Erossa taas

Mies palasi perjantaina Suomeen, juuri sopivasti surkeana sadepäivänä. Hän sai jäädä vielä nukkumaan, kun itse lähdin aamulla töihin. Kun suljin huoneeni oven, katsoin ovenraosta hänen osittain sukan peittämiä kasvojaan ja aivan viimeiseksi peiton alta pilkistäviä varpaita. Illemmalla palasin kauppakassin kanssa tyhjään huoneeseen. Vielä silloin en kestänyt edes ajatella Corkissa viettämiämme ihania päiviä itkemättä. Muistella lämmön- ja nauruntäyteisiä hetkiämme ja katsoa rakastuneita ilmeitämme täällä otetuissa valokuvissa. Niinpä vollotin oikein kunnolla. Lauantaiaamuna minua katsoi pelistä turpeat ja pulleat silmäluomet, jotka avautuivat vain puolittain. Kai silmänsä voi todella itkeä pilalle, niin kuin joskus kuulee sanottavan.

yhdessa

On niin totaalisen ja pitkäkestoisen vaikeaa olla täällä, että en meinaisi itsekään sitä uskoa. Sillä ihminenhän sopeutuu kyllä kaikkeen huonoonkin. Mutta minä en sopeudu tänne, en edes yhden ison salaisuuden voimin, josta en voi blogissa vielä kirjoittaa. En sopeudu, koska minun ei kuulu sopeutua. Elämäntilanne vain on tällä hetkellä väärä siihen. Joka päivä Irlanti ja minä käymme kilpailua, jonka usein häviän. Saan täällä sen verran paljon paskaa niskaan, että joudun arvostamaan hyvin pieniäkin asioita, kuten sitä, että koko päivän paitsi aamun sataa. Niin pääsen kuivana työpaikalle, jossa en voi enää jutella sitäkään vähää kenenkään kanssa kuin ennen.

Koska en voi juuri tällä hetkellä jakaa todellisia kuulumisiani kenenkään kanssa, en voi olla avoin, vaan joudun esittämään jotain muuta kuin mitä olen, ja se se vasta viekin voimia. Siksi on helpointa olla itsekseen omassa suojakuvussaan. Minulla menee kaikki energia kuvun ylläpitämiseen ja työpaikalla työskentelyyn. Siltä varalta, että sepustukseni tuntuu epäselvältä, niin työpaikan kanttiinissa kysellään mm. olenko asettumassa Irlantiin lopullisesti, olenko hankkinut irlantilaisen puhelinliittymän, ja entä miten on irlantilaisen pankkitilin ja/tai irlantilaisen veronumeron laita? Jos alan vastailla tällaisiin kysymyksiin, joudun joko valehtelemaan eli esittämään tai muutoin tulen paljastaneeksi liikaa. Kerron kyllä kaiken aikanaan, mutta ihan vielä ei ole se hetki.

Blackrock Castle oli kaupunkivaelluksemme varrella.

Blackrock Castle oli kaupunkivaelluksemme varrella.

Mieskin sen huomasi: olen täällä surullinen ja onneton. En hetkellisesti, vaan olen ollut lähes alusta asti. Saatan alkaa itkeä työmatkalla (sateenvarjon alla sitä ei kukaan huomaa). Viime vuosina olen itkenyt todella harvoin, usein en edes muista, milloin viimeksi, koska siitä on niin kauan. Täällä olen itkenyt vajaassa parissa kuukaudessa enemmän kuin viimeisinä seitsemänä vuotena yhteensä. Usein ajattelen, että enää minun ei tarvitse itkeä, koska tiedän jo, millaista täällä oleminen on, mutta kun on riittävän surullinen, kyyneleet kohoavat silmiin itsestään. Kyynelkanavat aukeavat milloin mistäkin: musiikkikappaleesta, jonka muistan edellisellä kerralla kuulleeni Suomessa tai vaikkapa Madeiran-matkalla, tai jonkun päällä olevasta raikkaan mintunvihreästä Puma-merkkisestä paidasta, jollainen miehelläkin on. Kun kodinkoneliikkeen ikkunassa lukee Zanussi, ajattelen omaa pesukonettani Suomessa. Kun näen tai kuulen jotain kivaa tai hassua, mietin hetkeä, jona pääsen kertomaan siitä miehelle. Entisessä elämässäni surumielisyys oli jotain, mitä saatoin kokea hetkellisesti muutamaa päivää ennen kuukautisia. Niinpä tällainen viikkoja jatkuva surumielisyys on itselleni pitkäkestoista, ja voisin kuvitella masentuvani täällä oikein kunnolla, jos mitään muutosta nykytilanteeseen ei olisi luvassa.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä mies oli sellaista huumetta, joka teki elämästä suloista muutamaksi päiväksi, mutta nyt hänen lähdettyä ja pääni selvittyä olo on kahta kauheampi, eikä minusta jäänyt jäljelle kuin tärisevä ja vapiseva itkuherkkä jäänäppi. Saimme sentään kämppiksen kanssa huoneeni lämpimämmäksi, koska vuokraisäntä on ollut viikonlopun Dublinissa, eikä ole siten voinut säännöstellä lämpöä.

Tämä vihreä kävelybaana on todellinen löytö autojen ehdoilla toimivassa Corkissa.

Tämä vihreä kävelybaana on todellinen löytö autojen ehdoilla toimivassa Corkissa.

On tavallaan jännääkin tarkastella omia ajatuksiaan ja reaktioitaan minulle niin erikoisessa tilanteessa. Mieli täyttyy toisinaan epäloogisista ajatuksista, kuten ”elämäni on ollut niin hyvää, että minun kuuluu nyt kärsiä”. Olin niin etuoikeutettu ”vanhassa” elämässäni, että nyt saan maistaa sellaista elämää, joka on monen länsimaalaisen ihmisen todellisuutta. Moni heistä ei toki ole tullut vieraaseen maahan, jossa he joutuvat elämään ilman rakkaitaan, eli siinä suhteessa oma tilanteeni on totta kai paljon pahempi. Mutta muuten heräämme kaikki aamulla, lähdemme samalta muuratulta asuinalueelta töihin, palaamme töistä samoihin aikoihin alkuillasta kaikkien liikkeiden paitsi ruokakauppojen mentyä jo kiinni. Silloin voi joko lähteä pubiin tai jäädä makaamaan omalle kotisohvalle töllöttämään liioitellun suurta televisiota, jossa on yli 200 kanavaa. Itse lähden usein ulkoilemaan, teen erilaisia kotiaskareita, kirjoitan blogia ym. mutta muuten kuvasin yllä omaa arkeani. Se ei voisi olla kauempana siitä arjesta, jota elin kotona Suomessa. Olen blogiinkin kirjoittanut erilaisista henkisistä oivalluksista ja monien yhteiskunnallisten normien kyseenalaistamisesta, ja nyt elän täysin kaavoitettua elämää, johon mitkään oivallukset ja omat oppini eivät kuulu. Siinä, missä ennen oli sisäinen rauha, todellinen rakkaus, luovuus ja lepo, on nyt määrälliset tavoitteet töissä, kellokortti, valvonta ja paineet.

Yksin pimeään.

Yksin pimeään.

Muistan, mitä sanoin miehelle keväällä haettuani nykyistä työpaikkaani jo ennen kuin minua oli haastateltu sitä varten. Oli päivänselvää, että ottaisin paikan vastaan, jos sitä minulle tarjottaisiin, ja korostin sitä, kuinka valmis olin muutokseen ja kuinka kipeästi sitä tarvitsin. Hän ymmärsi minua täysin. Kaikki iloitsivat puolestani ja olivat samaa mieltä kuin minä työn ottamisesta vastaan. Nyt kaikki ovat sitä mieltä, että minun pitää tulla täältä pois. Mitä se tarkoittaa? Ei sitä, että oli virhe tulla tänne. Minä todella tarvitsin muutosta, ja olin katsellut ulkomaiden työpaikkoja jo kauan. Olen varma, että hakisin paraikaa Maltalle ja Intiaan kielialan töihin (kun sellaisia kerran sattuu olemaan haussa noista maista juuri nyt), jos en olisi hakenut tätä paikkaa ja tullut tänne. Itkisin pian Intiassa, josta en pääsisi Suomeen sitäkään vähää kuin nyt, ja palkkakin olisi luultavasti pilkallinen muista oloista ja naisten kohtelusta puhumattakaan. Siinä valossa on ihan mahtavaa, että kärsin nyt Irlannissa ja että kärsimyksellä on kuitenkin deadline. Kunhan vain itse säilyisin hengissä siihen asti.

14 ajatusta artikkelista “Erossa taas

  1. Menninkäinen

    Voi surku sinua… Kuulostat tosiaan surulliselta. Toivottavasti jaksat siihen asti, että tilanteeseen tulee muutos. On se sitten paluu Suomeen tai jotain muuta. Onko sinulla mahdollisuus nähdä miestäsi netin välityksellä? Esim. Skypessä? Ei se välttämättä eroa helpottaisi, mutta olisi joku turvallinen, jolle puhua ja avautua. Sekin auttaisi varmasti.
    Iso virtuaalihalaus Corkin suuntaan! (tunnetaan myös nimellä Ihq Jaxuhali! – sainko sut edes vähän hymyilemään?)

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos kovasti tsempeistä, Ihq Jaxuhali kyllä onnistui huvittamaan! :)

      Skypeä ollaan käytetty, mutta yhteys katkeilee useimmiten niin paljon, että toista ei kuule lainkaan, ja juttujen toistaminenkaan ei auta, koska toinen kuulee yhden sanan sieltä, toisen täältä. Yhteys on ollut parempi kaikkien muiden kanssa, eli huono tuuri seuraa meitä tässäkin asiassa, vaikka mies menee kotonaan mahdollisimman lähelle ikkunaa ja on kokeillut muitakin kohtia asunnossa. :( Puhelimella soittaminen toimii parhaiten, mutta puhelut pidetään lyhyinä kalleuden takia.

      Minun ei tarvitsisi edes jaksaa kovin kauan, mutta koska aika matelee silloin kun on kurjaa, niin tämä todella tuntuu loputtomalta. Onneksi blogimaailmassa on ihanimmat kannustusjoukot! <3

      Tykkää

      Vastaa
  2. Vintagella

    Mä uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Ehkä sun tosiaan piti käväistä Irlannissa nyt, jotta se kaipuu muutokseen menisi ohi, etkä olisi varaamassa niitä Intian lentoja sitten myöhemmin. Tsemppiä kuitenkin vielä sinne.

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Juuri noin ajattelen itseni tuntien; hakisin taatusti muualle ulkomaille, ja Intia olisi kohdaltani paha erehdys, johon olisin silti muutoksen halussani saattanut sortua. Nyt voin sentään olla iloinen siitä, etten tämän Irlanti-kokemuksen jälkeen tule koskaan hakemaan sinne, ja olen oppinut toki paljon muutakin. :) Kiitos tsempeistä!

      Tykkää

      Vastaa
  3. Kotivärjäilijä

    Tässä kerran käydessäni kurkkaamassa blogiisi, josko olisit löytänyt Khadi -hiusvärin pysyvyysongelmaan ratkaisua tai kenties vaihtanut onnistuneesti hiusvärimerkkiä huomasin yllätyksekseni, että olitkin vaihtanut – ei hiusvärimerkkiä – vaan kokonaan maisemaa!

    Aika hurjan nopealla aikataululla jouduit matkaan, kohti tuntematonta. Niin iso muutos ettei pääkään helposti ehdi pysyä vauhdissa mukana. Sen vuoksi voisin kuvitella, että olet saattanut saada silmät ja korvat täyteen kehoituksia sinnitellä alkuvaiheen yli kulttuurishokkeineen ja uuteen ympäristöön ajan kanssa sopeutumisineen. Että kyllä se siitä helpottuu.

    Mutta, kun ei välttämättä helpotu vaan päinvastoin! Olemme jokainen yksilöitä, onneksi :) ja koemme asiat mm. omien arvojemme, mielenkiinnon kohteidemme ja tuntemuksiemme kautta. Yksikään toinen ei voi katsella tätä maailmaa täysin samojen ”lasien” läpi vaikka kaikkein lähimmillä siihen parhaimmat edellytykset onkin. Siksi olen itse vahvasti sitä mieltä, että saadakseni itseäni eniten tyydyttävän ja antoisan elämän on loppupeleissä minun itseni päätettävä minkälaiseksi elämäni haluan muodostuvan. Missä, miten ja keiden kanssa. Tällä en suinkaan tarkoita muista ihmisistä piittaamattomuutta, itseasiassa läheiseni ja ystäväni pitävät minua erityisen paljon toisia ihmisiä huomioon ottavana. Toisten huomioiminen ja oman elämän itsensä näköiseksi tekeminen eivät onneksi ole toisiaan pois sulkevia tekijöitä.

    Olet kyllä ollut äärimmäisen sinnikäs, kun et ole jo ajat sitten pakannut kimpsuja ja kampsuja ja ottanut suuntaa kohti Suomea. Olet varmasti miettinyt kerran jos toisenkin että onko kaikki tämä sen kärsimyksen ja ikävän arvoista? En toki tiedä mitä itsellesi tärkeitä asioita halusit saavuttaa Irlantiin töihin lähtemällä, mutta oletan että ehkä päällimmäisenä arvokkaan lisän CV:si työhistoriaan omalta alaltasi parantaaksesi tulevia työnsaantimahdollisuuksiasi sekä ainutlaatuista työkokemusta tuleviin työtehtäviin oli ne sitten koto Suomessa tai muualla, mutta etkö ole jo niitä saavuttanut ainakin jollakin tasolla? Kenties työtehtäväsi Irlannissa on tavallaan projektiluonteinen, en tiedä, mutta vaikka itse projekti jäisi omalta osaltasi kesken olet varmasti oppinut jo vaikka kuinka ja paljon. Oletko harkinnut hakea sieltä käsin uutta työpaikkaa Suomesta? Sehän on työmarkkinoilla jokapäiväistä, että työntekijät vaihtuvat siirtyessään uusiin työtehtäviin, syystä tai toisesta.

    Tsemppiä ja virtuaalihali ilmojen halki sinne kieltämättä kuvauksiesi perusteella kovin erilaiseen ja ankeaan Corkiin (hassua, että itsellänikin oli Irlannista mielikuva vihreyden ja vehreyden maana). Olet ollut siellä jo niin kauan, että olivat tulevat ratkaisusi suuntaan tai toiseen niin ainakaan ne eivät ole nopeasti tehtyjä ja harkitsemattomia. Omaa terveyttään ei kuitenkaan kannata ainakaan työntakia riskeerata. Jos mieli on apea päivästä toiseen, ei se kehollekaan hyvää voi tehdä.

    Terveisin kotivärjäilijä

    Ai niin ja siihen värjäilyyn vielä palatakseni… en vielä ole testannut aiemmin kirjoittamaani kaksoisvärjäysmenetelmää. Tarkoituksena kuitenkin tässä joku kerta kokeilla. Jos ruskea väri haalistuu ja vieroksumani punainen jää niin sitten viiletetään punapäänä ;D

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos paljon kommentistasi ja virtuaalihalista! <3 Olen joko onnistunut välittämään tunnelmiani täältä tai sitten vain päättelit monet asiat ihan oikein. :)

      Tulin tänne tosiaan erittäin nopealla aikataululla, ja pahaan olooni suhtaudutaan juurikin mm. kulttuurishokkiin vedoten. Ja sehän onkin osittain ihan validi pointti, mutta eihän esim. omasta kumppanista erossa oleminen ole kulttuurillinen asia, eikä siksi helpotu ajan kanssa. Ja jos suhde oli tiivis ja vahva, niin miten sitä voisikaan sopeutua siihen, että yhtäkkiä on pysyvästi yksin. Kulttuurishokista ovat sitä paitsi puhuneet ihmiset, jotka itse elävät kumppaninsa kanssa aivan erilaisessa tilanteessa kuin minä. On sentään niitäkin, jotka kehuvat minua rohkeaksi ja sanovat, etteivät itse pystyisi samaan. Lähtemään ulkomaille vain työn takia maahan, jossa ei muuten ole itselle mitään eikä ketään samalla, kun kaikki itselle tärkeä jää kotimaahan.

      Olen ihan samaa mieltä kanssasi elämän itsensä näköiseksi tekemisestä ja sen muokkaamisesta antoisaksi. Tuntuu, että juuri sellaista filosofiaa itsekin noudatin ennen, mutta täällä vallitsevissa olosuhteissa se on mahdotonta. Tulee kyllä olemaan ihanaa sitten, kun vihdoin pääsen palaamaan entiseen elämääni; unelmoin siitä kaiken aikaa!

      Olen miettinyt juurikin tuota, onko täällä oleminen kaiken kärsimyksen arvoista ja mihin vetäisin rajan (ts. milloin olo käy liian tukalaksi ja mikä puolestaan pitäisi vielä sietää). Irlantiin tulemalla lähdin tosiaan hakemaan kansainvälistä työkokemusta, hyvää palkkaa ja merkintää CV:hen ja yleensäkin jotain erilaista ja repäisevää. Ja kyllä, olen omastakin mielestäni saavuttanut noita asioita jo nyt. Työ todella on projektiluontoista ja sellaista, että mikään ei tavallaan jää pahasti kesken, jos/kun lähtisin aiottua aikaisemmin. Suomesta olen katsellut töitä silläkin ajatuksella, että voisin työllistyä juuri nyt paremmin, kun kerran olen kokopäivätyössä enkä freelancerina, mutta Suomen työtodellisuus on yhtä kurja kuin aiemminkin. Ei mitään oman alan töitä, joita edes hakea, ja niinpä joutuisin hakemaan esim. huonosti palkattuihin asiakaspalvelutöihin, joihin en muutenkaan tule edes harkituksi, koska olen niihin ylikoulutettu ja väärän alan ihminen. En ole vielä luovuttanut, mutta todella huonolta näyttää, mikä olikin arvattavissa Suomen työtilanteen tietäen.

      Mitä päätänkin, niin harkitsemattomia ja tuulesta temmattuja ratkaisuni eivät tosiaan ole (mukavaa, että se on välittynyt teksteistäni); mm. sateisilla työmatkoilla on kummasti aikaa ajatella asioita ja todistaa, kuinka ajatukset alkavat hahmottua ja miten hyvä olo itselle oikeista päätöksistä tulee. :)

      Kiitos vielä kaikin puolin kannustavasta kommentistasi! Mitä Khadi-värjäilyyn tulee, niin olen värjännyt täällä hiukseni yhden kerran, kun edellisestä värjäyksestä oli kulunut pari kuukautta, eli enemmän kuin yleensä. Täällä vesi on joko eri kovuista kuin Suomessa tai muuten erilaista (ainakin se on kalkkipitoisempaa), sillä tuloksesta tuli hyvin tumma. (Toki myös itse värisekoitukset voivat vaihdella hiukan, koska kyseessä ei ole synteettinen tuote.) Tavallaan ei tummempi kuin koskaan aiemminkaan, mutta kaikki lämpö puuttui! Yleensähän en lämmöstä, ts. punaisen sävyistä, itselläni niin pidä, mutta omasta väristäni tuli hyvinkin kylmä, vähän kuin mustanruskea harmaalla ennemmin kuin keltaisella taitolla. Kun väri alkoi kulua samalla nopeudella kuin ennenkin, väri muuttui lämpimämmäksi sinisen indigon peseytyessä pois (sitä irtosi reilusti monella suihkukerralla). Annoin värin vaikuttaa vain kolme tuntia lähinnä kiireisistä aikatauluista johtuen, ja onneksi en sillä kertaa enempää, koska väri oli tosiaan niin tumma. Nyt kesällä minulle ei ehkä sovi niin tumma niin hyvin kuin talvemmalla, enkä tiedäkään, mitä hiuksilleni pian teen. Jääkylmä suihkuvesi nykyisessä asuintalossani ei houkuta minkäänlaiseen värjäysoperaatioon, mutta katsotaan nyt! Kenties käytän tummanruskeaa Khadia myös ensi kerralla, kun minulla sitä kerran on jo hankittuna, mutta annan sen vaikuttaa vähemmän aikaa. Värin pysyvyyteen värin vaikutusaika ei kummallisesti tunnu vaikuttavan niin paljon kuin luulisi: jos värin antaa vaikuttaa kauan ja tuloksesta tulee siten intensiivinen, väriä vain kuluu enemmän pois joka pesukerralla, mutta lopullinen pysyvyys on yhtä heikkoa ja lyhytaikaista kuin lyhyemmällä vaikutusajalla (jolloin väriä ei kulu yhtä paljon pois kerralla, vaikka kulumistahti on muuten sama). Näin siis käy viimeisimmän värjäyskertani perusteella. :)

      Tykkää

      Vastaa
  4. miina

    Kovin murheellista luettavaa. 😢 Näytät kuitenkin tehneen ratkaisusi eri asioiden suhteen, nyt on vain ajoituksesta kiinni. Toivon sinulle mahtavasti voimia siihen asti. Olen varma siitä, että ratkaisusi ovat oikeita, olivat ne millaisia tahansa, niin pohjamutia myöten olet ne varmasti miettinyt.

    Paljon tsemppiä sinulle, ja toivotaan, että Atlantin matalapaineetkin joskus väsyvät kiertämään siellä kehää! :)

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos voimatoivotuksista! Pohjamudista olen tosiaan vastauksia etsinyt ja niitä myös saanut. :) Loputtoman kauaa ei tarvitsisi jaksaa, mutta tässä tilanteessa päiväkin meinaa tuntua liian pitkältä. Olen kuitenkin asettanut itselleni tavoitteen, johon aion pystyä, kävi miten kävi. Toukokuu on kestänyt vuodelta tuntuvan ajan, mutta jos joskus pääsisin kesäkuuhun, niin ehkä silloin jo helpottaisi. :)

      Tykkää

      Vastaa
  5. Taru

    Kyllä on paskamainen tilanne. Kertakaikkiaan.

    Minusta olet kuitenkin tehnyt viisaita ja henkeviä oivalluksia myös tuon kaavoitetun elämän sisällä <3 Josta olen ihan samoilla linjoilla, ei sopis mullekaan enää. Todellista rikkautta on elää kaavojen ulkopuolella, niin kuin itselle parhaiten sopii. Vaatii monesti erinäisen määrän järjestelykysymysten ratkaisuja, mutta mä ainakaan en ole kertaakaan katunut muutaman vuoden takaista "loikkaustani".

    Perhana vieköön. Saapukoon mainitsemasi muutos parempaan oikein nopsaan! Tai vähintään jokin helpotusta tuottava lievittämään sen odotusaikaa <3

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos ymmärtävästä ja söpöstäkin kommentista (tuo ”Perhana vieköön” on jotenkin niin kiva)! :-)

      Totta muuten, että olen toki pohtinut ja oivaltanut täällä kaikenlaista, vaikka elämä niin kovin kaavamaista juuri nyt onkin. Lähinnä koen, etten saa moniakaan oppejani sovellettua arkeen ainakaan niin, että siitä tulisi edes hitusen siedettävämpää. Siinä kun vielä onnistuisi, niin avot! Olet esimerkillinen loikkauksessasi, jonain päivänä minäkin täältä pompsahdan. ;-)

      Kiitos toivotuksista; saisin ajan kulumaan niin paljon nopeammin, jos pystyisin lopettamaan päivien laskemisen!

      Tykkää

      Vastaa
  6. kkk

    Heippa,

    olen lukenut blogiasi jonkin aikaa, ensin lähinnä vegaanina ruokateksteistäsi kiinnostuneena. Kun muutit Corkiin ja aloit kirjoittaa kokemuksistasi, huomasin kuitenkin miten paljon muutakin yhteistä meillä on: minulla oli myös hyvä elämäntilanne maailman rakkaimman poikaystäväni kanssa, ja ensimmäistä kertaa tunsin olevani todella onnellinen. Kaipasin kuitenkin muutosta, joten hain Skotlantiin opiskelemaan. Poikaystäväni tuki minua täysin, koska tiesi, miten tärkeää se minulle olisi. Syksyllä lähdin Skotlantiin, ja melkoisessa tunnemyräkässä olen siitä lähtien kulkenut.
    Rakastan Skotlantia, mutta uuteen maahan sopeutuminen – erityisesti kun elämänkumppani on eri maassa – on hankalaa. Ei tavallaan ole kotonaan missään, vaan on jatkuvasti jumissa kahden paikan välissä.
    Skotlannin jatkuva sade, jäätävän kylmä asunto jne, tämä kaikki vei henkisiä voimia entisestään.
    Olin toisaalta onnellinen, onnellinen vapaudesta, toisaalta jotenkin niin eksyksissä. Sittemmin olen palannut Suomeen. Parisuhde ei valitettavasti kestänyt poissaoloani ja sen tuomia rasitteita vaikka suhteemme olikin vakaa, sen jälkipyykkiä on pesty nyt jo melkein vuoden verran.

    Muut sanovat sinulle, että palaa kotiin. Sanoisin, että palaa kotiin jos sinusta itsestäsi siltä tuntuu – jos niin teet, et ole epäonnistunut, et ole menettänyt mitään. Ihmisillä on jokin kumma idealistinen mielikuva ulkomailla asumisesta, se on aina hienoa ja mahtavaa ja uusi elämä on parempaa kuin vanha. Miksi niin oikeastaan olisi? Ei se ole itseisarvo. Nykyään vaan ihannoidaan korostetun individualistisia valintoja, jolloin on helppo saada ajatukset solmuun. Todellisuudessa elämät kietoutuvat ja vaikuttavat toisiinsa, yhtäkkiä sinun ja poikaystäväsi yhteisestä elämästä, joka on ollut sinun todellisuuttasi, on tullut jotain ihan muuta. On ymmärrettävää, ettei se tunnu automaattisesti hyvältä.

    Rohkeaa on lähteä, mutta rohkeaa on palata, jos se tuntuu parhaalta. Rohkeinta on kuunnella oman sydämensä ääntä ja tehdä itsensä ja läheistensä kannalta parhaita ratkaisuja. Paras ratkaisu silloin oli lähteä Irlantiin koska halusit sitä niin paljon, paras ratkaisu voi olla nyt jotakin muuta.

    Voimia valintoihisi!

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Heippa!

      Onpa mukavaa kuulla ”vanhasta” lukijasta, joka kommentoi ensi kertaa. :) Kiitos myötähenkisestä kommentistasi ja siitä, että jaoit oman mielenkiintoisen tarinasi, jossa todella on ehkä hämmästyttävänkin paljon samaa kuin omassa olemisessani täällä!

      Todella ikävä kuulla, että suhteenne kariutui. Olen varma, että meidänkään suhde ei kantaisi, jos minä olisin täällä ja mies Suomessa, eikä meillä olisi meininkiäkään muuttaa samaan paikkaan jonkin tietyn, sovitun ajan sisällä. Sillä eihän mitään suhdetta tavallaan olekaan (ainakaan sellaista, mitä itse haluan ja tarvitsen, ja mitä koko käsite suhde tarkoittaa minulle), jos ei koskaan olla fyysisesti yhdessä samassa paikassa, ja lyhyt näkeminen esim. kerran kuussa tai kahdessa ei koskaan riittäisi minulle pitemmän päälle. Olen aina hahmottanut mielessäni niin, että toimivat etäsuhteet perustuvat yksinomaan siihen, että eri paikoissa asuminen on väliaikaista, ja sille on selvät/pakottavat syyt, ja molemmilla on yhteisymmärrys siitä, milloin lähitulevaisuudessa asetutaan samaan paikkaan, missä se paikka on ym. Toivon kovasti, että saatte sovun aikaiseksi, mikäli se on toiveissanne, ja voitte jatkaa eteenpäin parhaalla näkemällänne tavalla. :)

      Voi, miten voin samaistua tuohon jatkuvaan sateeseen ja kylmyyteen! Olen työkavereidenkin kanssa sitä ihmetellyt, että miten täällä voi tuntua niin kolealta suomalaisesta, jonka luulisi olevan tottunut vaikka minkälaisiin pakkaslukemiin. Mutta kosteus, märkyys ja kova tuuli ovat paljon pahempia kuin kuiva pakkanen, eikä toisinaan lähes jatkuva palelu tosiaan paranna mielialaa.

      Upeaa, että kaikista hankaluuksista huolimatta olit onnellinen vapaudestasi Skotlannissa. Minä en ole tainnut olla täällä hetkeäkään onnellinen. Parhaimmillaan olen hetken tyytyväinen siihen, että olen jaksanut täällä ja että olen pystynyt selviytymään kaikesta, vaikka täällä on niin vaikeaa, mutta onnesta en harmikseni voi puhua minkään asian kohdalla. Olisi ihanaa voida sanoa samaa Irlannista kuin sinä Skotlannista maan rakastamisen suhteen, mutta Irlanti ja minä emme taida sopia hyvin yhteen. Koetan varoa haukkumasta maata liikaa (näin aikaisessa vaiheessa), ettei se vastapalveluksi tapa minua esim. raivoisalla liikenteellä tai väkivaltaisilla ihmisillä, joista kuulen paikallisuutisissa. Minulla on usein tunne, etten pääse täältä elävänä kotiin; aivan kuin Suomeen pääseminen joskus lopullisesti olisi liian hyvää ollakseen totta, eikä niin siksi voi tapahtua.

      Tuo on kyllä niin totta, että ulkomaille lähtemistä pidetään yleisesti synonyymina kaikelle mahtavalle. Itsekin olen joskus ajatellut niin, mutta nyt onneksi tiedän paremmin. Ulkomaille lähdettäessä elämästä tosiaan tulee herkästi hyvin erilaista, mutta ei välttämättä yhtään parempaa tai onnellisempaa. Itse olen havahtunut myös niihin mielikuviin ja mainoksiin, joilla tiettyjä maita ja paikkoja kaupataan ihmisille. Todellisuus voi olla ihan muuta. Esim. Suomi sentään on metsien ja järvien maa niin kuin ihmisille luvataankin, ja Irlanti puolestaan ei ole mikään vihreä keidas ainakaan suomalaiselle, jolla luonto on oikeastikin ympärillä monin paikoin jopa Helsingissä. Suomalaisena on tavallaan hyvin hulluakin ajatella, että elämä ulkomailla on lähtökohtaisesti usein hienompaa kuin kotimaassa, kun niin monet käytännönkin seikat sanovat asian olevan juuri toisin päin. Vieläkin on vaikea uskoa, miten moni aivan tavallinen asia Suomessa on täällä luksusta! Mutta merkittävin asia uuteen maahan sopeutumisessa on tosiaan oma elämäntilanne; jos kumppani (ja muut läheiset) ovat kaukana, ja sopeutuminen on muutenkin hankalaa, niin ulkomailla asumisesta voikin tulla elämän rankimpia kokemuksia hienoimpien sijaan.

      Kiitos viisaista sanoistasi ja tuestasi! <3 Minulla on onneksi selvät pasmat parin ison valinnan suhteen, mutta koska ne eivät tuo välitöntä helpotusta, aika kauan pitää vielä jaksaa. Toivon kuitenkin, että nyt pitkältä tuntuva ajanjakso muuttuisi jo parissa viikossa paljon lyhyemmän tuntuiseksi, ja saisin siitä voimaa. :)

      Tykkää

      Vastaa
  7. Maarit

    Muut kommentoijat ovat kirjoittaneet sen verran kauniita ja fiksuja lauseita, joten minun tarvitsee lisätä vain pari seikkaa kannustusketjuun mukaan.

    Sinulla on täysi oikeus ja valta päättää, missä elät ja asut. Sinun ei tarvitse joutua elämään Irlannissa koirankakkaisen betonin keskellä, ellet niin todella halua.

    Sinä pärjäät! Sinulla on läheistesi lisäksi myös virtuaalitukiverkko, joka lähettää sinulle halauksia, tsemppiä, piristystä ja kannustusta.

    Itkeminen on toisinaan hyvä asia, mutta kohta kyyneleet varmasti muuttuvat ilon kyyneleiksi, kunhan palapelin palaset loksahtavat paikoilleen. Sinä selviät.

    Toivon sulle vilpittömästi ihan kaikkea mahdollista hyvää ja voimaa vähemmän miellyttävässä paikassa vielä vähän aikaa selviämiseen.

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos ihanista sanoistasi! <3 Tällaisista tsempeistä on hurjasti apua. :)

      Minulla tosiaan on läheisten lisäksi niin mahtava virtuaalitukiverkko, etten olisi jokin aika sitten osannut kuvitellakaan mitään näin hienoa. On kyllä enemmän kuin lohdullista ja upealla tavalla ihmeellistä, että lähtökohtaisesti minulle ventovieraat ihmiset haluavat auttaa minua ja joskus samaistuvat teksteihini ja/tai tuntevat tuskani. Silloin todella tajuaa ja myös tietää, ettei ole yksin, ja on helppoa olla kiitollinen kaikesta saamastaan tuesta. Kärsimys on kovin universaalia, ja tuo lopulta ihmisiä yhteen. :)

      Tykkää

      Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s