Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2017

Pakomahdollisuus

Tähän mennessä yksi ikävimmistä puolista maalla asumisessa ilman autoa on ollut se, että sieltä ei helpolla pääse pois. Voi tuntua, että on jumissa tai pahimmillaan vankina, koska reipaskaan kulkija ei pääse jalan sellaisia kilometrejä, mitä autolla taittaa tuosta vain. Oikeastaan jumissa olemisen ei tarvitse edes johtua autottomuudesta, sillä enhän ennenkään liikkunut autolla, vaan käytin julkisia pidempiin matkoihin. Siitä päästäänkin avainprobleemiin nimenomaan maalla: julkisen liikenteen verkosto voi olla pääkaupungin vastaavaan tottuneelle erittäin kehno tai lähes olematon.

Mainittakoon, että ensisijaisesti en toki halua paeta talosta ja tontilta, vaan päinvastoin odotan, että saisin pian olla siellä päiväkausia rauhassa ilman pihalla häärääviä työmiehiä ja -koneita. (Talo on niin korkealla, että terassilta on reilu putoamisvaara sekä etelään että itään. Mahdollinen putoaminen on estettävä joko kaitein tai jollain muulla ratkaisulla. En halunnut kaiteita sulkemaan avointa tunnelmaa, joten tontille on nyt roudattu kymmeniä kuormia peltomaata, jolla pihaa muokataan ja muotoillaan sellaiseksi, että terasseilta ei enää voi pudota.) Jos en kuitenkaan käytännössä pääse talolta mihinkään vähän kauemmas talviaikaan, jolloin en pyöräile, olo voi käydä tukalaksi.

Niinpä iloni oli suuri, kun aivan vahingossa löysimme lisää bussivuoroja, jotka ajavat uuden kotikuntani läpi! Tuollainen vahinko oli mahdollinen, koska jostain kumman syystä Google Maps näyttää sellaisia Matkahuollon bussivuoroja, joita ei löydy Matkahuollon omilta sivuilta (!), mutta sieltä taas löytyy sellaisia bussivuoroja, joita Google Maps ei listaa eikä tunne ollenkaan. Kaiken tämän seurauksena käytettäväni on ainakin triplasti enemmän busseja kuin olin aiemmin luullut. Ne bussit mahdollistavat lempipaikkaani Porvooseen menemisen ja takaisin tulemisen muulloinkin kuin vain aikaisin aamulla ja iltapäivällä. Asun nyt huomattavasti lähempänä Porvoota kuin ennen, mutta en suinkaan kävelymatkan päässä.

Tartuimme heti mahdollisuuteen, ja kävimme miehen kanssa Porvoossa pari päivää sitten joulumieltä hakemassa. Tarkoitus oli kävellä siellä täällä kaupunkia ihaillen, syödä hyvin ja tehdä muutamia ostoksia.

Yhdessä välissä kävimme Rossossa syömässä vegaanipizzat. Herkkua oli!

Vaikka oma taloni onkin pieni kaksio, Vanhassa Porvoossa myytävät yksiöt olivat houkuttavan kodikkaita.

Mahdollisesti kännipäissään kiipeävästä joulupukista piti toki ottaa kuva.

Illalla jouluvalot pääsivät oikeuksiinsa.

Yritys päästä maaseutua pakoon onnistui, ja päivä vastasi odotuksia mitä miellyttävimmällä tavalla. On helpottavaa tietää, että maalta pääsee jatkossakin pois helpommin kuin vielä hetki sitten luulin. Kotiin on ihana palata, kun käy välillä muualla.

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa ja toivottaa kaikille iloista joulua!

Otsatukka ei ollutkaan minun juttuni

Viime elokuussa aprikoin, josko leikkaisi itselleen otsatukan. Se kun todistetusti pukee niin monia, muitakin kuin ulkomaalaisia julkkiksia.

Ryhdyin heti tuumasta toimeen, ja niinpä minusta tuli otsatukallinen jo elokuussa. Aloitin leikkaamisen maltillisesti, jotta hiuksista ei vahingossakaan tulisi liian lyhyet. Näytin kuitenkin vihaiselta ja tuimalta osittain silmille ulottuvissa otsahiuksissa, joten jatkoin leikkaamista. Päädyin lopulta niinkin lyhyeen malliin, että kulmakarvatkaan eivät peittyneet. Halusin paksun ja tasaisen otsatukan, ja sellaisen myös sain.

En oikein pitänyt lopputuloksesta, mutta tiesin jo ennen leikkaamista, etten katuisi otsatukan hankkimista. Todistin vuosien varrella monta kertaa, miten äitini menetti kaikki hiuksensa syöpähoitojen takia, joten minulla on sentään jonkinlaista perspektiiviä hiusasioihin ja niiden merkityksellisyyteen. Lisäksi olin niin kyllästynyt vanhaan tyyliini, että tiesin tarvitsevani jotain uutta ja repäisevää.

Levillä elokuussa 2017. Kuvassa näkyy hieman myös ystäväni hiuksia, joita ei tule luulla osaksi otsatukkaani. :D

Levillä elokuussa 2017. Kuvassa näkyy hieman myös ystäväni hiuksia, joita ei tule luulla osaksi otsatukkaani. :D

Otsatukkaan tottuminen ei käynyt hetkessä. Eniten minua häiritsi se, ettei se pysynyt paikallaan edes pienessä tuulessa, saati jos kunnolla liikkui tai juoksi. Pyöräilykypärän kanssa otsatukka oli erityisen mälsä litistyessään, puristuessaan ja hiestyessään otsaa vasten.

Joinain päivinä pidin otsatukkaa silti niin kivana, että aloin kuvitella tulevaa elämääni otsatukallisena. Näin itseni erilaisissa tapahtumissa otsatukan kera, ja yritin tehdä otsatukasta osan identiteettiäni.

Koin, että otsatukka näytti sitä huonommalta, mitä pidemmäksi se kasvoi. Niinpä trimmasinkin sitä vähän siinä vaiheessa, kun se alkoi hipoa ikävästi silmäripsiä. Pieni trimmaus ei kuitenkaan riitä paksun otsatukan kohdalla. Oli siis päätettävä, leikkaanko sen kunnolla takaisin lyhyeksi vai alanko kasvattaa sitä pois. Kokeilumielessä siirsin otsatukan pois otsalta ja pitelin sitä muita hiuksia vasten, jotta näkisin, miltä joskus näytinkään ilman otsatukkaa. Näytin niin paljon paremmalta! Sitä oli melkein vaikea uskoa. Oli kuin olisin parin kuukauden ajan esittänyt jotakuta toista henkilöä, ja vihdoin ”oikea minä” paljastui otsatukan takaa. Elin elo-syyskuussa muutenkin niin merkillistä ja itselleni erikoista aikaa (kodittomana isän luona vain odottaen, että pääsisin joskus muuttamaan omaan taloon), että naamioituminen otsatukan taakse ilmeisesti sopi kuvaan juuri silloin.

Otsatukalla vai ilman? Otsatukka on samanpituinen kummasakin kuvassa, mutta toisessa se on kammattu pois otsalta ja muotoiltu osaksi muita hiuksia.

Otsatukalla vai ilman? Otsatukka on samanpituinen kummassakin kuvassa, mutta toisessa se on kammattu pois otsalta ja muotoiltu osaksi muita hiuksia.

Minua otsatukka ei ainakaan nuorentanut, vaan joskus koin näyttäväni tätimäiseltä. Tämähän voi olla vain oma arvioni, mutta näytän niin paljon raikkaammalta ilman otsatukkaa.

MUTTA! Tämä juttu ei kuitenkaan pääty niin, että nyt vain kasvattelen otsatukkaa pois. Yleinen tukkatyytymättömyys oli nimittäin sitä luokkaa, että repäisin loppusyksystä uudestaan ja menin kampaajalle kunnon käsittelyyn. Tarkoitus on esitellä tämä tuorein hiusvillitykseni ensi postauksessa tai vähintäänkin lähitulevaisuudessa. Stay tuned!

Jos nyt lopuksi haluaa kunnon naurut otsatukkaongelmiin liittyen, niin suosittelen mitä hartaimmin tätä kolmen minuutin videota:

Näin paljosta luovuin

Nykyiseen 33-neliöiseen talooni mahtuminen ilman pienintäkään ahtauden tunnetta tarkoitti, että minun oli luovuttava paljosta. Kysymys kuuluikin, kuinka paljosta. Olen nimittäin harrastanut karsimista jo kauan, ja myös dokumentoinut sitä ahkerasti blogiin. Olen lahjoittanut, kierrättänyt ja/tai heittänyt pois niin vaatteita, paperitavaraa, lapsuus- ja nuoruusajan muistoja kuin korujakin. Kaikista suurinta luopumisen kohdetta en kuitenkaan ole vielä käsitellyt. Puhutaan tietysti huonekaluista.

Tiesin luopuneeni monista huonekaluista viime kesän ja syksyn aikana, mutta kun aloin etsiä niistä sopivia kuvia tätä kirjoitusta varten, tajusin onnistuneeni luopumaan vielä enemmästä. Siksi täällä uudessa kodissa onkin nyt avarampaa kuin olin uskaltanut toivoa. (Saatan kuvata talon kauttaaltaan blogiin, kunhan viimeisetkin tavarat ovat omilla paikoillaan.)

Alla esittelen kaikki huonekalut, joista olen luopunut kuluneen vuoden aikana, koska tiesin muuttavani pienempään kotiin. (Minähän olin unelmoinut pienemmästä kodista jo pitkään ennen kuin pystyin alkamaan toteuttaa ideaani.) Kaikki kuvat ovat edellisestä asunnostani.

Luovuin makuuhuoneessa olleista sohvapenkistä ja lipastosta. Penkillä oli minulle niin paljon arvoa ja merkitystä, että omistin sille kerran oman blogikirjoituksen. Ajatella, että pystyin nyt luopumaan siitäkin, kaiken kokemamme jälkeen. Uudessa kodissa penkille ei ole tarvetta eikä paikkaa, ja sisälle tulee niin paljon luonnonvaloa, että en tarvitse penkkiä myöskään kuvaus”studioksi”. Lipasto sen sijaan jäi isäni luokse, tyhjänä totta kai. Se on yksi ensimmäisiä saamiani huonekaluja, ja olen aina pitänyt sen ajattomasta ja neutraalista ilmeestä. Harkitsin pitkään sen tuomista uuteen kotiin, mutta lopulta päädyin karsimaan lisää tavaraa sillä idealla, etten lopulta enää tarvitsisi lipastoa. Huone, jossa asuin isäni luona, jäi kovin tyhjäksi ja kolkoksi muuttoni jälkeen, joten lipasto sopii sinne tällä hetkellä mainiosti.

Lisäksi luovuin makuuhuoneessa olleesta nojatuolista. Se taisi olla äidilläni jo silloin, kun hän oli parikymppinen opiskelija. Tuoli oli sekin varsin ajaton ja mukava istua, mutta sille ei ollut enää käyttöä, ja se oli myös hieman hajonnut istuinosasta, joskaan ei istumista haittaavasti. Tuoli oli joka tapauksessa niin kulunut, ettei se ollut enää lahjoituskunnossa.

Keittiöstä vietiin lahjoitukseen kaksi pallia, ja uuteen kotiin niiden tilalle ostettiin kunnon jakkara. En ylety nykyisen keittiöni yläkaappeihin ilman jakkaraa. Taustalla näkyvän kaapin jätin osaksi edellisen asuntoni keittiötä, vaikka se ei siihen alun perin kuulunut. Se kuitenkin sopi keittiön väreihin, ja toimi hyvänä aputasona ja säilytystilana. En tiedä, mitä uusi asukas piti kaapista, mutta sehän on hänen asiansa. Muistin muuten nyt, että ennen tuota kaappia minulla oli samassa kohdassa sellainen laatikkoviritys, jota joutui aina siirtämään, jotta pakastimen sai auki! Niin tyhmiä ratkaisuja sitä onkin viitsinyt kodissaan katsella. Laatikkovirityksestä ei ole kuvaa, mutta myös sen olen heittänyt pois kuluvan vuoden aikana.

Olohuoneesta lähti niin monia huonekaluja, että jos en olisi ollut muuttamassa pois, huone olisi jäänyt lähes autioksi. Lundian korkea kirjahylly sai lähteä. Se oli alkujaan miehen, ja pyysin sen häneltä saadakseni seisomatyöskentelypisteen. Tykkään tehdä päätetyötä seisten, ja tarvitsin sitä varten sopivankorkuisen tason mahdollisimman valoisasta paikasta. Nykyisessä kodissani yksi keittiötaso toimii hyvin samaisessa tarkoituksessa, ja valoakin siihen tulvii molemmilta sivuilta. Etualalla oleva kaapin ja laatikoston yhdistelmä meni sekin jäteasemalle. Kaappi ja laatikosto ovat todellisuudessa kirjoituspöydän päädyt, eli niiden välistä oli vain sahattu työtaso pois. Niillä oli ikää vajaat 30 vuotta, ja kaapin lukon ympärillä oleva muovi oli niin haurastunutta, että se varisi tomuna lattialle, kun tyhjensin kaappia! Olin siis kreivin aikaan liikkeellä luopumisaikeissani.

Nykyiseen kotiini eivät päässeet myöskään sohvapöytä ja nojatuoli. Ne ovat nykyään isälläni. Nojatuoli oli hänen olohuoneessaan koko kesän ja syksyn, ja aina kun oli vieraita kylässä, joku istui siihen. Se on niin kutsuvalla paikalla. Tuoli mahtuisi minunkin luokseni, mutta se sopii isäni kotiin, jossa sillä on taatusti enemmän tarvettakin. Pöytä puolestaan sopii hienosti siihen huoneeseen, josta itse muutin pois. Nykyiseen kotiini tuli miehen luota sirommat (olohuoneen) pöydät, jotka menevät sisäkkäin.

Lopuksi vielä kuva tv-tasosta, josta luovuin juuri ennen kuin vaihdoin olohuoneen järjestystä. Luovuin myös telkkarista, jota en katsonut koskaan. En halunnut sitä alkujaankaan, mutta se tuli minulle mummoni kuoltua, koska kaikilla muilla perheenjäsenillä oli jo ennestään useampi telkkari. Nykyään telkkari toimii siskonpojan pelinäyttönä. Tv-tason veimme jäteasemalle.

Bonuskuvassa näkyy yllä viittaamani keittiössä ollut laatikkoviritys, josta löytyi sittenkin kuvallinen todiste! Olihan se muuten ihan kelvollinen, mutta hyvin epäkäytännöllinen tuossa kohdassa pakastimen edessä. Hyvä, etten jättänyt sitä uudelle asukkaalle, vaan heitin laatikot roskiin ja vein käsittelemättömän puutavaran enolle poltettavaksi.

Kaiken kaikkiaan tulinkin luopuneeksi melkoisesta määrästä huonekaluja. Vihdoin pystyn nauttimaan työn hedelmistä uudessa talossa! Tänne on ostettu uutena vain jakkara ja naulakko, joita pidän pakollisina hankintoina. Tarkoitukseni oli nimenomaan karsia, karsia ja karsia, ja hankkia vain vähän välttämätöntä tavaraa tilalle. Nyt kun olen päässyt siihen pisteeseen, olo on melkoisen mahtava!