Lihomis- ja laihdutushistoriani

Lupasin kirjoittaa laihdutushistoriastani. Jotta laihduttamiselle tulee tarvetta, on kuitenkin ensin lihottava. Siksi tämä kirjoitus on paljolti myös lihomishistoriani.

Olen joissakin aiemmissa postauksissa kertonut, että olen jo teini-ikäisestä asti liikkunut paljon ja säännöllisesti. Joku olisi voinut sen perusteella ajatella, että ihminen, joka kuntoilee niin paljon kuin minä, ei ole koskaan voinut olla kovinkaan pulskassa kunnossa. Se onkin totta: en ole koskaan ollut ylipainoinen tai lihava (ylipainoisen painoindeksi on 25-30 ja lihavan yli 30), mutta olen lihonut hyvin lyhyessä ajassa niin paljon, että painoni nousi normaalipainon alarajoilta normaalipainon ylärajalle, vain parin kilon päähän siitä, että olisin virallisesti ollut ylipainoinen. Keskityn tässä kirjoituksessa pääosin tähän suurimpaan lihomiseen. Haluan kertoa, miten hoikasta ja liikkuvasta ihmisestä voi lyhyessä ajassa ja niin kovin helposti tulla paljon aikaisempaa paksumpi. Ja kuinka siitä tilasta onneksi palattiin entisiin mittoihin. Kuvissa paksuin minä on aina vasemmalla, nykyinen minä oikealla.

Ensimmäinen selvä lihomiseni tapahtui täysikäisyyden kynnyksellä, kun söin e-pillereitä. Söin niitä vain reilun puolen vuoden ajan ja lihoin sinä aikana kuusi kiloa. Se voi kuulostaa vähältä, mutta oli kohtalaisen paljon pienikokoiselle ihmiselle, jonka paino ei normaalisti jojoillut. Laihdutin kilot kahdeksassa kuukaudessa, eli vauhti oli hyvin maltillinen. En joutunut luopumaan paljosta ruuasta, mutta järkevää syömistä piti pitää yllä kauan.

   

Toinen ja tähänastisen elämäni pahin lihomiseni tapahtui missäpä muualla kuin Yhdysvalloissa, missä olin töissä ja matkustelemassa kesäkautena v. 2008. Lihoin reilussa kolmessa kuukaudessa 11 kiloa! Se oli ihan hirveää. Tiesin kesän mittaan koko ajan lihovani, ja matkapäiväkirjani muuttuikin hyvin pian ruokapäiväkirjaksi.

Kirjoitin ranne kipeänä sivukaupalla syömistäni määristä ja yritin keksiä keinoja vähentää ruuan määrää. En vain pystynyt lopettamaan syömistä, vaikka yritin kaikenlaista. Loin erilaisia sääntöjä, joita yritin noudattaa, mutta mikään ei auttanut.

Ruokailu oli kolmesti päivässä, mutta aamiainen oli aina niin aikaisin, etten juuri koskaan mennyt aamupalalle. Söin siis vain kahdesti päivässä ruokalassa, mutta ostin töiden jälkeen usein jäätelöä, keksejä, suklaata, erilaisia leivoksia ym. Suosikkejani olivat erilaiset cookie dough -jäätelöt (taivaallisen hyviä!), sellaiset valtavat keksit, joita normaalisti näkee vain telkkarissa, ja Reese’s Peanut Butter Cups -suklaat, niihin rakastuin ensi puraisulla.

Myös ruokalassa oli aina jälkiruokaa, jota useimmiten söin. Erilaisia kakkuja oli aika usein. Muistan erityisen hyvin sellaisen mehevän kakun, jonka päällä oli mansikkakuorrutusta. Kakku oli iso ja levyn mallinen ja oli leikattu valmiiksi aika pieniksi paloiksi. Kakkupala oli niin höttöinen ja painoltaankin kevyt, että sen söi muutamalla haukkauksella. Otin lautaselleni heti kaksi palaa, koska ne olivat niin pieniä. Ne olivat niin hyviä ja katosivat kitaani saman tien, että hain kolmannen. Vielä lähtiessäni ruokalasta pois nappasin matkalla neljännen palan ja satuin samalla näkemään kakun päältä otetusta kelmusta ”Nutrition Facts” -lapun, johon kaikki kakun hiilihydraatit, rasvat, kalorit ym. oli merkitty. Yhdessä palassa kakkua oli yli 400 kaloria! Olin syönyt niitä neljä tuosta vain. Silloin tajusin, kuinka erityisen energiatiheitä Amerikan-herkut ovat. Tietysti tiesin, että niissä on paljon kaloreita, mutta että niin paljon, huh sentään. Koko päivän kaloritarve tuli miltei täyteen syömällä vain muutaman minuutin ajan kakkua.

Työrupeaman aikaan missään ei ollut vaakaa, joten en punninnut itseäni koko kesänä. Loppukesästä aloin nähdä valokuvista, että näytin kyllä paljon paksummalta kuin mihin olin tottunut. Mutta valokuviakin pystyin katselemaan vain pieneltä kameran ruudulta, enkä näyttänyt yhtä paksulta jok’ikisessä kuvassa. Joissain kuvakulma oli armollisempi, ja päätin katsella vain niitä kuvia ja uskotella itselleni, että olin lihonut vain muutaman kilon.

Kun työt päättyivät ja olin jo matkustellut pari viikkoa, olin vihdoin yksin ja sain rauhoittua Virginiassa, mistä sain ison talon käyttööni viikoksi. Saapuessani taloon hyppäsin heti talon yhden kylppärin vaa’alle. Aloin täristä ja vapista, kun näin luvun, eikä tärinä lakannut pariin tuntiin.

Lähdin punnituksen jälkeen kävelemään ja ajattelin, etten palaa sisälle ennen kuin olen laihtunut. Tiesin lihoneeni mutta se, että puhuttiin 11 kilosta, oli liioittelematta šokki. Olin nimittäin myös lenkkeillyt ja patikoinut paljon kesän aikana, ja sitäkin kautta toivonut, että olisin myös kuluttanut paljon energiaa.

Kävellessäni vapisten Virginiassa päähäni tuli kaikenlaisia ajatuksia. Miksi olin antanut tämän tapahtua? Miksi en tehnyt mitään estääkseni tätä? Ajatella, että vain muutamaa kuukautta aiemmin olin 11 kiloa kevyempi. Kävelin kolme tuntia, ja lopulta sain lohduttavan vastauksen siihen, miksi näin oli käynyt. Näin kävi, koska niin oli jostain syystä käytävä. En olisi voinut tehdä mitään toisin, koska en yksinkertaisesti pystynyt. Aina kun söin, en pystynyt lopettamaan yhtään aikaisemmin tai syömään yhtään vähemmän. Ei tarvinnut edes tietää, miksi niin oli, täytyi vain hyväksyä se, mitä oli tapahtunut. Minun tuli oppia tästä jotain, ja oppimisen aika oli saapunut.

Tiesin olevani rankan ja pitkän urakan edessä. Jos en nyt onnistuisi muuttamaan syömistottumuksiani, olisin hyvin pian ylipainoinen. Ajatus oli hurja ihmiselle, joka oli vasta hetki sitten ollut solakka. Nimenomaan se vauhti, jolla olin lihonut, pelotti. Tällä kertaa en tahtonut maltillista painonpudotusta, vaan tarvitsin tuloksia ja nopeasti.

   

Matkaani oli jäljellä vielä vähän, ja aloitin tiukan dieetin. Virginiassa olin koko ajan yksin, kävin vaa’alla joka päivä, en syönyt juuri mitään ja liikuin valtavasti. Kävin juoksu- ja kävelylenkeillä. Vaikka olin Virginiassa, pystyin tekemään päiväreissun Washington D.C:hen. Kävelin siellä yhteensä kahdeksan tuntia. Liikunta sujui muuten hyvin, mutta rasitus tuntui jaloissa voimakkaana, koska 11 kiloa oli aikamoinen painolasti. Sain motivaatiota jostain, ehkä eniten siitä, etten halunnut palata kotiin niin pyöreänä. Kun jatkoin matkaa Virginiasta New Yorkiin, olin laihtunut neljä kiloa. Olin tyytyväinen hyvään starttiin.

Palasin Suomeen ”vain” seitsemän kiloa painavampana kuin lähtiessäni. Elettiin syyskuun loppua, ja jouluun mennessä olin saanut lihotut kilot laihdutettua. Joinain päivinä en syönyt paljoakaan, joinain enemmän. Kun Obama valittiin sinä syksynä presidentiksi, katselin taas samoja D.C:n maisemia, mutta tällä kertaa telkkarista ja juhlistin Obaman voittoa syömällä seitsemättä äidin tekemää korvapuustia. Mutta lopulta tarve syödä ei ollut enää samanlainen kuin Amerikassa.

Lihomiseni oli niin tasaista, että kukaan uusista ystävistäni ei tuntunut muistavan, että saavuin Yhdysvaltoihin huomattavasti hoikempana. Aina kun katson kuvia itsestäni tuolta ajalta, ällötyn niistä. Samalla kuitenkin tiedostan jollain tasolla, että kuvan ihminen ei suinkaan ole mikään tonnikeiju. Itse asiassa oli vaikea löytää suuresta kuvakokoelmastani riittävän ”hirveitä” kuvia, vaikka valitsin pahimmat kuvat, mitä minusta oli otettu. On hyvä muistaa, että monelle laihduttavalle ylipainoiselle tai lihavalle minun before-kuvani voisi olla heidän after-kuvansa, ts. heidän tavoitteensa. Kaikkien ei kuulu olla normaalipainon alarajoilla. Itse olen sirorakenteinen, joten voin parhaiten kevyempänä. Kaiken lisäksi kun lihon, muutun pikkuhiljaa omenan malliseksi, eli lantio pysyy kapeana rasvan kertyessä vyötärölle. Vyötärölihavuus on kaikkein epäterveellisin lihavuuden muoto.

Amerikassa pulleammasta minusta selvästi tykättiin. Minua pidettiin sopusuhtaisena, vaikka olin paksuin, mitä olen koskaan ollut. Kun olin paksuimmassa kunnossa, sain parhainta palvelua, välillä suorastaan erityiskohtelua. Yksi Greyhoundilla töissä oleva mies tsekkasi minut päästä varpaisiin niin ilmiselvästi, ettei sellaista ole koommin tapahtunut. Vaikka bussiasema oli kiinni koko päivän ja aukesi vasta illalla, hän avasi paikan ovet ja lukot ja suostui ottamaan laukkuni sisälle, jotta minä sain liikkua koko päivän vapaasti ilman laukkua. Illalla laukku odotti minua oikean bussiterminaalin edessä. Tämä tarina on hyvä muistaa, jos on erehtynyt luulemaan, että pitää olla laiha saadakseen huomiota.

   

Sittemmin painoni on pysynyt enemmän tai vähemmän samana, muutaman kilon heittoja on ollut, mutta varsinkin viime vuodet ovat olleet tasaisia. Miksi lihoin? Elämä Amerikassa oli totta kai ihan toisenlaista kuin normaali arkeni kotona. Ihmiset, työ, kämppä, paikan eristyneisyys, mikään ei ollut sellaista kuin kotona. Mutta mitään traumaattista tai kamalaa ei tapahtunut. Mitä vielä, sehän oli se kuuluisa elämäni kesä! Olin usein innoissani siitä, että toteutin isoa unelmaani eli sitä, että olin lähtenyt Amerikkaan. Nautin englannin käyttämisestä suunnattomasti. Minulla on paljon ihania muistoja tuolta ajalta. Mistä kaikki ahdistuneisuus? En ollenkaan tiedä. Voisinko joskus lihoa uudestaan yhtä paljon tai jopa enemmän? Varmasti voisin. En koskaan tule olemaan minkään tällaisen yläpuolella.

Olen osoittanut omalla esimerkilläni, että lihominen on helppoa ja nopeaa. Välillä luullaan, että hoikat ihmiset eivät yksinkertaisesti liho, mutta se ei tietenkään pidä paikkaansa. Hoikat eivät saisi huolia painostaan juuri siksi, että ovat hoikkia. Mutta moni lihava ihminen on joskus ollut hoikka. Hoikasta on helppo muuttua lihavaksi. Minulla on toisinaan niin paljon itsekuria, että muut kauhistuvat, ja toisinaan itsekuri katoaa kokonaan. Onko se juuri sitä haluttua tasapainoista elämää? Vai päinvastoin, häiriintynyttä syömistä? Näistä kysymyksistä pääsenkin erilaisiin sokeriaiheisiin kirjoituksiin, joita on pian luvassa.

6 ajatusta artikkelista “Lihomis- ja laihdutushistoriani

  1. emma

    Vau! Upea ja inspiroiva tarina. Kaikenlaista voi tapahtua ja siitä voi oppia. Hienoa, että pääsit takaisin omiin mittoihisi ja voit hyvin. Hyvinvointihan, sekä henkinen että fyysinen, on tärkeintä, oli mitat mitkä tahansa. Näytät upealta!

    Tykkää

    Vastaa
  2. N

    Mielenkiintoinen postaus! Olen jo jonkin aikaa pohtinut mistä lihominen oikein johtuu, kun ennen normaalipainon alarajalla ollut suhteellisen hyväkuntoinen ja lihaksikas avomieheni on parissa vuodessa lihonut normaalipainosta yli. Itse olen aina ollut normaalipainoinen ja vaikka välillä tulee epäterveellisempiä jaksoja muun elämän viedessä mukanaan, herään aika nopeasti kunnon heikkenemiseen ja pieneen lihomiseen ja korjaan kurssia terveellisempään suuntaan. Jostain syystä se on avomiehelleni todella vaikeaa. En tietenkään haluaisi patistaa häntä laihduttamaan, koska paino ei ole maailman tärkein asia, mutta jos hän ei nyt muuta kurssia, lihominen rupeaa varmasti jossain vaiheessa vaikuttamaan terveyteen ja sitä en tietenkään hänelle toivo.

    Vielä anekdoottina itselläni on Yhdysvalloista täysin päinvastainen kokemus, laihduin alle kahden kuukauden aikana noin neljä kiloa. Alkupainoni oli jo normaalipainon alarajoilla ja laihtuessa rintalastan kohdalla luut alkoivat törröttää rumasti ja jaksaminen kärsi. Työpaikalla ei oikein ollut tarjolla mitään terveellisen oloista lämmintä syötävää, joten valitsin lähes joka päivä itse koottavan salaatin, johon laitoin tonnikalaa ja kasviksia. Iltaisin söin joskus jotain itse laitettua ruokaa, mutta usein pikkuporkkanoita (nam, yksi harvoja hyviä ruokia USA:ssa) ja tomaattisalsaa. Tajusin laihtumiseni vasta kun tulin Suomeen joululomalle ja keväällä Yhdysvaltoihin palatessa oikein tsemppasin, että sain syötyä riittävästi. Koska syön tavallisesti paljon leipää, suurin ongelma oli kohdallani se, ettei mistään saanut muuta kuin vaaleaa höttöä joka ei maistu hyvälle. Pakkasinkin matkalaukkuun aika monta jälkiuunileipää :).

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      On kyllä tosiaan vaikea sanoa, mikä auttaisi avomiestäsi. Muutama kilo ei haittaa ketään, mutta jos paino on koko ajan noususuunnassa, niistä muutamasta hassusta kilosta tulee pian paljon enemmän. Sitä vaikeampi on alkaa laihduttaa, mitä enemmän ylimääräistä painoa on kertynyt. Tosin joillain vasta kunnollisempi ylipaino johtaa siihen, että vihdoin päättää tehdä asialle jotain. Jos pystyy ja jaksaa. On niin monia tekijöitä, jotka saattavat estää onnistuneen laihduttamisen. Itse en pystynyt vähentämään syömistä juuri silloin USA:ssa, eikä minua olisi kukaan voinut silloin auttaa. Jostain syystä minun vain täytyi lihoa ne kaikki kilot. Niin kummallista!

      Olen tehnyt ihan samanlaisia USA-havaintoja kuin sinä. :) Tykkäsin todella paljon juuri niistä pikkuporkkanoista ja itkin kunnollisen leivän perään, kun vatsa meni heti kovalle parin päivän jälkeen saapumisesta. Rye bread oli täysin valkoista höttöä, joka oli puolittain värjätty tummaksi. Haukuin leipiä avoimesti, niin aivoon se touhu otti. Minäkin laihduin USA:ssa toisella visiitilläni; ensimmäisen kerran tuomista kiloista traumatisoituneena en uskaltanut syödä juuri mitään. Olin myös ryhtynyt kasvissyöjäksi visiittien välillä, eikä mistään tahtonut löytyä kunnollista kasvisruokaa salaatteja lukuun ottamatta. Kun puputin lähinnä vain salaattia ne viikot, oli painonlasku taattu. Kun amerikkalaisen ystäväni sukulainen sanoi minut nähdessään ”She’s so slim”, minun ja Amerikan tilit olivat vihdoin tasan. :D

      Tykkää

      Vastaa
  3. eveliina

    Kovin tuttu aihe tuo lihominen/laihduttaminen minullekin, niin kuin kai lähes joka toiselle naiselle. Sekä vihattu että rakastettu aihe!

    Minulla laihduttaminen alkoi tosissaan au pairina ollessani Lontoossa parisen vuosikymmentä sitten. Olin juuri päässyt ylioppilaaksi, mutta syksyllä en saanutkaan toivomaani jatkokoulutuspaikkaa ja olin siten kotiympyröissä vielä koko syksyn. Ja söin ja söin (suruuni!). Äiti leipoi usein grahamsämpylöitä, jotka juuri uunista otettuina maistuivat taivaallisen hyviltä. Saatoin syödä niitä puoli pellillistä yhtenä päivänä ja muut normaalit syömiset lisäksi. Säikähdin kyllä pahanpäiväisesti, kun huomasin vyötärömakkaran olevan farkkujen vetoketjun tiellä, jolloin päätin, että jonnekin pois on päästävä, ja niin keksin, että saman tien lähdenkin ulkomaille. Halusin Englantiin, mutta siellä ei ollut kuin sairaalasiivousta tai au pairin hommia tarjolla. Valitsin sitten jälkimmäisen. Jo joulukuun alusta pääsin matkaan. Pahaksi onneksi painoa oli ehtinyt kertyä syksyn aikana jo 6-7 ylimääräistä kiloa, ja pienehkö ihminen kun minäkin olen, piti uusia lähes koko matkagarderoobi, mikä todellakin otti päähän. Eikä ainoastaan rahallisesti!

    Perhe, jossa olin, oli ihan mukava, mutta minulla oli aika paljon hommia. Joka aamu piti pari tuntia imuroida huoneita ja pyyhkiä pölyjä sekä silittää tiettyinä päivinä koko pyykki lakanoita myöten (siinä oppi kyllä oikaisuniksejä!) ja käydä rouvan kanssa ruokakaupoissa. Ruoanlaittoon minun ei tarvinnut osallistua, mutta kahta alle kouluikäistä lasta piti iltapäivisin vartioida pihalla. Pari iltaa viikossa oli vapaata.

    Vapaa-aikoinani suunta oli aina Tottenham Court Road -underground-asema, jossa tapasin muita au paireja, myös suomalaisia. Kuljeskeltiin paljon, mutta rahaa ei ollut juuri muuhun kuin teehen ja sämpylään. Majapaikassanikaan en sortunut ylensyöntiin, kun rouva oli aina kotona (paitsi kun kävivät ulkona syömässä tai leffassa etc.), niin en kehdannut koluta kaappeja. Maanalaisen asemalle oli noin parin kilometrin kävelymatka. Huomasinkin aika pian, että olen kyllä jonkin verran laihtunut, vaikka en niistä stones’seista oikein selvää saanutkaan. Rouva kyllä oli tietävinään, että ”you haven’t lost an ounce of weight”!

    Kesällä kotiin tullessani astuin heti vaa’alle ja huomasin, että ne 7 kg olivat poissa. Olin kyllä tyytyväinen! Täytyy myöntää, että senkin jälkeen on ollut vähän sellaista jojottelua tuon painon kanssa, varsinkin kahden raskauden jälkeen, mutta nyt taas olen noissa hyvissä lukemissa. Parasta varmaan olisi meille naisille, jos ei milloinkaan sortuisi ylensyöntiin, niin paino pysyisi parhaiten kurissa ja samoin psyyke tyytyväisenä, vaikka sitten luontaisesti vähän pyöreä olisikin. :)

    Tykkää

    Vastaa
    1. Mielekäs miellekartta Kirjoittaja

      Olipa kiva tarina kaikkine koukeroineen! Olisi kyllä ihanaa, jos koko aikuisikänsä pysyisi suht samassa painossa, niin ettei koskaan tarvitsisi laihduttaa.

      Suruun syöminen koskee varmasti monia, ja voi että miten se ylimääräinen vyötärömakkara voi ällöttää! Minäkin sain USA:ssa pikkuhiljaa höllätä vyötä, joka oli pakollinen osa univormua. Sinä teit hyvän päätöksen lähtiessäsi ulkomaille, ja kilot mitä ilmeisimmin karisivat kuin itsestään, kun pöydät eivät selvästikään notkuneet erilaisia herkkuja. Olipa sinulla törkeä emäntä, kun tuommoista meni laukomaan!

      Hienoa, että olet nyt hyvässä painossa. :) Kun kerran tai useammankin lihoo reilummin kuin mitä voi sietää, ja joutuu tavalla tai toisella laihduttamaan, niin ehkä kynnys uuteen lihomiseen on kuitenkin vähän aiempaa korkeampi. Ei vain millään halua joutua kokemaan taas samaa ankeutta. Ehkä minäkin olen siksi pysynyt tasaisemmin omassa painossani jo aika monta vuotta. Jatketaan samalla linjalla!

      Tykkää

      Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.