Ulkoilua ja tyhjyyttä

Lähdin vähän aikaa sitten iltakävelylle kamera mukanani. Olin ollut lähdössä jo tunnin aikaisemmin, mutta päätin tehdä vielä hommia tietokoneella ja odottaa sään paranemista. Kun sää näytti ikkunasta ihan hyvältä, lähdin. Päästessäni ovesta ulos minua tervehtivät puuskittainen kova tuuli ja sade. Se taas yhdestä valokuvausretkestä. Kuvasaldoni on yhä vähäinen, koska täällä on rehellisesti sanottuna todella surkea sää. Usein. Suomalaisella on varaa sanoa.

cork river lee

Päiväni näyttävät nykyään tällaisilta: herään ennen seitsemää, ja pääsen työkaverin kyydillä töihin. Töissä aika kuluu sukkelaan, ja minulla on puolen tunnin lounastauon lisäksi pari vartin kestoista taukoa päivän mittaan. Kahdeksan ja puolen tunnin työpäivän jälkeen pääsen työkaverin kanssa takaisin kämpille. Syön jotain, tulen koneelle katsomaan vuokra-asuntotilanteen (uusia kohteita ilmoitetaan joka päivä), otan yhteyttä vuokranantajiin, hoidan etänä muutamia Suomessa tapahtuvia asioita, ja lähden sitten ulos joko juoksu- tai kävelylenkille. Palatessani lenkiltä syön, peseydyn ja saatan katsoa pari YouTube-videota (näillä nettiyhteyksillä puhutaan todellakin vain parista videosta). Usein kello on jo paljon, kun alan tehdä seuraavan päivän eväitä. Unta saan useimmiten harmillisesti vain kuusi tuntia, vaikka yritän mennä aikaisemmin nukkumaan. Seuraavana päivänä alkaa sama rumba.

Viimeistään kävellessäni ulkona joka ilta minuun iskee voimakas tyhjyyden tunne. Minulla ei ole täällä mitään muuta kuin työ. En koe yhteyttä mihinkään tai kehenkään. Olen irrallinen kaikesta. En istu tähän paikkaan. Joudun näyttelemään sosiaalisempaa kuin olen. Jos en näyttelisi, en tulisi sitäkään vähää juttuun ihmisten kanssa kuin nyt. Small talk ei kiinnostaisi yhtään, ja silti sitä on pakko harrastaa. Huomaan vaalivani mielessäni kaikkea suomalaista. Juuri niitä normaalisti ei-niin-pidettyjä suomalaisia ominaisuuksia: hiljaisuutta, pälyilyä, ihmettelyä, vähäpuheisuutta, kyvyttömyyttä olla räiskyvä, äänekäs ja koko ajan esillä. Sitä, että itsestä ei tehdä mitään numeroa. Täällä se on suuri virhe. Täällä pitää olla kiinnostava. Suomalaiset onnistuvat vähättelemään kaikkea mahtavaakin, täällä taas onnistutaan paisuttamaan kaikki mitätönkin. Kumpikaan ei toimi, mutta vähättely vain on tutumpaa ja kotoista.

st fin barre's cathedral

Mitään edellä kirjoittamaani ei tule tulkita väärin. Kukaan ei pidä minua hankalana tai omituisena tyyppinä, eikä minulla ole ollut mitään ongelmia sopeutua työhön ja työympäristöön. Työkaverit ovat aidosti olleet todella mukavia ensimmäisestä päivästä lähtien, ja työpaikalla on hyvä henki. Viihdyn töissä hyvin. Mikä parasta, minusta tuntuu, että todella sovin työhöni; tajuan nopeasti, mitä projekteissa halutaan, ja osaan tarjota oikeat ratkaisut. Minulla on silmää ja korvaa juuri niille asioille, mille pitääkin. Vaikka työ on puhtaasti kielialan työtä, monella työkaverillani tuntuu olevan aivan muun alan koulutus, eikä heillä siksi ole lainkaan sellaista kielikorvaa kuin minulla. En oikeastaan edes puhu kyvyistä, vaan intohimosta ja palosta; en usko, että monikaan työkaverini saa sellaista täyttymystä työstä kuin minä, koska kieliala ei ole heidän omansa. Olen kuullut monen miettivän, kuinka kauan tekemäämme työtä voi jaksaa, kun se on hetkessä nähty ja käy niin nopeasti tylsäksi. Minussa puolestaan asuu jokin henki, joka vähän väliä hehkuttaa ”Miten mahtavaa, että sait tämän homman!”, johon minä aina nyökkäilen hulluna päätäni ja sanon ”Niinpä!”

Ei siis ole lainkaan kyse siitä, että täällä kaikki tökkisi ja olisi vaikeaa, ehei, sillä tänne on ollut hyvin helppo asettua. MUTTA: asettua mihin? On työelämä ja kaikki muu elämä. Minulla ei ole täällä mitään muuta elämää. Kauanko niin tulee olemaan ja kuinka pitkälle sellainen voi kantaa? Millaista elämää yleensä voin elää täällä, kun kaikki tärkeät suhteeni ovat Suomessa? Haluanko yleensäkään ”asettua” tänne? Kun kuulin, että saan maksaa veroni joko Irlantiin tai Suomeen, valitsin oitis Suomen. Maan, jonka palveluja en ole käyttämässä. Teen kaikkeni ylläpitääkseni suhteeni Suomeen, jossa en kuitenkaan ole enkä elä. Irlantilaista minusta ei saa kirveelläkään, mutta nyt olen kuitenkin täällä. Se on harvinaisen selvää mutta samalla niin kovin epämääräistä.

12 ajatusta artikkelista “Ulkoilua ja tyhjyyttä

  1. miina

    Kirjoituksesi herättää kyllä monenlaisia tunteita.. Ensiksi täytyy sanoa, että harvalla lienee noin antoisa ja sytyttävä työ, joten siitä voit kuitenkin aidosti iloita. Toisaalta sinulle on tapahtunut niin paljon asioita pienessä ajassa, että mieli ei ole välttämättä ehtinyt kunnolla sopeutua muutoksiin. Irrallisuuden tunne on täysin ymmärrettävää, vielä kun pitää vapaa-aikanakin keskittyä pysyvämmän asunnon hankintaan ja muihin käytännön juttuihin. Surkea sää ei ainakaan nosta mielialaa!

    Sanoisin, että ole itsellesi armollinen ja tee vain välttämättömät pakolliset asiat ja muuten anna itsellesi aikaa sulatella kaikkea tapahtunutta. Kun saat asuntoasiasi järjestykseen, irrallisuuden tunne helpottanee kevään etenemisen myötä, saatat solmia uusia tuttavuuksia ja varmaan tapaat rakkaitasikin jossain vaiheessa! :)

    Vaikutat sen verran määrätietoiselta, että uskon, että saat vapaa-ajan kuviosikin itseäsi tyydyttävälle tasolle. Ja kyllä se pilvipeitekin aina silloin tällöin repeilee! :)

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos kaikista hyvistä ehdotuksistasi! Tuntuu, että moni veikkauksesi osui oikeaan; työn saaminen Irlannista tuli täytenä yllätyksenä ja muutto tapahtui vain muutama päivä uutisen jälkeen, eli tavallaan on pienoinen ihme, että täällä on mennyt näinkin hyvin. Ja se, että työ on aidosti mukavaa, on totta kai mahtava juttu.

      Ehkä asiat tosiaan helpottavat jossain vaiheessa. Asunnon etsintä on nimittäin hyvin turhauttavaa, joten ehkä olo muuttuu sitten kun voin lakata etsimästä. Se tässä on hyvä, että en ole ollut mitenkään luovuttamassa tai lähtemässä täältä, vaan olen vain tiedostanut, miltä minusta tuntuu, ja päättänyt hyväksyä sen. Aina ei voi olla kivaa, mutta se kuuluu elämään. Nyt kun sain juteltua miehen kanssa Skypessä, niin olo helpottui välittömästi edes hetkeksi! Omilla rakkailla on kyllä suurin merkitys tässä kaikessa. :)

      Tykkää

      Vastaa
  2. Menninkäinen

    Voih, sulla on menossa muuton jälkeisten ekojen viikkojen ahdistus. Tuo on kauheaa aikaa, mutta menee ohi. Minä laskin aikanaan päiviä muuttoon Kanarialle, jossa minulla oli jo sukua ja ystäviä, mutta koin jotain hyvin samanlaista ensimmäiset viikot. Samoin olen monien muuttolintujen blogeista lukenut.

    Tuo on siis normaalia. Voihan se olla, että Irlanti ei olekaan se ”sun juttu”. Tämän parempia vinkkejä tilanteeseen en osaa antaa; se on aika, joka auttaa. Tsemppiä ja toivotaan parempia kelejä! (siitäkin voi jo olla apua…)

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Vasta kun luin mainintasi ahdistuksesta, tajusin, että sitä se todella on ollut! Välillä on sydänkin rummuttanut hetkellisesti, kun olen kävellyt rääkyvien ihmisten joukossa kaduilla epäuskoisena siitä, että olen nyt täällä ja elämäni on nyt tätä (en tiedä miksi, mutta täällä on paljon huutelevia teinejä, jotka ovat joko huumeissa, kovassa kännissä jo alkuillasta, tai vain muuten hulluja).

      Hyvä tietää, että olotilani on täysin normaali. En toki odottanutkaan, että kaikki sujuisi kuin vettä vaan, sillä tämähän on valtava elämänmuutos. Yllätyin silti vastareaktiostani koko maata ja irlantilaisia kohtaan ottaen huomioon, että englanti on minun juttuni, ja Irlanti maana oli kiinnostanut miestä ja minua jo vuosia ennen tänne tuloani.

      Kiitos vielä kommentistasi, joka kummasti heti helpotti oloa!

      Tykkää

      Vastaa
  3. Vivi Vinna

    Kiva, kun olet asettunut sinne. Toisaalta kuulostaa jo vähän kulttuurishokin vaiheelta. Se menee ohi, mutta neuvoisin ja toivoisin, että löytäisit kavereita sieltä! :) Vuosi on aika pitkä aika ja vaikka on sos.media ja hyvät yhteydet Suomen päähän, niin mikään ei korvaa sitä, että voisi mennä jonkun kanssa kahville. :) Uskon, että saisit vuodestasi enemmän irti seurassa kuin yksin. :)

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kulttuurishokin piirteitä tässä kyllä todella on! Kiitos, että hoksasit sen. :) En itse olisi välttämättä kaikessa sekavuudessa sitä tajunnut. Seura voisi tosiaan tehdä hyvää. Toisaalta tiedän tarvitsevani sekä sosiaalisia suhteita että omaa rauhaa. Yleensä on mahdollista saada molempia tasaisessa suhteessa, mutta täällä se ei tietenkään vielä ole ollut mahdollista. Varmaan kaikki kuitenkin selkenee, kunhan shokki ensin vähän höllentää otettaan. :)

      Tykkää

      Vastaa
  4. Veera

    Voi sinä rohkea! Tuntemuksesi kuulostavat tutuilta.. Olen kokenut samanlaisia tyhjyyden tunteita ihan jo Suomen sisällä muuttaessa. Jatkuva sosialisointikin ja tutustuminen ja ystävystyminen puuduttaa hyvin nopeasti..
    Mutta: Onko tuo nyt jotain kulttuurishokin kaltaista tai siihen verrattavaa?
    Ja miksi tyhjyys? Ja miksi se on epämiellyttävä, välteltävä asia? Tyhjyyshän on lopulta läsnä aina ja kaikkialla. Kaikki ympärillä oleva on tietynlaista tilan täyttöä, kaunista tai rumaa ”sälää”. Uskon, että tyhjyyden tunteen kanssa voi ystävystyä. Ja tyhjyyden kokemuksen tunnelatauksen voi itse arvottaa uudelleen (kuten kaikki tunnelataukset ylipäänsä, koen). Ihminen on vapaa valitsemaan sisäisten kokemustensa arvomaailman.

    Minua auttoi ajatusmaailman muutos. En ajattele, että elämä koostuu toisistaan irrallisesta ”sälästä”, täytöstä; että olisi, niin kuin sanotaan, arkielämä, työelämä, seksielämä. Ajattelen, että on vain elämä kokonaisuutena. Kaikki liittyy kaikkeen, mikään ei ole irrallaan muista. On vain elämää. Ja olen täynnä itse arvottamaani oloa/energiaa/meininkiä hetkestä toiseen. En väitä, että oma oivallukseni toimisi muilla. Halusin vain jakaa sen :-)

    Valoa päiviisi <3

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos viisaasta kommentistasi! :) Jos edes murto-osa ihmisistä ajattelisi ja asennoituisi kuten sinä, maailma olisi kovin eri näköinen. :) Olen kanssasi hyvin samoilla linjoilla ja tehnyt vastaavanlaisia oivalluksia. Tyhjyys on minulle hyvin ikävä mutta ei välteltävä tunne. Tiedän, että se kuuluu väistämättä asiaan, joten hyväksyn sen ja annan sen ravistella koko kroppaa. En halua siitä väkisin eroon, mutta en silti osaa myöskään iloita siitä olotilasta. Ja samalla tietysti ikävöin ja muistelen kaikkea sitä, mitä menetin lähtemällä tänne.

      Kulttuurishokistakin on varmasti tosiaan kyse, minkä tajusin vasta luettuani kommentteja. :) Täällä moni asia toimii ihan toisella tavalla kuin Suomessa, ja suomalaisena sitä on tottunut niin paljoon hyvään, että täällä saattaa ihmettyä yhdestä jos toisestakin asiasta. (Kerron niistä varmasti joskus lisää.)

      Olen aivan samaa mieltä kanssasi elämän eri osa-alueista. Oikeasti ei tosiaan ole eri elämiä, aivan niin kuin ei ole erilaisia rakkauksiakaan (äidinrakkaus, sisarrakkaus, romanttinen rakkaus ym.), vaan on vain yhtä rakkautta. Ja tuo on tosi totta, että tietynlaista tyhjyyttä on aina, muodossa tai toisessa. Minulla oli vielä hetki sitten Suomessa kaikkea sellaista, mitä minulla ei enää ole, mutta minulla ei ollut täyspäiväistä oman alan kutsumustyötä. Vaikka sain jotain niin hienoa, minulla ei ole nyt yhtään enempää asioita tai elämää kuin ennen. On vain täysin erilaista, jännittävää, puuduttavaa, uuvuttavaa, mitä milloinkin.

      Se sisäinen tyhjyys, josta mekin molemmat varmasti puhumme, ei ole täytettävissä ihmisillä, tavaroilla tai millään fyysisillä asioilla. Jo sen oivaltaminen helpottaa kummasti oloa. Ja silti kannattaa aina tilaisuuden tullen lähteä seikkailuun, vaikka siihen kuuluisi vaikeitakin asioita. :)

      Tykkää

      Vastaa
  5. Maarit

    Luulen ymmärtäväni ajatuksesi, vaikken ole itse Suomen ulkopuolella vaihto-opiskelua lukuun ottamatta pitkiä aikoja asunut. Tyhjyys on ainakin minulla iskenyt jo pelkästään muuttaessani Suomen sisällä kaupungista toiseen (muutamassa paikassa olen majaani ehtinyt pitää ennen Turkuun päätymistä). On ontto ja jopa yksinäinen olo, kun rakkaita ihmisiä (saati lemmikkejä tai tuntureita) ei voi pakata matkalaukkuun mukaan. Jopa Turkuun asettuminen tuntuu vähän vaikealta, sillä tuhatkunta kilometriä pohjoisemmas mentäessä on vähän erilainen meininki. :D

    Ajan myötä varmasti helpottaa ja arkeen tulee töiden kaveriksi muuta sisältöä, mutta toisaalta kannustan pitämään rohkeasti omista toiveistasi, omasta identiteetistäsi ja suomalaisuudesta tiukasti kiinni, kuten varmasti teetkin. Toivotan sulle roppakaupalla tsemppiä! :) Toivottavasti kommentissani oli edes jonkinlainen punainen lanka.

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos tsempeistä ja kivasta ja hyödyllisestä kommentistasi. :) Kyllä se noin todella on, että samanlaisia fiiliksiä voi helposti tulla muutettaessa ”vain” Suomen rajojen sisäpuolella; helsinkiläisen asettuminen esim. Rovaniemelle vain työpaikan vuoksi, ilman minkäänlaisia suhteita paikkaan, tuntuisi monen mielestä varmasti paljolti samanlaiselta kuin oma siirtymiseni tänne. Se, että joutuu sietämään ikävää ja itselle rakkaiden ihmisten, asioiden ja paikkojen menetystä, varmasti myös kasvattaa ihmistä valtavasti. :)

      Toivotaan tosiaan, että aika parantaa nämäkin haavat. Jo nyt täällä on ollut parempia ja huonompia päiviä; välillä on jopa ihan toiveikas olo. :)

      Tykkää

      Vastaa
  6. emma

    Kiva kuulla, että työ on ollut antoisaa ja viihdyt työssä. Se onkin tärkeintä tuossa kohtaa, jossa menet eli aika uuden alussa. Irrallisuuden tunne kuulostaa hyvin ymmärrettävältä, kun olet ollut siellä vasta hetken.

    Meillä aina töissä uusille sanotaan, että vuosi menee opetellessa ja totutellessa, sen jälkeen vasta on riittävästi sisällä asioissa. Uusi elämä uudessa paikassa on paljon suurempi muutos kuin uusi työpaikka kotikaupungissa, joten anna itsellesi aikaa sopeutua. Voisin kuvitella, että menee ainakin muutamia kuukausia päästä kiinni, jos haluat päästä kiinni. Monet kokevat irrallisuutta myös kotimaassaan, osin myös omasta valinnastaan, eivät haluakaan nähdä vaivaa, jota uusien ihmissuhteiden luominen vaatii.

    Tutki itseäsi ja mieti, mitä haluat ja kaipaat. Anna itsellesi aikaa ja toteuta unelmasi, sitä taidatkin jo tehdä :) Tsemppiä kovasti!

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Kiitos hyvistä vinkeistä. :) On totta, että työn mielekkyys on tässä kohtaa tärkeintä, sillä jos työ olisi osoittautunut vähänkin ikäväksi, tuskin enää edes olisin täällä (kun kerran tulin tänne hyvän työpaikan takia).

      On tämä sen verran suuri mullistus elämässä, että ei voi tosiaan olettaa, että tämä ei tuntuisi missään. Sehän olisi suorastaan luonnotonta! Toivon, että sopeutumiseen ei kuitenkaan mene ihan vuotta niin kuin teillä töissä, sillä edes tiimimme täällä kauiten ollut jäsen ei ole ollut täällä kokonaista vuotta. :) Muutama kuukausi varmaan kuitenkin menee, että sopeutuu muuhun elämään. Pointtisi asioiden haluamisesta on tosi hyvä, sillä minun kannattaisi kyllä ihastua moniin asioihin täällä, jos meinaan viihtyä täällä. Jos kaikki minussa sotisi tätä paikkaa ja ihmisiä vastaan, sellainen ei varmasti pidemmän päälle toimisi.

      Kiitos neuvoistasi ja tsempeistä, eiköhän tämä tästä lähde sujumaan. :)

      Tykkää

      Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s