Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2016

Minä 10 vuotta sitten

Jossain taisi olla sellainen postausidea kuin ”10 vuoden päästä” tai jotain vastaavaa. Mielenkiintoinen aihe sekin. Ennustaa tulevaisuutta niinkin pitkän ajan päähän.

Sillä kun asiaa ajattelee, kymmenen vuotta on melkoisen pitkä aika jopa iäkkäämmälle ihmiselle, saati nuoremmalle. Katsellessani vanhoja valokuvia löysin muutamia kesältä 2006, eli tasan kymmenen vuoden takaa. Silloin oikeastaan mikään elämässäni ei ollut siten kuin nyt (pitkät juoksulenkit olivat kuitenkin jo kuvioissa), mikä voi tuntua aika hullulta.

mina-10-vuotta-sitten

Tuona kesänä olin täyttämässä 21 vuotta. Ensimmäinen vuosi yliopistossa oli takana. Olin vastikään mennyt kihloihin. Olin seurustellut kolme ja puoli vuotta itseäni yli 11 vuotta vanhemman miehen kanssa. Asuimme yhdessä. Minulla oli vakituinen työpaikka, jossa kävin ainoastaan yövuorossa.

Kuvissa olin aina tuollainen hymytyttö. Näytin onnelliselta. Todellisuudessa olin onnessani vain unelmieni opiskelupaikasta, jonka eteen olin tehnyt hurjasti töitä. Oikeassa elämässä näytin läheisteni mukaan usein surumieliseltä, mietteliäältä ja poissaolevalta. Jälkikäteen mietittynä se johtui pitkälti parisuhteesta, miksei osittain myös elämän yleisestä häilyvyydestä. Voisin kertoa silloisesta miehestä paljonkin, mutta en ole enää vuosiin kokenut siihen tarvetta. Sanotaan vain, että neljän vuoden yhdessäolon jälkeen tajusin lähteä suhteesta, eikä sitä päätöstä ole koskaan tarvinnut katua. Myöhemmin olen osannut olla kokemuksesta kiitollinenkin, sillä joskus yksinkertaisesti täytyy oppia kantapään kautta. Jos hän olisi ollut hyvä mies tai edes neutraali miehen puolikas, kenties olisin hänen kanssaan vieläkin, ja elämäni olisi hyvin keskinkertaista.

Sittemmin olen valmistunut yliopistosta. Nykyään minulla on oma koti, jossa olen aina virallisesti asunut yksin. Olen seurustellut yli seitsemän vuotta universumin ihanimman miehen kanssa. Olemme käyneet upeilla matkoilla. Ikäviä muutoksia ovat äitini vakava sairastuminen, syövän leviäminen yleisestikin suvussamme, ja riistopalkkaiset oman alan työt, joita varten opiskelin vuosia.

Tarvitseeko minun miettiä, olenko onnellisempi nyt kuin 10 vuotta sitten? Ei hetkeäkään! Tilanteita ei voi edes verrata, olen kerrassaan niin paljon kokonaisempi ja onnellisempi nyt. Vaikka elämäntilanne on kovin erilainen kuin ennen, sisimmässäni olen silti pitkälti samanlainen. Toki olen mm. paljon kypsempi ja viisaampi, ja tietoisempi monista asioista, mutta en ole sinällään muuttunut. En ole esimerkiksi kyynisempi, toiveikkaampi, rauhallisempi, vihaisempi tai levollisempi nyt kuin silloin. Minussa oli jo silloin optimismia, jota kuitenkin välillä nakersi stressi, suru, väsymys ja/tai ahdistus. Niistä ei niin vain pääsekään eroon, vaikka monia asioita olenkin osannut lempata. Niinköhän elämä muuttuu vieläkin paremmaksi nelikymppisenä? Eletään ja katsotaan!

Puu olohuoneeseen

Tein tapani vastaisesti heräteostoksen – vieläpä kookkaan sellaisen.

Ostin puun olohuoneeseen.

valopuu

Tarkalleen ottaen puu ei ole heräteostos siinä mielessä, että en ostanut sitä samana päivänä kuin näin sen, vaan kävin varta vasten ostamassa sen seuraavana päivänä harkittuani asiaa. En kylläkään oikeasti harkinnut mitään, sillä näin puun kaupan sisäänkäynnin ulkopuolella lähtiessäni ostoskeskuksesta ulos, ja ehdin katsoa sitä vain parin sekunnin ajan. Niinä sekunteina päätin, että ostan puun. Kukapa luontoihminen ei haluaisi pimeään luolaansa lumoavaa kirsikkapuuta?

Puun ledit ovat kuitenkin kirkkaammat kuin luulin, eikä puu siksi ole niin tunnelmallinen kuin olin toivonut. Toisaalta kotini on metsän varjostama ja pimeä, ja hain tiettyihin tiloihin nimenomaan valoa. Nyt kun kerrankin sain sitä, huokailenkin tunnelman perään. Mutta ennen puuta minullahan oli täällä koko ajan hämyisän tunnelmallista. Miksi siis ostin valoa, jos tarvitsin valoa, mutta halusinkin tunnelmaa? No kun se puu… Se vain oli mielestäni niin upea keksintö.

valopuu-2

On puu onneksi jo nyt mielestäni kiva, vaikkakin erilainen kuin kuvitelmissani. Oksat saa aseteltua siten kuin haluaa, joten puun saa joko kapeaksi tai leveäksi. Valot eivät vaihda väriä (sellaista puuta en olisi halunnut), vaan ovat lämpimän kirkkaat. Puu on kaksimetrinen, eli ei mikään seinäkukkanen. Se sopii sekä sisä- että ulkokäyttöön, joten voin halutessani nakata sen myös parvekkeelle. Ehkä se on kuitenkin liian hieno ja arvokas sellaiseen kaltoinkohteluun.

Aloin tykätä puusta vielä enemmän kirjoittaessani tätä. Leditkään eivät enää näytä liian kirkkailta, ja ottamani kuvatkin ovat enemmän hämyisiä kuin valoisia.

[Käy pyörimässä olohuoneessa vähän väliä puuta tiiraamassa] Joo, mitä enemmän sitä katson, sitä paremmalta se näyttää. Jo nyt tuntuu hauskalta, että asun metsän keskellä, ja nyt minulla on sisälläkin puu! Aivan pian annan sille lopullisen siunaukseni.

Läskikeskustelu ja laihdutuksen lopettaminen

Blogimaailmassa jos missä laihdutus ja itsensä vihaaminen ovat keskeisessä roolissa. Itse huomaan tämän erityisesti, koska blogini luokiteltiin aikoinaan terveys ja hyvinvointi -kategoriaan Blogit.fi-palvelussa. Se tarkoittaa hyvin usein sitä, että omia postauksiani ympäröivät muiden postaukset laihduttamisesta, dieeteistä, läskimakkaroista, ennen ja jälkeen -kuvista ja totta kai vaa’an lukemista.

Laihduttamisessa ei toki itsessään tarvitse olla mitään pahaa. Jos ylimääräistä painoa on kertynyt, ja ihminen on motivoitunut laihduttamaan, ja haluaa laihtua oikeista syistä itsensä takia, niin sehän on hieno asia. Mutta niin kuin tiedämme, laihdutukseen liittyy myös monia ongelmia, ja syömishäiriöinen ajattelutapa ruokaa ja omaa vartaloa kohtaan on nykyään liiankin tavallista. Kun kirjoitin tekstin 20 vuotta syömishäiriöistä ajattelua, yllätyin siitä, kuinka monella kommentoijalla oli vastaavia ajatuksia ja kokemuksia. Yksi kommentoija kirjoitti, että tarinani oli hyvin surullinen, mutta ”silti niin kovin tuttua tarinaa varmaan jokaisen naisen elämästä”. Tuntuukin, että syömishäiriöistä ajattelua pidetään nykyään jopa melko normaalina. Asiana, jonka lähes kaikki (naiset ja tytöt) joutuvat käymään läpi. Niin ei tietenkään saisi olla.

vaaka

Katsoin vastikään Inhimillisen tekijän jakson nimeltään Naiset, jotka ovat vapauttaneet itsensä laihduttamisen ikeestä. Ohjelmassa kolme naista keskustelee omasta suhteestaan laihduttamiseen, painoon ja lihavuuteen. Heistä kaikki kokevat laihduttamisen haitalliseksi mielenterveydelle ja yleiselle olotilalle. Laihduttaminen ei myöskään tuonut heille haluttuja tuloksia, ja toisinaan se ”haluttu” tulos oli jo alkujaan illuusio. Todellisuudessa mikään määrä menetettyjä kiloja ei olisi tuonut onnea siinä vaiheessa, kun laihduttaminen oli vallannut koko elämän. Kaikkien naisten elämänlaatu koheni laihduttamisen lopettamisen ja terapian myötä, ja aikaa alkoi vapautua muuhun kuin syömisten miettimiseen.

Ohjelmasta tuli kauttaaltaan hyvä ja kevyt olo. Keskustelijat ovat ilahduttavan viisaita, sekä koulun että elämän opettamia. Samasta ohjelmasta on kirjoitettu myös artikkeli: Inhimillinen tekijä: Onko pakko laihduttaa? Alla on lyhyt lainaus tekstistä:

Miksi minun oikeastaan pitäisi laihtua? Miksi ei riitä, että pidän terveydestäni huolta?

Miksi pilaisin elämäni jatkuvilla ja ikuisilla laihdutuskuureilla? Voisinko käyttää energiani johonkin oikeasti hyödylliseen?

Ohjelmassa käytävä läskikeskustelu on mukavan monipuolista ja haastavaa: vaikka on selvää, ettei kenenkään haukkuminen läskiksi ja lihavien ihmisten leimaaminen esim. laiskoiksi ole millään lailla sopivaa, yhteiskunnallisesti olisi melko kestämätöntä, jos olisimme kaikki lihavia (ts. lihavuudesta johtuvien sairauksien hoitaminen on kallista). Asiat eivät kuitenkaan ole niin mustavalkoisia. Kaikki lihavat eivät ole sairaita eivätkä kaikki hoikat ole terveitä. Ja yhteiskunnalle maksaa myös esim. urheilijan jalkavamman hoitaminen, mutta urheileva ihminen saakin kiitosta ja ylistystä siinä missä lihava saa haukkuja.

mittanauha

Itse en paljon liikkuvana ja hoikkana ihmisenä kuulu läskikeskustelun piiriin sinällään, mutta ohjelman keskiössä ovatkin laihduttamiseen liittyvät (mielenterveydelliset) ongelmat, ja ne puolestaan puhuttelevat niin minua kuin monia muitakin, oli ihmisen paino mikä hyvänsä. Voin suositella ohjelmaa lämpimästi!