Arkistot kuukauden mukaan: Touko 2016

Syy, miksi tulin Corkiin

Kun löysin viime keväänä nykyisen työni työpaikkailmoituksen, en tiennyt Corkista tai sen sijainnistakaan Irlannissa yhtään mitään. Niinpä kirjoitin Googlen kuvahakuun cork ireland ja eteeni avautui tällaista:

ihana cork

Ihastuin etenkin noihin ensimmäisen rivin kuviin, joissa on taustalla merta ja näyttävä katedraali ja edessä värikkäitä taloja viistossa ihanassa vihreydessä. Juuri noiden kuvien näkymä oli minusta huumaavan ja jopa satumaisen kutsuva. Hulluhan olisin, jos en tuollaisessa paikassa viihtyisi! Kun katsoo vielä lisää hakutuloksia, hyvin monissa kuvissa on sama näky, joskaan kaikki niistä eivät näytä niin kauniilta kuin ylimmät eli parhaimmat hakutulokset, ja kuvakulmat, värit ja tunnelma vaihtelevat. Hakutulokset osoittavat, että näkymä on selvästi kuuluisin ja upein, jolla Corkia myydään ja mainostetaan. Corkin kansallisnäkymä, sanoisin.

Otin hommakseni löytää tuon näkymän. En tiennyt kuin vain sen, että se on Corkissa, ja ajattelin, että minulla olisi parhaat mahdollisuudet sen löytämiseen Corkin keskustassa asuessani. Aika pian tajusin, ettei paikka ole ainakaan niin lähellä, että voisin löytää sen iltalenkeilläni, joten sijoitin suuremmat etsinnät viikonlopuille. Katsoin kaupunkikartasta kaikki katedraalit, kävin ne läpi ja jaoin kaupungin eri osiin, jotka valloitin vapaapäivinä yksi kerrallaan. En koskaan löytänyt näkymää, ja kävelyt olivat muutenkin näkymiltään melko ankeita, vaikka nautinkin niistä muista syistä. Corkin harmaus otti juuri siksi minua niin paljon päähän, ja on blogissakin korostunut, koska Cork myytiin minulle satumaisella ja värikkäällä mielikuvalla. Eikä todellisuudessa edes vain mielikuvalla, vaan oikealla, konkreettisella kuvalla.

Kun mies oli tulossa luokseni kylään, kysyin kämppiksiltä, mitä meidän kannattaisi Corkissa tehdä ja nähdä. Näytin toiselle kämppikselle tuon kuuluisan näkymän Googlen kuvahausta ja kysyin, onko sitä edes olemassa vai onko se photoshoppailun tulosta. Hän veikkaili, että kuvia on kyllä muokattu, mutta tiesi näkymän kuitenkin olevan oikea. Hän kertoi, että kuvan paikka löytyy Cobhista, yli 20 kilometrin päästä Corkin keskustasta. Hän kertoi myös, että Cobh oli viimeinen paikka, josta Titanic haki ihmisiä ennen lopullista matkaansa, ja paikassa on siksi kaikkea Titanic-aiheista. James Cameronin Titanic on kaikessa lohduttomuudessaan yksi lempielokuvistani, minkä mieskin toki tiesi, joten niinpä meillä oli vain lisää syitä lähteä Cobhiin.

Itse katedraali ja värikkäät talot löytyivät nopeasti, mutta…

cobh 2

Emme löytäneet Cobhissa sitä kohtaa, josta olisi saanut sellaisen kuvan kuin Googlen hienoissa kuvissa. Olimme aina joko liian lähellä tai kaukana, liian ylhäällä, alhaalla tai sivussa. Aina kun yritimme korjata kurssiamme oikeampaan suuntaan, tiellä oli muuri tai jokin rakennus. Mies puheli etsiessämme, kuinka näkemäni hienot kuvat ovat taatusti ammattilaisten ottamia hyvillä vehkeillä. Vaikka olisikin niin, niin täytyyhän meidän silti pystyä löytämään oikea kohta, sanoin. Kun olimme päässeet lähimmäksi paikkaa, jota molemmat pitivät oikeana, näkymä oli tällainen:

cobh 5

Taas ne kirotut harmaat muurit, niitähän täällä ei olekaan tarpeeksi! Sivummalle ja/tai ylemmäs kulkeminen hävitti pikkuhiljaa katedraalin näkyvistä, eli tämä katu ja kohta todella olivat varteenotettavimpia. Mies katseli rakennuksia ja näki kadun toisella puolella hotellin, jonka nimessäkin mainostettiin näkymiä. Pian meille oli selvää, ettei haluamaani näkymää voi nähdä eikä kuvata katutasolta kaikkien esteiden takia, vaan Googlen kuvat on otettu talojen parvekkeilta tai ehkä jopa katoilta. Olin jo luovuttanut kuvan suhteen, kunnes mies ehdotti, että hyppäisin reppuselkään ja katsoisin muurin yli. Kieltäydyin ensin, koska olin varma, etten näkisi näkymää siltikään. Mies kuitenkin oli jo kumartunut sopivaan asentoon, ja minua alkoi naurattaa koko touhu. Lopulta sain naurultani hypättyä, ja mitä sitten näinkään? Tadaa!

cobh 1

Mies huomasi heti hihkunnastani, että kuvakulma oli vihdoin kohdillaan. ”Tästä saa just sellasen kuvan, ku mä olin toivonu!”, selitin ja pyysin miestä vielä pitelemään säädellessäni samalla kameran asetuksia. Korjasimme välillä asentoa, jotta pysyin reppuselässä pystyen samalla kurkottamaan ja pitämään kameran mahdollisimman vakaana. Joku tööttäsi meille (olimme jalkakäytävällä kiinni muurissa niin kaukana ajotiestä kuin mahdollista), sillä näkymä taisi olla aika hauska. Myöhemmin ajattelin, että jos meillä voisi olla kuva siitä hetkestä, eli meistä ottamassa kuvia samaisen muurin yli, vaihtaisin metsästämästäni näkymästä saadut kuvat oitis siihen. Niin hellyttäviä miehen vallattomat mutta huipputoimivat ideat, tiimityöskentelymme ja toteutus olivat.

cobh

Nyt se on nähty. Ja on se kyllä upea näkymä, juuri sitä, mitä luvattiin. Kauneinta Corkia. Tämä näkymä sai minut hakemaan Corkiin töihin, ja nyt olen nähnyt sen omin silmin. Laskeskeltuani täällä lukuisia eri harmaan sävyjä sain lopulta kaipaamani satulinnan ja talot kuin suoraan piirretyistä. Onnellisen lopun enemmän painajaismaiselle kuin sadunomaiselle tarinalle. Ympyrä on sulkeutunut ja voin siis tulla täältä nyt pois?

Minulle outo selviytymiskeino: shoppailu

Minulla sattuu kerrankin olemaan useampikin blogijuttu jonossa odottamassa julkaisua, mutta oikein mikään ei ole tuntunut oikealta juuri nyt, viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen. Tein kuitenkin tänään yhden hyvin ratkaisevan siirron oman hyvinvointini kannalta, ja siitä tuli pelkästään hyvä ja helpottunut olo. Tiedän sataprosenttisella varmuudella, että päätös on oikea, eikä minun edes tarvitsisi olla niin varma, mutta niinpä vain olen. Parin viikon päästä pääsen kertomaan kunnolla blogissakin, mistä on kyse.

bikinit

Sitä ennen kerron yhdestä aktiviteetista, joka kummasti on auttanut minua jaksamaan. Täällä Irlannissa en ole syönyt suruuni/ongelmiini niin kuin USA:ssa, enkä ole tarttunut mihinkään muuhunkaan haitalliseen keinoon paeta todellisuutta. Havaitsin kuitenkin jo taipaleeni alussa, että kauppojen kiertely tuntuu täällä ihan samalta kuin missä tahansa muuallakin, ja unohdan silloin kaikki huoleni. Heti kun olen jättänyt kaupat taakseni, tuttu alakuloisuus on palannut. Minulle itse ostaminen ei ole se, mikä tekee hetkeksi iloiseksi, vaan harkittu, todelliseen tarpeeseen ostaminen. Tavallisesti en välitä shoppailusta enkä kauppojen kiertelystä, ja minua viehättääkin minimalismi paljon enemmän kuin se, että voisin ostaa mahdollisimman paljon tavaraa ja kotini pursuaisi erilaisia turhakkeita. Myös haluni asua pienemmässä kodissa perustuu paljolti siihen, että minulla olisi vähemmistä neliöistä huolimatta paljon tilaa juuri siksi, että tarpeetonta kamaa olisi mahdollisimman vähän. Jo hyvin nuorena huomasin, että monista asioista luopuminen on paljon vapauttavampaa kuin niiden hankkiminen.

Mutta niin vain voi harkittu ja tarpeeseen ostaminen siltikin tehdä iloiseksi ja näyttää näin nätiltä:

kesakengat

Nämä kengät näin kaupassa ja ihastuin niihin heti, mutta en sovittanut niitä ja jätin ne kauppaan. Vasta asioidessani samassa kauppakeskuksessa viikkoa myöhemmin ostin ne, koska olin jäänyt ajattelemaan niitä. Pohjasta löytyvät merkinnät kertoivat kenkien olevan vegaaniset, ja kun vielä varmistin asian myyjältä, hän luuli minun olevan pettynyt siihen, etteivät kengät ole nahkaiset. Pöh!

Bikinivalikoimasta silmäni nauliintuivat lopulta yllä oleviin turkoosisen siniliiloihin. Sekin oli kummallista, sillä kerroin vastikään, kuinka sininen ei ole värini. Bikineiden värimaailma kuitenkin iski, ja hintojakin oli tietämättäni juuri laskettu niistä, mitä hintalapuissa luki! (Onkohan onneni täällä kääntymässä?) Ylä- ja alaosa maksoivat yhteensä 11,50 euroa, vaikkei bikinikausi ole vielä edes alkanut! Irlannissa en tosin osaa kuvitella sen alkavan ikinä, eikä minulle olisi koskaan tullut mieleenkään hankkia bikineitä tänne. Niinpä bikinit edustavatkin minulle yhtä toista maata ja muistuttavat minua siitä, että minäkin pääsen ehkä joskus lämpöön ja lomalle (tästäkin lisää tuonnempana). Nimimerkillä Painan pitkää päivää ja olen nukkunut tällä viikolla joka yö 2 – 5 tuntia

Asuessani vielä edellisessä asunnossa ostin töihin kelpaavia vaatteita ja söpöjä sukkia.

elainsukat

Jos haluaa pitää eläimiä jaloissaan, suosittelen tällaisia sukkia nahkakenkien sijaan.

elainsukat 2

Tulin Irlantiin niin vähällä vaatemäärällä, että minulla oli koko ajan samat vaatteet töissä, ja vain parin paidan ja housujen peseminen päivän tai kahden välein ei ollut mielekästä. Tilanne helpottui, kun ostin kaksi paitaa ja neuletta. Kesäiset värit ovat nekin auttaneet jaksamaan.

vaatteita

Lisäksi olen ostanut yhdet somat shortsit, joita toivon lämpötilojen joskus suovan minun käyttävän. Jos niin tapahtuu, niin laitan niistäkin kuvan blogiin. Bikinitkin olisin voinut kuvata päälläni, jos minun olisi edes hitusen tehnyt mieli riisua kaikki neuleeni. Katsotaan, saapuuko kesä koskaan tänne. Onneksi en pian enää joudu elämään vain Irlannin varassa. Vielä on liian aikaista, mutta parin viikon päästä haluaisin tehdä samanlaisen ihanan aarrekartan kesälle kuin Valo-blogin Taru. Jos tekisin sellaisen jo nyt, minun olisi vain entistä vaikeampi jaksaa täällä, mutta kesäkuussa saattaisin jo uskaltaa!

Erossa taas

Mies palasi perjantaina Suomeen, juuri sopivasti surkeana sadepäivänä. Hän sai jäädä vielä nukkumaan, kun itse lähdin aamulla töihin. Kun suljin huoneeni oven, katsoin ovenraosta hänen osittain sukan peittämiä kasvojaan ja aivan viimeiseksi peiton alta pilkistäviä varpaita. Illemmalla palasin kauppakassin kanssa tyhjään huoneeseen. Vielä silloin en kestänyt edes ajatella Corkissa viettämiämme ihania päiviä itkemättä. Muistella lämmön- ja nauruntäyteisiä hetkiämme ja katsoa rakastuneita ilmeitämme täällä otetuissa valokuvissa. Niinpä vollotin oikein kunnolla. Lauantaiaamuna minua katsoi pelistä turpeat ja pulleat silmäluomet, jotka avautuivat vain puolittain. Kai silmänsä voi todella itkeä pilalle, niin kuin joskus kuulee sanottavan.

yhdessa

On niin totaalisen ja pitkäkestoisen vaikeaa olla täällä, että en meinaisi itsekään sitä uskoa. Sillä ihminenhän sopeutuu kyllä kaikkeen huonoonkin. Mutta minä en sopeudu tänne, en edes yhden ison salaisuuden voimin, josta en voi blogissa vielä kirjoittaa. En sopeudu, koska minun ei kuulu sopeutua. Elämäntilanne vain on tällä hetkellä väärä siihen. Joka päivä Irlanti ja minä käymme kilpailua, jonka usein häviän. Saan täällä sen verran paljon paskaa niskaan, että joudun arvostamaan hyvin pieniäkin asioita, kuten sitä, että koko päivän paitsi aamun sataa. Niin pääsen kuivana työpaikalle, jossa en voi enää jutella sitäkään vähää kenenkään kanssa kuin ennen.

Koska en voi juuri tällä hetkellä jakaa todellisia kuulumisiani kenenkään kanssa, en voi olla avoin, vaan joudun esittämään jotain muuta kuin mitä olen, ja se se vasta viekin voimia. Siksi on helpointa olla itsekseen omassa suojakuvussaan. Minulla menee kaikki energia kuvun ylläpitämiseen ja työpaikalla työskentelyyn. Siltä varalta, että sepustukseni tuntuu epäselvältä, niin työpaikan kanttiinissa kysellään mm. olenko asettumassa Irlantiin lopullisesti, olenko hankkinut irlantilaisen puhelinliittymän, ja entä miten on irlantilaisen pankkitilin ja/tai irlantilaisen veronumeron laita? Jos alan vastailla tällaisiin kysymyksiin, joudun joko valehtelemaan eli esittämään tai muutoin tulen paljastaneeksi liikaa. Kerron kyllä kaiken aikanaan, mutta ihan vielä ei ole se hetki.

Blackrock Castle oli kaupunkivaelluksemme varrella.

Blackrock Castle oli kaupunkivaelluksemme varrella.

Mieskin sen huomasi: olen täällä surullinen ja onneton. En hetkellisesti, vaan olen ollut lähes alusta asti. Saatan alkaa itkeä työmatkalla (sateenvarjon alla sitä ei kukaan huomaa). Viime vuosina olen itkenyt todella harvoin, usein en edes muista, milloin viimeksi, koska siitä on niin kauan. Täällä olen itkenyt vajaassa parissa kuukaudessa enemmän kuin viimeisinä seitsemänä vuotena yhteensä. Usein ajattelen, että enää minun ei tarvitse itkeä, koska tiedän jo, millaista täällä oleminen on, mutta kun on riittävän surullinen, kyyneleet kohoavat silmiin itsestään. Kyynelkanavat aukeavat milloin mistäkin: musiikkikappaleesta, jonka muistan edellisellä kerralla kuulleeni Suomessa tai vaikkapa Madeiran-matkalla, tai jonkun päällä olevasta raikkaan mintunvihreästä Puma-merkkisestä paidasta, jollainen miehelläkin on. Kun kodinkoneliikkeen ikkunassa lukee Zanussi, ajattelen omaa pesukonettani Suomessa. Kun näen tai kuulen jotain kivaa tai hassua, mietin hetkeä, jona pääsen kertomaan siitä miehelle. Entisessä elämässäni surumielisyys oli jotain, mitä saatoin kokea hetkellisesti muutamaa päivää ennen kuukautisia. Niinpä tällainen viikkoja jatkuva surumielisyys on itselleni pitkäkestoista, ja voisin kuvitella masentuvani täällä oikein kunnolla, jos mitään muutosta nykytilanteeseen ei olisi luvassa.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä mies oli sellaista huumetta, joka teki elämästä suloista muutamaksi päiväksi, mutta nyt hänen lähdettyä ja pääni selvittyä olo on kahta kauheampi, eikä minusta jäänyt jäljelle kuin tärisevä ja vapiseva itkuherkkä jäänäppi. Saimme sentään kämppiksen kanssa huoneeni lämpimämmäksi, koska vuokraisäntä on ollut viikonlopun Dublinissa, eikä ole siten voinut säännöstellä lämpöä.

Tämä vihreä kävelybaana on todellinen löytö autojen ehdoilla toimivassa Corkissa.

Tämä vihreä kävelybaana on todellinen löytö autojen ehdoilla toimivassa Corkissa.

On tavallaan jännääkin tarkastella omia ajatuksiaan ja reaktioitaan minulle niin erikoisessa tilanteessa. Mieli täyttyy toisinaan epäloogisista ajatuksista, kuten ”elämäni on ollut niin hyvää, että minun kuuluu nyt kärsiä”. Olin niin etuoikeutettu ”vanhassa” elämässäni, että nyt saan maistaa sellaista elämää, joka on monen länsimaalaisen ihmisen todellisuutta. Moni heistä ei toki ole tullut vieraaseen maahan, jossa he joutuvat elämään ilman rakkaitaan, eli siinä suhteessa oma tilanteeni on totta kai paljon pahempi. Mutta muuten heräämme kaikki aamulla, lähdemme samalta muuratulta asuinalueelta töihin, palaamme töistä samoihin aikoihin alkuillasta kaikkien liikkeiden paitsi ruokakauppojen mentyä jo kiinni. Silloin voi joko lähteä pubiin tai jäädä makaamaan omalle kotisohvalle töllöttämään liioitellun suurta televisiota, jossa on yli 200 kanavaa. Itse lähden usein ulkoilemaan, teen erilaisia kotiaskareita, kirjoitan blogia ym. mutta muuten kuvasin yllä omaa arkeani. Se ei voisi olla kauempana siitä arjesta, jota elin kotona Suomessa. Olen blogiinkin kirjoittanut erilaisista henkisistä oivalluksista ja monien yhteiskunnallisten normien kyseenalaistamisesta, ja nyt elän täysin kaavoitettua elämää, johon mitkään oivallukset ja omat oppini eivät kuulu. Siinä, missä ennen oli sisäinen rauha, todellinen rakkaus, luovuus ja lepo, on nyt määrälliset tavoitteet töissä, kellokortti, valvonta ja paineet.

Yksin pimeään.

Yksin pimeään.

Muistan, mitä sanoin miehelle keväällä haettuani nykyistä työpaikkaani jo ennen kuin minua oli haastateltu sitä varten. Oli päivänselvää, että ottaisin paikan vastaan, jos sitä minulle tarjottaisiin, ja korostin sitä, kuinka valmis olin muutokseen ja kuinka kipeästi sitä tarvitsin. Hän ymmärsi minua täysin. Kaikki iloitsivat puolestani ja olivat samaa mieltä kuin minä työn ottamisesta vastaan. Nyt kaikki ovat sitä mieltä, että minun pitää tulla täältä pois. Mitä se tarkoittaa? Ei sitä, että oli virhe tulla tänne. Minä todella tarvitsin muutosta, ja olin katsellut ulkomaiden työpaikkoja jo kauan. Olen varma, että hakisin paraikaa Maltalle ja Intiaan kielialan töihin (kun sellaisia kerran sattuu olemaan haussa noista maista juuri nyt), jos en olisi hakenut tätä paikkaa ja tullut tänne. Itkisin pian Intiassa, josta en pääsisi Suomeen sitäkään vähää kuin nyt, ja palkkakin olisi luultavasti pilkallinen muista oloista ja naisten kohtelusta puhumattakaan. Siinä valossa on ihan mahtavaa, että kärsin nyt Irlannissa ja että kärsimyksellä on kuitenkin deadline. Kunhan vain itse säilyisin hengissä siihen asti.