Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2016

Kylpyhuoneremontti alle 25 eurolla

Myönnettäköön heti, ettei kyse ole kovinkaan massiivisesta remontista. Todenmukaisinta onkin puhua ”remontista” varsin näkyvillä lainausmerkeillä. Sain kuitenkin jotain aikaiseksi, ja tulokset on mukava jakaa blogissa!

Tältä "remppaus" näyttää lukulamppuineen ja ruuvimeisseleineen!

Tältä ”remppaus” näyttää lukulamppuineen ja ruuvimeisseleineen!

Nyt kun yritän saada asuntoni myydyksi, huomioni kiinnittyy kaikkeen sellaiseenkin, mitä en ennen pitänyt minään ongelmana kotonani. Olen tajunnut esim. lattian olevan monin paikoin naarmuinen ja yllättävänkin huonolaatuinen (vastaavasti jotkut entiset asukkaat saattoivat kohdella lattiaa kovin kaltoin). Mitään isompia remontteja tuskin kuitenkaan alan tehdä, koska asuntoni on kriittisyydestäni huolimatta hyvässä peruskunnossa.

Kylpyhuoneessa minua vaivasi kaksi asiaa: vessanpöntön kannen toinen kiinnike oli ollut jo vuosia rikki, mikä sai istuimen välillä luiskahtamaan paikoiltaan. Lisäksi lavuaarin ja laattaseinän välinen silikonitiiviste ei enää näyttänyt hyvältä. Vessanpöntöllä pärjäsimme itse hyvin, mutta varsinkin vieraat eivät osanneet kikkailla istuimen kanssa, eikä heiltä sellaista toki odotettukaan. Uusille asukkaille ei sovi tarjota rikkinäistä istuinta. Niinpä kävin ostamassa uuden WC-istuimen ja tuubin silikonitiivistettä lavuaaria varten. Tiiviste maksoi vain 4,50 euroa, ja sopiva WC-istuinmalli vajaat 19 euroa. ”Remontin” hinnaksi tuli siis alle 25 euroa, mutta sain äheltää niin monta tuntia, että urakkatyönä lasku olisi tullut kalliiksi.

Vessanpöntön istuimen vaihtaminen oli lopulta helppo homma, vaikka vaihto oli minulle ensimmäinen. Olen tottunut putkinainen, eli putket olen avannut, tyhjentänyt ja putsannut lukuisia kertoja sekä keittiön että vessan puolella, mutta WC-hommissa en ole ollut. Tätä ennen en edes tiennyt, minkä merkkinen WC-pönttö asunnossani on, mutta nyt tiedän: Arabia.

vessanpytty-2

Lopputuloksesta tuli melkeinpä söpö, mikä johtuu kannen pyöreydestä ja suuruudesta. Uusi istuin tuntuu oikeamman malliselta kuin vanha, eli ehkä se ei hajoa yhtä nopeasti kuin edellinen (joka oli todellisuudessa hienompi, mutta liian moderni ja siksi vääränmallinen muinaiseen Arabiaani).

Mutta se lavuaari, huh! Olin luullut, että kun olin raaputtanut ja repinyt vanhan tiivisteen pois ja putsannut pinnat hyvin, pursottaisin vain uutta tiivistettä yhden kerroksen, ja homma olisi sillä selvä. Mitä vielä! Lopputuloksesta tuli kyllä sellainen kuin halusin, mutta siihen meni kaksi tuntia aikaa, ja tasoittelin sinä aikana silikonipintaa kymmeniä kertoja sormillani sotkun kasvaessa ja kaiken tahmaantuessa. Tiivistemassa lähtee parhaiten sormista pyyhkimällä ne esim. paperiin tai vanhaan pyyhkeeseen, vedellä kädet puolestaan eivät puhdistu, vaikka käyttäisi vahvojakin pesuaineita. Sain lavuaarin tiivistämisestä selkäni kipeämmäksi kuin koskaan, ja lopulta kädet tärisivät (ne kun eivät saaneet osua silikonipintaan millinkään vertaa väärään kohtaan, tai joutuisin sivelemään pinnan taas uudelleen, 173:nnen kerran).

pesuallas

Yllä olevan kollaasin ensimmäisessä kuvassa olen vielä vanhan tiivisteen repimisvaiheessa. Toisessa kuvassa vanha tiiviste on kokonaan poissa, ja kolmannessa kuvassa näkyy uusi, hohtava tiiviste kokonaisuudessaan. Noin pieni juttu, mutta siihen meni enemmän aikaa kuin koko asunnon perussiivoukseen!

***

En ole tainnut blogissa kertoa, kuinka valitsin 10-vuotiaana ainoana tyttönä luokallani teknisen työn tekstiilityön sijaan. (Valitsin kyllä myöhemmin ”kässän”, eli osaan myös perinteisempiä ”naisten käsitöitä”.) Meillä kulkee perheessä sellainen tarina, että kun minä olin syntymässä, isäni toivoi kovasti poikaa. Sinisilmäistä, vaaleaa poikaa. Vanhemmillani oli jo sinisilmäinen, vaalea tyttö, eli isosiskoni. Sitten syntyi minä, ruskeasilmäinen ja vielä vauvana erittäin tummahiuksinen tyttö, jota moni luuli ulkomaalaiseksi. Tarina sinisilmäisen pojan haluamisesta taitaa lähinnä olla lempeä vitsi, josta olen aina tykännyt. Jostain syystä olin kuitenkin aikamoinen poikatyttö tietyssä lapsuuden vaiheessa, tein ja harrastin poikien juttuja ja valitsin kaupasta poikien vaatteita tajuamattani sitä. Osasin pilkkoa puita kirveellä jo ala-asteella. Kun myöhemmin näin tv:ssä 18-vuotiaita helsinkiläisalokkaita, jotka eivät armeijaan mennessään olleet koskaan pilkkoneet puita, minua huvitti. Itse osasin jo 11-vuotiaana helsinkiläistyttönä. Juuri tällaisista taidoista olen kovin iloinen etenkin nyt, kun ”remppaan” asuntoani ja varsinkin sitten, jos/kun oikeastikin remontoin uutta kotiani!

Mitenkä teillä muilla, maistuvatko ns. ”miesten työt” kaikkien muiden kotiaskareiden ohella?

Rankin joululahja

Tämänvuotinen joulunvietto on tuntunut kumman väsyttävältä, ja olenkin nyt aika poikki. Tuntemuksiini tosin ehkä vaikuttaa yksi saamani lahja. Sain taas lähes yksinomaan hyödyllisiä käyttölahjoja niin kuin viimekin vuonna, ja yksi niistä näyttää tältä:

suspension-trainer

Jotenkin tuosta tulee mieleen jonkinlainen säädettävä sidontaväline, ja köysien mukana tullut DVD:kin viittaa rohkeampiin leikkeihin kaikkine pyllistelyineen, asentoineen ja kuvakulmineen.

kovaa-treenia

Todellisuudessa köydet ovat kuntoharjoitteluhihnat, joilla saa treenattua koko kroppaa oman painon toimiessa vastuksena. Hihnat saa asennettua mihin tahansa oveen, joka aukeaa itsestä poispäin. Mitään ruuveja ja porailuja ei tarvita, vaan hihnat pysyvät lujasti paikoillaan, kun ovikiinnitin asetetaan toiselle puolelle ovea kuin hihnat, ja ovi suljetaan.

kuntoharjoitteluhihnat

Sain hihnat mieheltä, joka tietää halustani treenata erikseen käsivarsia. Juostessa ja kävellessä saan tarpeeksi jalkatreeniä, mutta käsille kaipaan muuta harjoittelua, koska niiden lihakset eivät muuten rasitu tarpeeksi. Tähän asti olen nostellut viiden kilon käsipainoja, ja lisäksi minulla on ollut itsetehty lakanapatentti ylläkin näkyvässä leuanvetotangossa, joka oli asunnossani jo tänne muuttaessani. Lakanasta roikkumalla sain itse asiassa tehtyä yllättävänkin samanlaisia harjoituksia kuin nyt näillä hihnoilla, mutta toki hihnat ovat paljon ammattimaisemmat, turvallisemmat ja pitemmät, mikä mahdollistaa laajemmat liikeradat. Lisäksi kahvoista saa miellyttävän otteen, kun taas lakanasta roikkumalla sain aina kämmenet kipeiksi.

Hihnoista roikkuminen oli niin kivaa, että treenasin niillä joulupäivänä noin puolitoista tuntia (paketin mukana tullut DVD oheistaa paljon lyhyempään harjoitteluun). En tuntenut harjoitelleeni kunnolla, joten nostelin treenin päälle vielä vähän painoja. Illemmalla lähdin normaalille parin tunnin juoksulenkilleni. Yleensä pidän käsivarsissa tuntuvasta miellyttävästä kivusta treenausta seuraavana päivänä, mutta tänään käsivarret ovat sen verran piestyt, että pukeminenkin on vaivalloista varsinkin neuleiden ja takkien kohdalla. Toisin sanoen vähäisempikin treeni olisi riittänyt, mutta ilouutinen on toki se, että hihnat toimivat mainiosti! Ja kun treeni on niin mukavaa, ettei edes tajua treenaavansa rankasti, niin kuntolaitteelta ei voi enempää vaatia.

Viimeinen joulu monellakin tapaa

Juuri nyt ovella kolkuttava joulu on useallakin tavalla viimeinen. On varmaa, että äitini ei elä enää ensi jouluna. Hänen kuntonsa on heikentynyt entisestään nopeaa tahtia. Äiti saa morfiinia ja muita vahvoja opiaatteja kipuihinsa. Hän on petipotilas, joka pystyy juuri ja juuri hengittämään happilaitteen avulla. Äiti ei pysty enää nielemään helposti edes nestemäisiä ruokia, ja onkin siksi kuihtunut kasaan. Sitä ei tosin moni huomaisi, sillä syövän aiheuttama huomattava nesteturvotus ulottuu tässä vaiheessa joka paikkaan, kaulalta nilkkoihin asti.

joulukortteja

Tänä syksynä olen käynyt läpi monenlaisia psykologisia vaiheita äitiin liittyvässä suruprosessissani. Päällimmäisin tunne on aina ollut juurikin suru, mutta mukaan on mahtunut myös suuttumusta, vihaa ja yksi isompi raivokohtaus, jossa huusin vanhemmilleni yhtä soittoa noin vartin ajan, minkä päätteeksi lähdin ovet paukkuen kotiin. Usein en edes tiedä, mistä kaikki tunteet kumpuavat, mutta se ei haittaa. Kaikkea ei tarvitse tietää. Lopulta minulle jäi hyvä olo siitä, että jaksoin vielä yrittää käydä kunnollista keskustelua äitini ja yleisestikin vanhempieni kanssa, en siis ollut luovuttanut heidän suhteensa. Huutaminen ja raivoaminen ei välttämättä näytä välittämiseltä, mutta vaatii kuitenkin viitseliäisyyttä ja vie hurjasti energiaa. Passiivisena oleminen on aina helpointa, mutta en suostunut siihen.

Nyt minusta tuntuu, että suhteeni äitiin on puhtaampi ja lempeämpi. En ole (enää) hänelle vihainen mistään. Hän saa lähteä minun suhteeni hyvin mielin, hänen ei tarvitse huolia minusta tai pelätä puolestani. Minulla on kaikki hyvin. Olen varma, että myös muut perheenjäseneni pärjäävät. Ei ole kyse siitä, ettemmekö pystyisi elämään ilman äitiä, sillä pakon edessä pystyy moneenkin. Emme vain millään haluaisi elää ilman häntä. Siksi tämä kaikki on niin surullista.

joulukollaasi

Viime aikoina olen muutamaan otteeseen kysynyt äidiltä, onko hänellä mitään viimeisiä toiveita tai sanoja. Suhteemme ei kuitenkaan ole dramaattinen ja etäinen niin kuin elokuvissa, joten mitään kovin yllättäviä asioita ei taida olla luvassa. Eniten äiti on halunnut puhua käytännön asioista silloin kun on pystynyt, ja nauttinut esim. siistimmästä olohuoneesta pyyhittyäni sieltä pölyt. Minusta on vain mukavaa, että mitään erityisiä viimeisiä sanoja ei välttämättä tarvita; se kertoo siitä, että olemme kautta elämän olleet niin läheisiä, että monista asioista on ehditty puhua useitakin kertoja. Äiti tietää olevansa meille kaikille rakas, ja me tiedämme, että hän on pohjimmiltaan aina ollut hyvä äiti ja halunnut meille vain parasta.

Siitä oikeastaan pääsenkin seuraavaan aiheeseen, jonka toivon ensi jouluna olevan toisin. Toivon, että tämä joulu on viimeinen, minkä vietän nykyisessä asunnossani (olen kertonut muuttohaaveistani ainakin täällä ja täällä). Minulle on jäänyt äidin kanssa käydyistä keskusteluista se kuva, ettei hän täysin ymmärrä, miksi haluan muuttaa. Se saattaa olla pitkälti omaakin ”syytäni”, sillä olen ehkä onnistunut antamaan nykyisestä kodistani niin hyvän kuvan kaikille, että muuttohaluja siksi ihmetellään. Äidilläni ei välttämättä ole viimeisiä sanoja tai selitettävää minulle, mutta minä haluan kertoa hänelle, miksi aika todellakin on kypsä nykyisestä asunnosta muuttamiseen.

valopukki

Olen asunut pimeässä ja parvekkeellisessa asunnossani lähes 10 vuotta. Olen kesäihminen, joka nauttii auringosta ja erityisesti ilta-auringossa loikoilusta. Omalle parvekkeelleni ei kuitenkaan paista aurinko juuri koskaan. Ihanteellinen ilmansuuntakaan ei auta, sillä täydellisen varjostava metsä pitää huolen siitä, ettei auringonsäteistä tarvitse unelmoidakaan. Niinpä olen ottanut tavaksi mennä kotini lähellä oleville kallioille aurinkoa ottamaan. Julkisilla kallioilla makoilussa on kuitenkin omat riskinsä, mikä tuli yhtenä kesänä varsin selväksi, kun törmäsin siellä itsensäpaljastaja-tumputtajaan. Se oli ällöttävä kokemus, josta ehkä joskus kirjoitan oman juttunsa. Minulle jäi tapahtumasta häväisty olo, ja ensimmäistä kertaa pystyin todella kuvittelemaan, miten hirveältä raiskauksen uhreista mahtaa tuntua. Minuun ei edes koskettu, ja silti siinä hetkessä minua hyväksikäytettiin ja minulta varastettiin jotain omaa ja yksityistä.

En suostunut jäämään kotiin tapahtuman jälkeen, vaan kävin yhä kallioilla. En enää kuitenkaan pystynyt rentoutumaan hetkeksikään, vaan olin varuillani ja vilkuilin minuutin välein joka suuntaan, jotta minua ei pystyttäisi yllättämään siten kuin aiemmin. Tapahtumasta on jo useampi vuosi, ja näinä vuosina toiveeni uudesta kodista on konkretisoitunut. Haluan kodin, jossa olevalle parvekkeelle paistaa aurinko. Se ei voi olla liikaa vaadittu. Haluan kodin, jossa voin nauttia kesästä turvassa ja omassa rauhassa. Lasitettu parveke venyttää kesäkauden pitkäksi, ja aurinkoisella parvekkeella tarkenee helposti huhtikuusta syyskuuhun. Tämän vielä halusin äidilleni kertoa.

Päätän näihin tunnelmiin ja toivotan kaikille mahdollisimman onnellista ja levollista joulua! 🎅🦌👪🎄🎁