia, muitakin kuin ulkomaalaisia julkkiksia.

Ryhdyin heti tuumasta toimeen, ja niinpä minusta tuli otsatukallinen jo elokuussa. Aloitin leikkaamisen maltillisesti, jotta hiuksista ei vahingossakaan tulisi liian lyhyet. Näytin kuitenkin vihaiselta ja tuimalta osittain silmille ulottuvissa otsahiuksissa, joten jatkoin leikkaamista. Päädyin lopulta niinkin lyhyeen malliin, että kulmakarvatkaan eivät peittyneet. Halusin paksun ja tasaisen otsatukan, ja sellaisen myös sain.

En oikein pitänyt lopputuloksesta, mutta tiesin jo ennen leikkaamista, etten katuisi otsatukan hankkimista. Todistin vuosien varrella monta kertaa, miten äitini menetti kaikki hiuksensa syöpähoitojen takia, joten minulla on sentään jonkinlaista perspektiiviä hiusasioihin ja niiden merkityksellisyyteen. Lisäksi olin niin kyllästynyt vanhaan tyyliini, että tiesin tarvitsevani jotain uutta ja repäisevää.

Otsatukkaan tottuminen ei käynyt hetkessä. Eniten minua häiritsi se, ettei se pysynyt paikallaan edes pienessä tuulessa, saati jos kunnolla liikkui tai juoksi. Pyöräilykypärän kanssa otsatukka oli erityisen mälsä litistyessään, puristuessaan ja hiestyessään otsaa vasten.

Joinain päivinä pidin otsatukkaa silti niin kivana, että aloin kuvitella tulevaa elämääni otsatukallisena. Näin itseni erilaisissa tapahtumissa otsatukan kera, ja yritin tehdä otsatukasta osan identiteettiäni.

Koin, että otsatukka näytti sitä huonommalta, mitä pidemmäksi se kasvoi. Niinpä trimmasinkin sitä vähän siinä vaiheessa, kun se alkoi hipoa ikävästi silmäripsiä. Pieni trimmaus ei kuitenkaan riitä paksun otsatukan kohdalla. Oli siis päätettävä, leikkaanko sen kunnolla takaisin lyhyeksi vai alanko kasvattaa sitä pois. Kokeilumielessä siirsin otsatukan pois otsalta ja pitelin sitä muita hiuksia vasten, jotta näkisin, miltä joskus näytinkään ilman otsatukkaa.

Näytin niin paljon paremmalta! Sitä oli melkein vaikea uskoa. Oli kuin olisin parin kuukauden ajan esittänyt jotakuta toista henkilöä, ja vihdoin ”oikea minä” paljastui otsatukan takaa. Elin elo-syyskuussa muutenkin niin merkillistä ja itselleni erikoista aikaa (kodittomana isän luona vain odottaen, että pääsisin joskus muuttamaan omaan taloon), että naamioituminen otsatukan taakse ilmeisesti sopi kuvaan juuri silloin.

Minua otsatukka ei ainakaan nuorentanut, vaan joskus koin näyttäväni tätimäiseltä. Tämähän voi olla vain oma arvioni, mutta näytän niin paljon raikkaammalta ilman otsatukkaa.

MUTTA! Tämä juttu ei kuitenkaan pääty niin, että nyt vain kasvattelen otsatukkaa pois. Yleinen tukkatyytymättömyys oli nimittäin sitä luokkaa, että repäisin loppusyksystä uudestaan ja menin kampaajalle kunnon käsittelyyn. Tarkoitus on esitellä tämä tuorein hiusvillitykseni ensi postauksessa tai vähintäänkin lähitulevaisuudessa. Stay tuned!

Jos nyt lopuksi haluaa kunnon naurut otsatukkaongelmiin liittyen, niin suosittelen mitä hartaimmin tätä kolmen minuutin videota: