Seuraava näytelmä on joko informatiivinen komedia tai tragedia lukijasta riippuen. Joka tapauksessa on kyse niinkin vakavista asioista kuin elämä ja kuolema.
Siivotessani viikko sitten keittiötä vastaani tuli yhtäkkiä tällainen kuoriainen:
En mennyt paniikkiin, sillä tiesin kuoriaisista ja niiden yleisyydestä etenkin kerrostaloissa. Olen asunut siistissä ja kauttaaltaan remontoidussa taloyhtiössä jo lähes 10 vuotta, ja vain kerran aikaisemmin olen löytänyt asunnostani vastaavan ötökän.
Tiesin kuitenkin, että kuoriainen on tuholainen, joka pitää jollain lailla hävittää. Luulin kyseistä yksilöä ensin vyöihrakuoriaiseksi (jo pelkästään nimikin on ällö!), mutta tarkempi selvitys paljasti ötökän vyöturkiskuoriaiseksi.
Vyöturkiskuoriainen on tekstiilituholainen, jota kuvataan näin:
- Vyöturkiskuoriainen ei kuulu Suomen luontoon ja se esiintyykin vain lämmitetyssä tiloissa kuten asunnoissa ja varastoissa. Se piileskelee lattialistoissa, komeroissa ym. pimeissä paikoissa. Toukka syö turkiksia ja villa-, puuvilla- ja pellavavaatteita, joihin se tekee pieniä teräväreunaisia reikiä. Aikuinen kuoriainen ei tarvitse mitään ravintoa. (Lähde: Helsingin kaupungin ympäristökeskus)
- Vyöturkiskuoriainen on varsin vaikea hävitettävä, ja varsinkin kerrostalojen ollessa kyseessä on syytä harkita koko talon myrkyttämistä vähintään kahteen kertaan, mikäli kuoriaisia löytyy useammasta kuin yhdestä asunnosta. (Lähde: Wikipedia)
- Myrkkyjä ei tosiaankaan kannata roiskutella sinne tänne vain sen takia, että on muutama reikä jossakin vaatteessa. Turkiskuoriainen on täysin harmiton otus. Myrkyistä on harmia kaikille, myös ihmisille. Turha luulla, että joku 15 min tuuletus auttaa. (Lähde: Ilta-Sanomien kommenttiosio)
Tasan kaksi kuoriaislöytöäni 10 vuoden aikana on siis hyvin vähän, ja lukemani mukaan ongelmataloissa kuoriaiset parveilevat huoneistoissa, ja toukat tunkevat parketille lattialistojen alta muutaman päivän välein myrkytyksestä huolimatta.
Löytämästäni yksilöstä oli kuitenkin hankkiuduttava eroon. Miten? Jouduin miettimään, millainen tappaja olen ja minkälainen kuolema olisi ötökälle inhimillisin. Perheessäni kukaan muu kuin minä ei ole vegaani, ja silti meillä aina vietiin suurin osa ötököistä ulos, niitä ei koskaan tapettu.
Hämähäkit, ampiaiset, yöperhoset ym. pelastettiin kaikki palauttamalla ne ulos. Opin siis jo lapsena kunnioittamaan ötököiden elämää, eikä ötököitä pelastaakseen tarvitse olla minkään sortin kasvissyöjä. Tätä nykyä tapan yleensä vain hyttysiä ja banaanikärpäsiä, ja läimäytän aina kunnolla, jotta ötökkä ei jää kitumaan.
Vyöturkiskuoriaisen kohdalla vaihtoehdot olivat sen vieminen ulos pakkaseen ja lumisateeseen tai sen liiskaaminen. Mietin, että viemällä ötökän paleltumaan ulos en suoranaisesti tappaisi sitä, vaan saisin syytteeksi todennäköisesti kuolemantuottamuksen. Paleltuminen veisi kuitenkin paljon aikaa, ja pitkitetty kuolema olisi varmasti paljon hirveämpi kuin äkkikuolema.
Päätin silti viedä ötökän ulos pakkaseen. Vein sen parvekkeen kaiteelle parvekelasien ulkopuolelle. Ulkona se lakkasi heti liikkumasta, ja oli kellahtanut kumoon, kun menin vartin päästä katsomaan sitä. Toin ötökän takaisin sisään valokuvausta varten. Välillä ilmavirta liikutti ötökkää hellävaraisen tasaisesti, kun kääntelin lehteä, jolla se makasi ilmeisen kuolleena.
Ei mennyt kauaa, kun ötökän liike alkoi tulla siitä itsestään, eikä ollut enää ilmavirran aiheuttamaa. Kuoriainen oli tokkurainen, mutta sen etupää alkoi toimia, ja ensin se pyöri monta kierrosta paikallaan pitkälti etujalkojen ansiosta, kunnes lähti kulkemaan hyvää vauhtia virkeänä ja elinvoimaisena!
Olin entistäkin ällöttyneempi. Tiesin, että pakkanen tappaa ötökät, mutta en tiennyt, että se vaatii kokonaisen viikon pakastuksen erittäin kireissä pakkaslukemissa: ”vyöturkiskuoriaiset saa tuhottua vaatteista ja tavaroista joko pitämällä niitä viikko pakkasessa −20 asteessa tai vähintään +70-asteisessa saunassa noin kaksi tuntia” (lähde: yllä linkattu Wikipedia-artikkeli).
Minua kuvotti ajatus ötökän nitistämisestä ja sen repeilevästä ja rapisevasta kuoresta. En siis tappaisi sitä sormin/käsin, ajattelin. Olin laittanut kuoriaisen kartonkiarkille, jolla se kulki koko ajan kasvavaa vauhtia.
Ennen kuin ehdin ajatella lisää, nappasin leivontakaapimen ja paiskasin sen ötökän päälle sellaisella voimalla, että sillä olisi tappanut isommankin jyrsijän. Tuloksena oli kiitettävästi liiskattu kuoriainen ja siitä vuotaneet mehut:
Sinne meni tämä kuoriaisparka! Pitäisiköhän minun vaihtaa blogin nimeksi ”Äklöttävä miellekartta”, vai onko tämä kuitenkin aivan liian kesyä materiaalia sellaiseen?
Nyt vain jäädään odottelemaan, mitä tästä seuraa: ötökätön koti vai pahaa karmaa ja kuoriaisten kosto?
Mielekäs miellekartta 
Yyh, tosi reipas olit! Toivottavasti ei seuraa kumpaakaan, ei pahaa karmaa eikä kuoriaisten kostoa :) Eikä varsinkaan kuoriaisten armeijaa paikalle.
Samoin minäkin aina lähtökohtaisesti kiikutan vapauteen hämähäkit, ampparit, yöperhoset ynnä muut ötökät. Kärpänen jos joskus sattuu sisälle, sen kohtalo on useinmiten joutua kissan suuhuun ennen pelastusta :D
TykkääTykkää
Kiitos! Toivotaan tosiaan, että säästyisin kostolta ja varsinkin suuremmalta ötökkäparvelta. :)
Erilaisten örkkien vieminen takaisin luontoon on kyllä hieno ele ja teko. Kärpäsiä voi olla vaikeampi pelastaa tietyistä tiloista niiden nopeuden takia, mutta kissan vikkelyydelle nekään eivät aina mahda mitään. :)
TykkääTykkää
Hirveä tragikomedia! Mä laitan otukset usein vesipuisto Serenaan, se kuulostaa iloisemmalta kuin ”liiskaus” tai ”hengenpoisto” tai ”myrkyttäminen”. Onneksi en ole tuollaisia ihrapalleroita nähnyt… Kanarialla meillä oli pari kertaa torakoita sisällä, yök.
TykkääTykkää
Ihrapallero, niin ällön kuvaava sana! Pelkkä ”pallero” on usein merkityksessään kovin kiva, mutta ihralla saadaan mikä vain sana yököksi. :)
Serenahan on ihana paikka, kun vertauskohteena on myrkyttämiset, liiskaukset ja vastaavat! Torakat sisällä kuulostavat kyllä kauheilta; itse olen nähnyt eniten torakoita Madeiralla yhtenä kesänä, mutta en koskaan sisätiloissa.
TykkääTykkää
Näin talvella koen myös isoksi dilemmaksi tuon ötökkäasian: ulos en niitä haluaisi viedä jos on kovasti pakkasta koska eihän kukaan haluaisi paleltua, mutta en myöskään haluaisi tappaa niitä muutenkaan, mutta en kyllä pitää sisälläkään… Nopea ja kivuton liiskaus on siis paras vaihtoehto, vaikka kurjaa sekin on. Pyydän kuitenkin aina anteeksi!
Kesällä voitin kimalaispelkoni (ampiaisia pelkään edelleen jostain syystä) kun kasvihuoneessa ”elvytin” nuupahtaneen ja kuoleman porteilla olevan yksilön. Oli mielenkiintoista seurata kuinka se oli selkeästi jo alistunut kohtaloonsa, ja yhtäkkiä alkoikin tuntosarvet pyöriä hullunlailla: ”Kukkia, täällä jossain on kukkia! Uskomatonta!” :D Ensiavun jälkeen kiikutin sen ulos ja jatkoin kukkien tuomista kunnes se oli sen verran voimissaan että jaksoi lähteä lentoon. Näytti kovin kiitolliselta ja sanoin sille ”Ole hyvä!” Saman tein myös muutamalle muulle kohtalon kourimalle kimalaiselle, ja niin vaan en pelkääkään niitä enää oikeastaan yhtään. Meistä tuli mitä ilmeisimmin kavereita! :)
TykkääTykkää
Onpa ihana kimalaistarina! :) On kyllä mahtavaa voida auttaa noin konkreettisesti ja voittaa samalla omia pelkoja. Kaiken lisäksi maailma tarvitsee pölyttäjiä, jotka ovatkin uhattuina toisin kuin esim. hyttyset ja muurahaiset, joita tuntuu toisinaan olevan vähän liikaakin. :) Sulla on kuvissakin aina niin kauniita kukkia, että on helppo kuvitella myös ötököiden kiinnostuvan niistä. ;)
Liiskaamisen suoma äkkikuolema tosiaan kuulostaa kaikesta huolimatta paremmalta kuin moni muu poistomenetelmä. Itse en muutenkaan tapa sisätiloissa muita kuin juurikin tällaisia tuholaisia; niinpä omantunnon tuskat eivät kasva liian suuriksi. :)
TykkääLiked by 1 henkilö