”Miten sä jakselet?”

Äidin hautajaiset lähestyvät.

Näihin aikoihin kuuluu paljon isälleni lähetettäviä osanottoja, kukkalähetyksiä ja Syöpäsäätiön adresseja. Korteissa lukee aina ”X X:n omaiset”. Olemme omaisia, äiti puolestaan on vainaja. Kun vein äidille valitsemamme vaatteet krematorioon ja jouduin ensin kertomaan asiani automaatille, sanoin ”Hei, vainajan vaatteita toisin”. Pian empaattinen mies tuli hakemaan kassin kädestäni. En tiedä, mistä edes muistin sanan vainaja siinä tilanteessa.

enkelilapsi

Juuri nyt on vaikea vastailla joidenkin kysymyksiin siitä, miten jakselen tai mitä minulle kuuluu. Välillä tuntuu ihan normaalilta. Sitten äidin kuolema tulee taas mieleen, ja sen mukana saavillinen kaikenlaisia ajatuksia. Helpompi on vastata kysymykseen, mitä kaikkea olen tehnyt näinä aikoina.

  • Olen syönyt äidiltä jääneitä ruokia. Lähinnä Oatlyn jogurttia ja erilaisia mehukeittoja.
  • Olen toimittanut suru-uutisen äidin ystäville. Yksi läheisimmistä ystävistä otti asian niin kylmän viileästi, että aloin jo miettiä, välittikö hän äidistä lainkaan. Vasta puhelun lopussa ystävä murtui, eikä saanut itkultaan enää puhuttua. Niin vaikeaa ja kamalaa on ottaa vastaan tieto itselle tärkeän ihmisen kuolemasta.
  • Kävimme läpi tuhansien eurojen arvoista kolmiolääkekokoelmaa, joka äidiltä jäi. Vitsailimme, että sillä olisi leiponut katukaupassa hyvät hillot. Nyt lääkkeet on jo viety takaisin apteekkiin.
  • Olemme miettineet sopivaa hautakiveä äidille. Jos ei ole ennen valinnut kiveä kenellekään, ei voi tietää, miten monia päätöksiä kiven valintaan kuuluu (koko, malli, väri, muoto, fontti, kaiverrukset, koristeet).
  • Olemme ostaneet hautajaisiin tulevat kukat. Minun tehtäväni on tehdä niistä sopivat kukkaoksat tai pienen pienet kukka-asetelmat viidelle henkilölle/seurueelle.
  • Etsin äidistä sopivan kuvan ja kehystin sen muistotilaisuutta varten. Sopivan kuvan löytäminen ei ollut helppoa, koska emme halunneet kuvaa, jossa äiti näyttää vähääkään sairaalta. Toisaalta emme halunneet liian vanhaa kuvaa. Kuvia katsellessa meille paljastui entistä selvemmin, kuinka paljon äidin sairaus näkyi hänessä jo vuosia sitten.
  • Olen valinnut raaka-aineet muistotilaisuudessa tarjottavaan kasvispiirakkaan, jonka myöhemmin leivon.

Emme ole vielä juurikaan käyneet läpi äidin tavaroita. Itse tunsin hänen kaappinsa ja kätkönsä aika hyvin, sillä näimme usein, ja äiti piti silloin tällöin muotinäytöksiä. Hänen kaapeissaan on ehdottomasti eniten vaatteita, samoin niihin sopivia koruja, vöitä ja huiveja. Äiti tykkäsi shoppailusta. Itse en ole lainkaan samanlainen shoppaaja, ja muistankin, miten äiti iloitsi luettuaan kirjoitukseni Minulle outo selviytymiskeino: shoppailu. Hän koki sen niin, että edes osa hänen shoppailuhaluistaan oli sittenkin tarttunut minuun. Normaalisti yhteisillä kauppareissuillamme hän joutui tuputtamaan minulle kaikkea, koska en innostunut tavaroista samoin kuin hän, eikä hän voinut aina ostaa itselleen lisää asioita kaappien ollessa jo täynnä.

aiti-ja-mina

Olen katsellut kuvia äidistä, ja lukenut kirjeitä, joita hän lähetti minulle USA:han. Niistä muistaa, mitä kaikkea äiti teki vielä silloin, kun pystyi, ja miten elämäniloinen ja vähään tyytyväinen hän oli. Näin jälkikäteen ajateltuna äidin viimeiset ajat olivat vielä surkeampia kuin mitä olimme suostuneet itsellemme myöntämään. Kun äiti vielä eli, sitä kuitenkin yritti välillä piristää ja tsempata häntä sen sijaan, että olisi hyväksyt hänen olevan kuolemansairas. Oli onni, että äiti pääsi kivuistaan, mutta jos elämä olisi mennyt edes vähän eri tavalla, äiti olisi voinut elää terveempänä vielä yli 20 vuotta. Elämä ei ole reilua.

Surullisinta on ehkä silloin, kun tapahtuu jotain, minkä haluaisin jakaa äidin kanssa. Saatan ajatella, että ”Tämä pitää näyttää äidille”, kunnes hetken päästä muistan, että äiti on kuollut. Myös silloin tuntuu kurjalta, kun sähköpostitoiminto ehdottaa äitini lisäämistä vastaanottajien joukkoon joka kerta, kun kirjoitan massapostia läheisilleni. Gmail tunnistaa, että äiti kuuluu niiden ihmisten joukkoon, mutta sillä ei ole käsitystä elämän loppumisesta. Toisaalta voihan asian kääntää niin, että sähköpostilaatikossani äiti elää aina.

4 ajatusta artikkelista “”Miten sä jakselet?”

  1. Satu

    Olen joskus miettinyt, että jos joutuisin järjestämään läheiseni hautajaisia, minulla ei olisi aavistustakaan, mitä minun pitäisi tehdä ja miten asiassa pitäisi edetä. Pystyisinkö surultani edes toimimaan? Mutta kai sitä toimii jotenkin automaattisesti; löytää itsestään voimia tehdä tarvittavat asiat suuren surunkin keskellä. Ehkä ne ovat myös osa surutyötä.

    Sinun ja äitisi suhde kuulostaa läheiseltä ja lämpöiseltä. <3

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Ei sitä kyllä tietäisi, miten menetellä läheisen kuollessa, ellei hoitohenkilökunta lätkäisisi heti kuolinpäivänä kouraan paria vihkosta, joista voi ja pitääkin lukea asioita, kunhan on edes vähän toennut. Jo viikon kuluessa toisen kuolemasta täytyy selvittää ja hoitaa monia juttuja. Kuolemaan liittyy paitsi paljon surua ja ikävää, niin myös byrokratiaa ja rahanmenoa.

      Äidin kanssa läheisyyttä ja lämpöä tosiaan piisasi. ❤

      Tykkää

      Vastaa
  2. Liiolii

    Olen pitänyt jossain määrin etäisyyttä blogimaailmaan. Nyt tulen tänne ja luen surulliset uutiset. Otan osaa. Käsittääkseni (en ole vielä koskaan aikuisena kokenut läheisen kuolemaa) käytännön asioita on aivan hurjasti, kun omainen kuolee. Miten sen jaksaa? Miten ehtii surra siinä välissä, kun pitää miettiä hautajaisia ja sitten perunkirjoituksia ja muuta? Ja mistä kaiken tiedon käytännön asioiden hoitamiseen löytää?

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos, Liiolii!

      Käytännön asioita tosiaan riittää, mutta ne tavallaan samalla pitävät meidät tolpillaan; kun touhottaa, soittelee ympäriinsä ja vertailee netissä hautauspalveluita, on jotain konkreettista ja välttämätöntä tekemistä. Meitä on auttanut se, että hommat on pystytty jakamaan. Jos kaikki järjestelyt, ilmoittamiset, tilien ja liittymien sulkemiset ym. joutuisi hoitamaan yksin, olisi se kyllä todella rankkaa. Monella tapaa koen, että aito sureminen pystyy alkamaan vasta hautajaisten jälkeen. Niihin asti toisen kuolema tarkoittaa lähinnä erilaisia töitä.

      Itse saimme heti äidin kuoltua pari vihkosta, joiden ohjeissa kerrottiin, mitä kaikkea meidän tulee tehdä lähiviikkoina. Samaten mediassa on toisinaan ohjelistoja siitä, miten toimia: Mitä tehdä, kun läheinen kuolee? 10 neuvoa käytännön järjestelyihin. Toivotaan, ettet sinä joudu aikoihin järjestämään kenenkään (läheisen) hautajaisia!

      Tykkää

      Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s