Luopumisen tuska

Olen kirjoittanut blogissa aika ajoin kodin järjestelemisestä ja siten erilaisten tavaroiden lahjoittamisesta, kierrättämisestä tai kokonaan pois heittämisestä. Olen siivonnut mm. vaatekaappini täysin uuteen uskoon ja kierrättänyt jopa tietyt kulta- ja hopeaesineet, vaikka ne veivät erittäin vähän tilaa kaapissa, enkä ollut pikkurahan puutteessa. En pidä siitä, että kaapeissa on tarpeetonta tavaraa, jota en koskaan käytä, ja siksi toisinaan motivoidun käymään kaappeja läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Lähes aina pystyn luopumaan enemmästä kuin edellisellä siivouskerralla.

Tavarasta ei kannata luopua vain tavarasta luopumisen tähden, eli kyseessä ei välttämättä ole mikään hyve tai itseisarvo sinänsä (varsinkaan, jos tilalle ostaa uutta tavaraa). Kaikkia ei muutenkaan ahdista kodin alati kasvava roinamäärä siten kuin joitain muita. Itse kuulun niihin, jotka todella voivat paremmin vähemmällä tavaralla, ja siksi joskus intoudun hääräämään kaapeilla siinä toivossa, että saisin niihin aiempaa enemmän tilaa.

Olen ollut niin hyvä luopumaan tavarasta, että olen joskus ihmetellyt niitä tunnesiteitä, mitä jotkut onnistuvat luomaan omistamiaan tavaroita kohtaan. Ymmärrykseni kuitenkin syveni luettuani ammattijärjestäjien kouluttajana toimivan Anne te Velde-Luoman sanoja:

Ensimmäiset tavarakerrostumani muodostuivat 1990-luvulla kolmen lapsen kotiäitinä Hollannissa. Venäjänkielen gradumateriaalin ohella niistä löytyi nappeja vailla oleva pojan kauluspaita, kaavalehtiä, paikattavia sukkia, kirjoja, lukemattomia lehtileikkeitä, muutamaan sivuun saatettuja valokuvakansioita, postimerkkikokoelma, reseptejä, käyttöohjeita, konserttiohjelmia, lomaesitteitä, kuitteja, lippuja ja lappuja. Oma lukunsa olivat lasten askartelutyöt, ensimmäiset harakanvarpaiset kirjeet joulupukille, maitohammaskokoelmat ja pieneksi käyneet mutta liikuttavat kenkäparit. Huoneeni oli muistojen, materiaalien, ideoiden ja keskeneräisten projektien hautausmaa, jossa saattoi tehdä arkeologisia löytöjä.

Itselleni ei tekisi kipeää luopua esim. lehtileikkeistä, resepteistä, konserttiohjelmista, lomaesitteistä ja muusta paperisilpusta, mutta heti kun puhutaan lasten askartelutöistä ja sitä kautta itselle rakkaista ja tärkeistä muistoista, homma vaikeutuu merkittävästi. Ensimmäiseksi voisi kysyä, tarvitseeko kaikesta sitten luopua, jopa omien lasten tekeleistä. Nopea vastaus on ei, mutta moni tietää, että tavaraa todella KERTYY vuosien varrella aivan hirvittävästi. Ja jos lähes jokaisen tavaran kohdalla ajattelee, että ”tästä en kyllä mitenkään voi luopua”, lopputuloksena on lähes yhtä sekainen ja ääriään myöten täynnä oleva koti kuin ennenkin. Raja on vedettävä johonkin, mutta juuri se lienee kaikkein vaikeinta. Miten arvottaa tietyt asiat, jos mitään niistä ei tarvitse eikä käytä, mutta säilyttää niitä pelkän muistoarvon vuoksi?

Mitä sitten itse raakkasin tällä kertaa ja missä vaiheessa epäilykset heräsivät?

Heitin paperinkeräykseen lapsena piirtämiäni ”taideteoksia”. Hienoja ne eivät luonnollisestikaan ole, mutta jotain hellyttävää niissä on.

Tulevan kieli-ihmisen piti aloittaa treenaus jo varhain.

Kaikista näistä ja vastaavista tekeleistä oli helppo luopua, koska ne olivat tehneet tehtävänsä, ja saatoin ottaa haluamistani kohdista valokuvan. Valokuvaaminen onkin mainio keino säilyttää muisto, mutta luopua itse tavarasta.

Sitten saavuin ystävien minulle kirjoittamiin kirjeisiin. Ne olivat täynnä erittäin vakavia ja salaisia asioita, joista ikävuodet 12 – 16 tunnetusti koostuvat.

Kirjeiden läpikäymiseen meni kolmisen tuntia. Eniten lukukokemus huvitti, mutta osittain myös säälitti. Olimme niin herttaisia ja samalla niin hölmöjä, mutta sellaistahan se on. Toiset kirjeet kuvasivat aikaansa täydellisesti:

Voi ei noita glitterkynien ja poikabändien kulta-aikaa! Kaveri on näemmä joutunut vähän pähkäilemään Dawson’s Creekin kirjoitusasua, mutta se nyt on täysi sivuseikka.

Yhteen aikaan kaikkialla näkyi juuri näitä samoja, yllä näkyviä leimoja.

Toisissa kirjeissä ei koreiltu kuvilla ja väreillä, mutta asia oli sitäkin painavampaa:

Kohdassa lukee: ”Pidä joskus se turpas kii! Äläkä naura mun saavutuksille, me vain ollaan alotettu eri pisteestä, tai sä oot pitemmällä. Mä en voi välttämättä antaa sulle anteeksi, mutta mä voin hyväksyä.”

En muista, mistä draamasta juuri tuolloin oli kyse, mutta silloisen bestikseni sanat kuulostavat joka tapauksessa viisailta. Joskus on hyvä saada tiukkaa palautetta, vaikken mikään suupaltti olekaan/ollutkaan. Sain kuitenkin anteeksi, ja seuraavalla viikolla oli bestiksen vuoro anella minulta anteeksi ties minkä asian vuoksi, ja sama kierre jatkui vielä muutaman suloisen vuoden ajan.

Toisissa kirjeissä pohdittiin syntyjä syviä:

Tunnen syyllisyyden yhä! Puolet piti aina valita niin tarkkaan teininä. Sillä eihän ollut mahdollista, että olisi voinut kaveerata muidenkin kuin sen yhden ja ainoan kanssa! Olin myös itse todella omistushaluinen teini. Kadun aika paljon sitä, miten aina poltin sillat joka suuntaan nuorempana (ja pitkälti vieläkin). Ja se tapa, millä poltin sillat. Se oli harvoin kaunista. Tänä päivänä muistelen silloista bestistäni hyvällä, vaikka suhteemme päättyikin myrskyisästi.

Heitin pois yli 99 prosenttia kirjeistä. Taaskin otin muutamista sivuista valokuvan muistoksi.

Lisäksi heitin pois muutamia kouluvihkoja ja -töitä. Elektroniikkaromusta, kuten rikkinäisistä puhelimista ja kamerasta, oli helppo luopua.

Viimein päästään esineeseen, johon kaikki meinasi kaatua:

Vekotin ei ehkä komeile ulkonäöllään, mutta merkitsee sitäkin enemmän. Vempain on ovikello, jonka tein ala-asteella ollessani 11- tai 12-vuotias. Kun koulussa piti valita kolme vuotta kestäväksi painotukseksi joko tekstiili- tai tekninen työ, valitsin luokkani ainoana tyttönä jälkimmäisen. Osittain juuri siksi osaan nykypäivänä remontoida mm. lätkimällä sementtiä kattoon. Olisin pitänyt enemmän puu- kuin sähkötöistä, mutta opetus keskittyi paljolti elektroniikkaan jo silloin. Niinpä juottaminen ja mikropiirit kävivät minulle kovin tutuiksi lapsena. Tänä päivänä en tietäisi edes noista termeistä mitään, ellen olisi ollut niin erikoinen lapsi, että menin valitsemaan teknisen työn! Useimmiten teimme autoja, lentokoneita tai esim. majakan, joista en ollut erityisen otettu. Ovikello onkin ainut elektroninen vempain, jota tykkäsin tunneilla tehdä. Se toimii yhä täydellisesti, jopa liiankin kovaäänisesti. Testasin sitä juuri, ja kiusasin naapureita sen kovaäänisellä särinällä. Ovikellossa on 10 eri ”biisiä”, ja ne muistuttavat ensimmäisten kännyköiden soittoääniä. Ei siis erityisen kaunista kuultavaa.

Ovikello on tätä nykyä minulle tarpeeton, ja jos sitä käytettäisiin, se saattaisi pian enemmän ärsyttää kuin ilostuttaa. Olinkin jo varma, että lopulta viskaan sen samaan muovikassiin kuin muun jo lajittelemani elektroniikkaromun. En kuitenkaan enää ole niin varma. Kai voisin hyvin säästää sen ainoana muistona teknisistä töistä kolmen vuoden ajalta? Ne kun kuitenkin olivat aika kivoja aikoja? Mutta kun ovikello on kuitenkin niin epäkäytännöllinen, ja painikeosan takapuolella on kaiken lisäksi ällöttävää, joka paikkaan tarttuvaa sinitarraa! En tiedä. En tosiaan vielä tiedä, mitä sille teen. Riittäisiköhän ovikellonkin kohdalla pelkkä kuva muistuttamaan minua silloisista taidoistani, vai pitääkö värkki pystyä vastaisuudessakin kokemaan kaikessa särinässään ja plimputuksessaan?

6 ajatusta artikkelista “Luopumisen tuska

  1. tubettini

    Pystyn niin samaistumaan!! Olet niin oikeassa tossa, et Kon Mari – ajatus lähtee helposti käsistä. Ihmisten kodit on nykyään tyhjiä, tunteettomia ja valkoisia. Jengi ostaa tavaroita, joissa ei ole muistoja ja kaikki näyttää samalta. Hyvää vappua!!

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Tavaran karsiminen voi tosiaan mennä älyttömyyksiin, ja uuden tavaran hankkiminen se vasta voikin olla hölmöä. Moni todella haluaa valkoisen ja tyhjän oloisen kodin, mutta onneksi yhä useammin törmää myös siihen ajatukseen, että tavaralla halutaan olevan jokin tarina tai historia, eli tavara on saatu/ostettu kierrätettynä, mikä on mainiota. :)

      Hyvää vappua teillekin! 🎉

      Tykkää

      Vastaa
  2. Liiolii

    Haa, minäkin tein ovikellon ala-asteella. Kuuluin koulun elektroniikkakerhoon. Olen säilyttänyt ihan kaikki saamani kirjeet ja kortit. Kortteja olen alkanut jo karsia. Kirjeet on mulle vaikeampi juttu heittää pois.

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Vau, kuka olisi arvannut, että meitä ovikellontekijätyttöjä on enemmänkin! :-)

      Kirjeet ja kortit ovat kieltämättä hankalia hävitettäviä. Kortteja tosiaan kertyy niin paljon, että esim. vanhoja jouluntoivotuksia ei tee niin kipeää karsia kuin joitain muita kortteja. Ostokorteista yleensäkin on helpompi luopua kuin itsetehdyistä. Pääpiirteittäin en itse luovukaan muiden minulle lähettämistä itsetehdyistä korteista enkä vähänkään kypsemmistä, aikuisuudessa kirjoitetuista syvällisemmistä kirjeistä. Teiniajoilta en onneksi tarvitse kymmeniä ”kumpi on sust kivempi, Matti vai Timo” -tyyppisiä kirjeitä! :D

      Tykkää

      Vastaa
  3. Nina

    Miten kävi rakkaan ovikellon? Onko se kiedottu hellästi silkkipaperiin, vai filmattiinko siitä videon pätkä muistoksi, äänillä tietysti?

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Ihana kysymys! 😍 Minulla olisi aikaa päättää ensi viikkoon asti (menen silloin kierrätyspisteelle), mutta olen päättänyt pitää kellon. :) Olen jo sen verran hyvä luopumaan tavarasta, että en tarvitse tiukempia otteita, vaan päinvastoin koen, että jotain tarpeetonta mutta rakasta pitää pystyä myös säilyttämään, ts. hävitysvimma ei saa ulottua ihan kaikkialle.

      Mikäli olisin päättänyt luopua kellosta, äänien videoiminen muistoksi olisi ollut mahtava idea. :)

      Tykkää

      Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.