”Laihduin 10 kiloa. Nyt olen seksikäs ja itsevarma.”

Eivätkö alla olevat onnistumistarinat kuulostakin tutuilta?

Laihduin 7,7 kiloa 10 viikossa. En olisi koskaan uskonut onnistuvani. Aiemmin en halunnut edes puolisoni näkevän minua ilman vaatteita. Nyt itseluottamukseni on kohentunut niin, että jopa nautin peilikuvani katselemisesta.

*

Laihduin 8,4 kiloa 10 viikossa. Tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin. Sain itseluottamukseni kuntoon ja hurjasti lisää energiaa! Voin näyttäytyä tyköistuvissa vaatteissa ja iloita kehostani – pitkästä aikaa.

*

Treenasin käsivarsiani kahdeksan viikkoa. Enää en kadehdi muiden upeita käsivarsia kuntosalilla. Ihailen nyt omiani.

*

Lähde: Kunto Plussan erikoisnumero: Onnistujan opas – Treenaa ja hoikistu (2017)

Yleensä kaikenlaiset onnistumiset elämässä ovat hienoja tapahtumia. Niin voisi hyvin olla myös laihduttamisen, painonhallinnan ja treenaamisen kohdalla. Miksi yllä olevat onnistumistarinat kuitenkin särähtävät korvaan? Löysin niistä paljon mätää, ja heitän ilmoille kysymyksiä, joita minulle tuli tarinoista mieleen.

Jos omalle kumppanille alasti näyttäytyminen on vajaasta kahdeksasta kilosta kiinni, niin eikö ongelma silloin ole korvien välissä eikä kehossa?

Miksi oletusarvona on, että muiden kehoja kadehditaan, ja kadehtiminen voi loppua vasta, kun ihminen treenaa kehoaan ja saavuttaa tuloksia?

Eikö muutamaa kiloa painavampana voi esiintyä tyköistuvissa vaatteissa? Jos näin ajattelee, taaskin ongelma on henkinen eikä fyysinen.

Miksi oman peilikuvan katselu esitetään lähes aina joko kiusallisena tai nautittavana? Voisiko oman peilikuvan katselu olla neutraalia? Vai tarvitseeko omaa peilikuvaa kummemmin töllötellä ylipäänsäkään?

Voiko omasta kehostaan iloita vain, jos on laihtunut ja treenannut?

Itse näen kyseiset onnistumistarinat ongelmallisina. Itsensä läskiksi, rumaksi ja epävarmaksi tunteva henkilö ei ala tuntea itseään seksikkääksi ja itsevarmaksi treenaamalla ja muutaman kilon laihtumisella. Pitäisi päästä ongelman ytimeen, eikä se ongelma ole niissä 7,7 painokilossa.

Sinänsä on ihailtavaa, että ihmisiä yritetään motivoida liikkumaan ja syömään terveellisesti. Onnistutaanko siinä tavoitteessa kuitenkaan, jos ihmisille väitetään päin naamaa, että itseluottamus saavutetaan hoikistumalla ja että painavampana on normaalia haluta peittää vartalonsa jopa omalta kumppaniltaan? Entä miltä kuulostaa vihjaus siitä, että omaan kehoon ei voi olla tyytyväinen, jos ei ole laihduttanut ja myös laihtunut?

Kunto Plussan onnistumistarinoissa ei oteta monia nykyajan ongelmia huomioon. On paljon ihmisiä, joille mikään ei riitä, kun puhutaan painosta ja laihuudesta. Moni ei normaalipainoisenakaan ole tyytyväinen kehoonsa, ja lisäksi arvioi itsensä ylipainoiseksi. Onko lehdellä vastausta siihen, mitä tapahtuu, jos onnistuu laihtumaan ja kiinteytymään, mutta oma oleminen ei muutukaan auvoiseksi? Vai onko sellainen edes mahdollista lehden mukaan? Seuraako laihtumista ja kiinteytymistä aina satavarma autuus, niin kuin onnistumistarinoissa annetaan ymmärtää?

Seurasin joskus säännöllisesti Suomi24:n syömishäiriöpalstaa saadakseni vertaistukea omiin syömisongelmiini. Muistan aina sellaisen tarinan, jossa ahmimishäiriötä sairastava nainen kertoi lihoneensa noin 50 kilon painosta yli 100 kiloon. Hän koki tilanteensa hyvin tuskaiseksi ja halusi laihtua, mutta muisti hyvin sen, että oli aina pitänyt itseään lihavana myös 50-kiloisena eikä ollut koskaan ollut tyytyväinen ulkonäköönsä ja painoonsa hoikkanakaan. Tarina on jäänyt niin hyvin mieleeni, koska tunnistin siitä itseni (vaikka en koskaan olekaan ollut lihava) ja tiedän, että moni muukin tunnistaa. Mikseiköhän tällaisia tarinoita koskaan kerrota naistenlehtien treeni- ja laihtumistarinoiden yhteydessä?

Toki on monia ihmisiä, joille painonpudotus tekee terveydellisestikin hyvää. He myös todennäköisesti tulevat onnellisemmiksi laihduttuaan, koska ylipaino on saattanut hankaloittaa heidän elämäänsä monin tavoin. Tilanne on kuitenkin täysin toinen, kun ”ylimääräiset” kilot ovat lähinnä kosmeettisia.

Jos ihmiset treenaisivat edes puoliksi niin paljon päänuppiaan kuin pakaroitaan, niin niitä tuloksia vasta kelpaisikin esitellä, ja voitaisiin puhua todellisista onnistumistarinoista.

4 ajatusta artikkelista “”Laihduin 10 kiloa. Nyt olen seksikäs ja itsevarma.”

  1. Menninkäinen

    Tuo on totta, että ”onnistumistarinoiden” ennen-tilanne kuvaa surullista, epävarmaa ja epäonnistunutta ihmistä, jolle liikunta / laihdutus on ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Mä olen ollut nyt vuoden merkkailematta syömisiäni ja se alkaa näkyä. Pari lempparivaatetta ei mahdu tai näyttää kaikkea muuta kuin imartelevalta ja toki se ärsyttää. Itsevarmuudelleni tai mielialalleni tosin ei ole käynyt mitään saati sille, miten puolisoni edessä keikistelen. Kyllä mä silti nuo ylimääräiset kilot haluaisin pois, mutta lähinnä terveydellisistä syistä.

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiteytit hyvin, mitä ajoin takaa. :) En nimittäin itsekään hihku onnesta, jos/kun vyötärölle kertyy kaamoksen aikaan muutama kilo. Sinun laillasi minäkin haluaisin samaiset kilot pois, koska ne tuntuvat ylimääräisiltä, ja niiden takia muutamat lempivaatteet saattavat tosiaan tuntua tiukoilta ja epämukavilta, vaikka mahtuisivatkin ylle. Kiloilla ei kuitenkaan koskaan enää tässä iässä ole sitä vaikutusta, että alkaisin hävetä vartaloani ja peitellä sitä mieheltä (mikä taatusti vaikuttaisi seksielämäänkin). Puhumattakaan siitä, että itseluottamus ja -varmuus katoaisivat aina parin lihotun kilon myötä. Jos ne katoisivatkin, ainakin tietäisin, että minulla on enemmän ongelmia päässä kuin vartalossa, ja voisin hakea sen mukaista apua.

      Sinä siis ilmeisesti pidit ennen jonkinlaista ruokapäiväkirjaa? Perustuiko sen toimivuus siihen, että syödyt ruokamäärät hahmotti paremmin, kun kaiken kirjoitti ylös? Syötkö nykyään kerralla enemmän vai naposteletko (huomaamatta)? Kiinnostavaa joka tapauksessa! Pidin joskus itse ruokapäiväkirjaa, ja se toimikin muutaman viikon. Se toimi tavallaan ”etukäteen”, koska en halunnut joutua kirjoittamaan sinne syöneeni esim. kokonaisen pussillisen lakuja, ja niinpä en sitten syönyt. :) Päiväkirja kuitenkin lakkasi pian toimimasta, koska mikään kirjoittamani ei enää shokeerannut minua tarpeeksi! ;D

      Tykkää

      Vastaa
      1. Menninkäinen

        Juu, päiväkirjaan laitettiin syödyt ruoat ja liikunnat. Asetin tavoitekaloritason, johon pyrittiin (tai sen alle) oikealla ruoka- ja liikuntamäärällä. Hiukka yksinkertainen, mutta abaut toimiva. Nyt napostelu on todennäköisesti tuonut kiloja, koska pieniä määriä pikkuhiljaa ei hahmota.
        Ja kyllä sitä koirien kanssa vetäisi illalla vähän pidemmän lenkin, jos huomasi, että liikunnat on jääneet joku päivä vähemmälle.

        Tykkää

      2. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

        Kertomuksestasi huomaa, että ruokapäiväkirjan pitäminen liikuntoineen vaatii sitoutumista joka ikinen päivä. Ei siis ihmekään, että tuollainen toimii, jos sitä jaksaa noudattaa. On ymmärrettävää, että houkutus lopettaa kirjan pitäminen voi käydä suureksi ainakin tietyissä elämän vaiheissa. Omalla kohdallasi onneksi nyt tiedät, että ruokien ja liikuntojen merkkailu toimii, jos joskus haluat palata kirjan pitämiseen. :)

        Tuosta iltalenkistä koirien kanssa tulee mieleen askelmittarit; monihan tiettyyn askelmäärään pyrkivä lähtee vielä iltakävelylle, mikäli tavoitemäärä askelia ei ole kasassa iltaan mennessä. Hienoa joka tapauksessa, että itse asetetut tavoitteet kannustavat ihmisiä liikkumaan!

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s