Valituspäiväkirja

Tänään oli se päivä. Palasimme lomalta kotiin. Ne päivät ovat harvoin parhaimpia.

Eilenkin oli ikävä päivä. Äidin kuolemasta tuli kuluneeksi tasan kolme kuukautta. Löysin itseni itkemästä miehen rintaa vasten yhtenä lomapäivänä, ja kun tuli korttien kirjoittamisen aika, olin tutusta muistista aloittamassa yhden kortin osoitetietojen kirjoittamisen äidin nimellä. Ensimmäistä kertaa koskaan osoitin lomaterveiset vain isälleni.

En pidä itseäni valittajana. Totta puhuen lomamme oli alkuhäslinkiä lukuun ottamatta niin onnistunut ja sopivan pituinen, että olimme kumpikin valmiita palaamaan arkeen. Ja toki kotona on aina asioita, joita kaipaa poissa ollessaan. Mutta kun tänään palasin tuuliseen ja pimeään kämppääni, minuun iski pelko. Pelko siitä, että putoan saman tien siihen samaan olotilaan, jossa olen ollut jo kuukausia ennen lomaamme. (Jaa miksi tuuliseen asuntoon? Kämpässä on niin hyvä ja vahva ilmanvaihto, että se tuntuu tiettyinä aikoina päivästä korvia kylmäävänä vetona.)

Tajusin lomalla, miten pitkään olen ollut alavireinen. Parempia päiviä on toki silloin tällöin, ja piristyn oikeiden ihmisten seurassa. Niinpä kukaan läheiseni ei varmaan ole ajatellut, että olisin ollut erityisen alamaissa. Energinen loma kuitenkin herätteli minua sen verran, että näen nyt aivan selvästi, kuinka kauan alakuloisuutta ja jaksamattomuutta on jo jatkunut. Se alkoi viime syksynä asetuttuani Irlannista takaisin Suomeen.

Silloin sain töitä aivan tyhjästä, mikä tuntui aika uskomattomalta ajoituksineen kaikkineen. Vastahan olin lopettanut työt Irlannissa ja viettänyt kesälomaa parisen viikkoa. Työ oli lupaus jostain uudesta. Kaipasin jotain uutta, koska ajatus siitä, että palaisin aivan samanlaiseen elämään, jollaisen jätin taakseni Irlantiin lähtiessäni, aiheutti lievää ahdistusta tai ainakin epäilyä. Koen, että elämässä on mentävä eteenpäin eikä elämän siksi kuulu olla aina samanlaista. Tosin tuo ”eteenpäin meneminen” on kovin abstrakti ajatus, eikä se aina näy konkreettisena. Itse määrittelisin sen en niinkään tapahtumina, vaan vaihtuvina mielentiloina, kehittymisenä ja kasvamisena. En sellaisena, että omat ongelmat ovat vuodesta toiseen samat, vaikka niitä olisi kuinka vatvonut ja veivannut aikojen saatossa lukuisissa muutosyrityksissään onnistumatta koskaan.

Uusi työ oli juuri sellaista, mitä kaiken aiemman työkokemukseni perusteella ennustinkin. Pellemäistä, epäeettistä riistoa, johon edes itseään vähättelevien humanistien ei tulisi suostua, mutta johon he lähes aina suostuvat. Itse en tässä iässä ja elämäntilanteessa sellaiseen lähde pidemmän päälle. Firmasta tulee yhä yhteydenottoja ja mitä naurettavampia ehdotuksia (työtarjouksiksi niitä kai pitäisi sanoa), mutta ne ovat yhtä tyhjän kanssa.

Myöhemmin viime syksynä uusi työ vaihtui pian sen saamisen jälkeen äidin kärräämiseen pyörätuolissa sairaalan eri osastoilla. Sairaalan käytävät tulivat kovin tutuiksi, ja nehän olivat kovin tuttuja jo paljon ennen viime syksyä. Lähtölaskenta oli virallisesti alkanut. Odotettiin vain, koska äiti kuolisi. Ei toki ole mikään ihme, ettei kukaan meistä läheisistä elänyt tuolloin elämänsä parhaita päiviä. Samaan aikaan toinenkin sukulainen sairastui nuorena syöpään, ja erilaiset tutkimukset tulivat ajankohtaisiksi minullekin.

Juuri päättynyt lähes kahden viikon loma katkaisi ikävän kierteen, jossa olin elänyt kuukausikaupalla. Noihin kuukausiin mahtui paljon itsensä pakottamista erilaisiin asioihin tai kokonaan niiden tekemättä jättäminen. Pakottamatta en olisi saanut juuri mitään aikaan. Se puolestaan kävi raskaaksi, ettei moniakaan asioita olisi huvittanut tehdä puhtaasta ilosta, vaan lähes kaikki meni vaikeimman kautta kotitöistä lähtien. Nukuin paljon sohvalla, joskus tuntikausia putkeen. Yöt saattoivat jäädä lyhyiksi tai olemattomiksi. Päivät piti jaksaa horroksessa. Kun vihdoin sain nukuttua, nukuin helposti 12 – 15 tuntia. Se oli ihanaa ja samalla väsyttävää. Noin pitkään nukuttuaan on vaikea päästä liikkeelle tai saada päivästä ylipäänsä minkäänlaista otetta.

Minulle sopisi mainiosti, että kaikesta tuosta tulisi nyt historiaa. En valittaisi enkä muistelisi noita kuukausia pahalla, vaan näkisin ne välttämättömänä laskuvaiheena ennen uutta nousukautta. Mutta kun tänään tulin pimeään kotiini, ja jouduin laittamaan kaikki mahdolliset valot ja spotit päälle nähdäkseni kunnolla edes tietokoneen näppäimistön, pian jo katselin sohvaa ja harkitsin sinne hautautumista. Vain ääretön ilmanvaihdosta aiheutuva veto esti suunnitelmani. (Sohva on tulilinjalla, eikä siinä tarkene hattu ja lapasetkaan päällä vedon aikaan. Mitä pimeyteen tulee, niin totuin lomalla niin voimakkaaseen valon määrään, että nyt kotini tuntuu entistäkin hämyisemmältä. Erityisen ironiseksi tämän tekee se, että myös Mallorcalla hotellihuoneemme oli pimeä, ja siinä oli vain vähän ikkunoita, joista nekin kaikki olivat pieniä. Silti vasta kotona Suomessa huomaan, mitä todellinen pimeys on.)

En jaksa enää sohvalla makoilua ja täysin innotonta olotilaa. En jaksa maata sohvalla, vaikka en jaksa mitään muuta kuin maata sohvalla. Näin oli ennen lomaa, ja pelottaa, että niin tulee taas olemaan, vaikka kuinka käskisin itseni tehdä muuta. Ymmärrän ja hyväksyn elämän suvantovaiheet, mutta en jatkuvalta tuntuvaa väsymystä, saamattomuutta ja mielenkiinnottomuutta. En edes silloin, vaikka kaikelle tuolle olisi ”hyvä syy”. Liika vain on liikaa.

Nähtäväksi jää, saanko nyt loman innoittamana itseni paremmin pystyyn.

* Jutun kuvituksena on pari otosta öisestä Alcúdian vanhasta kaupungista. *

4 ajatusta artikkelista “Valituspäiväkirja

  1. Veera

    Moikka! On aivan ihanaa, että lomanne valaisi noin paljon arkeasi ja selkeytti ajatuksiasi. Sehän on suorastaan lahja :-D sohvalla makoiluun ja jaksamiseen minulla on pieni ja helposti lähestyttävä vinkki. Siirry sohvalta makoilusta makoilemaan jonnekin, mistä näet taivaan. Vaikka viltin päälle lattialle ikkunan lähelle tai suojaisalle kalliolle (edellyttää, että pystyy näkemään lähtemisen vaivan). Pilvien lipumista, niiden muotoja ja taivaan eri värejä katsoessa ajatuksetkin lipuvat ihan eri tavalla kuin sohvalla kattoon tuijottaessa. Taivaalla lentää lintuja, isoja ja pieniä. Joku räpiköi kömpelön näköisesti ja toinen liitelee kevyesti. Se hymyilyttää vähän :-) Usein, ei aina, taivasta katsoessa alkaa myös tehdä mieli lähteä ulos. Ja mielitekojahaan on kiva seurata. :-)

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Moikka, Veera! Ihana taas kuulla sinusta. ❤

      Neuvosi on varsin mainio! Hauska sattuma ehkä, että juuri tänään ennen kuin sain kommenttisi olin siirtynyt kotini valoisimpaan huoneeseen työskentelemään aivan ikkunaan kiinni, ja katselin tietoisesti korkeita puiden latvoja ja taivasta. :) Olen kyllä aivan varma, että neuvosi noudattaminen toimii, ja juuri tuota haluaisinkin. Valitettavasti asun niin pimeässä ja kiinni metsässä, että taivasta meinaa olla vaikea nähdä (mm. juuri siksi olisin niin valmis maisemanvaihtoon eli muuttamiseen). Lattialla makoilussa olen onneksi ollut aina hyvä, joten voin kokeilla ikkunoiden alla makoilua. :) Lisäksi hoitavathan metsä ja puutkin väsynyttä mieltä, eli minun ei pitäisi valittaa asuntotilannettani. Minulle pahinta olisi nimittäin nähdä ikkunoistaan pelkkää betoniviidakkoa ja muita kerrostaloja.

      Parina viime päivänä olen ulkoillut ja liikkunut reilusti ja ollut muutenkin hyvässä vedossa. Toistaiseksi siis tuntuu siltä, että loma onnistui piristämään minua edes hiukan pitkävaikutteisemmin kuin uskalsin odottaa. Kevät ja juuri nuo sinunkin mainitsemasi linnut ovat kuitenkin niin eri juttu kuin loputtomalta tuntuva kaamos, että joskohan tunnelmat lähtisivät vihdoin nousuun! :)

      Toivottavasti oma kevääsi on alkanut energisesti tai muutoin mukavasti!

      Tykkää

      Vastaa
  2. Vivi Vinna

    Lomalta kotiin paluu tuntuu aina jotenkin niin ”kurjalta” ja en ihmettele jos nyt vielä erityisen kurjemmalta kuin tavallisesti. Joskus on kyllä ihan ok maata sohvalla, kunhan ei jää siihen tilaan kuukausi -tai vuositolkulla. Surutyö vaatii oman aikansa. Voimia!

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos! ❤ Kun mietin viime kuukausia, huomaan tehneeni yhtä sun toista normaalien hommieni lisäksi (kuten remontointia), mutta yleistila on toisinaan ollut sen verran apea, että olo on tuntunut saamattomalta. Siksi sohvalla makoiluakin tuntuu olleen liikaa, vaikka olenkin saanut kaikenlaista aikaan. Loma onneksi auttoi niin paljon, että olen nyt luonut uudet ”säännöt” helpottamaan oloani ja arkeani. Toistaiseksi tuntuu sujuneen hienosti, ja kirjoittelen säännöistä oman juttunsa, kunhan olen ensin noudattanut niitä riittävän kauan! :)

      Tykkää

      Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.