Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2017

Paniikinomainen alku

Kyllä nyt huvittaa. Viime postauksessa kerroin, kuinka mielen rauhoittuminen ja lämpö odottavat meitä matkalaisia jo aivan kulman takana. Aina ei saa, mitä tilaa.

Sentään olemme nyt perillä ja kaikki on kunnossa. Matkakohteemme arvasi tuttuun tapaansa Menninkäinen (hyvä sinä!), eli olemme siis Mallorcalla. Mallorca on Espanjan suurin saari, ja poikkeaa Kanariansaarista muun muassa siten, että sijaitsee Välimerellä eikä Atlantin puolella. Saarta lähellä on myös Menorca, jolle pitäisi päästä täältä reilussa tunnissa, kunhan lähtee juuri oikeasta paikasta. Tarkoitus olisi käydä myös Menorcalla.

Mallorca on paikka, johon liitän niin vahvasti turismin ja kaiken turistien tuoman ikävyyden, etten tulisi tänne mielelläni kesällä. Turismissa ei tarvitse olla mitään vikaa, mutta tiedän itsestäni sen, että viihdyn paremmin rauhallisemmissa ja luonnonläheisemmissä paikoissa kuin turismin valtaamissa rantakylissä. Miehellä on sama juttu. Vastaavasti emme pidä monistakaan turisteille suunnatuista palveluista ja ”hienouksista”, kuten baareista, yökerhoista, hotellien uima-altaista ja yhteisistä kiertoajaluista, vaan omatoimisuus ja paikallisten joukossa pyöriminen on enemmän meitä.

Niinpä Mallorcalle tuleminen perustuikin siihen, että arvelin turistien olevan vähissä näin aikaisin keväällä, kesäsesongin ollessa vasta lähdössä käyntiin. Arvaukseni ei olisi voinut osua paremmin oikeaan. Suurin osa kaupoista ja jopa marketeista, yökerhoista ja diskoista puhumattakaan, on kiinni, ja täällä on niin rauhallista, ettei tätä uskoisi Mallorcaksi! Palmassa eli Mallorcan pääkaupungissa kaupat ja vastaavat ovat varmasti auki, mutta valitsin kohteeksemme Alcúdian, joka sijaitsee Mallorcan pohjoisrannikolla 55 kilometrin päässä Palmasta. Alcúdia on lupausten mukaisesti yksi parhaimmista päämajoista vaelluksia ajatellen, ja kevät ja syksy ovat parhaimpia ajankohtia patikointiin, minkä vuoksi olemme täällä juuri nyt.

Saapuminen

Mistä paniikinomainen alku syntyi? Katsotaanpa.

Helsingin ja Alcúdian välissä oli yhteensä neljä reissua: kaksi lentoa ja kaksi bussimatkaa. Olimme juuri nousseet ulos toisesta bussista eli saapuneet Alcúdiaan, kun katsoin laukkua, jonka mies oli napannut bussin ruumasta. Näin heti, ettei se ollut miehen laukku, ja bussi meni jo menojaan. ”Ei toi oo sun laukku”, sanoin miehelle ja käskin häntä juoksemaan bussin perään. Mies oli mennyt paniikkiin tajuttuaan, että oli ottanut jonkun muun laukun jättäen samalla omansa bussiin, ja bussi oli jo liian kaukana. Mies lähti silti sen perään. Hän oli vain pari minuuttia aiemmin nukkunut bussissa, ja oli unenpöpperössään ottanut väärän laukun. Kun näin, miten epätoivoisesti hän yritti juosta bussin perässä kaikki kantamukset (ts. väärä laukku, oma sivulaukku ja päällystakki) mukanaan, bussin ehtiessä koko ajan kauemmaksi, tiesin, että minun pitäisi ottaa ohjat ja selvittää koko sotku.

Mies oli pysähtynyt liikenneympyrän kohdalle, koska ei enää siitä eteenpäin tiennyt, mihin suuntaan bussi oli kääntynyt. Hengähdimme pienen hetken ja ideoimme. Ensimmäinen ajatus oli ottaa sellainen taksi, joka tietäisi juuri meidän bussimme reitin, ja seuraisi sitä päätepysäkille asti, missä saisimme oman laukkumme. Takseja ei kuitenkaan näkynyt. Niinpä ehdotin, että menisimme hotellille ja selittäisimme tilanteen siellä. Respasta soitettaisiin bussifirmaan ja jotenkin kaikki vielä selviäisi.

Hotelli ei meinannut löytyä. Kaikki suunnistus aina Palman lentokentältä lähtien oli siihen asti mennyt hyvin, mutta nyt emme löytäneet yhtäkään katua, mitä tulostamissani reittiohjeissa luki. Lopulta meillä ei ollut hajuakaan teistä eikä enää edes siitä, kummalla puolella yhtä isompaa tietä meidän pitäisi olla etsimässä. Miehestä ei ollut kauheasti apua, koska hän oli lievässä shokissa siitä, että oli vienyt jonkun muun laukun ja menettänyt omansa. Niinpä aloin katsoa rakennuksia ja ympäröiviä vuoria. Olin muistavinani hotellin ulkonäön, kerrosten lukumäärän ja juuri tietystä kulmasta hotellin takaa näkyvät kummut, ja noiden tietojen auttamana lähdin ohjaamaan meitä yhtä tiettyä rakennusta kohti. Tulimme takakautta, joten hotellin nimeä ei näkynyt ennen kuin pääsimme aivan kohdalle ja kääntymään hotellin etupuolelle. Ja kyllä, hotelli oli oikea!

Pienestä voitosta innostuneena menimme sisään kirjautumaan. Kun kaikki muu oli valmista, selitin laukkutilanteen respan naiselle. Onneksi meillä oli tarjota hänelle juuri oikean bussin numero, lähtöajankohta ja bussilippukuitti, jossa oli puhelinnumero. Nainen soitti numeroon. Hän odotti ja odotti, mutta kukaan ei vastannut. Hän sanoi meille, että voisimme mennä huoneeseemme odottamaan. Juuri silloin joku vastasi puhelimen toisessa päässä, ja kuuntelimme korvat tarkkana, mitä puhelusta selviäisi. Naisen perinteisempi espanja muuttui pian mallorquíksi, enkä enää ymmärtänyt puhetta yhtä hyvin. Näin kuitenkin, miten naisen silmät laajentuivat sen merkiksi, että puhelimen toisessa päässä oltiinkin jo odotettu puhelua. Nainen toisteli hotellimme nimeä, ja jokin muukin hotelli mainittiin. Selvisi, että joku etsi kadonnutta laukkuaan ja että sen sisällä on medicamentos. Joku oli huolissaan, koska tärkeät lääkkeet olivat kadonneet laukun mukana. Sekin vielä!

Saimme epäselvät ohjeet. Puhuttiin, että joku tulisi hakemaan miehen ottaman väärän laukun hotelliltamme, mutta että miehen oikea laukku on yhä bussissa, joka on juuri tulossa takaisin Alcúdiaan päin. Sitten sanottiin, että joku olisi bussissa sekä tuomassa meidän laukun että hakemassa väärän pois, ja meidän pitäisi mennä nopeasti bussipysäkille, ennen kuin bussi ajaa pysäkin ohi. Respan nainen sanoi myös, että voisimme viedä muut kamamme huoneeseemme, ja lähteä sitten bussille päin, vaikka olimme aiemmin sanotun perusteella siinä käsityksessä, että meidän pitäisi kiirehtiä heti bussipysäkille. Mies meni puheista aivan sekaisin, ja pohjallahan oli jo valmiiksi paniikkia ja shokkia.

Niinpä kaikki oli taas minun vastuulla, mikä tarkoitti sitä, että sain koko ajan selitellä ja perustella miehelle, mitä meidän tulisi nyt tehdä ja missä järjestyksessä miehen ollessa eri mieltä. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt jäädä hotelliin odottamaan. Itse päättelin, että lääkkeitään etsivä henkilö kyllä saisi nyt laukkunsa takaisin, koska me veisimme sen mihin vain sovittuun paikkaan. Epäselvempää oli, kuka toisi meille miehen laukun. Bussikuski se ei voisi olla, koska hänen täytyi ajaa normaalisti reitillään, ja hotellille on pysäkiltä yli puolen kilometrin matka. Samaten epäilin, että joku tärkeitä lääkkeitä tarvitseva henkilö bodaisi miehen laukun hotellillemme. Niinpä kiirehdimme laukun kanssa pysäkille. Emme osanneet lukea aikataulua, mutta kaksi poikaa kertoi espanjaksi, että 10 minuutin kuluttua ohi ajaisi bussi. Emme voineet tietää, mikä bussi, mutta toivoimme parasta.

Pian meitä lähestyi jokin bussi. Kun se oli riittävän lähellä, näin sen numeron ja tunnistin kuskin. Viitoin bussin pysähtymään. Pian ruuman luukku alkoi avautua, ja samalla kuski avasi etuoven ja nousi penkiltään. Näin nyt ruumaan, jossa oli vain yksi laukku jäljellä: miehen laukku. Kuski muisti meidät ja tiesi selvästi, mitä oli tapahtunut. Hän tuli hymyillen meitä kohti, otti miehen laukun ruumasta ja antoi sen meille. Selitin, että tuomamme laukku on se kadonnut laukku, jota joku etsii. Kuski otti sen ruumaan. Kysyin, eikö jonkun pitänyt hakea se hotelliltamme, mutta hän selitti, että sitä odotetaan yhdellä toisella hotellilla, jonne se toimitetaan. Mies kätteli kuskia ja kiitteli tätä vuolaasti. Pian bussi jatkoi matkaansa.

Palattuamme pysäkiltä hotellimme respan nainen vahvisti, että miehen ottama kadonnut laukku viedään siihen hotelliin, jossa laukun omistaja majailee. Koko sotku oli siis vihdoin selvitetty, ja aurinko oli laskemaisillaan.

Vasta nyt näimme kunnolla hotellihuoneemme, johon olimme aiemmin tuoneet muut kamamme. Tärisin vielä jännityksestä ja kaikesta stressin luomasta adrenaliinista. Kun jännitys alkoi raueta, tajusimme, miten kylmä hotellihuoneessa oli ja että huoneessa oli viileä puhallus ja lampunvarjostimetkin heiluivat kaikesta vedosta. Ilmastointi oli päällä ja kovin kylmällä asetuksella, mikä ei sovi maaliskuiseen Mallorcaan, jossa on omastakin takaa riittävän viileää (iltaisin ja öisin) tähän vuodenaikaan. Käänsimme ilmastoinnin pois ja laitoimme kaikki lämmitystoiminnot päälle. Kämppä ei kuitenkaan lämmennyt, ja pian hytisin kaikki laukkuni pitkähihaiset ja -punttiset vaatteet ylläni sohvalla. Se siitä lämmöstä ja mielen rauhoittumisesta lomalla! Yökään ei hurjasta väsymyksestä huolimatta mennyt hyvin, koska jouduin nukkumaan niin paksuilla peitoilla ja iso vaatemäärä päällä.

Sittemmin kämppä on ollut lämpimämpi ja viime yökin nukuttiin paremmin. Ilmeisesti hotelli on vasta heräilemässä talviunestaan, minkä vuoksi lämmitystoiminnot eivät toimineet vielä ensimmäisenä iltana kunnolla. Sää puolestaan on ollut koko ajan aurinkoinen ja kaunis, ja pääsemme toivon mukaan pian maastoon. Siinä vaiheessa tämä matka voisi vihdoin alkaa tuntua lomalta!

Lähdössä

Olemme tuota pikaa lähdössä matkalle, josta kerroin täällä. Vaellukset, lämpö ja mielen rauhoittuminen odottavat jo aivan kulman takana. En malta odottaa!

Tuttu näky vaellusten jälkeen.

Tuttu näky vaellusten jälkeen.

Ensimmäistä kertaa koskaan pohdin tosissani, jättäisinkö tietokoneen kotiin enkä siten kirjoittaisi blogia, lukisi sähköposteja tai tekisi mitään muutakaan tekniikan ja netin maailmassa lähes kahteen viikkoon. En ole koskaan pitänyt muutamaa päivää pidempää taukoa blogista, ja läppäri on ollut mukana kaikilla mahdollisilla matkoilla, joita olen blogin pitämisen aikana tehnyt.

Ennen blogin perustamista en koskaan ottanut tietokonetta matkoille. Minullahan ei ole myöskään älypuhelinta eikä tablettia, joten aiemmin lomamatkamme todella olivat LOMAmatkoja, ja nautin aina suunnattomasti totaalisesta nettitauosta. Tällä kertaa menemme neljän tähden hotelliin, koska sain sen niin edullisesti, mutta yleensä majoitumme lähes poikkeuksetta kahden tähden hotelleihin, joiden huoneisiin ei useimmiten kuulu televisiota. Aiemmin lomiltamme siis todella puuttui kaikki vähänkin modernimpi tekniikka, ja se oli aina sanoinkuvaamattoman ihanaa. Meillä ei koskaan tullut aika pitkäksi, ja sisäaktiviteetteina meillä oli seurustelu, parvekkeella tunnelmoiminen, syöminen ja lukeminen. Suurimman osan päivistä vietimme ulkosalla patikoiden.

Kreikan Skiathoksella kesällä 2014. Miehen kanssa viimeinen sellainen matka, jolla tietokone ei ollut mukana. Blogia aloin kirjoittaa joulukuussa 2014.

Kreikan Skiathoksella kesällä 2014. Miehen kanssa viimeinen sellainen matka, jolla tietokone ei ollut mukana. Blogia aloin kirjoittaa joulukuussa 2014.

Päätin silti lopulta, että otan koneen mukaan tälle tulevallekin matkalle, koska en halua kieltää itseltäni kirjoittamista, jos mieleni tekee jakaa matkatunnelmia paikan päällä eikä vasta Suomessa. Eihän koneella ole pakko tehdä mitään, jos ei halua. Tällaisessa ajattelussa piilee kuitenkin juju. Matkustamme pelkän käsimatkatavaran voimin, ja kannettavani on niin suuri ja painava (3 kg ilman johtoja tai mitään muutakaan), että sitä ei kannata ottaa käsimatkatavaroihin arvokkaita kiloja viemään, jos konetta ei aio kummemmin lomalla käyttää. Niinpä olenkin ihan kohta lähdössä isän kuskaamana tietokonekaupoille!

Olen jo pitkään haaveillut minikokoisesta matkaläppäristä, mutta en ole saanut perusteltua hankintaa itselleni, koska en sentään matkustele kovinkaan usein. Nyt kuitenkin löysin niin hyvän tarjouksen sellaisesta läppäristä, jota olen ennenkin harkinnut, että päätin vihdoin ostaa sen. Lisäksi ajattelin, että koska se on niin paljon kompaktimpi ja kevyempi kuin varsinainen läppärini (ja myös tehoiltaan ja ominaisuuksiltaan paljon heppoisempi), voin kanniskella sitä mahdollisesti Suomessakin eräänlaisena sähköisenä muistivihkona, ja siten kirjoittaa sinne kaikenlaisia ideoita, luonnoksia ja suunnitelmia, missä vain olenkin. (Tableteistahan aina sanotaan, että ne ovat oivia sisällön kuluttamiseen, mutta eivät luomiseen. Itse tarvitsen luomisvälineen, minkä vuoksi olen päätynyt pieneen läppäriin.)

Näin ollen on hyvin todennäköistä, että kirjoittelen taaskin matkalta, eli tavataan ensi viikolla toivon mukaan upeassa ympäristössä!

***

Ai niin, kylpyhuoneen katosta tuli muuten oikein valkoinen ja raikas, niin kuin toivoinkin. Jouduin maalaamaan sen kahdesti, koska se oli makuuni liian läpikuultava ensimmäisen maalikerroksen jälkeen. Aikaa vierähti taas tuntitolkulla, ja tällä kertaa jakkarana toimi pesukone! Se oli paljon laajempi ja tukevampi kuin aikaisemmat jakkararakennelmani. Nyt on kyllä mahtavaa saada lomaa myös remonttihommista.

Raskausviikolla 0

Minulla kesti monta vuotta tulla varmaksi siitä, haluanko lapsia vai en. Huomasin, että lapsikysymys oli päivittäin mielessäni, vaikka ulkoista painostusta hankkia lapsia ei juurikaan ollut. Näin jatkuvasti (ja näen edelleen) raskausaiheisia juttuja siellä täällä, ja postaukset raskausviikoista ja -vatsoista ovat jatkuvasti Blogit.fi-sivuston suosituimpia.

Kuvakaappaus Blogit.fi-sivuston suosituimmista postauksista 14.3.2017. Yhdelle sivulle mahtuvista 30 postauksesta 21 olivat raskaus- tai vauva-aiheisia.

Kuvakaappaus Blogit.fi-sivuston suosituimmista postauksista 14.3.2017. Yhdelle sivulle mahtuvista 30 postauksesta 21 oli raskaus- tai vauva-aiheisia.

Ihmettelin, miksi raskaus on niin suosittu aihe. Jouduin miettimään omaa suhdettani raskaana olemiseen ja muiden raskausuutisiin (lue: vieraiden ihmisten raskauksiin). Monet raskaana olevat ovat lähellä omaa ikääni (olen 31-vuotias), joten raskausaiheisten juttujen tulisi mahdollisesti kiinnostaa myös minua. Näin ei kuitenkaan ole. En ole eläissäni klikannut yhtäkään raskausaiheista blogipostausta.

Tiesin kuitenkin, etteivät kaikki raskaana olevat suinkaan välitä lukea raskausblogeja. En siis voinut päätellä paljoakaan mahdollisesta omasta halustani tulla äidiksi sen perusteella, kiinnostaako minua lukea vieraiden ihmisten raskauksista vai ei. En itsekään lue koskaan esim. juoksublogeja, vaikka olen juossut säännöllisesti jo 17 vuotta.

Vuosien kuluessa minua alkoi joka tapauksessa häiritä se, että lapsikysymys vaivasi niin usein päätäni. Sanoisin, että tätä vaihetta kesti ainakin kolme tai neljä vuotta. Noina vuosina yritin tehdä paljon havaintoja muiden lapsista, ja sain myös hoitaa sukulaiseni lapsia sen verran, että pääsin kokemaan kaikki mahdolliset vaiheet vauvaiästä taaperovaiheen kautta aina kouluikään asti. Olen pidellyt vauvoja, syöttänyt, röyhtäyttänyt ja nukuttanut niitä ja totta kai vaihtanut vaippoja. Olen käynyt vähän väliä kuuntelemassa, hengittääkö vauva vielä pinnasängyssään. Olen vahtinut, ettei taapero tunge sormiaan pistorasiaan tai tipu jostain korkealta. Olen laulanut lapsille tuutulauluja ja lukenut iltasatuja. Myöhemmin olen käynyt lasten kanssa metsäretkillä. Kerrankin yhdellä retkellä näimme sekä pupun että supikoiran läheltä. Noihin vuosiin mahtuu paljon ihania muistoja ja onnistumisia. Kun nyt mietin kaikkea tätä, olen kovin kiitollinen siitä, että olen saanut seurata lasten kehitystä ja kasvua ja että olen saanut näinkin paljon kokemusta lastenhoidosta ilman, että minun itseni olisi tarvinnut tähän mennessä hankkia lapsia.

Välillä näen lapsikeskustelussa niin typeriä kommentteja, että hirvittää. Niistä klassisin lienee ”On itsekästä olla hankkimatta lapsia”. Jos ajatellaan, että kaikki haluaminen on aina itsekästä, niin silloin tosiaan voi olla itsekästä olla hankkimatta lapsia. Mutta eikö ole melkoisen selvää, että myös lapsia haluavat hankkivat lapsia omasta itsekkäästä halustaan? Vai kuinka moni on sanonut jotain tämäntapaista: ”En kyllä yhtään haluaisi lapsia, mutta epäitsekkäästi olen päättänyt uhrata elämäni ja hankkia niin monta lasta kuin pystyn.” On naurettavaa edes vihjata, että Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa yksilöllä on täydellinen valinnanvapaus, halutaan ja tehdään lapsia mistään muusta syystä kuin puhtaasta halusta. (Vahinkolaukauksissa ja suojaamattomassa seksissä ei tietenkään ole kysymys halusta vaan huolimattomuudesta, mikä ei kuulu tähän keskusteluun.) Paljon olen miettinyt myös sitä, kuinka valtaosa lapsia haluavista haluaa oman biologisen lapsen adoptiolapsen sijasta. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että lasten saamisessa ei muutenkaan ole kysymys rakkaudesta lapsiin ja haluun saada lapsi ylipäänsä, vaan juuri omien ja partnerin geenien jatkamisesta. Osittain ymmärrän sen, vaikka biologisen lapsen haluaminen vähentääkin niitä pyhimyspisteitä, mitä jotkin lasta odottavat pariskunnat tahtoisivat itselleen antaa.

Toinen lähes yhtä typerä kommentti kuuluu: ”Ne, jotka eivät halua lapsia, eivät myöskään pidä lapsista.” Aivan kuin kaikki, mistä pitää, olisi hankittava itselle. Täytettyäni 30 vuotta kirjoittelin yhdessä postauksessa näin: ”En unelmoi lapsista juuri tällä hetkellä. Olen pohtinut sitä, koska pidän paljon lapsista. Oivalsin jokin aika sitten, että vaikka olen hyvin eläinrakas (mitä veganismi on vain korostanut), minulla ei ole tarvetta hankkia mitään lemmikkiä. Jos joku tarjoaisi minulle löytökoiraa tai vastaavaa, ottaisin sen toki vastaan, mutta omasta tahdosta minun ei suinkaan ole pakko saada lemmikkiä. Lasten kanssa taitaa olla vähän sama juttu. Jostain pitäminen ei välttämättä tarkoita sitä, että se asia on saatava itselle.”

Lisäksi ajattelen, että yksikään vähänkään tietoisempi ihminen ei voi olla pitämättä lapsista. Lapsihan on vain nuori ihminen. Minusta ei ole sopivaa olla tykkäämättä yhdestäkään ihmisryhmästä sen iän perusteella. Samaten lasten vertaaminen esim. pelkkiin kakkavaippoihin on äärimmäisen lyhytnäköistä ja tökeröä, kun vaippavaihe kuitenkin on hetkessä ohi lapsen koko elämää ajatellessa.

Onneksi lapsikeskustelussa näkee tai kuulee typeriä kommentteja yhä harvemmin. Sen täytyy johtua siitä, että tänä päivänä on jo niin tavallista olla haluamatta lapsia. Reetta Räty kirjoittaa kolumnissaan Älä patista naista hankkimaan lasta, että

Sekin pitäisi hyväksyä normiksi, että yhä suurempi osa ei halua lapsia ja lapsiperheen arkea. Tuoreen Väestöliiton kyselyn mukaan 16 prosenttia 20-45-vuotiaista suunnittelee jäävänsä lapsettomaksi.

Uskon vahvasti, että kuulun itse tuohon 16 prosenttiin. Olen ollut asiasta melko varma viimeiset kolme tai neljä vuotta, kun olen lapsiasian kanssa paininut, mutta koska mahdollinen lasten hankkiminen on niin valtava päätös, olen halunnut kyseenalaistaa omat tuntemukseni kerta toisensa jälkeen.

En kuitenkaan näe lapsiperheen arkea vähänkään luontevana osana elämääni. En ole koskaan unelmoinut lapsiperheestä, eivätkä lapset siksi kuulu suunnitelmiini. Teen paljon asioita, joita en voisi lapsellisena tehdä (esim. ulkomaanmatkat, vaellukset ja pitkät (yölliset) juoksulenkit). Tykkään olla yksin ja siedän pitkääkin yksinoloa. Minun luokseni ei tarvitse kenenkään tulla velvollisuudentuntoisena kyläilemään, kun olen vanha. Unelmoin vanhenemisesta miehen kanssa, mutta jos hän kuolisi paljon ennen minua, en alkaisi siinä vaiheessa itkeä omien lasten perään. (Eivätkä lapset muutenkaan toisi miestä takaisin.)

Koska nykyään saadaan lapsia aina vain myöhemmin ja myöhemmin, minullakin olisi vielä vuosia aikaa tulla raskaaksi, mikäli niin haluan ja pystyn ylipäänsä tulemaan raskaaksi. Olen silti nyt varmempi kuin koskaan siitä, etten tarvitse omia lapsia. Varmuus ei mielestäni aina ole edes niin tärkeää, mutta koska lapsikysymys on askarruttanut mieltäni niin kauan (ja lapsikeskustelu on toisinaan niin älytöntä), on ollut helpottavaa saada tietynlainen varmuus juuri tähän asiaan ja alkaa suunnitella tulevaisuutta ilman lapsia.