Viimeinen joulu monellakin tapaa

Juuri nyt ovella kolkuttava joulu on useallakin tavalla viimeinen. On varmaa, että äitini ei elä enää ensi jouluna. Hänen kuntonsa on heikentynyt entisestään nopeaa tahtia. Äiti saa morfiinia ja muita vahvoja opiaatteja kipuihinsa. Hän on petipotilas, joka pystyy juuri ja juuri hengittämään happilaitteen avulla. Äiti ei pysty enää nielemään helposti edes nestemäisiä ruokia, ja onkin siksi kuihtunut kasaan. Sitä ei tosin moni huomaisi, sillä syövän aiheuttama huomattava nesteturvotus ulottuu tässä vaiheessa joka paikkaan, kaulalta nilkkoihin asti.

joulukortteja

Tänä syksynä olen käynyt läpi monenlaisia psykologisia vaiheita äitiin liittyvässä suruprosessissani. Päällimmäisin tunne on aina ollut juurikin suru, mutta mukaan on mahtunut myös suuttumusta, vihaa ja yksi isompi raivokohtaus, jossa huusin vanhemmilleni yhtä soittoa noin vartin ajan, minkä päätteeksi lähdin ovet paukkuen kotiin. Usein en edes tiedä, mistä kaikki tunteet kumpuavat, mutta se ei haittaa. Kaikkea ei tarvitse tietää. Lopulta minulle jäi hyvä olo siitä, että jaksoin vielä yrittää käydä kunnollista keskustelua äitini ja yleisestikin vanhempieni kanssa, en siis ollut luovuttanut heidän suhteensa. Huutaminen ja raivoaminen ei välttämättä näytä välittämiseltä, mutta vaatii kuitenkin viitseliäisyyttä ja vie hurjasti energiaa. Passiivisena oleminen on aina helpointa, mutta en suostunut siihen.

Nyt minusta tuntuu, että suhteeni äitiin on puhtaampi ja lempeämpi. En ole (enää) hänelle vihainen mistään. Hän saa lähteä minun suhteeni hyvin mielin, hänen ei tarvitse huolia minusta tai pelätä puolestani. Minulla on kaikki hyvin. Olen varma, että myös muut perheenjäseneni pärjäävät. Ei ole kyse siitä, ettemmekö pystyisi elämään ilman äitiä, sillä pakon edessä pystyy moneenkin. Emme vain millään haluaisi elää ilman häntä. Siksi tämä kaikki on niin surullista.

joulukollaasi

Viime aikoina olen muutamaan otteeseen kysynyt äidiltä, onko hänellä mitään viimeisiä toiveita tai sanoja. Suhteemme ei kuitenkaan ole dramaattinen ja etäinen niin kuin elokuvissa, joten mitään kovin yllättäviä asioita ei taida olla luvassa. Eniten äiti on halunnut puhua käytännön asioista silloin kun on pystynyt, ja nauttinut esim. siistimmästä olohuoneesta pyyhittyäni sieltä pölyt. Minusta on vain mukavaa, että mitään erityisiä viimeisiä sanoja ei välttämättä tarvita; se kertoo siitä, että olemme kautta elämän olleet niin läheisiä, että monista asioista on ehditty puhua useitakin kertoja. Äiti tietää olevansa meille kaikille rakas, ja me tiedämme, että hän on pohjimmiltaan aina ollut hyvä äiti ja halunnut meille vain parasta.

Siitä oikeastaan pääsenkin seuraavaan aiheeseen, jonka toivon ensi jouluna olevan toisin. Toivon, että tämä joulu on viimeinen, minkä vietän nykyisessä asunnossani (olen kertonut muuttohaaveistani ainakin täällä ja täällä). Minulle on jäänyt äidin kanssa käydyistä keskusteluista se kuva, ettei hän täysin ymmärrä, miksi haluan muuttaa. Se saattaa olla pitkälti omaakin ”syytäni”, sillä olen ehkä onnistunut antamaan nykyisestä kodistani niin hyvän kuvan kaikille, että muuttohaluja siksi ihmetellään. Äidilläni ei välttämättä ole viimeisiä sanoja tai selitettävää minulle, mutta minä haluan kertoa hänelle, miksi aika todellakin on kypsä nykyisestä asunnosta muuttamiseen.

valopukki

Olen asunut pimeässä ja parvekkeellisessa asunnossani lähes 10 vuotta. Olen kesäihminen, joka nauttii auringosta ja erityisesti ilta-auringossa loikoilusta. Omalle parvekkeelleni ei kuitenkaan paista aurinko juuri koskaan. Ihanteellinen ilmansuuntakaan ei auta, sillä täydellisen varjostava metsä pitää huolen siitä, ettei auringonsäteistä tarvitse unelmoidakaan. Niinpä olen ottanut tavaksi mennä kotini lähellä oleville kallioille aurinkoa ottamaan. Julkisilla kallioilla makoilussa on kuitenkin omat riskinsä, mikä tuli yhtenä kesänä varsin selväksi, kun törmäsin siellä itsensäpaljastaja-tumputtajaan. Se oli ällöttävä kokemus, josta ehkä joskus kirjoitan oman juttunsa. Minulle jäi tapahtumasta häväisty olo, ja ensimmäistä kertaa pystyin todella kuvittelemaan, miten hirveältä raiskauksen uhreista mahtaa tuntua. Minuun ei edes koskettu, ja silti siinä hetkessä minua hyväksikäytettiin ja minulta varastettiin jotain omaa ja yksityistä.

En suostunut jäämään kotiin tapahtuman jälkeen, vaan kävin yhä kallioilla. En enää kuitenkaan pystynyt rentoutumaan hetkeksikään, vaan olin varuillani ja vilkuilin minuutin välein joka suuntaan, jotta minua ei pystyttäisi yllättämään siten kuin aiemmin. Tapahtumasta on jo useampi vuosi, ja näinä vuosina toiveeni uudesta kodista on konkretisoitunut. Haluan kodin, jossa olevalle parvekkeelle paistaa aurinko. Se ei voi olla liikaa vaadittu. Haluan kodin, jossa voin nauttia kesästä turvassa ja omassa rauhassa. Lasitettu parveke venyttää kesäkauden pitkäksi, ja aurinkoisella parvekkeella tarkenee helposti huhtikuusta syyskuuhun. Tämän vielä halusin äidilleni kertoa.

Päätän näihin tunnelmiin ja toivotan kaikille mahdollisimman onnellista ja levollista joulua! 🎅🦌👪🎄🎁

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s